Militarisoijien pikamarssi jatkui. Valtion- ja hallitusten päämiehet perustivat Helsingissä 15.12.1999 pidetyssä seuraavassa EU-huippukokouksessa ”EU:n kriisijoukot”. Sotilaalliset tavoitteet on asetettu korkealle: jäsenvaltioiden on saatettava 60 päivän sisällä toimintavalmiuteen 50 000 – 60 000 miehen suuruiset joukot ja kyettävä pitäään niitä kulloisellakin toiminta-alueella vähintään yhden vuoden ajan. Kun tähän lisätään välttämätön tuki- ja vaihtomiehistö, nousee joukkojen kokonaisvahvuus 180 000 – 200 000 mieheen. Tämän euroarmeijan on tarkoitus koostua kansallisista yksiköistä ja toimia EU-esikunnan alaisuudessa. Helsingissä päätettiin myös tähän tarvittavista väliaikaisista johtorakenteista. Näiden interventiojoukkojen toiminta-alueeksi määriteltiin Eurooan unionia ympäröivä alue 4000 kilometrin säteellä. EU:n valtaapitävät tekivät näin selväksi, mitä he pitävät tulevaisuudessa omana ”takapihanaan”: piiriä, joka ulottuu Keski-Afrikkaan, Lähi-itään ja Itä-Eurooppaan aina Uralin taakse ja Kaspianmeren alueelle saakka. Javier Solana, uunituore ”Mr.YUTP”, alleviivasi näiden päätösten kantavuutta:
”Olemme tehneet turvallisuuspolitiikan alueella historiallisia ratkaisuja. Aikaisempaan Eu-vauhtiin verraten nyt voidaan puhua lähes vakionopeudesta. Eu ottaa kriisinhallinnan huoleksee ja rakentaa vuoteen 2003 mennessä 60 000 miehen vahvuiset kriisijoukot, jotka voidaan lähettää kriisialueelle kahden kuukauden varoitusajalla ja pitää asemissa vuoden ajan. Tässä voidaan toimia joko yhteistyössä Naton kanssa tai yksin. Tämä on tärkeintä, mitä EU:n kehityksessä on tapahtunut rahaliiton jälkeen ja laajentumisen rinnalla”(Tagespiegel, 14.7.2000).
Helsingissä ammuttiin myös niin kutsutun EU:n itälaajenemisen lähtölaukaus. Aika oli kypsä itän suutautuvalle ekspansiolle. Taloudellinen komento oli näissä niin kutsutuissa ”uusissa demokratioissa” jo pitkälti länsieurooppalaisetn konsernien käsissä, eikä vastalauseita ollut enää Jugoslavian esimerkin jälkeen juuri kuulunut. Nyt tuli lisäksi ottaa kiinni jo vuonna 1999 idän suuntaan laajentuneen Naton etumatka.
WEU päätti marraskuussa käytännöllisesti katsoen lakkauttaa itsensä. Siitä jäi enää vain kuori WEU-valtioiden keskinäisten avunantovelvoitteiden ylläpitämiseksi. Kaikki sen turvallisuuspoliittiset toimet ja resurssit siirtyivåt EU:lle. Se, että WEU lakkautettiin sen sijään että se olisi integroitu EU:hun, tähtäsi muun muassa siihen, että niin saatiin kumottua esimerkiksi Turkin ja muiden sellaisten WEU:hun assosioituneiden maiden äänivalta järjestössä, jotka ovat Naton, mutta eivät EU:n jäseniä. Jopa WEU-sotilasesikunnan siirtämisestä EU:hun luovuttiin, koka WEU-upseerit, jotka ”tekivät saumatonta yhteistyötä Pohjois-Atlantin järjestön kanssa, olivat Pariisille liian ”Nato-sidonnaisia”, kuten muuan saksalaisdiplomaatti totesi. Osallistujavaltiot lupasivat pian tämän jälkeen pidetyssä ”voimavarakonferenssissa” auttaa Eu-interventioarmeijan käyttöön noin 100 000 miestä, 400 lentokonetta ja 100 sota-alusta. Vuoden 2000 lopulla Nizzassa pidetty EU-huippukokous löi lukkoon armeijan poliittis-sotilaallisen johtorakentaan:
- Poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea (PTK) toimii eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ETPP) poliittisena moottorina ja vastaa EU:n sotilaallisten investointien ”poliittisesta valvonnasta ja strategisesta johtamisesta”.
- Sotilakomitea, ”korkein sotilaallinen elin neuvoston puitteissa” on yhdyssiteenä PTK:n ja sotilasesikunnan kesken ja toimii PTK:n neuvonantajana.
- Sotilasesikunnalla on kolme päätehtävää: varhaisvaroitus-, tilannearviointi- ja strategiset suunnittelutehtävät.
EU-primaarioikeuteen (Nizzan sopimukseen) liitettiin oma kappaleensa ”Poliittisesta ja turvallisuuspoliittisesta komiteasta”. Sotilaspiirit totesivat tyydytyksell, että ” se luo edellytykset sille, että EU voi tehdä tarpeelliset päätökset kriisinhallinnan alueella silloin, kun Nato kokonaisuudessaan ei voi taata tai ei halua toimia (Europäische Sicherheit, 7.2.2001). Salzburgilainen kansainvälisen oikeuden asiantuntija Michael Gaitlinger toi esiin huolensa Nizzan sopimuksesta. Nykytilanne, jossa kaikki WEU:n operatiiviset voimavarat on siirretty suoraan EU:lle, täyttää hänen mukaansa kaikk sotilasliiton edellytykset: luonteenomaista sotilasliitolle ei ole hänen mielestään WEU:lle vielä jäänyt kollektiivinen avunantotakuu, vaan ”omiin operatiivisiin voimavaroihin liittyvä yhteinen puolustuspolitiikka”. Tässä on ajettu EU:n puolueettomien ja näennäispuolueettomien jäsen maiden yli” (Geistlinger 2002:7).
Irlannissa tämä johti siihen, että irlantilaisääenstäjien enemmistö torjui ensimmäisessä kansanäänestyksessä Nizzan sopimuksen. Vasta toisessa äänestyksessä, kun kampanjavarat oli jaettu radikaalisti uudelleen sopimuksen hyväksymistä kannattavien eduksi, väestö äänesti niin kuin sen piti. Toisessa puolueettomassa maassa, Itävallassa, kaikki parlamentissa edustetttuina olevat puolueet varoivat jo ennakolta joutumasta minkäänlaisiin kosketuksiin kansalaisten kanssa, ja päättivät yksimielisesti ja paljoakaan keskustelematta hyväksyä puolueettomuutta vastaan sotivan Nizzan sopimuksen ratifionnin.
Saksa ja Ranska eivät kuitenkaan olleet todella tyytyväisiä siihen mitä Nizzassa oli saatu aikaan. Nizza oli kulla vahvistanut Kölnin ja Helsingin rynnistysten tulokset, mutta muutamat amsterdamon esityslistana ”ylijäämät” kariuituivat jälleen brittien vastustukseen. Enemmistäpäätösperiaatetta voitiin kyllä laajentaa, mutta ei kuitenkaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Myöskään pyrkimys muuttaa äänioikeussäädöksiä suurten maiden eduksi ei edennyt asiaa kiivaasti ajaneen Berliin näkökulmasta riittävästi. Amestardamn sopimuksen ja ydin-Eurooppa-klausuulia sen sijan onnistuttiin syvnetämään ja laajentamaan koskemaan myös YUTP:n aluetta – lukuun ottamatta selkeän sotilaallisia kysymyksiä.
Veitset välkähtelivät kiivaasti Nizzan huippukokouksen kulissien takana ja osin edessäkin – myös Saksan ja Ranskan välillä. Saksan hallitus halusi saada vahvistetuksi EU:n puitteissa virallisesti sen talooudellisen ja poliittisen voimistumisen, jonka maa oli kokenut 1990-luvulla. Tarkoituksena oli kasvattaa hajurakoa seuraavaksi suurimpiin EU-valtioihin painottamalla EU-elinten ääniosuukisen määräytymista entistä enemmän väestömäärän mukaan. Ranska pani vastaan. Saksan eteneminen kariutui neuvostojen osalta, mutta onnistui Euroopan parlamentissa – Saksa sai oikeuden asettaa enemmän EU-kansanedustajia kuin yksikään muu EU-maa. Tämä oli lähinnä symbolinen menestys, mutta se avasi joka tapauksessa oven mahdollisuudelle jakaa EU-jäsenvaltioiden voimasuhteita uudelleen. Myös EU:n sotilaselinten miehittämisestä käytiin kitkerää valtataistelua, jonka saksalaiset ratkaisivat voitokseen. He jyräsivät riitaisassa äänestyksessä Rasnkan vastaehdokkaan ja nostivat saksalaisen kenraaliluutnantti Schuwirthin EU:n sotilasesikunnan johtajaksi. Saksan ääni ratkaisi myös EU:n sotilaskomentajasta käydyn äänestyksen, jossa suomalainen Gustav Hägglund voitti äänin 8-7 italialaisen Mario Arpinon, jota pidettiin liaan Nato-uskollisena.
Lähdeaineisto Gerald Oberansmayr Supervalta EU ISBN 952-471-544-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti