Elokuun puolivälissä 1999 Euroopan unionin neuvoston sihteeristöstä kehotettiin Suomen hallitusta tekemään esitys suomalaisen nimittämisestä EU:n Jugoslavia-erityisavustajaksi. Itävaltahan oli puheenjohtajakaudellaan nimittänyt Belgradin suurlähettiläänsä Wolfgang Petritschin EU.n Balkan-erityisavustajaksi, ja Petrisch oli sittemmin nimitetty Bosnia-Hertsegovinaan korkeaksi edustajaksi. EU:n neuvostossa oli ajateltu, että Suomi esittäisi tämän tekijää uuteen tehtävään, jossa olisin koordinoinut EU:n toimintaa Jugoslavian liittovaltion demokratisoinnin edistämiseen liittyvissä asioissa. Suomen hallitus alkoi valmistella hanketta, mutta veri jarrut päälle Saariselän epävirallisen EU-kokouksen kynnyksellä syyskuun alussa 1999. ”Ei sitä hommaa ole, eikä tarvita. Siivotkoon ne jälkensä, jotka ovat ne aiheuttaneetkin.”
Ei ollut enää epäselvää, miksi nimitystäni ei haluttu edistää. Ulkoasiainhallinto tuki entisen presidentin linjaa. Ahtisaari totesi minulle, että ”ulkoministeriö vastustaa nimitystäsi”. Hänen mahdollisuutensa nimityksen tukemiseen olivat nähtävästi menneet. Sitten hieman yllättäen Balkanin vakaussopimuksen koordinaattoriksi valittu Saksan kanseliviraston entinen Bodo Hombach pyysi minua Brysseliin. Sain yhtenä erityiskordinaattorin sijaisena vastuuta Serbian a Montenegron asioissa sekä vakaussopimuksen turvallisuuspöydän kordinaatiossa. Päätin autaa lasta kävelemään. Päätöstä ei ollut helppo tehdä, mutta luottamukseni keskeisiä Helsingin päättäjiä kohtaan oli mennyt jo heinäkuussa.
Poistuin Mariankadulta syyskuun lopussa. Monet asiat tulivat mieleeni. Isommat ja vähän pienemmät. Mitä Koiviston jatkuvat ulostulot tarkoittivat? Olimmeko palaamassa Venäjän etuvartioksi länttä vastaan? Linjan tekijä ulos, linjan vartija sisään. Kesällä 1995 kaikki oli vielä hyvin. Viron presidentti Lennart Meren valtiovierailu. Suuri hetki. Maamme-laulut linnan pihalla. Ylioppilaskunnan laulajien esiintyminen juhlaillallisilla. Olimme yhtä. Takana veljeskansojen pakkoero. Venäjä ei enää sanellut pohjoisen asioita. Vai olinko optimisti?
Syksyllä 1997 palasimme Liettuasta presidentin metsästysmatkalta. Pienkone oli täynnä ammuttuja peuroja. Istuin presidenttiä vastapäätä. Siinä saaliiden keskellä keksimme, että komissarri Liikanen tarvitsee uuden kansliapäällikön. Selväksi tuli. Ilmoitus Brysseliin. Tohtori Olli Rehn on käytettävissä. ”Ota se mies vielä kun saat”. Liikanen kiepsahti heti oikeaan asentoon. ”Olli on ollut mielessä jo pitkään.”
Keväällä 1998 Argentiinan presidentti piipahti Helsingissä. Juhlaillallisilla, pääruoan jälkeen, Eino Grön lauloi tangoja. Osataaan mekin. Presidentti Menem nousi ylös, astui lattialle ja veti naisen pöydästä mukaansa. Näin tanssittiin tangoa. Linnan aina täydellinen kattaus, maukas menu ja kauniit Kultarannan kukat pöydillä taitavan puutarhurin asettamina. Kaartin soittokunnan ryhdistävät tahdit. Täydelline ilta.
Kesällä 1998 Itämeren rannalla Latviassa. Katselemme presidentin kanssa metsään vedettyä kalastuslaivastoa. Kerran hienot laivat nyt maatumistilassa. Neuvostomiehityksen muistomerkki. Kalastajilta vietiin elinkeino. Edes meren rannalle ei saanut mennä. Illalla kuitenkin monet uskaltautuivat parinsadan metrin päässä olevan piikkilanka-aidan luo: kuuneltiin meren mainikien ääniä. Lähemmäksi ei päässyt. Melkein puolen vuosisadan vankeus. Ihan siinä Suomen lähellä.
Lähtö Belgradista kesäkuun 3. päivänä. Oli kuuma. Presidentti astuu ulos valkoisesta talosta, presidentti Milosevicin kansaliasta. Lehdistö ryntää paikalle. Presidentti alkaa selostaa saavutettua rauhansopimusta. Elektronisen pommin räjähdys. Hätkädämme. Presidentti jatkaa. ”Menen nyt Kölniin kertomaan omilleni yksityiskohdat. Kiitos teille.” Siinä hän oli, Martti Ahtisaari. Olin kiitollinen, että olin jaksanut tukea. Kannatti.
Sarajevon Zetra-halli 30.7.1999. Iltapäivä taittuu alkuillaksi. Kaakkoisen Euroopan vakaussopimuksen käynnistävän huippukokouksen viimeiset puheet on pidetty. Johtajat poistuvat yhteiskuvasta hiostaviin odotustiloihin. Jokaiselle delegaatiolle on määrätty tarkat poistumisajat. Istuskelen Bosnia-Hertsegovinan pääministerin Haris Silajddzicin kanssa kahvilla. Luokseni saapuu Valkoisen talon edustaja, ATO:n keväisen huippukokouksen pääsihteeri, Sarajevon valmistelujen amerikkalainen avainavustajani Tom Gorman. ”Alpo, tule tänne, presidentti Clinton haluaa tavata”. Käännyin ja huomaan edessäni turvamiehiä, turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Sandy Bergerin ja sitten pitkän, keltaiseen kravattiin ja mustaan pukuun pukeutuneen Yhdysvaltain presidentin. Luja kädenpuristus. ”Kiitos suurlähettiläs. Minulle on kerrottu teistä. Hienoa. Arvostamme työtänne.”
Rupattelen mariankadun portilla vahdissa olevinen poliisien kanssa, Huomaan, että hehän ovat ystäväni presidentinlinnassa, Heidän kopissaan olen usein istuskellut odotellut kuljetusta, pohtinut Keski-Suomen ja maailman asioita. Näitä miehiä ja monia muita jään kaipaamaan. Niitä, joiden kanssa menimme viime vuosina yhdessä ylä- ja alamäet.
On aika lähteä. Arkistot on siirretty kotiini. Tehty mikä tehty. ”Eteenpäin! Ei saa pysähtyä... Ei jäädä tuleen makaamaan... Pyrittävä yllätykseen....” Vänrikki Kariluoto karjui maahan heittäytyneille soturinaluilleen tulikasteessa Karjalan kannaksella 1941. Tulikaste on ohi. Pahuksen Kariluoto, Hyvä neuvo.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti