Jos pankkien luotottamien elinkelpoisten yritysten taseet olisi korjattu esimerkiksi valtion luottotakauksella, yritysten konkursseja oli tullut kuin murto-osa. Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalia, saati pankkikonkursseja, ei olisi tarvittu. ”Pankkityöryhmä” totesikin, että ”Valtiontakuukeskuksen kautta kanavoituna ja huolelliseen yritystutkimukseen perustuvana tämä tukimuoto todennäköisesti muodostuisi valtiontalouden kannalta kevyeksi. Koska valtion takaamat luotot eivät talletuspankkilain vakavaraisuusvaatimusten mukaan sido pankkien pääomaa, pankkien luotonantovaraa voitaisiin näiltä osin lisätä.” Näin todettiin Sirkka Hämäläisen johtaman työryhmän mietinnössä 16.3.1992.
Mihin tämä olennaisen tärkeä johtopäätös unohtui myöhemmissä vaiheissa? Säädettiinhän vuonna 1993 valtion vakauttamistakauslaki, jota noudattamalla yritykset olisi saatu pelastetuksi (HE 31/93)! Laki on kuitenkin kaikessa pankkikriisistä käydyssä keskustelussa ja muissa virallisissa asiakirjoissa jätetty mainitsematta. Ovatko kenties jotkin yritykset saaneet valtiontakuksen luotoilleen? Moniko yritys sillä tavoin pelastui? Oliko valtion vakauttamistakauslaki siis vain näennäinen keino, jota ei ollut tarkoituskaan julkistaa ja vaatia pankkeja sitä noudattamaan? Luulivatko julkisen vallan edustajat pääsevänsä moraalisesta vastuusta, kun laksi kuitenkin on lakikirjassa olemassa?
Velkatyöryhmän muistiossa (ks. kohta 3.7.2.) todettiin mm. että ”Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on poikkeuksellista, ett yhä useammin haetaan konkurssiin yrityksiä, joita voidaan pitää perusteiltaan terveinä ja kilpailukykyisinä. Näitä konkursseja voidaankin pitää ”tarpeettomina”. Tällaisten yritysten tuotteilla on kysyntää tai sitä on lähiaikoina odotettavissa, mutta ongelmana on, että tuotot eivät riitä juokseviin menoihin, esimerkiksi lainanhoitokuluihin”. Näin siis virkamiestyöryhmä totesi. Mihin jäivät ongelman korjausehdotukset ja korjaustoimenpiteet?
Eduskunta siis sääti lain valtion vakauttamistakauksista (HE 31/93), mikä tuli voimaan 1.7.1993, ja jonka tarkoituksena oli turvata pk-yritysten toimintaedellytyksiä vakauttamalla yrityksen luottoja antamalla niille osittain valtiontakaus. Edellytys takauksen antamiselle oli, että yritys oli elinkelpoinen ja että talletuspankki sitoutui vakauttamaan takauksen kohteena olevat luotot kokonaisuudessaan vähintään viideksi vuodeksi sekä alentamaan luottojen korkoja vakauttamisen ajaksi. Takaus voitiin antaa enintään 50 prosentin suuruiselle osuudelle luoton määrästä. Vakauttamisen kohteeksi tulevasta luotosta talletuspankki ei voinut vaatia vaikauttamisen aikana lyhennyksiä.
Valtiovalta pelasi pankkien pussiin antamalla pankeille valtuudet ensiksikin päättää, mikä yritys on elinkelpoinen, Toiseksi pankit saivat oikeuden myöntää tai kieltää yritykseltä lainojen vakauttaminen, korkojen alentaminen ja lyhennysten lykkääminen viidellä vuodella. Kukapa itseään ja asemaansa ajatteleva pankinjohtaja asiakkaalleen tällaista mahdollisuutta esitteli asiakkaan yrityksen pelastamiseksi? Valtiovalta antoi tässäkin asiassa pankeille vapaat kädet tuomita ja tuhota! Kuitenkin tiedettiin, koska Sirkka Hämäläisen ”pankkityöryhmän ” muistiossa suoraan sanottiin, että ”valtiontakuukeskuksen kautta kanavoituna ja huolellisen yritystutkimukseen perustuvana tämä tukimuoto todennäköisesti muodostuisi valtiontalouden kannalta kevyeksi”.
Valitoneuvosto ei tiedottessaan komentoi sitä, miten monelle yritykselle ja paljonko näitä takauksia annettiin. Myöskän sitä ei tiedoteta, moniko yritys vakauttamistakauslain ansiosta pelastui. Useimmille yrittäjille laki jäi tuntemattomaksi, koska pankkien ei tiedetä informoineen asiakkaitaan tällaisesta mahdollisuudesta. Eikö pankeille velkaa olleissa yrityksissä ollut ”elinkekelpoisia”? Seulottiinko niitä esille millään puolueettomalla yritystutkimuksela? Eikö elinkelpoisten yritysten pelastaminen olisi pitänyt säätää lakimääräiseksi velvoitteeksi? Eikö valtion takaus voinut olla sataprosettinen? - Ei, koska Sirkka Hämäläisen ”pankkityöryhmä” toisin määräsi.
Kun valtion avoin tili pankeille oli avattu, pankeissa ei välitetty vähääkään valtionneuvoston ”kurinpidollisista ” toimista. Seurasi pankkimoraalin rappio ja yritysten säälimätön tuhoaminen. Valtion taloudellinen tuki kanavoitiin jäljellejääneille pankeille (SYP,KOP, Osuuspankit, PSP). Pankit syöttivät SSP Oy:n ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin kautta valtiolle konkurssiin kaadettujen yritysten luottotappiot isoina kokonaisuuksia, ja ne maksatettiin veronmaksajilla. Tätä nimitettiin pankkitueksi. Pankeilla ei ollut mitään todellista aihetta saati mielenkiintoa yrittääkään katsoa, mikä yritys olisi ollut elinkelpoinen ja pelastettavissa kansantaloutta hyödyttäväksi yksiköksi. Pankit tuhosivat säälimättä kymmeniä tuhansia yrityksiä, ja jakovat yrittäjilta ja takaajilta takavarikoidun omaisuuden alihintaisin realisoinnein ”sopiville” tahoille.
Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/
Lähdeaineisto: Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1
1 kommentti:
Kiinnostava kirjoitus. Olen tosiaan itse elänyt lapsuuteni 90-luvun alun laman kourissa ja tämä tuntui kovasti perheeni taloudessa. Isäni oli yksityisyrittäjä ja painoi 12 tunnin työpäiviä pitääkseen perheen leivässä. Muistan jo pienenä lapsena piirtäneeni pilakuvia pankkien porhoista ja Iiro Viinasesta -- siitä huolimatta, ettei kotonani mitenkään painotettu tällaista piruilua tai oltu poliittisesti kovin suorapuheisia tai aggressiivisia.
Pankkien mädännäisyys ulottuu monelle saralle. Ne esiintyvät aina luotettavina, melkein virallisina julkisina tahoina, jotka ovat täällä tarjotakseen tarpeellista taloudellista struktuuria ja auttaakseen kansalaisia talousasioissa. Totuus on tietysti että pankit ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä. joiden julkinen vastuu rajoittuu täsmälleen siihen, mikä vastuun kantamisen (tai vastuun kantamisen esittämisen) määrä tuottaa pr-hyötyä. Tämän rajan jälkeen on pankin näkökulmasta typeryyttä olla vastuullinen, sillä se pelaa vain kilpailijoiden pussiin.
Törmäsin juuri Kauppalehden blogiin, jossa haluttiin myöntää pankeille oikeus myöntää pikavippejä. Jonkun (kuten tuon blogaajan) mielestä tämä varmaan olisi ratkaisu siihen, kun pikavipit ovat tällä hetkellä epäeettisten toimijoiden hallussa. Muutamat "pikavippiparonit" (niin kuin mot niitä kutsui) hallitsevat vippimarkkinoita ja kyykyttävät kuluttajia, koukuttavat ihmisiä joilla ei ole talouden hallussapito ihan hanskassa. Mutta onko mitään syytä ajatella että pankit olisivat eettisempiä toimijoita kuin nämä pienemmät vippifirmat? On niin paljon näyttöä siitä, että pankit toimivat oman etunsa mukaisesti eivätkä yhteisen hyvän vauoksi... Joten en luottaisi pankkeihin vippiasioissakaan.
Ainoa hyvä puoli siinä, jos pankit ottaisivat vipit haltuunsa, olisi että tällöin pankit alkaisivat tarjota aitoja pienlainoja. Nykyäänhän ne eivät niitä tarjoa ja tämä mahdollistaa sen että pikavippiparonit voivat tehdä mitä lystäävät. Paras olisi varmaan, jos sekä pankit että vippifirmat molemmat olisivat markkinoilla, niin syntyisi aito kilpailutilanne.
Lähetä kommentti