Vaiennetut sotilaat

Vaiennetut sotilaat on Pekka Mutasen kirja, mikä kertoo Erillispataljoona 6:n miehistä ja heidän tuntemista elämänvaiheistaan. Inkerinmaalla muodostettu pataljoona palveli ensin Saksan armeijassa vartiointitehtävissä Saksan valtaamalla Neuvostoliiton alueella.

Sunnuntaiaamu 22 kesäkuuta 1941 oli kirkas ja kaunis. Inkerin luonto kylpi auringossa, taivas oli lähes pilvetön. Tasan kahdeltatoista radiosta kaikille neuovostoihmisille tuttu Juri Levitanin ääni ilmoitti Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissaari Vjatshelav Mihailovitsh Molotovin pitävän puheen. "Neuvostokansalaiset! Neuvostoliiton hallitus ja sen johtaja, toveri Stalin on antanut tehtäväkseni esittää seuraavan tiedotuksen: "Kello neljä tänä aamuna, ilman sodan julistusta ja esitämättä Neuvostoliitolle mitään vaatimuksia, saksalaiset joukot ovat hyökänneet monesta kohdasta rajojemme yli ja Zhitomiriä, Kiovaa, Sevastopolia, Kaunasia ja muita kaupunkeja on pommitettu ilmasta... Hyökkäys on tapahtunut huolimatta Neuvostoliiton ja Saksan välisestä hyökkäämättömyyssopimuksesta, jonka määräyksiä Neuvostoliitto on noudattanut tinkimttä. Meidän asiamme on oikea. Vihollinen murskataan, Me saavutamme voiton..."

Sekavat ajat Inkerinmaalla

Suurin osa inkeriläisitä asui maalla tehden työtä kolhooseissa ja neuvostotiloilla. Heinäkuun alussa kenraalimarsalkka von Leeb, Pohjoisen Armeijaryhmän komentaja, murskasi neuvostoliittolaisten Luoteisen Rintamana Lugan linjan, joka oli vain vain sata kilometriä Leningradista, ja lähestyi nopeassa tahdissa valloittamaan Neuvostoliiton toiseksi tärkeintä kaupunkia.
Leningradin puoluesihteeri Andrei Zhdanovin ja marsalkka Klim Voroshilovin johdolla yritettiin pidättää saksalaisia tunkeutuamsta kaupungin kynnykselle. Mutta kaikesta huolimatta 21. elokuuta Leningradinkaduille ilmaantui Vihollinen on porttien edessä-julisteita. Kaupunkia pommitettiin jatkuvasti ilmasta. Junayhteys Leningradiin katkesi 29. elokuuta, j ayyskuun neljäntenä saksalaiset tulittivat kaupunkia kauaskantoisilla tykistön ammuksilla.
Inkerin maantiet ovat suoria ja leveitä. Nyt Leningradin suuntaan ajoi saksalaisten moottoriajoneuvoja, ja vastaan vaelsi pakolaisia: nyytti selässä ja vauva sylissä tai äidin helmasta pitelevä lapsiparvi. Rintaman läheisyydessä siviiliväestön oli pakko jättää kotinsa ja lähteä Viroa kohti. Missä oli määränpää, sitä kukaan ei tiennyt. Kun kuolema kohtasi, jätettiin ruumis tienvarteen ja jatkettiin matkaa.

Leningradin valloittamisyritykset tyrehtyivät syksyllä 1941, ja kaupungin piiritys oli tosiasia. Leningradin ja Oranienbaumin mottiin jäi siviiliväestöä, josta noin 30 000 oli inkeriläisiä. Nämä inkeriläiset pakkoevakuoitiin maaliskuun lopulla 1942 Laatokan viimeistä jäätä pitkin järven itärannelle, siitä tavaravaunuissa Itä-Siperiaan ja edelleen Lena- ja Jeniseijokea pitkin Pohjoisen jäämeren rannikolle, maailman kylmimpään paikkaan. Matka kesti useita kuukausia. Vilu, nälkä j ataudit ahmivat matkalaisia sen kun ehtivät.

Ensimmäinen sotatalvi Inkerinmaalla

Saksan miehitysalueella alettiin jo ensimmäisenä sotasyksynä järjestää paikallista väestöä linnoitus - ja muihin taloustöihin. 1930-luvun vainot Neuvostoliitossa sekä pakkokollehtivisointi olivat saksalaisten tiedossa. Miehitysalueella jääneet kommunistit, nuorisoliittolaiset ja neuvostovirkailijat muodostivat partisaanijoukkoja. Myöhemmin he saivat mukaansa muutakin siviiliväkeä. Jo syksyllä 1941 saksalaiset käyttivät inkeriläisiä työvoimana. Talven tulleen sekä miehiä että naisia otettiin lumitöihin. Samaan aikaan aikusiia työttöjä ja yksinäisiä naisia lähetettiin töihin Saksaan aina Länsi-Preussiin asti. Myöhemmin Saksaan joutuivat rintamanläheisten kylien asukkaat perheittäin. Arvion mukaan Saksaan vietiin yli kaksituhatta inkeriläistä, missä heitä käytettiin pääasiassa maataloustöissä.

Miehittämällään alueella Saksan armeija alkoi syksyllä 1941 järjestää aseellisia joukkoja turvallisuustehtäviin ja taisteluun partisaaneja vastaan. Helmikuussa 1942 Länsi-Inkerin Volossovin piirikeskuksessa perustettiin inkeriläispojista ja -miehistä osasto nimeltään Finnische Sicherungsgruppe 187. Vuoden päästä siihen kuuluivat 27., 2., 29., ja 30. Hunderschaft, joissa kussakin oli noin 170 miestä. Myöhemmässä vaiheessa nimi muutettiin Ost-Bataillon eli Itäpataljoona 664:ksi ja satakunnat komppanioiksi. Huhtikuussa 1942 Finnische Sicherungsgruppe 187 siirrettiin junalla Volossovasta vartiotehtäviin. Venäjän mannertalvi yli 40 asteen pakkasineen koetteli saksalaisia. Ost-Batallion 664 sijoitettiin vartioimaan rautatieyhteyksiä kahdessa eri suunnassa: pohjoisesta etelään Leningrad-Dno-linjalla sekä lännestä itään Luga-Novgrod-linjalla.

Saksalaiset kohtelivat inkeriläisiä pääasiassa paremmin kuin muihin ihmisiin, mutta poikkeuksiakin oli. Saksalainen yliluutnantti oli päättänyt näyttöö että saksalaista upseeria on pidettävä arvossaan. Jussi Harsia ohitti Njurovkan kylpahasella raitilla mainitun upseerin eikä tehnyt kunniaa. Saksalainen pysäytti miehen ja komensi hänet maahan. Seurasi komento: "Roppen! Vorwärts Marsch!" (Ryömi, Eteenpäin!). Jussi ryömi, ja saksalainen seurasi hitain askelin hänen perässään. Kylän viimeisen talon kohdalla upseeri komensi Jussi jaloilleen ja kaiken lisäksi ripitti oikein kunnolla.
Seuraavassa taistelussa partisaaneja vastaan saksalainen yliluutanantti kaatui. Sodassa kuolintapauksia ei tutkita yhtä tarkkaan kuin siviilissä.

Partisaaneja kohtaan saksalaiset eivät tunteneet armoa: taistelussa eloon jääneet ja saksalaisten vangeiksi joutuneet ammuttiin tai hirtettiin näyttvävästi. Opiksi siviiliväestölle.

Inkeriläisten siirrot Suomeen

Inkeriläisten siirrosta sodan jaloista Suomeen vaikutti suursti mielipiteen muokkaus ja maassa vallitseva tyävoimapula. Joulukuun 1. päivänä 1942 valtioneuvosto teki päätöksen inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Inkeriläisten siirron johtajaksi nimitettiin Teknillisen korkeakoulun maanviljelystekniikan professori Pentti Kaitera. Toinen siirtojen avainhahmo oli monia tehtäviä hoitanut AKS:n puheenjohtaja, tohtori ja luutnantti Vilho Helanen. Ensimmäinen inkeriläisiä kuljettava laiva S/S Aranda saapui 29.3.1943 Hankoon. Myöhäisyskyllä 1943 kylistä inkeriläiset oli siirretty Suomeen. Saksan armeijassa palvelevat miehet alkoivat esittää toivomuksiaan päästä myös Suomeen, minne heidän omaisensa olivat jo lähteneet. Tässä vaiheessa tuntui aivan luonnolliselta siirtäää myös Ost-Bataillon 664 Suomeen. Vuoden 1943 joulukuun alussa pataljoon sai käskyn luovuttaa aseensa ja valmistautua lähtemään Suomeen.

Kaikki komppaniat koottiin yhteen Batetskajaan ja lähetettiin Hatsinaan. Ensimmäinen kuljetuserä saapui Tallinaan, Vastaanottajat, suomalaiset upseerit yllättyivät: noin 300 miestä osa oli aika lailla juovuksissa. Tallinnan satamaan saapuessa jukosta erkani muutamia miehiä, jotka väkisin tahtoivat päästä suomalaisiin laivoihin, Useita kymmeniä oli lähtenyt kaupungille, missä he herättivä kauhua etsiessään väkijuomial Puukot ja nyrkit heiluivat, kun ilolääkettä ei löytynyt. Tallinnaan saapui 616 inkeriläistä: 24 aliupseeria, 65 korpraalia ja 527 sotamiestä. Kaikki kävivät täisaunan ja suoritettiin ylimalkainen lääkärintarkastus. Pataljoona siirtyi 18. joulukuuta 1943 virallisesti suomalaiseen komentoon.
Heistä perustettiin Er.P 6. Pataljoona taisteli Suomen puolesta suurhyökkäyksen aikana kesä- heinäkuussa 1944.

ER.P 6:n tärkeimmät tapahtumat

23.11.1943 Kannaksen Ryhmän esikunta määräsi everstiluutnantti Karl Breitholtzin inkeriläispataljoonan komentajaksi.
28.11.1943 Vastaanottokomennuskunta, 8 upseeria ja 12 aliupseeria, perustettiin.
1.12.1943 Vastaanottokomennuskunta saapui Tallinnaan
5-7.12.1943 Pataljoonan miehistö saapui Tallinnaan.
9.12.1943 I. merikuljetuserä inkeriläismiehiä saapui Hangon satamaan.
13.12.1943 2. merikuljetuserä inkeriläismiehiä saapui Hangon satamaan.
15.12.1943 Aloitettiin marssi- ja lauluharjitukset sekä oppitunnit SO:sta.
16.12.1943 Suoritettiin tuntolevyjen ja vapaaehtoiskortit sekä muut muodollisuudet.
7-9-1. 1944 Pataljoonan siirtyminen junalla Hangosta Kiviniemeen.
26.1.1944 Ensimmäinen joukkolomitus, 105 vapaaehtoista seitsemän vuorokauden lomalle.
23.2.1944 Er.P 6 alistettiin 15. D:n komentajalle.
25.2.1944 Siirto Kiviniemeltä Leininkylään.
12-13.6.1944 Siirto autoilla "Susi" maastosta Korpikylän maastoon. Vihollisen ensimmäiset hyökkäykset torjuttiin.
16.6.1944 Vilkasta partiointia.
18.6.1944 Taisteluja Vuoksi - Punnusjärvi - linjalla. Rj.P2 tuli naapuriksi, Vihollinen hyökkäsi panssarien tukemana.
29.6.1944 Siirtyminen Kuparsaaren lohkolle.
7.7.1944 Pataljoona osallistuu 3.D:n hyökkäykseen. Hyökkäyksen aikan suoritettiin kaukotiedustelua, johon osallistui Er.P 6:n miehiä.
4.9.1944 Aselepo solmittiin.
6.-9-9-1944 Pataljoona siirtyi maataloustöihin alueella Kariniemi - Haavikko - Lottola - Halkola.
21.9.1944 Er.P vetäytyi Moskovan rauhan rajan taakse. Partolan kylässä aloitettiin koulutus.
1.10.1944 Pataljoonan vapaaehtoiset kotiutettiin,
7.10.1944 Komppanianpäälliköt ja joukkueenjohtajat siirtyivät uusiin yksikköihin.
10.10.1944 Er.P 6:n toiminta päättyi. Asiakirjat siirrettiin sota-arkistoon.

Välirauhansopimuksen mukaan sotavuosina Suomeen siirretyt Neuvostoliiton kansalaiset oli palautettava takaisin. Viimeinen sotaan osallistunut inkeriläinen vangittiin Suomessa ja luovutettiin Neuvostoliittoon tammikuussa 1955. Jotkut miehistä katosivat jäljettömiin jo Viipurin asemalla neuvostosotilaiden komentaessa hiedät ulos junasta. Miehet saivat kovia tuomioita - vähimmillään 10 vuoden ja enimmillään 25 vuoden vankileirituomioita. Suomelle inkeriläisten sotilaiden luovutukset ja miesten saamat kovat tuomiot ovat kiusallisia. Satuttavia on vanhojen miesten muistot vieläkin: "Suomi teki meille saman kuin kissanpennuntappajat: kissat säkkiin ja säkki järveen".

Lähdeaineisto: Pekka Mutanen Vaiennetut sotilaat ISBN 951-9440-87-9

Suomen poikien historiaa

Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota alkoi 22.6.1941. Saksalaiset valtasivat Tallinnan 28.8.1941 ja niin päättyi vuoden päivät kestänyt puna-armeijan miehitysvalta Virossa. Viron kansallismieliset, jotka eivät halunneet liittyä saksalaisten muodostamaan ns. Viron Legioonaan, siirtyivät joko Viron metsiin tai tulivat yli Suomenlahden Suomeen ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina Suomen armeijaan.

Kun Saksan tappio talvella 1943 näytti ilmeiseltä, sen miehitysjoukot Baltiassa ryhtyivät toimeenpanemaan kutsuntoja. Virossa kutsuttiin palvelukseen viisi peräkkäistä ikäluokkaa. Tarkoituksena oli perustaa virolainen yhtymä, joka olisi lähetetty taistelemaan Kaukasukselle. Virolaiset olivat hyvin maanpuolustustahtoisia. He olisivat jo vuonna 1939 halunneet taistella yhtenäisenä kansakuntana Neuvostoliiton miehitysuhkaa vastaan, mutta valtiojohto teki toisenlaisen ratkaisun. Niinpä virolaiset olisivat myös vuonna 1943 kernaasti liittyneet saksalaisiin joukkoihin omassa maassaan, omaa maataan puolustaakseen. Kaikkia virolaisia yhdisti halu puolustaa Viroa neuvostojoukkojen hyökkäykseltä. Mutta monet pitivät vastemielisenä tehdä se vieraalla maaperällä ja toisen diktatuurin joukoissa. He halusivat liittyä ihailemaansa Suomen armeijaan.

Lähes 3400 nuorta virolaista miestä ja nuorukaista siirtyi Virosta Suomeen vuosina 1942-1943 pienillä moottoriveneillä yli hyisen Suomenlahden. Nuorin heistä oli vain 14-vuotias ja mukana oli myös kaksi 16-vuotiasta "lasta". Esimerkiksi maaliskuussa 1943 saapuneista virolaisista 337 vapaaehtoisesta lähes puolet oli 18-21-vuotiaita ja noin 30% 22-25-vuotiaita.Miesten koulutustaso oli huomattavan korkea, sillä heistä noin 45 % oli akateemisen loppututkinnon suorittaneita, ylioppilaita ja virkamiehiä. Kun nämä virolaiset nuoret miehet lähestyivät useinkin myrskyisältä mereltä Suomen rannikkoa, heille valkeni "uusi aamu"! Kukaan heistä ei voinut tietää, mitä edessä oli!Jo talvisodassa oli ollut mukana pieni ryhmä virolaisia miehiä ja jatkosodan syttyessä 25.6.1941 virolaisia oli pieninä osastoina Suomen armeijan eri joukoissa. Virolaiset kokivat, että he olivat velkaa Suomelle Viron vapaussotaan osallistumisesta ja nyt oli tullut aika maksaa tämä velka pois.Virolaiset moottoriveneet rantautuivat lähinnä Porkkalan ja Helsingin edustojen saariin, mm Pirttisaareen. Siellä Suomen rajaviranomaiset ottivat nämä viluissaan olevat miehet vastaan. Kuulustelujen jälkeen miehet vietiin Helsinkiin Jollaksen kartanoon, jossa heille tarjottiin mahdollisuutta mennä metsätöihin tai sotilaskoulutukseen. Niin heistä alettiin käyttämään nimitystä "Soomepoisid, Suomen-pojat tai Suomi-pojat".

Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943. He tunsivat olevansa Suomen jääkäriliikkeenperillisiä. He halusivat saada hyvää sotilaskoulutusta ja näin kasvaa oman isänmaansa vapaustaistelijoiksi. Mutta samalla he halusivat taistella "Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta", kuten heidän tunnuslauseensa kuului. Ensimmäinen vapaaehtoiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Pataljoonan komentajana oli marsalkka Mannerheimin sisarenpoika majuri Claës Gripenberg, joten virolaiset toimivat Suomen korkeimman sotilasjohdon suojeluksessa.

Virolaiset kuljetettiin Helsingin soutustadionilla suoritetun varustamisen jälkeen mm. Nurmekseen ja Luumäen Taavettiin ja 9.2.1944 virolaisista miehistä perustettiin Taavettiin Jalkaväkirykmentti 200. Jalkalassa lähellä Terijoen kauppalaa koulutettiin JR 200:n I pataljoona, joka sai "tulikasteensa" 9.6.44 alkaneessa venäläisten suurhyökkäyksessä. Raskaimmat taistelut käytiin Rajajoelta Viipurinlahdelle, jolloin virolaisia kaatui 10.-13.6.44 lähes 30 miestä. JR 200:n II pataljoona saapui Taavetista Viipurinlahdelle vasta 20.6.1944.Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle ja siellä taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi, alueelle saatiin vain venäläisen tykistön häirintätulta.

Syksyllä 1943 tuli vapaaehtoisia lisää. Kun heidän koulutusvaiheensa päättyi, koko virolaisesta vapaaehtoisjoukosta muodostettiin Jalkaväkirykmentti 200. Se osallistui Kannaksen torjuntataisteluihin aivan etulinjassa. He olivat osaltaan toteuttamassa II maailmansodan ainoata suurhyökkäyksen pysäyttämistä, kesän 1944 ihmettä. Kun tuo torjuntavoitto oli hiuskarvan varassa, ei kukaan meistä voi sanoa, mikä hiuskarva oli ratkaiseva. Joka tapauksessa Suomen-pojat, jolla nimellä heidät opittiin tuntemaan, täyttivät miehuullisesti paikkansa.
Myös Suomen merivoimiin liittyi suuri joukko virolaisia vapaaehtoisia. Peräti 10 % laivastomme vahvuudesta oli virolaisia. Kaikkiaan virolaisia vapaaehtoisia oli puolustusvoimissamme 3350 miestä. Heistä kaatui rintamillamme noin 200.

Tilanne Virossa heikkeni saksalaisten kannalta heinäkuun lopulla 1944, kun venäläiset joukot valtasivat 23.7. Pihkova`n ja 24.7. Narva`n. Viron tapahtumat vaikuttivat heti JR 200:n taistelukelpoisuuteen, koska nyt taisteltiin jo oman kotimaan maaperällä. Tehtiin kysely halukkaista kotimaahan palaajista. Viroon halusi palata 1728 miestä ja Suomeen jäisi 163 miestä. Lopullisesti lähtijöitä oli 1752.Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta kaatui 196 virolaista vapaaehtoista miestä ja Suomen Tasavallan kunniamerkeillä palkittiin 260 Suomen-poikaa.
Virolaiset siirrettiin Myllypellon asemalta kahdella junalla Hankoon ja sieltä edelleen aseettomina laivalla Viron Paldiski`in ja Saku`un Männiku`n koulutuskeskukseen, jossa saksalaiset sotilaat odottivat heitä.Osa virolaisista siirrettiin rintamalle ja osa määrättiin uudelleen koulutukseen. Venäläiset valtasivat Tallinnan 22.9.1944 ja virolaiset joukot perääntyivät Keski-Viroon. Saksalaisten käskyn mukaisesti virolaisten joukkojen piti mennä Viljandin kautta Riikaan ja sieltä edelleen Saksaan. Virolaiset halusivat jäädä Viron maaperälle, mennä Viron metsiin ja kotiseuduilleen. Myöhemmin osa pakeni merta pitkin Ruotsiin tai meni Suomen kautta Ruotsiin.Taistelujen jälkeen Virosta pääsi länteen vajaat 500 Suomen-poikaa ja venäläiset vangitsivat yli 1000 Suomen-poikaa.

Elokuussa 1944 saksalaiset aloittivat vetäytymisensä neuvostojoukkojen alta myös Virossa. Silloin JR 200:n miehet saivat palata synnyinmaahansa osallistumaan taisteluun Viron kohtalosta. Tilanne oli lähes toivoton. Saksalaiset veivät raskaat aseet mukanaan, neuvostojoukoilla oli huikea ylivoima. Suomen poikien ensimmäinen pataljoona suunnattiin heti maihintulon jälkeen vastahyökkäykseen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Tuo divisioona uhkasi jo Tallinnaa. Suomen-pojat onnistuivat tässä toivottomalta tuntuvassa tehtävässään, divisioonan hyökkäys pysähtyi kolmeksi viikoksi. Tuona aikana evakuoitiin Pohjois-Virosta 70.000 Viron sivistyneistön edustajaa länteen. He kaikki olivat ihmisiä, joita olisi odottanut teloitus tai pakkotyö venäläisten miehitettyä maan.
Venäläisten ylivoima oli kuitenkin niin murskaava, ettei taistelulla ilman raskasta aseistusta ja ulkopuolista tukea ollut onnistumisen edellytyksiä. Viro miehitettiin ja alkoi hirvittävä ajanjakso virolaisten elämässä. Kun Suomi menetti tavisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä noin 91.000 miestä kaatuneina, veljeskansastamme kaatui 46.000 miestä, kuoli teloitettuna tai Siperiaan menehtyneitä yli 100.000 ja länteen siirtyneinä noin 100.000 kansalaistaan. Kaikki tämä väestöstä, joka oli vain kolmas osa Suomen kansasta, hieman toista miljoonaa. Tilalle he saivat 700.000 vierasta kieltä puhuvaa ja virolaista elämänmuotoa ymmärtämätöntä ihmistä.

Neuvostoliitolla oli Virossa enimmillään 570 sotilastukikohtaa yli 83600 hehtaarin alueella. Neuvostoliiton tuomioistuimet määräsivät suurelle osalle Suomen-poikia pääsääntöisesti §58-1a:n mukaisesti pakkotyötä 15+5+5 vuotta, joista vankileireillä eloon jääneet sovittivat siitä eripuolilla Siperiaa yli 10 vuotta. Usein myös heidän perheensä jäsenensä, äidit, isät ja sisarukset, kyyditettiin Siperiaan! Leireiltä elossa selviytyneet olivat jo yli 30-vuotiaita, nuoruuden opiskelut oli mitätöity ja perhe oli perustamatta. Niin heidän piti etsiä työ kuin työ. Ahkerina miehinä monikin selvisi neuvostoajasta. He perustivat perheen ja jotkut heistä työskentelevät vieläkin yli 80-vuotiaina!

Tästä Suomen jatkosodassa taistelleesta 3 337:n virolaisen miehen joukosta Virossa on nyt elossa vajaat 240 miestä, joiden keski-ikä on yli 85 vuotta. Ne lähes 500 Suomen-poikaa, jotka pääsivät eri tavoin pakenemaan Virosta tai suoraan Suomesta Ruotsiin ja sieltä edelleen Kanadaan ja USA:han, heistä on vielä elossa toistasataa miestä, joista Ruotsissa asuu arviolta vajaat 70 Suomen poikaa.
Virossa asuvien yli 10 vuotta pakkotyössä olleiden Suomen-poikien eläkkeet ovat noin 360 euroa kuukaudessa (virolaisten keskipalkka oli 5.12.07 n.700 euroa/kk). Ensimmäisen (vuoden 1993) 2 000 markan ns. kertakorvauksen jälkeen, Suomen valtio on vuodesta 1995 lähtien maksanut Suomen-pojille rintamalisää vastaavan summan, joka on ollut nyt kolmen vuoden ajan 38 euroa (suomalaisille veteraaneille maksetaan v. 2008, 43,63 euroa) kuukaudessa. Lisäksi Suomen valtio kustantaa Suomen-pojille heidän kotimaassaan tapahtuvan 14 vrk:n vuosittaisen laitoskuntoutusjakson.
Pian näistä lähes 3 400:sta Suomen-pojasta on jäljellä vain muistot, muistomerkit ja hautakumpujen hautakivet!

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/kahdesti_kaatunut.htm
Lähdeainestoa ja kirjallisuutta
Eversti Matti Lukkarin ja Rissto Kurjen kirjoitukset
Anne-Riitta Isohella, Suomen-pojat. Virolainen jääkäritarina. Jyväskylä 1999. ISBN 951-566-020-3.
Martti Issakainen: Toinen vyöttää sinut. 1994. ISBN 951-600-865-8.Paul saarin tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle.
Ülo Jõgi, Ernan tarina. Jyväskylä 1996. ISBN 951-9440-50-X.Suomen tiedustelujoukko Virossa toisen maailmansodan vuosina.
Jaakko Korjus, Viron kunniaksi. Hämeenlinna 1998. ISBN 951-23-3819-X.
Raul Kuutma, Suomen-poikien tie. 2004. ISBN 951-1-19684-7.Virolaissotilaiden kohtaloita. Kaikkia näitä miehiä sitoi yhteinen päämäärä: Viron itsenäisyyden palauttaminen. Yksi kertomuksista on Kuutman oma.
Raul Kuutma - Antero Tuomisto, Suomen-pojat. Muistomerkkijulkaisu. Kerava 2002. Uusi painos 2005.
Mart Laar, Unohdettu sota. Jyväskylä 1993.
Niilo Lappalainen, Veljeskansojen kohtalonvuosilta. 1999. ISBN 951-0-23578-4.
Jari Leskinen, Veljien valtiosalaisuus. WSOY 1999. ISBN 951-0-23828-7.Alanimeltään "Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918 – 1940."
Matti Lukkari, Viron itsenäistyminen. Keuruu 1996. ISBN 951-1-13853-7.
Jorma Mutanen, Jalkaväkirykmentti 200. Joensuu 1991. ISBN 952-90-3222-6.Virolaisten vapaaehtoisten historiikki Suomessa ja kotimaassa toisen maailmansodan aikana.
Seppo Myllyniemi, Baltian kriisi 1938-1941. 1977. ISBN 951-1-04443-5.
Sylvia Nurminen, Veljeskansan vapaaehtoiset. 1996. ISBN 951-23-3628-6.
Ants Oras, Viron kohtalonvuodet. 1989. ISBN 951-20-3443-3.
Toivo U. Raun, Viron historia. 1989. ISBN 951-1-10610-4.
Heino Relvik, Mereväe soomepoisid. EVG Print trükikoda/Tallinn 2003.Viron kielinen kirja kertoo virolaisista vapaaehtoisista Suomen merivoimissa.
Lassi Saressalo, Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. Juva 1987.
Soome Sõjaveteranide Eesti Ühendus, päätoimittaja Raul Kuutma, Vabaduse Eest. ISBN 9985-60-347-8.
Heino Susi, Laulu Suomen poikien. Hämeenlinna 1994.
Pentti H. Tikkanen, Hyppy helvettiin. Hämeenlinna 1986 (Romaani).
Evald Uustalu - Rein Moora, Soomepoisid. 1992. ISBN 5-460-00017-3.
Aleksander Warma, Lähettiläänä Suomessa 1939 – 1944. Otava 1973. ISBN 951-1-00002-0.Muistiinpanoja ja dokumentteja diplomaatin taipaleelta.

Isänmaattomat heimosoturit

Puolustusvoimiemme riveissä taisteli jatkosodan vuosina 1941-1944 neljä heimoveljistämme muodostettua pataljoonaa: Vienan ja Aunuksen Heimosoturipataljoonat, Heimopataljoona 3 ja Erillinen pataljoona 6. Asemasotavaiheen viimeisen vuoden 1944 alkupuolella Suomeen saapuneista ja vapaaehtoisina Suomen puolustusvoimiin liittyneistä virolaisista perustettiin vajaa, kaksipataljoonainen Jalkaväkirykmentti 200. Elokuun 18. päivänä rykmentti laivattiin Hangossa ja kuljetettiin kotimaahansa.

Itä-Karjalan ja Inkerin runsaat kaksikymmentä vuotta aiemmin tyhjiin rauenneiden vapautusmisyritysten jälkeen Suomeen siirtyneet heimoveljemme ja heidän poikansa olivat jatkosodan alkaessa valmiit noudattamaan Mannerheimin kutsua lähteä jatkamaan kesken jäänyttä vapautustaisteluaan. Heistä koottiin heinäkuussa 1941 Vienan ja Aunuksen Heimosoturipataljoonat.

Heimopataljoona 3 perustettiin vuoden 1942 jälkipuoliskolla Suomen ja Saksan sotavankileireillä olleista Inkerin, Vienan ja Aunuksen meihistä. Joukossa oli myös vepsäläisiä ja Tverin karjalaisia sekä muutama amerikansuomalaisten vanhempiensa mukana ihannevaltakuntaan muuttaneita. Heimosotureille luvattiin Suomen kansalaisuus sodan päätyttyä kaikkine etuineen ja oikeusineen. Mannerheimin lupaukset eivät täyttyneet. Neuvostoliitto vaati kaikki heimosoturit palautettavaksi synnyinmaahansa. Isänmaattomat veljemme hajaantuivat piiloutuen kuka Suomeen, kuka Ruotsiin, kuka paeten jopa valtamerine tuolle puolen, Pieni ossa vietiin väkisin Siperiaan.

Itä-Karjalan vapautusyritykset 1918-1922

Itä-Karjalan monivaiheisista vapauttamisyrityksistä oi tullut pakonomainen traditio. Kun Suomi ei voinut virallisesti lähteä sotaisian politiikan tielle, asiaa koetettiin esitää yksityisin aloittein. Niin sanotun "Karjalan komitean" esityksen pohjalta saatiin koottua "Itä-Karjalan avustusretkikunta", jonka johto uskottiin majuri von Hertzenille. Retkikunta jaettiin kolmeen osaan. Eteläinen, von Hertzenin johtama ryhmä, hyökkäsi Salmista yli rajan, valtasi Viteleen, Tuuloksen ja Aunuksen kaupungin edeten kuudessa päivässä Syvärille asti. Keskimmäinen ryhmä eteni majuri Talvelan johdossa Salmin Orusjärveltä Tulemajärvelle ja valtasi 29.4.1919 Prääsän tärkeän risteysalueen. Täällä siihen liittyi pohjoisesta tullut kapteeni Maskulan johtama ryhmä. Eri vaiheittein jälkeen eteneminen jatkui aivan Petroskoin liepeille saakka. Siellä taisteltiin ankarasti. Itse kaupunkia ei saatu vallatuksi, sillä Etelä-Aunuksen epäsuotuisaksi kääntynyt tilanne pakotti avutusretkikunnan joukot vetäytymään Sotjärven ja Säämäjärven väliselle kannakselle. Eteläinen ryhmä oli näet joutunut vetäytymään vahvojen venäläisten ja punaisten voimien tieltä Tuulokseen ja sieltä edelleen rajalle vihollisen laksiekssa jukkoja maihin Vitelessä. Heinäkuun lopussa 1919 ryhmä vetäytyi Suomen rajalle, missä taistelut taukosivat vasta maaliskuussa 1920.

Vienan ja Aunuksen vapaustaistelut 1920-1922

Uhtuan kokokuksessa valittu väliaikainen hallitus hoiteli maan asioita. Ensimmäiset maakuntapäivät kokoontuivat maalis- ja huhtikuussa 1920. Kokous päätti, että Itä-Karjala eroaa Venäjästä ja se liitetään Suomeen. Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomi tuloksetta koetti saada aikaan päätöstä Itä-Karjalan kohtalon ratkaisemisesta kansanäänestyksell Bolsevikit eivät suostuneet tällaiseen järjestelyyn.
Suomen hylkäämä Itä-Karjalaa päätti itse vapauttaa itsensä bolsevikkien hirmuvallasta ja taistella itselleen vapauden ja mahdollisuuden liittyä Suomeen.

Vienalaisten keskuudessa heräsi metsäsissiliikkeen nimellä tunnettu aktiivinen toiminta. Joukoja organisoitiin ja aseita hankittiin. Useita paikkakuntia puhdistettiin bolsevikeistä. Suomesta riensi riveihin vapaaehtoisia, niin että joulukuun alussa 1921 laskettiin aseistettuja joukkoja olevan 3000 miestä, näistä 500 suomalaisia. Sotatoimet alkoivat kahdella eri suunnalla.
Repolasta eteni Repolan pataljoonaksi kutsuttu osasto taistellen Porajärvelle ja valtasi sen jouluaattona 1921. Pataljoonaan kului parisataa suomalaista. Suojärveltä eteni yksi komppania Kostamukseen vallaten sen ja liittyen Porajärvellä pääjoukkoon. Täällä syntyi joulun jälkeisinä päivinä kiivas taistelu punaisten hyökätessä 5000 - 6000 miehen vahvuisin joukoin runsaiden raskaiden aseiden tukemana. Repolan pataljoona joutui vetäytymään Suomen puolelle.
Vienalaisten ja heitä tukenieden suomalaisten yritys maan vapauttamiseksi epäonnistui. Kiivaiden taisteluiden jälkeen Vienan miesten oli vetäydyttävä Suomeen. Yli kymmenen tuhatta pakolaista joutui jättämään Itä-Karjalan, koska he halusivat elää mieluummin vapaina kansalaisina Suomessa kuin alistua orjuuteen kotikonnuillaan.

Suomen hallituksen esityksestä itäkarjalaisten asia otettiin esille Kansainliitossa vuonna 1922. Mitään tuloksia maailmanjärjestön käsittelystä ei kuitenkaan seurannut. Heimoaate jäi silti kytemään monien mielessä. Näkyvänä osituksena aatteen elpymisestä oli heimoveljistämme koottujen pataljoonien spntaani perustaminen vuosina 1941-1943.

Heimoaate ja Akateeminen Karjala-seura

Suomessa syntyi suppeissa ylioppilaspiireissä helmikuun lopulla 1922 Akateeminen Karjalaseura. Heimoaate oli kytenyt myös Mannerheimin mielessä koko vapaussodan jälkeisen ajan. Mannerheim päätti perustaa erillisen heimomiesten joukko-osaston käytettäväksi sotatoimiin Itä-Karjalassa. Hankkeen vauhdittajina olivat Akateemisen Karjala-Seuran silloiset johtomiehet puheenjohtajansa tohtori Vilho Helasen johdolla. Heinäkuun kuluessa 1941 vienalaisista, aunukselaisista, inkeriläisistä ja nuorista suomalaisista vapaaehtoisista sekä vanhoista veteraaneista koottiin kaksi joukkoyksikköä: Vienan ja Aunuksen Heimosoturipataljoonat, VHSP ja AHSP, sekä näiden yhteiseksi johtoportaaksi pienehkö esikunta. Näistä yksiköistä muodostettiin Prikaati K(Pr.K). Nimensä se sai komentajaksi määrätyn everstiluutnantti Eero Kuusisaaren mukaan.

Heimopataljoona 3

Vasta kesällä 1942 saatiin suurin osa luvatuista vangeista tuoduksi Saksasta Suomeen. Heitä tuli 812 miestä. Kaikki sjoitettiin karanteenin jälkeen elokuussa 1942 maataloustöihin. Saman vuoden syyskuussa suomensukuisten sotavankien määrä kohosi Suomessa 2518 mieheen. Tällöin oli päämajassa heimosotavankien käyttösuunitelmat valmiina. Mannerheim hyväksyi heimosotavankipataljoona perustamissuunnitelman 12.11.1942. Mannerheim määräsi sen nimeksi Heimopataljoona 3.

Heimopataljoona 3:n vaiheita Karjalan kannaksella suurtaistelujen aikana tulosta voidaan pitää varsin hyvänä. Pataljoona oli suorittanut annetut tehtävät hyvin, eikä missään vaiheessa ollut tapahtunut mitään hävettävää sen paremmin pataljoonan sotapäiväkirjan kuin Suomen sota teoksenkaan mukaan. Erityisen maineikkaalta näyttää Vuosalmen taisteluvaihe, jossa heimosotamiehet puolustautuivat yhtä peräänantamattomasti kuin suomalaisetkin soturit. Tappioiden määrään katsoen tämä ajanjakso tuntuu erityisen raskaalta. Kokonaistappiot tällä kaudella olivat 421 miestä, joista 61 kaatunutta, 19 kadonnutta ja 341 haavoittunutta.

Mannerheim lupasi, että heimosoturit saav at sodan päätyttyä Suomen kansalaisuuden. Mitään vaaraa pakkosiirrosta entisille asuinsijoille ei tulisi olemaan. Lupaus ei täyttynyt. Se oli katkera pettymys miehille, jotka taistelivat Suomen vapauden puolesta siinä missä suomalaisetkin. Neuvostoliitto vaati kaikkia heimosotureita palautettavaksi. Syntyi dramaattisia tilanteita. Suuri isänmaattomista veljistämme piiloutui Suomeen tai pakeni Ruotsiin tai valtameren taa. Osa vietiin väkisin Siperiaan, jotkut ammuttiin jo Viipurissa.

Lähdeaineisto: Pentti Syrjä Isänmaattomaat heimosoturit jatkosodassa 1941-44 ISBN 951-0-17405-X

Karjalainen pataljoona talvisodassa

Paavo Susitaival on kirjoittanut kirjan Karjalainen pataljoona talvisodassa. Er.P 6 oli karjalainen pataljoona, jonka miehet joutuivat talvisodassa puolustamaan isänmaataan omilla kotikonnuillaan, ensin suojajoukkoina Raudussa ja Kiviniemessä, sitten Keljan verisessä vastahyökkäyksessä ja Taipaleen Kirvesmäen tulihelvetissä. Harvan suomalaisen pataljoonan taistelutahto ja yhteishenki oli yhtä murtumaton, harvan tappiot yhtä raskaat - pataljoona menetti puolet taisteluvahvuudestaan ja niiden miesten, jotka rauhan tultua vielä olivat elossa, kodit jäivät uuden rajan taakse. Paavo Susitaival kirjoittaa kirjansa johdannossa, että Er.P 6:n tarina kuvaa suomalaista jalkaväkeä parhaimmillaan. Siksi se on tallennettava jälkipolville. Tässä otteita kirjasta.

Sodan pilvet nousevat

Lokakuun 9 p:nä vuonna 1939 oli tuhatkunta karjalaista soturia järjestäytynyt valmisukatselmusta varten. He seisoivat hiljaa, päättäväinen ilme kasvoillaan avoneliössä. Erillinen pataljoona n:o 6 oli juuri päättänyt liikekannallepanonsa suunnilleen samassa kokoonpanossa kuin kertausharjoituksissa 1937. Jokainen tiesi, että parisen kuukautta aikaisemmin syttynyt maailmanpalo, joka oli tuhonnut Puolan ja kahlehtinut Latvian, Liettuan sekä heimokansamme Viron itsenäisyyden, uhkasi nyt hänen omaa isänmaataan, ensimmäiseksi hänen synnyinseutuaan.

Katselmusta seurasi käskynjako upseereille ja sen jälkeen yksiköiden päälliköt kiiruhtivat välittömästi autoilla majoitustiedusteluun ja pataljoonan sotavahvuinen 1037 miestä sekä 162 heovsta ja ajoneuvoa käsittävä n. 2-3 km pitkä rivistö lähti liikkeelle etelään Raudun suuntaan, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Päivät ja viikot kuluivat jopa kuukausikin. Kiireellisen liikekannallepanon aiheuttama jännitys osoitti laimenemisen oireita, kun Moskovassa käydyt neuvottelut pitkittyivät. Koti-ikävä alkoi vaivata samoin kuin huoli omaisten toimeentulosta.

Sota alkoi

Viranomaiset olivat antaneet edellisenä päivänä määräyksen koko Raudun kylän tyhjentämisestä, mutta tyhjentämistä ei luonnollisesti ehditty edes aloittaa. Seurauksena oli sekasorto ja huomattavien omaisuusarvojen menetys. Monin paikoin joutuivat sotilaat toteamaan järkyttäviä näkyjä siviiliväestön lähdöstä. Irtautmissuunnitelmaan kuului rakennusten perusteellinen hävittäminen polttamalla, jotta viholliselle ei jäisi talven selkään edullisia majoitusmahdollisuuksia. Eräskin isäntä pyysi lupaa polttaa talonsa itse, meni sisälle, koppasi radion kainaloonsa, sytytti talonsa tuleen, nosti kätensä tervehdykseen ja lausui: "Hyvästi koti".

Raudussa oli sytytetty asemien edessä olevat rakennukset tuleen ja koko taivas hehkui verenkarvaisena seudun yllä. Toista sataa rakennusta paloi jättiläiskynttilöinä tyynessä talviyössä. Näky sai miehet sanattomiksi. Pappilan pöytähopeidenkin kerrotaan jääneen tulen saaliiksi. Samoin tuhoutui osuuskaupan koko varasto, kun talo räjäytettiin. Valitettavasti samalla sai surmansa pari sotilasta, jotka tietämättä räjäytysaikeista olivat menneet etsimään jotain mukaan vietävää. Erikoisen sääliksi kävi karja, joka oli jätettävä joko kasapäin ammuttuna palaviin rakennuksiin tai pihoille. Noin sadan lehmän vauhkoontunut karja hajosi menetymään talviseen maisemaan. Jonkin verran sikoja ehdittiin ottamaan mukaan muonan jatkoksi, mutta useimmat oli jätettävä. Harmistuneet sotilaat viiletelivät eläinten vatsta auksi ja valuttivat sekaan sytytyspullojen sisällön arvellen höystävänsä tulossa olevalle viholliselle eväät maittavammaksi.
Toisena sotapäivän poltettiin ja räjäytettiin loputkin Raudun taloista, viimeksi Raudun komea kivikirkko.

Näkyvyyttä haittasi asemien edessä palamaan sytytetyn ladon valopiiri. Tähystäessään kiikarilla etumaastoon huomasi Lindberg yllätyksekseen vihollisjonon ryömivän äänettömästi jo aivan panssarikaivannon juurella. Matkaa ei ollut kuin jokunen metri. Hälyyttämättä miehiään nousi rauhallinen Lindberg kuopastaan esteen reunalle ja tipautti - heittää ei tarvinnut - toisen munakäsikranaateistaaan panssarihautaan. Mainittakoon, että Lindberg tunsi käsikranaattinsa rakenteen vain selitysten perusteella. Seurasi räjähdys ja sitten täysi äänettömyys. Silminnäkijät kertovat Lindbergin tulleen esiin suojastaan, minne hän oli livahtanut räjähdyksen ajaksi, ja ryhtyneen puoliääneen lukemaan ruotsinvoittoisella suomellaan tuloksia. Paukusta olikin tullut täysi kymppi. Kymmenen vihoillista makasi liikkumattomina yhdessä läjässä haudan pohjalla.

Irtaumisvaiheessa oli vihollinen sitä seuraavana yönä suomalaisten huomaamatta noin komppanian vahvuisena osastona keinotellut itsensä kosken yli pitkin räjäytetyn rautatiesillan palkkeja ja pesiytynyt suurehkon autokorjaamon rakennuksen betonikellariin. Ensimmäiset kiirelliset valtausyritykset tuottivat suomalaisille melkoisia tappioita, ja vihollinen piti sisukkaasti puoliaan. Valtausyrityksissä kaatui mm. divisioonan esikuntapäällikkö, majuri Sahlgren.
Ammunan aikana onnistui parin rohkean jalkaväkimiehen heittää muutamia sytytettyjä savurasioita autokorjaamon kellariin, Tämä oli viholliselle liikaa. Puolensataa nälkiintynyttä miestä ryömi esiin ja antautui vangeiksi.

Koska ammuksia oli ehdottomasti säästettävä samoin kuin kallisarvoista tykkiäkin, tykki käytti kaikkiaan vain kaksikymmentä kranaattia ja moni lihavakin maali oli jätettävä rauhaan, Välipalaksi ammuttiin kivääreillä rannalla liikuskelevia vihollisia ja eräs puuhun kiivennyt tähystäjä pudotettiin oksalta.

Jouluateria kaikissa yksiköissä oli runsas ja majapaikoissa loistivat kuusten kynttilät. Tosin kuusten koristelu oli hiukan erikoista, patruunavöitä, käsikranaatteja ja muita nakaraa aikaa muistuttavia varusesineitä. Lieneepä eräillä joulupukeilla ollut kaasunaamaritkin kasvoillaan partanaamion asemasta.

Keljan vastahyökkäys

Keljan hyökkäys oli vaatinut Er.P 6:lta raskaat uhrit. Aamupäivän kuluessa oli sen taistelevasta osasta kaatunut tai haavoittunut suunnilleen kolmannes. Upseereita kaatui tai haavoittui yhteensä kahdeksan.

Pahin hankauskohta oli yhteistoiminta tykistön kanssa, Laukausmäärältään vähäinen oma tykistötuli jäi luultavast mitättömäksi. Ensimmäisen joulupäivän aamuna alkaneet taistelut päättyivät suomalaisten torjuntavoittoon illalla 27.12. kestettyään taukoamatta melken kolme vuorokautta. Vihollinen ei enää uudistanut yrityksiiään, Sen taistelukentälle jättämätä kaatuneet ja materiaali olivat varoittavana esimerkkinä. Hyökkäys Suvannon yli oli tyypillinen venäläisille, joiden taktiikka oli tuolloin kaavamaista. Se häikäilemättömyys, jossa se suoritettiin, osoitti että ihmishengelle ei annettu suurtakaan arvoa.

Suomalaisten toimintaa Keljassa luonnehtii eräänlainen suunnittelemattomuus. Ylempi johto divisiionan portaasta alaken ei saanut oikeita ilmoituksia edestä, joten se sukoi etulinjan liian optimistiseen tilannekuvaukseen ja käsitykseen, että "kyllä tästä selvitään". AK:n taholta kuitenkin katsottiin tilannetta toisin silmin ja valmistauduttiin pahimman varalta, koska odotettiin vihollisen uutta entistä vakavampaa yritystä, joka sitten tulikin iltayöstä 26.12. Suomalaisten suurimpana heikkoutena on pidettävä tykistön ja jalkaväen yhteistoiminnan puutetta vastahyökkäysten suorittamisessa.

Kun pakokauhu jäälle alkoi, muistutti taistelu metsästystä tai oikeammin selvää teurastusta. Venäläiset olivat pääasiassa ilman lumipukuja, ja kun sellaiset tarkka-ampujat kuin Marilan veljekset, Puustiset, Puusniekat ja monet muut pääsivät kiväärin taakse ja maali oli musta, tuli aina "laaki ja vainaa". Vihollisen tappiot olivat valtavat.

Vaikka Keljan hyökkäys suoritettiin erinomaisen sisukkaasti ja vaikeissa oloissa, siinä oli eräitä taktisia kauneusvirheitä, tulituen järjestelyssä ja muussakin. Hätäiltiin liiaksi, Valmisteluihin ei ollut tarpeeksi aikaa. Patruunat yleensä riittivät, mutta käsikranaateista ja kasapanoksista oli kova puute.

Kun vihollisasemat oli vallattu, voitiin laskea lopulliset menetykset, mitkä olivat yhden päivän osalle harvinaisen raskaat. Viisikymmentä kaatunutta ja satakunta haavoittunutta merkitsti kokonaisen taisteluvahvuisen komppania menetystä. Lisänä oli suuret upseerimenetykset. Keljan osalta kiitos kuuluu varsinkin Er.P 6:lle, jonka saavutus tuli nyt armeijakunnassa yleisesti tunnetuksi.

Taipaleen veriset viikot

Sillä aikaa kun ErP 6 oli Saaprussa toipumassa Keljan raskaan voiton seurauksista, taistelut jatkuivat Taipaleessa verisinä ja suomalaisten voimia kuluttavina. Vilkkaimpina päivinä vihollisen tykistö tuhlasi Taipaleessa vuorokaudessa 15 - 20 000 kranaattia eli noin 3000 kranaattia rintamakilometriä kohti. Lisäksi kylvivät lentolaivueet maastoon pommilastejaan, josta saattoivat tukilinjan korsut heilahtelemaan. Konekivääreitään ahkerasti käyttelevät hävittäjät olivat kiusana.

ER.P 6 kunnostautui paitsi Taipaleessa, erityisesti Keljassa. Suhteettoman suurista tappioista huolimatta se Keljassa pystyi voitokkaaseen hyökkäykseen täysin avoimen kentän yli kranaatti- ja pommiryöpyssä - kymmenien konekiväärien murhaavassa tulessa. Verisellä käsikähmällä se ratkaisi tehtävän, joka oli kolme kertaa toisilta epäonnistunut. Omilla kotitantereillaan se löi vihollisen. Ehkä juuri se seikka antoi voimaa voiton saavuttamiseksi, vaikka tappiot nuosivat muutamassa tunnissa kolmannekseen varsinaisesta taisteluvahvuudesta ja kaikki hyökkäykseen osallistuneet komppanianpäälliköt haavoittuivat tai kaatuivat.

Lähdeaineisto Paavo Susitaival Karjalainen pataljoona talvisodassa Er.P 6

Heimopataljoona - pimeä pilkku Suomen sotahistoriassa

Sota-arkistoon kirjattujen tietojen mukaan Heimopataljoona 3 muodostettiin 17.11.1942 annetulla päiväkäskyllä suomensukuisista sotavangeista. Näistä suurin osa oli inkeriläsiä 423, Aunuksen karjalaisia oli 380, Tverin karjalaisia 101, Vienan karjalaisia 93, suomalaisia 30, vepsäläisiä 24 ja virolaisia yksi. Alkuvuodesta 1943 joukko oli kasvanut jo 990 mieheen. Vuoden 1943 kuluessa pataljoona vahvistui vielä 139 heimosoturilla. HP 3:n lisäksi muodostettiin inkeriläisistä vapaaehtoisista Inkeriläispataljoon ER P6.

HP 3:n muodostaminen oli eräänlainen kokeilu ja heimosoturit tulivat mukaan vapaaehtoisesti, sillä varsinaista värväystoimintaa harjoitettiin vain Saksan sotavankileireillä. Heimopataljoonaa ei päässyt kuka tahansa, sillä valitsijat kiinnittivät huomiota paitsi vangin fyysiseen kuntoon myös luotettavuuteen. Neuvostoliittoon loikkainneita punapakolaisia ja kommunistisen puolueen jäseniä pyrittiin karttamaan, mutta tiukaksi seula ei kuitenkaan muodostunut.
Pataljoonalaiset edustivat koko yhteiskuntaa, vaikka heidän koulutustaustansa olikin keskimääräistä parempi. Suurimmaksi osaksi pojat olivat maanviljelijöitä, mutta joukkoon mahtui myös akateemisen loppututkinnon suorittaneita, opettajia ja toimihenkilöitä. Vanhin heimosoturi oli 47-vuotias Ville Larianov ja kuopus 25-vuotias yliluutnantti Konstantin Jershov.

Pataljoonaan otettiin vain kuntoisuudeltaan AI ja AII luokkaan kuuluvia. B1 miehet kelpuutettiin huoltotehtäviin ja täydennyskomppaniaan, BII miehiä ei huolittu lainkaan. Yli puolet oli kelpoisuudeltaan AI-miehiä. Sotilaalliselta koulutukseltaan miehistöön kuuluvia oli 675 miestä, alipupseereita 135, upseereita 24 ja vailla sotilaallista koulutusta oli 3. Jalkaväkeen kuului 365 miestä, kenttätykistöön 77 ja viestijoukkoihin 25.

Rintamalle

Heimopataljoonan sotilaista oli aikaisemmin osallistunut talvisotaan 163. Jatkosodassa oli Suomen rintamalla taistellut 118 ja Saksan rintamalla 45 miestä. Heimopataljoonan perustamiskäskyssä oli lähdetty siitä, että pataljoona toimisi etupäässä sen omasta keskuudesta valitun päällystön johdolla, jota tukisi suomalainen runkomiehistö. Neuvostoarmeijan upseerien koulutusaste oli kuitenkin odotettua alhaisempi. Omat vaikeutensa aiheutti huono sivistystaso, kielivaikeudet ja suomalaisen sotilassanaston heikko hallinta. Yhtenä hankaluutena oli sekin, että puna-armeijan upseeriksi hyväksyttiin vain kunnon kommunisteja, jotka eivät luotettavuudeltaan ainakaan suomalaisten mielestä olleet parasta mahdollista ainesta. Heimopataljoona 3:n perustamiskäskyn antoi marsalkka Mannerheim. Pataljoonan koulutus käynnistyi tammikuussa 1943. Huhti-toukokuun vaihteessa 1943 HeimoP 3 kuljetettiin rintamalle Valkjärvelle, jossa se liitettiin 15. divisioonan alaisuuteen. Aluksi se joutui asemasotaan Metsäpirtti - Lampaalan linjalle.

Heimopataljoonalaisille tarkoitettuja viestejä tulvi Moskovan radiosta ja lentolehtisiä sateli maahan. Ehkä juuri progandan uhrina Mikko Nazarov loikkasi "kotiin" elokuun alkupuolella, mikä aiheutti pataljoonassa pidätyksiä ja karsintaa. Toinen sotamies kuitenkin loikkasi kohta perään. Loikkausten lisäksi vihollinen sieppasi myös vankeja, jopa kokonainen joukkue siepattiin naapurin puolelle. Heimosotilaat pelkäsivät joutuvansa valapattoina takaisin Neuvostoliittoon. Pataljoona siirrettiin varmuuden vuoksi pois etulinjasta ja vapautettiin rintamavastuusta lokakuun alussa 1943.

Toukokuussa 1944 Naarajärveltä saapui täydennysmieheksi 101 uutta heimosoturia, ja pataljoona joutui uudelleen etulinjaan Ohdan keksilohkoon. Samoihin aikoihin paljastui järjestyksessään toinen heimosotilaiden salahanke. Loikkarit suunnittelivat kaappavansa mukaansa myös tukikohdan suomalaisen päällikön panttivangiksi, Muiden miesten oli määrä seurata vapaaehtoisesti. Hanke kuitenkin paljastui, kaikkiaan 26 miestä pidätettiin ja 17 tuomittiin kapinasta. Kapinapäällikkö Novodorov, entiseltä nimeltään Toivakka, tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, muut saivat 7 vuoden tuomion.

Kun Vuosalmella rytisi taukoamatta 9. ja 10. heinäkuuta, vihollinen pääsi tulittamaan heimopataljoonaaa kolmelta eri suunnalta. HP 3 sai levähtää vasta,kun puna-armeija vihdoin perääntyi rajujen taistleuiden jälkeen Laguksen vastahyökkäyksen alettua 11.7. Taistelu verotti pataljoonaa ankarasti. Yhteensä 256 miestä menetettiin muutamassa päivässä. Kaatuneita oli 30, haavoittuneita 208 ja kadonneita 18.

10. artikla

Heimopataljoonan kohtalon sinetöi rauhanehtojen 10. artikla, jonka mukaan Suomi sitoutui luovuttamaan viipymättä Neuvostoliiton ylimmälle sotilasjohdolle kaikki Neuvosto- ja liittolaisvaltioiden sotavangit sekä ne, jotka olivat internoidut tai tuotu väkisin Suomeen. Se oli kylmä suihku suomalaisille.

Venäläiset sotavangit palautettiin Neuvostoliittoon 10.10.1944 ja inkeriläiset vapaaehtoiset eli Erillispataljoona 6 koutiutettiin, koska Neuvostoliitto ei vaatinut heidän palauttamistaan. Patalajoona siirrettiin Eräjärvelle ja 8.10 Immolaan. Ainoastaan neljä heimosoturia oli halukkaita palaamaan Neuvostoliittoon. Lokakuun puolivälissä pataljoona rahdattiin laivalla Tornioon ja edelleen Kainuun kylään. Marraskuun 3. päivän alkoi tapahtua. Heimopataljoonalaiset julistettiin sotavangeiksi ja määrättiin kuljetettavaksi Naarajärvelle.

Pakoon, pakoon

Kun heimosotilaat näkivät ennen junan lähtöä ympärillään konepistoolimiehiä, jotka estivät kotiutettavia liikkumasta, syntyi levottomuutta. Pakoyritykset tukahdutettiin ja vain 13 miestä pääsi karkuun. Vaunuihin nousi 644 miestä. Kiistaton totuus oli, että heimosourit oli petetty. Raahen ja Naarajärven välisellä junamatkalla hyppäsi kaikkiaan 445 miestä junan avoimista ikkunoista ja ovista. Tämän takia vaadittiin myöhemmin kuljetuksen valvojille sakkoja.

Heimosotilaiden luovutus tapahtui Lappeenrannassa sotavankien kokomaispaikan kautta. Karanneiden etsikelyt jatkuivat ja vuoden 1944 loppuun mennessä luovutettiin yli 500 miestä ja seuraavanakin vuonna 155 mistä. Viimeinen merkintä heimosotilaiden luovuttamisesta on vuodelta 1953. Heimostoureista siirtyi Ruotsiin 172 miestä ja pari sataa muualle ulkomaille, Kanadaan ja Australiaan.

Marraskuun kolmas päivä vuonna 1944 ei koskaan unohdu yhdenkään heimosturin mielestä. Suomen riveissä oli sodittu niin Kannaksen kuin Lapin sodissakin. Mutta sota oli ohi ja rauha vihdoin koittanut. Uusi elämä uudessa isänmaassa odotti. Toisin kuitenkin kävi.

Kokoamisleiri Lappeenrannassa

Karanneiden sotavankien kokoamisleiri oli tietyllä tavalla salainen, mutta etsinnöistä vastanneille viranomaisille tietysti yleisessä tiedossa. Leiri sijaitsi siviileiltä osittain suljetulla alueella, mikä teki siitä eittämättä salaperäisen.Hallinnollisesti leiristä tiesivät kaikki viranomaiset punaisesta Valposta eri pitäjien nimismiehiä myöten. Siviileille asiasta ei paljoa puhuttu.Vaiteliaisuudelle oli syynsä. Leirille tuodut miehet olivat äärimmäisen epätoivoisia, itsemurha-alttiita, väkivaltaisia ja lähes poikkeuksetta ehdottoman haluttomia lähtemään Neuvostoliittoon.

Vartiointi oli hankalaa. LVK oli kieltänyt vartijoilta tuliaseiden käytön, ja varsinkin neuvostosotavangit käyttäytyivät voittajan elkein, joten kurinpito oli vaikeaa. Kokoamisleiristä tuli villi ja arvaamaton paikka. Kaikkein hankalimpia tilanteita olivat palautusjunien lastaukset, joiden yhteydessä vangit olivat valmiit lähes mihin tahansa ettei palautus onnistuisi. Tämän vuoksi lastauspaikka aivan vankilan vieressä oli ehdoton etu. Juuri näihin palautusjunien lastaukseen liittyy eniten salamyhkäisyyttä, juuri sellaista, josta monenlaiset tarinat ovat voineet saada alkunsa. Tuskin öinen outo junaliikenne jäi kaikilta huomaamatta.

Majuri Inkilä vastaanotti leirin johdon 25.11.1944 ja lakkautettavat sotavankileirit ryhtyivät lähettämään vankejaan Lappeenrantaan. Ensimmäinen 22 vangin erä saapui jo 28.11., ja joulukuun alkuun mennessä vankila alkoi olla täynnä. Ensimmäinen vankijuna lähti Vainikkalaan maanantaiaamuna 4.12.1944. Kyydissä oli 58 vankia. Matka itään ja luovutus Nurmin asemalla noin 10 kilometriä Vainikkalasta Viipurin suuntaan sujuivat rauhallisesti. Palautettujen joukko oli kirjava, 11 HeimoP 3:n miestä, venäläisiä, ukrainalaisia, tataareja ja valkovenäläisiä. Olipa joukossa puolalainen ja tshekki.

Joulukuussa lähti vielä toinen kuljetuserä, kaikkiaan 56 miestä, pääasiassa HeimoP 3:n sotureita. Myös tämä kuljetus oli ongelmaton. Vuoden 1945 alussa leirin ilmapiiri muuttui. Vankeja saapui edelleen tasaiseen tahtiin, mutta pienissä erissä. Nämä miehet olivat piileskelleet jo pitkään, joten kiinnijääminen ja Neuvostoliittoon palauttamisen odottaminen kävi hermoille. Jokainen tiesi, että kohtalo Neuvostoliitossa olisi kova.

Helmikuussa 1945 sattui ensimmäinen joukkopako, kun 10 vankia karkasi. Kahdeksan saatiin heti kiinni. Yksi HeimoP 3:n mies, Paavo Sorvali, yritti itsemurhaa viiltäen itseään partakoneen terällä kurkkuun, ranteeseen ja mahaan. Paikkauksen jälkeen hän toisti itsemurhayrityksen, jonka jälkeen mies siirrettiin Rauhan mielisairaalaan. Leirissä puhkesi täysi kapina 16.2.1945.Sen jälkeen vanginvartijat saivat LVK:n luvan käyttää kaasuaseita ja sitomisia, jos vangit ryhtyvät väkivaltaisiksi.

Pian tämän jälkeen yksi neuvostosotavanki yritti tappaa itsensä linkkuveitsellä ja sitten häntä hoitavan lääkärin saksilla. Tämän vuoksi 19.2.1945 suunniteltu vankiluovutus siirtyi, ja 33 vankia vietti seuraavan yön vankivaunussa. Luovutus onnistui vasta seuraavana aamuna.

Keväällä 1945 leirin vangit alkoivat olla täysin arvaamattomia, joten kuljetusten järjestelyjä muutettiin. Entisten aamuisten lähtöjen sijaan miehet lastattiin vankivaunuun keskellä yötä. Näin lastaukset pysyivät paremmin salassa, vaikka pakoriski kasvoi.

Kesäkuussa lähti taas yksi kuljetus. Sen lastaus alkoi sunnuntaina 3.6.1945 aamuyöllä kello 3. Neuvostoliittoon lähti 13 venäläistä, kaksi itävaltalaista, seitsemän HeimoP 3:n miestä ja neljä muuta "suomenheimoista". Nyt kaikki sujui rauhallisesti ja raja ylitettiin aamulla kello 6.15.Syyskuussa asiat olivat huonommin, kun Linnoituksen kupeelle tuli aamuyöllä vankeja jo sisältänyt kuljetus, jota täydennettiin Lappeenrannassa. Vainikkalassa huomattiin, että Mikkelin lääninvankilasta tulleesta kuljetuksesta neljä vankia oli karannut ja yksi, Antti Andriainen, hirttäytynyt. Jäljelle jääneet luovutettiin saman tien.

Vankien vartiointi oli vaikeaa, sillä epätoivoiset miehet olivat valmiita käyttämään mitä tahansa keinoa päästäkseen pakoon.Vankien rohkeutta lisäsi tieto, etteivät vartiomiehet saaneet edelleenkään käyttää tuliaseita. Pamppu ei pelottanut.Pakoyrityksiä oli runsaasti. Joulukuun alun 1944 ja helmikuun 1945 kapinan välisenä aikana leiriltä karkasi 27 pidätettyä, joista leirin vartijat ottivat kiinni 16, kahdeksan jäi kiinni muiden viranomaisten toimesta ja kolme pääsi pakoon.Helmikuussa 1945 vankien vartiointia muutettiin.

Aiemmin heitä oli säilytetty vankilarakennuksen matalassa siipirakennuksessa, koska selliosastoa oli vaikea pitää lämpimänä. Kapinan jälkeen koko vankilarakennus otettiin käyttöön, ja vangit sijoitettiin jokainen omaan selliinsä. Vartiomiehet oli sijoitettu siten, että Linnan pääportilla oli konepistoolilla aseistettu mies, samoin käymäläpihalla ja selliosaston takapihalla. Sisäkäytävällä oli yksi mies pistoolin ja pampun kanssa ja selliosastoilla kolme miestä pistooli ja pamppu turvanaan. Vartiopäällikkö oli selliosastolla.Viranomaiset näyttävät pohtineen myös leirin siirtämistä muualle, mitä varsinkin Lappeenrannan varuskunnan päällikkö eversti Bror Kraemer toivoi.

Siirto oli mahdoton, sillä Linnoitus oli tähän tehtävään yksinkertaisesti Suomen paras paikka. Rautatieyhteydet olivat mainiot ja muita vapaita tai sopivia vankiloita ei ollut käytettävissä.
Leirin suurin ongelma oli vartijapula. Pääosa leirin vartijoista oli asevelvollisia, joiden kotiuttamisten jälkeen leirillä oli ajoittain vaikea henkilöstövaje.Helmikuun alussa aiemmin saadut 10 ammattivartijaa poistuivat. Tilannetta helpotti vankimäärän väheneminen. Alkuaikojen suurien erien jälkeen kiinnisaatuja karkureita saapui pienissä ryhmissä ja vuoden 1945 puolella palautuskuljetuksissa oli yleensä alle 20 henkilöä. Toisaalta nämä olivat miehiä epätoivoisimmasta päästä eli Er.P 6:n sotilaita, jotka olivat jo kotiutetut, monet perheellisiä ja täysin suomalaistuneet. Heille pakkolähtö Neuvostoliittoon oli äärimmäisen katkera paikka. Kesään 1946 mennessä Lappeenrannan leiri muuttui tarpeettomaksi, sillä karkureita saatiin kiinni aivan satunnaisesti.

Leirin kirjanpidon mukaan viimeinen eli 26. vankiluovutus tapahtui 15.7.1946. Junassa Neuvostoliittoon lähtivät Er.P 6:n Juho Shukov, HeimoP 3:n Matvei Korkka ja Dimitri Teppojeff sekä neuvostosotavangit Ivan Alipov, Pavel Volkov ja Mirahiz Mamadrkanov. Pääesikunnan järjestelyosaston määräys leirin lakkauttamisesta annettiin 5.8.1946. Tämän jälkeen kiinnisaaduista karkureista huolehtivat poliisi- ja vankilaviranomaiset.

Ajanjaksona 4.12.1944-15.7.1946 Lappeenrannasta lähti noin 550 ihmistä Neuvostoliittoon, näistä yli puolet oli Er.P 6:n tai HeimoP 3:n miehiä. Naissotavankeja palautettiin kaksi.
Lappeenrannan leiri oli ankea paikka. Syy oli vankien eikä vartijoiden.Teloituksia leirillä ei suoritettu eikä asiakirjoista löydy merkintöjä vankilassa sattuneista kuolemantapauksista.Suurin uhka vangeille olivat vangit itse. Itsemurhayritykset olivat yleisiä, ja epätoivoisimpia piti vahtia ympäri vuorokauden.Leirin yleissävy oli masentunut. Kaikki vangit tiesivät, että luovutus Neuvostoliittoon saattaisi merkitä kuolemantuomiota. Pako- ja kapinayritykset olivat rajuja.Leiri oli aivan Lappeenrannan keskustassa, ja sinne ja sieltä oli välillä vilkastakin liikennettä. Vankeja tuotiin autoilla eri puolilta maata, joitakin itsemurhayrityksissä itseään pahimmin kolhineita kuljetettiin sairaaloihin ja karkulaisia tuotiin raudoissa takaisin. Näitä kuljetuksia näkivät varmasti monet lappeenrantalaiset.

Ja olihan leirillä eräänlainen tuomioistuinkin, kun LVK:n edustajat ja myös leirin johto kuulustelivat vankeja. Lisäksi olivat tarkasti salatut kuljetukset aamuyön pimeinä tunteina.Tällainen kaikin puolin salamyhkäinen ja sisä- ja ulkopoliittisesti arkaluontoinen toiminta kiihotti varmasti monen mielikuvitusta. Linnoituksessa ja sen liepeillä tapahtui salaisia asioita. Huhuille löytyi oiva kasvualusta.

Professori Heikki Ylikankaan selvitys hallitukselle 16.1.2004

J A T K O S O T A A V A R J O N P U O L E L T A
Pakolaisten ja vankien kohtelu Suomessa ja heidän karkottamisensa Saksaan ja Neuvostoliittoon
Oheinen selvitys on laadittu valtioneuvoston kanslian 19.11.2003 minulle esittämän pyynnön johdosta. Luovutin lausuntoni kanslialle 16.1.2004.
Suomessa annettiin 12.11.1942 määräys heimopataljoona 3:n perustamisesta. Sen tavoitteet olivat poliittisia, eivät ensi sijassa sotilaallisia (Ojala, 26). Pataljoona värvättiin suomensukuisista sotavangeista ja sen vahvuus nousi pian yli 1.100:n miehen (Ojala, 30). Liittyneet vapautettiin sotavankeudesta ja heille taattiin, että he saisivat sodan jälkeen Suomen kansalaisuuden ja että heitä ei palautettaisi Neuvostoliittoon (Hallikainen, 55-56). Syksyllä 1943 saksalaiset luovuttivat inkeriläisistä kootun pataljoonan, josta muodostettiin oma yksikkönsä ja jossa oli alkujaan 644 miestä. Heitä ei Suomessa rekisteröity sotavangeiksi (Ojala, 29). Määrä nousi lopulta 729:ään (T.Mikkola, 157).

Virolaisista pakolaisista mainitaan liittyneen Suomen armeijaan noin 2.500 miestä. Heistä muodostettiin oma rykmenttinsä (T.Mikkola, 158). Välirauhasopimuksen nojalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset heimosoturit, inkeriläiset ja virolaiset heihin lukien piti palauttaa.

Kun heimopataljoona 3:n aktiivipalveluksessa jäljellä olevia 657 miestä kuljetettiin junalla Raahesta itärajalle päin, sallittiin 445 miehen loikata junasta vapauteen (Ojala, 137). Vuoden 1945 loppuessa kadoksissa oli vielä kaikista luovutettaviksi vaadituista yhteensä yli 600 miestä (Hallikainen, 154; Blinnikka, 32 s). Koska Neuvostoliitto myöhemmin helpotti vaatimuksiaan - se halusi takaisin vain pakolla armeijaan otetut - suomensukuisia sodassa taistelleita jäi Suomeen tai siirtyi Ruotsiin kohtalaisen runsaasti. Vuonna 1947 laaditussa etsintäkuulutettujen luettelossa oli vielä noin 1.200 nimeä (Pekkarinen - Pohjonen, HS 23.11.2003). Heimopataljoona 3:n miehiä luovutettiin vuoteen 1953 mennessä yhteensä 654 (Ojala, 143).

Lähdeaineisto: Helena Miettinen Inkeriläiset - Maaton kansa ISBN 951-30-9260-7
Filosofian tohtori Juha Pohjonen: Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955
Professori Heikki Ylikangas selvitys Jatkosodan varjopuolelta

Onnistuiko Koivisto siinä, missä Stalin epäonnistui?

Stalinin hirmuvallan aikaan kotiseutuaan syvästi rakastava Inkerin kansa pirstottiin hajalleen itään ja länteen. Yli 70 vuotta inkeriläiset ovat kulkeneet elämän kiertolaisena usein omaisistaan erossa ja heistä mitään tietämättä.
Paremman elämän toivossa tuhannet inkeriläiset ovat 1990-luvulla muuttaneet Suomeen, missä heitä on ollut vastassa asuntopula, työttömyys ja ryssittely - aivan kuten kuusikymmentä vuotta sitten. Pelastaako vai tuhoaako paluumuutto inkeriläisten kulttuurin lopullisesti? Joku teräväkieli on väittänyt, että suomalaiset viranomaiset ovat kohta onnistuneet siinä, missä Stalin aikoinaan epäonnistui: imuroimaan viimeisetkin inkeriläiset pois omalta maaltaan.
Jos inkeriläisten kulttuuria halutaan elvyttää ja tukea, siihen löytyisi monin verroin parempia, tehokkaampia ja myös halvempia keinoja kuin houkuttelu Suomeen, väittää Helena Miettinen kirjassaan Kohtalontie.
Inkerissä asuvat haluaisivat tehostaa inkeriläisten paluumuuttoa "Omalle maalle", Inkeriin. He toivovat, että vainon vuosina Siperiaan, Keski-Aasiaan ja Sisä-Venäjälle karkotetuille järjestyisi koti Inkerinmaalta,
Helena Miettisen kirja kertoo inkeriläisestä Aino Latusta, jonka sota kuljetti Suomeen ja Valpon pelko edelleen Ruotsiin. Kun Aino vuonna 1956 muutti Ruotsista Petroskoihin, tutut ihmettelivät, miksi.
- Lähtiessäni Ruotsista päätin, etten tekoani koskaan kadu. Enkä ole, Aino Lattu vakuuttaa.

Idylli murenee

Aino Lattu kertoo, että pahaenteisesti isälle vuonna 1929 määrättiin maksettavaksi valtion raskaat vuosiverot. Määräys oli samalla merkki siitä, että valtiovalta oli ottanut perheemme talouden erityiseen tarkkailuunsa, siihen ansaan, mihin moni muukin Inkerin isäntä oli jo joutunut. Ehdot olivat jokaiselle samat: verot oli maksettava ajallaan tai muuten seurauksena oli kulakiksi leimaaminen, omaisuuden takavarikointi ja perheen karkoitus Siperiaan. Leninin mukaan kulakit olivat kaikkein petomaisimpia, tylyimpiä ja villeimpiä riistäjiä. Nämä hämähäkit rikastuivat sodan köyhdyttämän talonpoikaiston ja nälkäisten työläisten kustannuksella. Nämä iilimadot imivät työtätekevien verta ja nämä vampyyrit valitsivat omiin käsiinsa tilanherrojen maita orjuuttaakseen uudelleen köyhiä talonpoikia. Stalinin mukaan kulakkien likvidoimispolitiikkaan piti käydä käsiksi kaikella mahdollisella johdonmukaisuudella.

Kolhoosiin

Vuoden 1930 kevättalvella paaritsalaiset kutsuttiin kylän koululle yhteiseen kokoukseen. Piiristä saapunut virkamies kehui talonpojille kollektiivisuuden merkitystä ja politrukki ylisti pitkään ja hartaasti kolhoosin hyvä puolia ja siihen liittymisen etuja. Kaikki kyläläiset liittyivtä kolhoosin jäseniksi. Isä perusteli kolhoosiin liittymistään, ettei pie olla vasten valtiota. Kun kerran pöitää mennä kolhoosiin, niin kirutin jo neljänneksi nimeni kirjaan. Aino Lattu on kuitenkin sitä mieltä, että isä teki päätöksen saadakseen helpotuksen sielulleen, sillä kulakiksi leimaamisen uhka painoi kaiken aikaa raskaana taakkana hänen tajuntaansa.

Kaikkien kyläläisten pellot yhdistettiin ja kullekin perheelle jätettiin omaan käyttön pieni tarhamaa ryytien kasvattamisen ja koko karjasta yksi lehmä maitoa lypsämään. Muut eläimet oli luovutettava yhteiseen suureen talouteen, kolhoosiin. Kovin haikein mielin äitikin talutti uskollisen ystävänsä Neito-lehmän, toisten kolhoosilehmien joukkoon Mäyrän navettaan. Isä valjasti ruunan ja Antti mustan Vaska-oriin ja alstasi rattaili maanmuokkausvälineet, auran, aatran ja astuvat. Siinä oli kaikki, mitä kolhoosi sai meiltä. Kolhoosista ei maksettu lainkaan rahapalkkaa.

Rahansaamiseksi myös Mikko lähetettiin Linnaan työnhakuun ja hänen onnistui päästä vuorotyöhän Kirovin tehtaan palokuntaan valvojaksi. Palatessaan iltavuorosta toukokuun 16. päivän yöllä 1931 Mikko herätti muun kotiväen hätääntyneenä.
- Hyvät ihmiset, herätkää. Nyt on piru irti! Nouskaa pian katsomaan mitä ulkona on tekeillä. Viattomia ihmisiä vedettiin keskellä valoisaa yötä kolkkona kulkueena Siperiaan. Rattailla nyyttien päällä torkkui murheellisia vanhuksia pää riipuksissa ja nuoria vaimoja rintalapset sylissään. Hevoskuormat kulkivat kohti Hatsinan tavara-asemalla odottavaa pitkää tavarajunaa, johon kansanviholliset oli määrä lastata. Se oli kauhujen yö, pelosta vapisten valvottu, Luoja kiitos, etteivät miliisit kääntyneet meille!. Yhtenä junassa oli Kolppannan ja Moloskovitsan pappi Aleksanteri Soittu.

Tieto "kulakkien" kohtalosta levisi kulovalkeana, sillä papin vaihtumsita oli paha peitellä seurakuntalaisilta. Vuonna 1936 seurakunnan hoitajaksi tuli Evankeliumiyhdistyksen saarnaaja Iisakki Virranen. Hänet vangittiin jo seuraavassa vuodenvaihteessa ja myös Virranen katosi jäljettömiin.

Toveri Kirov murhattu

Sergei Mironovits Kirov oli Leningardin alueen ensimmäinen puoluesihteeri- Hänet oli murhattu. Edesmenneen S. M. Kirovin tilalle puolusihteeriksi nimitettiin julmista otteistaan myöhemmin tunnetuksi tullut Andrei Zdanov. Inkerin kansa joutui 1930-luvulla elämään totaalisen pakkovallan alla. Vallan mahti perustui keskinäiseen vakoiluun, valheellisiin ilmiantoihin ja ihmistajunnan ylittäviin pilkkaaviin lakipykäliin. Kaikkea tätä johti NKVD.
Inkeristä ensimmäisiä asukkaita alettiin karkottaa vuonna 1931, jolloin kulakit, luokkaviholliset ja kaikki vieraat ainekset poimittiin pois kansan keskuudesta jarruttamasta kolhoositalouden kehitystä. Heidät lähetettiin Siperian korpiin.

Toinen vangitsemisyöry pyyhki Inkerin yli huhtikuussa 1935, jolloin koko talot ryöstettiin ja ihmiset perheittäin karkotettiin Siperiaan. Nyt kansan keskuudesta erotettiin "Kirovin murhaajat", millä pilkkanimellä kaikkia Zdanovin ajan karkotettuja kutsutaan. Zdanov oli tasapuolinen, sillä hän kohdisti julman kostonsa koko kansaan, ei yksin inkeriläisiin.

Kolmas vainon aalto huuhtoi Inkeriä vuonna 1937, jolloin koteja ei enää ryöstetty, nyt vain perheenpää vangittiin ja vaimo jätettiin leskeksi sekä pienet lapset isästään orvoiksi. Vain vainon pyörteeseen joutuneet tietävät Stalinin kultin tuottaman kärsimyksen määrän, tuskan syvyyden. Yhä vieläkin he tuntevat poskillaan ehtymättömän kyynelvirran poltteen. Stalinin verimylly janosi uhreja.

Siperiin siitä suomalaiset!

Loppuelämäni muistan sen maaliskuisen pakkasaamun vuonna 1937, jolloin oppilaani Martta tuli kouluun itkusta turvonnein kasvoin, kun hänen isänsä Aatami Kekkonen oli yöllä vangittu. Sama kohtalo oli tullut eläinlääkäri Juho Kekkosen ja Antti Kekkosen osaksi. Myös opettaja Kalle Hurme, Suomesta paennut punikki oli viety ja hänen vaimonsa, venäjää taitamaton Greta Viklund oli säänyt käsky poistua Luukkaisista 24 tunnin kuluessa sadan ensimmäisen kilometrin päähän. Eikä Gretan auttanut muu kuin lähteä kovassa pakkasessa kolmikuinen Leo-poika sylissään taivaltamaan kuuden kilometrin matkaa Kopralovan asemalle. Eikä yksikään kuolevainen uskaltanut lähteä heitä saattamaan. Kansanvihollisen kanssa ei sopinut veljeillä!

Vuoden 1938 alueen kansanvalistusosastolta tuli päiväkäsky, jolla suomen kielen opetus kiellettiin kaikissa kouluissa, Venäläistämisohjeet olivat tiukat. Oppilaat eivät edes välitunnilla saaneet puhua keskenään suomea.

Ryssänä Suomessa

Saapuessamme aamulla Paldiskin satamaan saksalainen laiva Groteland odotti meitä laiturissa ja lastaus aloitettiin viipymättä. Laivassa lotat tarjosivat meille pakolaisille pitkästä aikaa kunnon aamiaisen: kaurapuuroa, palasen lenkkimakkaraa ja pullaa korvikkeen kanssa, 14.10.1943 astuin pakolaisena Suomenmaan kamaralle. Laivasta noustuamme kävelimme satamasta vastaanottoleireiriin, joka oli piikkilangoilla erotettu muusta ympäristöstä. Heti ensimmäiseksi jouduimme saunaan ja päällämme olleet vaatteet myrkytettiin. Täisaunaa seurasi lääkärintarakstus, minkä perään jokainen uusi maahantulija joutui valtiollisen poliisin haastatteluun: henkilötiedot kortistoitiin ja oikean kämmenen jälki tallennettiin arkistoihin.

Ruotsiin pakoon

Harkittuani asiaa ja neuvoteltuani myös ystävien kanssa suunnitelmani kirkastui. Hain koulun johtokunnalta vuodeksi virkavapaata "opintoja varten" ja teetin Piikkiön huonekalutehtaalla kaksi suurta raudoitettua puukirstua, joissa rahtasimme tärkeimmät tavaramme Turun satamaan lastattavaksi Tukholman laivaan. Sen jälkeen kolme Valpon jahtaamaa naista hyppäsi Tornion junaan. Pohjoisessa jatkoimme matkaaamme linja-autolla Tornionjoen varteen, jossa eräs tuntematon pikkupoika souti meidät vastarannelle Ruotsiin. Vietimme Haaparannan karanteenileirillä kolme viikkoa, minkä jälkeen matkustimme Hälsingborgiin Aleksanterin luokse 12.8.1951.

Tarkkaan harkittuamme eri vaihtoehtoja päätimme muuttaa yhteiseen synnyinmaahamme Neuvostoliittoon, olihan Stalin jo kuollut, eikä vangitsemisen pelkoa enää ollut. Leningradiin saavuimme 18.1.1956. Perillä asuimme lauksi kolme viikkoa karanteenissa hotelissa. Päätimme muuttaa Petroskoihin. Ensi töikseni Petroskoihin päästyämme kirjoitin pohjoiseen sotilaspiiriin ja teidustelin isän ja kahden veljeni kohtaloa. Tarkkaa tietoa heidän kohtalostaan emme milloinkaan saaneet, mutta nyt parempien aikojen alettua isä ja veljet on rehabilitoitu. En vain jaksa ymmärtää mitä virkaa näillä papereilla on, sillä eihän heidän henkeään mitkään paperit voi palauttaa. Kaikesta huolimatta nuo kolem paperilappusta, jotka todistavat perheeni kuolleen syyttäminä marttyyreinä, ovat kallein aarteeni.

Lue
Inkeriläset Suomeen - paluumuutto vai etninen puhdistus
http://www.yle.fi/mot/280998/kasis.htm

Lähdeaineisto: Helena Miettinen Kohtalontie kuka olen - minne kuulun
Inkeriläisen Aino Latun myrskyisä elämä

Vieras isänmaa

Oskar Himiläinen(alunperin Arhipov) on syntynyt vuonna 1915 Inkerinmaalla Soikkolan pitäjän Kolkanpään kylässä. Hän kuvaa järkyttävässä elämäkerrassaan vuosikymnmenien takaisia koettelemuksia, nuoruuttaan vangitsemisten kuristamassa Inkerissä. Stalinin pakkotyöleirejä, sota-ajan kohtalonkäänteitä, pääsyään Suomeen, liittymistään heimopataljoonaan ja pakoaan Tornionjoen yli. Kovia kokeneen miehen muistelmat avaavat kiinnostavan tavallisen ihmisen näkökulman historian mullistaviin tapahtumiin. Seuraavassa otteita kirjasta.

Kirjassaan Oskar Himiläinen kertoo näin: "Kun minut työnnettiin vankilan koppiin ja raskas ovi rämähti takanani kiinni, minua oli tuijottamassa noin 40 kappaletta eläviä luurankoja. He tekivät niin paljon kysymyksiä yhtaikaa, etten ehtinyt läheskään kaikkiin vastailla: mitä kuuluu, koska olette pidätetty, mistä syystä jne. Vangit olivat pääosaltaan lähiympäristön talonpoikia."

"Meidät vietiin pakkotyöleirille Valosovan piiriin paikkakunnalle, jonka nimi oli Veretse. Siellä alkoivat metsätyöt. Ruoka oli leirin puolesta ja suolet kärsivät kroonista nälkää. Herätys tapahtui aina kello viisi. Mukavuuksiin kuului lautalaverit, lumppuinen patja ilman peitettä ja molemmissa päissä huonetta isot peltitynnyrikaminat. Rangaistukseni läheni loppua. Muistaakseni 18. päivänä syyskuuta 1934 minulle annettiin kouraan todistus vapautumisesta."

"Sitten sattui yllättävä tapaus: 1. päivänä joulukuuta 1934 murhattiin Leningradin hallitusmies Sergei Mironovits Kirov. Tapahtumille annettiin mitä laajin poliittinen merkitys. 4. päivänä huhtikuuta 1935 söimme siskon kanssa murkinaa ennen työhön menoa, kun tupaan astui oveen koputtamatta kylänvanhin, sotilaspukuinen upseeri ja kaksi sotilasta kiväärit olalla. Minun käskettiin ottaa evästä pariksi päiväksi ja yksi pari puhtaita alusvaatteita."

"Vangittavien metsästystä oli suoritettu läpi yön. En aavisanut vielä silloin, että näin viimeisen kerran synnyinseutuni. Aluksi oli vangittu isännät ja sellaiset poikamiehet, jotka oli määrätty erotettavaksi perheistä. Eukkoväelle annettiin kymmenen päivää aikaa järjestää kotiasioita. 14. päivänä huhtikuuta alkois lastaus Koskisen rautatieasemalla. 27. päivänä huhtikuuta 1935 saavuimme -melkein - perille. Vielä kerran meidät lastattiin kapearaiteisiin vaunuihin ja kyyditettiin noin satakilometriä sisäaroille. Koko matka kesti parisen viikkoa. Myöhään illalla 27. päivänä saavuimme lopullisesti perille Kazaghstaniin."

"Myöhään syksyllä syttyi Neuvostoliiton ja Suomen välillä sota. Baltian maat olivat jo menettäneet itsenäisyytensä. Nyt tuli Suomen vuoro. Puna-armeija eteni etenemistään, ilmoitti kovaääninen laiturin radiosta. Joku arveli, että puna-armeijalaiset ryyppäisivät pian Helsingissä kahvia. Mutta sota jatkui. Puhuttiin, että saksalaiset ja ranskalaiset olivat rakentaneet Suomeen kumilla päällystetyt bunkkerit. Kun tykistö ampui, kranaatit pompahtivat takaisin omalle puolelle. Puna-armeijan eteneminen hidastui.
Sitten lähti kiertämään vaikka minkälaisia huhuja, Suomalaiset olivat perääntyessään jättäneet rintalapsen itkemään huoneeseen. Punasotilas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi oli miinoitettu ja räjähti. Monta sotilasta tuhoutui räjähdyksessä."

Saksalaisten vangiksi

"Seuraava pysähdys oli jossain Puolassa sotavankileirillä numero 16 tai 116. Täällä jouduin olemaan kokonista kolme kuukautta. Leirillä laskettiin olevan noin 70 000 - 80 000 vankia. Kuolleisuus oli noin 200 - 250 henkeä vuorokaudessa. Yöaikana monttuun kuolleet heitettiin aamulla ruumispinoihin, jotka päivemmällä kuljetettiin pois. Ruumiit olivat alastomia, nälästä kuivuneita luurankoja. Eloonjääneet takavarikoivat kuolleitten vaatteet. Siellä oli myös siviileitä, pääasiassa juutalaisia ja mustalaisia. Vaikka kuolleisuus oli suuri, kansa ei vähentynyt. Uusia tuotiin jatkuvasti tilalle.Se oli saksalaista järjestystä. Keskellä leiriä oli riukuaitauksin varustetut kaivetut montut tarpeita varten."

"Jos eteen sattui epäilyttävä naama, upseeri kysyi: "Jude?". Myönteisessä tapauksessa upseeri laski kumipampun hiljaa kyseisen olkapäälle. Tämän piti lähteä juoksemaan kumipamppuilla varustettujen Saksan sotilaitten muodostaman kujan läpi. Sotilaita seisoi 5-6 kummallakin puolella. He hakkasivat pampuilla juoksijaa minkä ehtivät. Joku pökertyi iskuista, mutta hyppäsi uudestaan ylös ja jatkoi juoksemistaan.
Eräänä päivänä näimme kahden punasotilaan istuvan erillään maassa vartiomiesten seistessä vieressä. Sotilaat olivat paljain jaloin. Heitä oli siinä määrin pahoinpidelty, että toisen irtaantunut silmä roikkui poskella. Samana päivänä kumpikin ammuttiin".

Uusi univormu

"Suomalaiset upseerit hakivat meidät Suomeen. Muistelen matkan kohti Suomea alkaneen 27. päivänä heinäkuuta 1942. Turun satamassa meidät lastattiin taas tavaravaunuihin. Jokseenkin samanaikaisesti saapui Naarajärvelle inkeriläisiä sotavankeja. Täällä tapasin tuttavia, joita en ollut nähnyt moneen vuoteen. Meille jaettiin valkoiset hihanauhat, joissa luki suurilla mustilla kirjaimilla: heimokansalainen. Muuten olimme venäläisten sotavankien joukossa. Naarajärvellä oli venäläisten sotavankien kuolleisuus tavattoman suuri. Kuolleisuus johtui yksinomaan aliravitsemuksesta, nälästä.
Sitten olikin jo myöhäinen syksy, kun meidät marraskuun lopulla koottiin taas Naarajärven leirille. Tarkoituksena oli perustaa heimosotavangeista pataljoona, joka nimitettiin Heimopataljoona kolmoseksi, HP3. Kun pataljoona oli perustettu niistä sotavangeista, jotka olivat antaneet vapaaehtoisen suostumuksensa liittyä Suomen armeijaan, kuljetettiin meidät Aholahteen perustettuun koulutuskeskukseen, Samalla meille annettiin Suomen kansalaisuus."

Hyvästi Suomi

"Suomi ja Neuvostoliitto tekivät aselevon ja sitten seurasi rauha. Muutaman päivän kuluttua ilmestyi Vainikkalan kartanoon tyksitön majuri, muistaakseni Raski nimeltään. Hän ilmoitti, että meidän olisi mahdollista päästä kotimaahan, Neuvostoliittoon, jos haluaisimme.
Kymmenentenä marraskuuta aamulla saavuin Raahen kaupunkiin. Kolme lottaa mittaili minua päästä jalkoihin ja sitten yksi kysyi: "Oletteko heimopataljoonan poikia?" Sanoin olevani. Lotat kertoivat: "Teidän pataljoonanne vangittiin jo viikko sitten. Eilen saapui tähän samaan toimistoon kaksi poikaa, mutta emme osanneet neuvoa mitään ja heidät vangittiin. Poikia pääsi paljon karkuun ja heitä etsitään koko Raahen ympäristöstä. Älkää siis enää kyselkö yksikköänne, vaan häipykää Raahesta niin pitkälle kuin suinkin mahdollista". Lotat ottivat repun selästäni ja pakkasivat sinne aika runsaasti evästä: leipää, juustoa, sokeria ja taskuun vielä askin tupakkaa. Kiitin ja lähdin ulos".

Himiläinen pakeni Tornion kautta veneellä Ruotsiin. Karungista Himiläinen vietiin poliisiautolla Haaprantaan ja siellä suoraan saunaan, jossa oli muutamia heimopoikia.

"Seuraavana päivänä kävimme yksitellen kuulusteltavina. Jouduimme taas piikkilangan sisälle Uumajan lähistölle Håkanäsiin. Meitä oli yhteensä noin 200 henkeä. Pääosa oli Inkerin poikia, mutta joukossa oli myös muutama venäläinen ukkeli."

Lähdeaineisto Oskar Himiläinen Vieras Isänmaa ISBN 951-20-2205-2

Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta

Teologian tohtori ja professori Jouko Sihvo on kirjoittanut kirjan Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta. Teon on pääosin tekijän omiin haastatteluihin perustuva kuvaus inkeriläisten kohtalosta 1930-luvun alusta 1980-luvun lopulle. Stalinin vainoissa inkeriläiset häädettiin historiallisilta asuinsijoiltaan ja samalla yritettiin tuhota heidän uskontonsa, kielensä ja kulttuurinsa. Järkyttävät kertomukset pitkiltä karkoitusmatkoilta ja työleireiltä kertovat karua kieltään yrityksistä hävittää kokonainen kansa.

Kärsimyksistään ovat kertoneet ne ihmiset, jotka ovat kaikesta selviytyneet. Inkeriläisiä on kirjan mukaan karkoitettu Kuolaan ja Keski-Asiaan 18 000 vuosina 1929-1931. Argankeliin, Novgorodiin ja Vologdan alueille inkeriläisiä karkotettiin 27 000 vuosina 1934-1937. Stalinin vainoissa teloitettiin eri aikoina 13 000 inkeriläsitä. Obin, Jenisein ja Lenan varsille Siperiaan evakuoitiin 30 000 inkeriläistä. Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläsistä vuosina 1943-1944. Heistä palautettiin Neuvostoliittoon 55 000 henkeä, jotka joutuivat Jaroslavlin, Kalinin, Novgorodin, Pihkovan ja Velikolukin alueille. Miten kaikki tapahtui? Siihen antaa vastauksen professori Jouko Sihvon kirja. Kirjassa on todistajien kertomukset asioista.

Kollektivointi, karkoitukset, terrori ja ateismi

Pakkokollektivointi tarkoitti yksityistilojen maiden, karjan ja maatalouskoneiden luovuttamista perustettaviin kolhooseihin ja sovhooseihin. Tämän toiminnan tieltä tuli ensimmäiseksi hävittää vauraiden ja keskivarakkaisen talonpoikkien luokka eli kulakit. He joutuivat luopumaan myös kodeistaan ja taloistaan ja monet karkoitettiin pois kotiseudultaan. Vasta 1990-luvun alussa tiettyjen arkistojen avautumisen myötä tämän mutkikkaan ja dramaattisen prosessin eri puolet alkoivat selvitä objektiivisuuteen pyrkivälle tutkimukselle.

Pakkokolehtivisoinnin tavoite oli sisällytetty ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaan. Stalinin tarkoitus oli nopeasti vuosina 1930-1931 tuhota kulakkien luokka. Tavoitteen saavuttamiseksi ei kaihdettu väkivaltaa, vainoja eikä karkoituksia.
Inkeriläisten asuttamat paikkakunnat ja kylät eri puolilla Inkerinmaata olivat tyypillisiä talonpoikaisyhdyskunta. Lähes 95 prosenttia inkeriläisväestöstä sai vuonna 1926 toimeentulonsa maataloudesta.

Luterilaisen kirkon tuhoaminen

Uskonnon ja kirkkojen asema oli 1930-luvun Neuvostoliitossa erityisen vaikea. Inkerin luterilaisten kirkkojen sulkeminen alkoi vuonna 1931. Viimeiset kirkot suljettiin vuosina 1937-1938. Yksi poikeus oli Kelton kirkko. Vaikka sen viimeinen pappi Aleksanteri Korpelainen vangittiin elokuussa 1937, kirkko sai olla seurakuntalaisten käytössä elokuuhun 1939. Vaino kohdistui ankarana luterilaiseen kansankirkkoon ja sen palvelijoihin.

Suuren terrorin aikana vangittiin viisi seurakunnanhoitajaa. Aleksanteri Korpelainen vangittiin syksyllä 1937 ja hän kuoli vankilassa. Antti Jaatinen vangittiin 1937 ja hän katosi. Simo Penna vangittiin 1931 ja hän pääsi vapaaksi 1937. Sitten hänet vangittiin uudestaan ja hän kuoli vankilassa 1938. Pekka Brax oli vangittuna kolme kertaa ja syyskuussa 1937 hänet vangittiin neljännen kerran ja sille tielle hän katosi. Iisakki Virranen pidätettiin vuoden 1937 lopussa ja seuraavan vuoden alussa hänet karkotettiin Siperiaan.

Toimenpiteet kielen ja kansallisuuden tuhoamiseksi

Inkeriläsivähemmistön kansallinen asema alkoi toden teolla heiketä 1930-luvun alussa. Suomen kieli ja suomenkielinen kulttuuri joutuivat vuonna 1937 yhtä rajun bolsevikkihyökkäyksen kohteeksi kuin uskontokin. Suomenkielinen lehdistö joutui kokonaan lakkautettavaksi. Laajalevikksin sanomalehti oli Vapaus, jolla oli yli 7000 tilaajaa. Tehokkaimpia vähemmistöjen sulauttamiskeinoja enemmistöön oli kansalliskielisten koulujen muuttaminen venäjänkielisiksi.

Vuosien 1937-1938 terrorin kohteena

Inkeriläisten pakkokolehtivointi ja siihen liittyneet vangitsemiset, pakkotyötuomiot, karkotukset ja kulakkien järjestelmälliset tuhoamiset sekä rajavyöhykkeen tyhjentäminen inkeriläisistä saivat jatkokseen järjestelmällisen terroritoiminnan vuosina 1937-1938.
Stalin allekirjoitti 30.7.1937 erittäin yksityiskohtaisen käskyn, jonka mukaan valtion turvallisuusmiehet määrättiin "aloittamaan elokuun 5. päivästä 1937 kaikissa tasavalloissa, aluepiireissä ja alueilla entisten kulakkien, aktiivisten neuvostovastaisten aineisten ja kriminaalirikollisten rankaisuoperaatio". Rangaistavista vihamielisimmät tuli "vangita viipymättä ja teloittaa ampumalla". Kaikki muut vihamieliset ainekset oli vangittava ja passitettava leireille ja vankiloihin 8-10 vuodeksi.

Toisen maailmansodan riepoteltavana

Saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon kesäkuun 22. päivänä 1941 ja suomalaiset liittyivät sotaan 25.6.1941 saksalaisten rinnalla. Tarkoitus oli evakuoida väestö saksalaisten hyökkäysten tieltä, mutta aika ei riittänyt siihen. Neuvostoliiton sisäasiain komissaari Berija antoi 30.7.1941 määräyksen saksalaisten ja suomalaisten siirrosta Leningradin alueelta Kazakstaniin. Kaikkiaan 88 700 suomalaista ja 6 700 saksalaista päätettiin siirtää Kazagstaniin. Päätöstä e ehditty toteuttaa kuin pieneltä osin. Marraskuussa 1941 suomalaisille oli annettu määrä poistua 48 tunnin kuluessa. Saksalaisten miehittämälle alueelle jäi 65 000 suomalaista ja piiritysrenkaan sisälle jäi 30 000 inkeriläistä.

Inkeriläisten karkottaminen Leningradista osoittautui kohtalokkaaksi erityisesti lapsille ja ikääntyneille. Matka Laatokan rannalta Siperian keskiosiin kesti suurin piirtein kuukauden päivät. Sen aikana kuolema niitti runsaasti satoa, sillä nälkiintyneet ja jo lähtiessään heikkokuntoiset ihmiset eivät kestäneet täyteen ahdettujen härkävaunujen epäinhimillisä oloja.

Siirtäminen Suomeen

Inkeriläisten siirtämisestä Suomeen ja takaisin Neuvostoliittoon on olemassa runsaasti tietoa. Asiasta on julkaistu kaksi varsin perusteellista tutkimusta. Ne ovat Erkki Tuulen kirja Inkeriläisten vaellus (1988) ja Pekka Nevalaisen väitöskirja Inkeriläisten siirtoväki Suomessa 1940-luvulla (1990). Kymmenientuhansien ihmisten siirtäminen ensin maakuljetuksin Inkeristä Viroon ja sieltä meritse Suomeen sodan olosuhteissa kolmen maan viranomaisten yhteistyönä oli melkoinen suoritus. Varsinaiset maakuljetukset Suomeen siirtämistä varten tapahtuivat Hatsinasta Tallinnan kautta Paldiskiin junalla ja merikuljetukset sieltä Hankoon ja muihinkin satamiin, kuten Turkuun ja jopa Raumalle. Inkeriläisten Suomeen siirroon edellytyksenä oli vapaaehtoisuus.

Inkeriläisten siirtämisessä Suomeen oli kaksi erilaista vaihetta. Ensimmäinen vaihe perustui vapaaehtoisuudelle ja se tapahtui maaliskuusta lokakuuhun 1943. Ensimmäinen laivakuljetus lähti Paldiskista 29.3.1943,
Toinen siirtovaihe alkoi välittömästi ensimmäisen päätyttyä ja se perustui saksalaisten evakuointimääräykseen. Määräyksen mukaan kaikkien siviilien oli lähdettävä kodeistaan Inkeristä ja mentävä Viron kautta Suomeen tai sitten Saksaan.

Oman ryhmänsä Suomeen siirrettävistä inkeriläisistä muodostivat Saksaan töihin viedyt nuoret työkykyiset henkilöt. Heidän olosuhteensa olivat aika kurjat. Heitä tuotiin Saksasta Suomeen vähän yli 2000 henkilöä.

Inkeriläistä siviiliväestöä siirrettiin Suomeen 29.3.1943 - 17.6.1944 yli 63 200 henkeä. Enimmillään inkeriläiset toivat noin 35 0000 henkilön lisäyksen Suomen työmarkkinoille.

Neuvostoliittoon takaisin

Neuvostoliiton saneli ankarat välirauhan ehdot 19.9.1944. Inkeriläisten kuljetukset takaisin Neuvostoliittoon tapahtuivat aikavälillä 5.12.1994 - 15.1.1945. Ihmiset koottiin ensin varta vasten suunniteltuihin kokomaiskeskuksiin, joita oli ympäri maata 21 paikkakunnalla. Jaroslaviin sijoitettiin 22 000 henkeä, Kaliniin 14 000, Pihkovaan 6 000, Novgorodiin 10 000 ja Velikolukiin 7 000. Sodan päättyessä toukokuussa 1945 Inkerin kansa oli hajoitettuna eri puolille suurta Neuvostoliittoa.

Lähdeaineisto Jouko Sihvo Inkerin kansa 60 kohtalon vuotta ISBN 951-31-1872-X

Inkerin kansan kova kohtalo

Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan Pietarin kuvernementissa asui noin 115 000 inkeriläistä, kun vuonna 1989 heitä asui alueella enää noin 16 000. Stalinin aikana inkeriläisiä vainottiin. Inkeriläisiä vangittiin ja pakkosiirrettiin muun muassa Siperiaan. Toisessa maailmansodassa saksalaisten miehitettyä Leningradin aluetta 62 000 inkeriläistä evakuoitiin Suomeen jatkosodan aikana 1943, mutta he kokivat valtaväestön taholta syrjintää. Sodan päättänyt Moskovan välirauhansopimus 1944 velvoitti Suomen palauttamaan Neuvostoliiton kansalaiset sisältäen myös Neuvostoliitosta lähteneet suomalaiset, joista valtaosa oli inkeriläisiä. Nämä eivät kuitenkaan saaneet palata kotiseudulleen, vaan heidät karkotettiin eri puolille maata.

Vuonna 1990 Tasavallan presidentti Mauno Koivisto antoi lausunnon, jonka mukaan inkeriläisiä tulisi kohdella paluumuuttajina, eli heidät rinnastettaisiin esimerkiksi Ruotsista takaisin muuttaviin suomalaisiin. Tämän seurauksena Suomessa arvioitiin vuonna 2001 olevan noin 20 000 inkeriläistä paluumuuttajaa. Paluumuuttoon oikeuttaneen inkeriläisyyden määritelmät perustuivat aluksi isovanhempien kansallisuuteen, ja monet inkeriläiset paluumuuttajista puhuivat suomea heikosti tai ei lainkaan.

Inkerinmaa

Inkeri eli Inkerinmaa on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen Pinta-alaltaan noin 15 000 neliökilometrin alue ulottuu Rajajoelta pohjoisessa, Narvajoelta tai Laukaanjoesta lännessä Laatokkaan ja Lavajokeen idässä.
Inkeri oli historiallisesti itämeren suomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaistenja inkerikkojen asuttama. Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Stolbovan rauhassa vuonna 1617 aina Suureen Pohjan sotaan saakka Ruotsin valtakuntaan. Sinä aikana alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä.
Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietari Suuren vallattua alueen takaisin aateliset siirsivät paljon venäläisiä maaorjia uusille tiluksilleen ja karkottivat samalla inkeriläisiä pois näiden siihenastisilta mailta. Pietaria ympäröivä maaseutu oli kuitenkin lähes yksinomaan inkeriläisten asuttamaa vielä 1900-luvun alussa. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan eli Neuvosto-Venäjällä 114 831 "Leningradin suomalaista" (eli inkerinsuomalaista).

Inkeriläisten kova kohtalo

Maatalouden pakkokollektivisointi vaikeutti maaseudun oloja: 1929–31 karkotettiin Inkerinmaalta Karjalaan, Kazaghstaniin ja Keski-Aasiaan n. 18 000 ihmistä. Stalinin vainot huipentuivat vuosiin 1937–38, jolloin Inkerinmaan suomalainen väestö väheni arviolta 40 000–50 000 hengellä.
Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Kaikkiaan Suomeen joutui yli 63 000 inkeriläistä. Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–43 20–30 000 inkeriläistä Siperiaan.

Sodan jälkeen

63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazahgstaniin minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.

Moskovan välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista NL:oon. Heidät kuljetettiin kuitenkin suoraan Sisä-Venäjälle, Kalinin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä. Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivat Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa. 1990-luvun alusta lähtien heitä on muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000.

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin jo päässeiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä.
Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittu muuttaa paluumuuttajina Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomen hallitus on tukenut Inkeri-projektien puitteissa mm. kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä ja Virossa.

Televisiosarja Inkerin kärsimysnäytelmä

Tammikuussa alkaa televisiossa Greger Grönqvist viisiosainen sarja Ingermanland, Inkerinmaa. Inkeristä on tehty ajankohtais-raportteja ja henkilökuvia, mutta FST yritä kertoa tätä kattavammin inkeriläisten vaiheista. Sarjassa tavataan myös Inkerinmaan alkuperäiskansojen, vatjalaisten ja inkerikkojen viimeisiä edustajia.

Inkerinmaa
Inkerin huomen lahja to 15.1. klo 21, uusinta la 17.1. klo 17

Maaorjuuden jälkeen tulivat bolshevikit to 22.1. klo 21, uusinta 24.1. klo 17

Kylä keskellä sotaa to 29.1. klo 21. uusinta 7.2. klo 17

Pako kansankotiin to 12.2. klo 21 uusinta la 14.2. klo 17.

Katso:
http://www.inkeri.com/index.html

Presidentti Koiviston lausunto

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=6&t=88&a=2425

Lähdeainesto: Wikipedia