Pikavauhdilla EMU-jäsenyyteen

Lipponen oli alusta alkaen tehnyt selväksi kannattavansa Emuun menoa. Tuomioja oli jättänyt kantansa auki, mutta lukuisissa puheenvuoroissaan varotellut kiirehtimästä, toivonut Emu-hankkeen lykkääntymistä ja arvostellut hallituksen tapaa hoitaa asiaa. Tuomioja oli – keskustan tuella – saanut näkemyksensä läpi myös suuren valiokunnan kannanottoihin. Ne eivät miellyttäneet Lipposta.

Tuomiojan kannanottoja ei kuitenkaan voinut sivuuttaa olankohautuksella. Hänen asiantuntemuksenssa oli huippuluokkaa: muiden töidensä ohella Tuomioja on pystynyt kirjoittamaan kirjoja ja laatimaan selvityksiä emusta. Syksyn alkaessa Lipposen oli tehtävä ratkaisu. Hänen oli saatava puolue taakseen jotta epävarmuus Sdp:n kannasta haihtuisi. Sdp:n edellinen päätös oli kesäkuussa 1996 tehty puoluekokouskannanotto, jossa kanta oli vielä auki.

Ratkaiseva kädenvääntö käytiin käytiin 24. syyskuuta Helsingin työväentalolla Sdp:n puoluevaltuuston kokouksessa. Lipponen perusteli ratkaisua mm. Suomen lähihistorialla. Eftan liitännäisjäsenyys, EEC-vapaakauppasopimus, Euroopan talousalueen ja Euroopan unionin jäsenyys ovat kaikki osoittatuntuneet oikeiksi ratkaisuiksi. Pääministeri opasti joukkojaan: ” Kun kerran lopullinen ankkurpaikka on näkyvissä, on turvallisinta suunnata suoraan sinne.” Tuomioja puolestaan epäili edelleen. ”Jäsenyyttä ei ole helppo ratkaista: se ei ole mustavalkea valinta”, vaan ”valinta on tehtävä kahden vähän harmaan ja hyvin samankaltaisia mahdollisuuksia antavan ja ongelmia tuottavan vaihtoehdon välillä”.

Lipponen sai tahtonsa läpi: puoluevaltuuston äänestyksessä 53 kannatti pikaista Emu-jäsenyyttä, vain kolme halusi lykätä päätöksentekoa. Voimaansa näyttääkseen Lipponen vielä tokaisi haluavansa kannaoton läpi pilkkuakaan muuttamatta. Toive toteutettiin.

Sdp:n kannaotossa Emu kytkettiin myös turvallisuuden vahvistamiseen: ”Euroopan unionin turvallisuusvaikutus perustuu tiivistyvään yhteistyöhön jonka kehittämiseen talous- ja rahaliitto kuluun johdonmukaisena osana.” Muutama päivä myöhemmin keskustan puoluekokouus kokoontui Helsinigin Messukeskukseen. Ylimääräinen puolukokous piti alun perin pitää vasta loppuvuodesta, mutta Esko Aho halusi aikaistaa kokousta. Keskustan johto oli viimeiseen asti toivonut Emu-hankkeen kaatuvan. Puolueessa oli laskettu myös paljon Tuomiojan ja Lipposen välisen riidan varaan.

Syksyllä jouduttiin toteamaan ettei Tuomioja-korttiin enää kannata laskea. Sosiaalidemokraatteja ei saada halki. Lipponen vie tahtonsa läpi. Keskustan on otettava myös jyry kanta. Keskustan yksimielisesti tekemän päätöksen mukaan Suomen ei pidä mennä ensimmäisten maiden joukossa Emun jäseneksi. Keskusta edellytti kansanäänestyksen järjestämistä Emusta. Puoluekokous sujui alusta loppuun Esko Ahon nuottien mukaisesti.

Keskustan arvion mukaan Emua ajetaan poliittisin perustein kokoon, se kiihdyttää liittovaltiokehitystä, sillä ei ole Suomen kansan enemmistön tukea, valuutta-alue on sopimaton, koska Suomen kannalta tärkeät viitemaat Ruotsi, Britannia ja Tanska ovat jäämässä pois, ja suurtyöttömyyden vaivaama Suomi ei ole rahaliittoon riittävästi valmistautunut. Kokouksen dramaattinen vaihe nähtiin, kun Paavo Väyrynen astui puhujapönttöön. Väyrynen muistutti, miten keskusta oli taivuteltu kansanvallan vastaisesti hyväksymään EU-jäsenyys. Väyrysen mielestä keskustan olisi pitänyt sitoutua purkamaan Emu-jäsenyyspäätös, jos se pääsee valtaan 1999 pidettävissä eduskuntavaaleissa. ”Tässä seison, enkä muuta voi”, Väyrynen sanoi Martti Lutheria siteeraten esitellessään teesinsä. Puoluekokouksessa ei löytynyt kuin muutama tukija Väyryselle.

Ylivoimaisesti vaikeinta Emu-kannan ottaminen oli vasemmistoliitossa. Pitkän harkinnan jälkeen puheejohtaja Claes Andersson ilmoitti kannattavansa liittymistä. Vasemmistoliiton kannasta päätettiin järjestää jäsenäänestys, joka henkilöityi Andersoniin ja jäsenyyden kovimpaan vastustajaan, EU-parlamentaarikko Esko Seppäseen. Työmarkkinajärjestöt Sak, Akava ja STTK ilmoittivat tukevansa Emu-jäsenyyttä. Alustava tulosopimus sovittiin jäsenäänetyksen alkaessa. Heti itsenäisyyspäivän jälkeen Andersson saattoi ilmoittaa hallituskumppaneilleen, että jäsenäänestyksessä enemmistö oli kannattunut emuun menoa. Päätös oli historiaa, vielä kolme vuotta sitten vasemmistoliitto vastusti jäsenyyttä EU:ssa.

Joulukuun puollivälissä pidetyssä Luxemburgin huippukokouksessa päätettiin EU:n laajentamisen seuraavasta vaiheesta. Etujoukoissa tulisivat Puola, Tsekki, Unkari, Slovenia ja Viro, perässä Latvia, Liettua, Romania, Bulgaria ja Slovakia.

Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

Äänestäjät eivät innostuneet kaksoisvaaleista

Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa järjestettiin kahdet valtakunnalliset vaalit samaan aikaan, kun suomalaiset valitsivat 20. lokakuuta 1996 16 edustajaa Euroopan unoinin parlamenttiin ja valtuutet oman kotikuntansa valtuustoon. Kaksien ja useampien vaalien järjestäminen samalla kertaa on muissa maissa hyvin yleinen tapa. Äänestysaktiviisuudesta päätelleen suomalaiset halusivat pitää yhdet vaalit kerrallaan. Molempien vaalien äänestysprosentit jäivät miesmuistiin heikoimmaksi. Äänestyshaluttomuutta saattaa selittää myös vaalisuma: viiden viime vuoden aikana äänestäjät ovat saaneet pudottaa lippunsa uurnaan kahdeksan kertaa.

EU-vaaleihin asetettiin 217 ehdokasta. Kaikki puolueet ja kansalaisryhmät valitsivat valtakunnallisen vaalin, vaikka laki olisi sallinut ehdokasasettelun neljällä vaalialueella, Etelä-, Länsi- , Itä- ja Pohjois-Suomessa. Puolueiden lisäksi ehdokkaita asetti Vihtoehto EU:lle-liike. Suomen Kristillinen Liitto ja Perussuomalaiset olivat vaaliliitossa.

Kunnallisvaaleissa puolueiden ehdokasmäärä putosi tuntuvasti vuoden 1992 vaaleista. Uusi kunnallislaki rajotti mahdollisuutta asettaa ehdokkaita, mutta suurin syy lienee ollut puoluetoiminnan näivettyminen. Puolueiden jäsenmäärä on laskenut selvästi, ja se on vaikeuttanut ehdokkaiden värväämistä. Ensimmäisenä vaalikentille ratsasti pääoppositiopuolue Suomen Keskusta, joka jo elokuun lopulla julkisti vaalimainoksensa. Lännensankari John Waynen vanhat filmit muokattiin vaaliaseeksi pääministeri Paavo Lipposen hallitusta vastaan.

Hallituspuolueet rakensivat kampanjansa taloudellisen nousun varaan. Elokuussa julkistettu budjetti sisälsi ensimmäiset veronkevennykset pitkiin aikoihin. Myös talouden tunnusluvut näyttivät hyviltä. Hyvät tunnusluvut tuntuivat mielipidemittausten numeroissa: päähallituspuolue SDP näytti helposti säilyttävän suurimman puolueen asemansa, ja muutkin hallituspuolueet pitävän vähintään entiset kannatuslukunsa.

Keskusta pyrki kärjistämään hallituksen ja opposition eroa. Se nosti esiin varsinkin sitkeästi korkeina pysyneet työttömyysluvut. Oppositiojohtaja Esko Aho julkisti kirjansa ”Tulevaisuus on tehtävä!, jossa keskeisenä teemana oli työreformi. Ahon mielestä jättityöttömyyttä vastaaan ei enää voida taistella perinteisin keinoin, vaan työtä on ryhdyttävä jakamaan muuttamalla työehtoja ja tekemällä työllistäminen helpommaksi työnantajalle. Ahon ohjelmajulistus tulkittiin vasemmalla sodanjulistukseksi. Varsinkin pääministeri Paavo Lipponen kävi aika ajoin ankaraa sanaharkkaa keskustan ja Ahon kanssa.

Toinen keskusteluteema oli suhtautuminen Euroopan talous- ja rahaliittoon (EMU). Keskusta arvosteli hallituksen ”EMU-myönteistä” politiikkaa ja pyrki iskemään kiilaa hallituksen sisään, varsinkin Vasemmistoliittoon ja vihreisiin, joissa oli paljon EMU-kriitikkoja.

Varsinaiset kunnallisvaaliasiat peittyivät valtakunnallisessa keskustelussa taka-alalle. Lipponen kovisteli muutaman kerran kuntia työllistämään, mutta kunnista vastattiin, ettei siihen ole varaa. Hallitus oli budjettineuvotteluissa kunnilta kysymättä nostanut ns. kannustinvähennystä verotuksessa niin, että se leikkasi tuntuvasti kuntien tuloja.

Muuten värittömään vaalikeskusteluun tuli syyskuussa säihkettä, kun eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen julkaisi oman kirjansa Liehuva liekinvarsi. Uosukainen arvosteli kirjassaan nimeltä mainiten monia johtavia poliitikkoja muiden muassa edellisen hallituksen ministerikollegoitaan Esko Ahoa, Paavo Väyrystä, Mauri Pekkarista ja Tytti Isohookana-Asunmaata. Uosukaisen poliittista tekstiä ryydittivät myös hänen henkilökohtaiset tekemisensä aina rakkauselämää myöten. Teksti oli niin elävää, että kirjan saama julkisuus sivuutti viikoksi kokonaan vaalitaistelun.

EU-vaaleihin asetetut niin sanotut julkkisehdokkaat vetivät myös huomiota. Arja Saijonmaa, Jorn Donner, Matti Vuori, Marjo Matikainen-Källström, Jyrki Otila, Petri Keskitalo ja monet muut pienemmät tähdet saivat ilmasta palstatilaa ja kalliita sekunteja sähköisissä tiedotusvälineissä.

Vaalien tulos oli ilman muuta pettymys pääministeri Paavo Lipposen viiden puolueen hallitukselle, vaikka se ei johtanutkaan hallituksen eroon tai edes sen horjumiseen. Nyt SDP säilytti vain niukasti suurimman puolueen asemansa kunnallisvaaleissa ja mikä pahinta keskusta kasvoi suurimmaksi puolueeksi Eu-vaaleissa. Vaalien jälkeen päähallituspuolue ja pääoppositiopuolue olivat tasavahvoja kannatukseltaan.

Lähdeaineisto MMM 1998 Unto Hämäläisen kirjoitus

”Karjalasta saa puhua”

Amsterdamista palasimme oikeastaan suoraan presidentin 60-vuotispäiville. Olimme valmistelleet vuoden verran tapahtumaa ja yrittäneet löytää sopivan, presidenttiä tyydyttävän ratkaisun. Hän kauhisteli itse juhlakaluksi joutumista. Presidentti ei voi ilmoittaa lehdissä olevansa matkoilla, vaikka se juuri Ahtisaaren tapauksessa olisi saattanut jopa olla uskottavaakin. Kultarannassa pidettiin ensin lehdistökonferenssi. Tuntui kuin presidentti olisi saamassa runsaan kolmen vuoden viranhoidon jälkeen vankan ja vakiintuvan aseman.

Juhlia seurasi arki. Madridin matkan jälkeen edessä oli Karjala. Lopulta tuli 30.5. tieto, että Karjalan tasavallan maaherran Viktor Stepanovin kautta, että Jeltsin aikoo lomailla koko heinäkuun Karjalassa. Karjalan-vierailun valmistelujen aikana vakuutuimme siitä, että Venäjän johto halusi hyödyntää syntynyttä ”momenttumia” maan kakentasoisen länsi-integroinnin vahvistamiseksi. Varmaan tähän vaikuttivat heikkenevä taloustilanne yhtä lailla kuin sisäpoliittiset paineetkin.

Lensimme puolustusvoimien Fokker-koneella Petroskion kuoppaiselle lentokentälle 12. heinäkuuta. Kanis ilma saattoi matkalaisia. Olin mukana seuruessa adjutanttien Antero Karumaan ja Mika Peltosen sekä Kalelan kanssa. Kentältä siirryimme pitkässä autoletkassa Petroskoin-Kontupohjan aluelle, Jeltsinin datshale Suojun Tsubaan, Uksjärven rannalle.

Kahden päivän aikana ohjelmassa oli seurustelua, saunomista, moottoriveneily ja kalastusta. Paikalla oli presidentti Jeltsinin tytär ja ”neuvonantaja” Tatjana Datshenko miehensä kanssa. Lisäksi oli mukana Kremlin hallinnon varajohtaja Sergei Jarov, entinen Pietarin apulaispormestari, johon olin tutustunut valmistelujen aikana.

Presidentit saunoivat ensimmäisenä iltana pitkään ja hartaasti. Tunnelma oli leppoisa ja rauhallinen. Jeltsin viihtyi Karjalassa. Karjalan kysymys ei suoraan ollut asialistalla. Suomessahan oli Ahtisaartakin moitittu siitä, ettei kysymyksen käsittelyä oltu pantu liikkeelle. Toisaalta pientäkin Karjalan kysymyksen avaamiseen viittaavaa elettä paheksuttiin niin sanotuissa ammattipiireissä. Ahtisaaren edeltäjä oli aikanaan todennut, että kolme sotaa on hävitty. Asian pitäisi olla selvä. Tämä ”linjaus” oli ulkoministeriössä omaksuttu kuin Raamatun lause. Karjala sanan mainitseminenkin oli ymmärretty vahingolliseksi.

Ulkoministeri Halosen mielestä puhuminenkin Karjalan kysymyksestä oli ajanhukkaan ja tarpeetonta. ”Alpo, kuulehan, olet muuten fiksu mies, mutta sinulla on yksi ongelma: Karjala.” Niinpä. Olisi pitänyt vastata: ”Kuulehan Tarja, olet muuten fiksu nainen, mutta sinulla on yksi ongelma: Karjala.” Mihin Suomessa oli tultu? DDR:n tunnustamiskomitean entinen varapuheenjohtajaja, eri maiden vähemmistöjen puolesta toiminut ulkoministeri nälvi minulle. Mistä? Siitä, että oli karjalainen ja puolsutin omaa maatani. Kysyin mielessäni, onko Karjalasta tulossa asia, jonka puolesta ei saisi esiintyä ilman, että saisi vähä-älyisen maineen?

Nuhteiden jälkeen olin entistä vakuuttuneempi, että Karjalasta ei tulisi vaieta, vaikkei sitä myöskään tuisi nostaa väkisin neuvottelujen kohteeksi. Vaikeneminen osottaisi heikkouttamme. Valtioiden välillä ei arvosteta nöyristeyjä eikä liehakointia. Se on heikkouden merkki. Ystävällisyys on eri asia, ja kohteliaisuus, kunnioitus. Jos 1970-luvun vasemmistoaktivisteilla on Karjala-traumansa, sitä ei pitäisi levittää koko kansan kärsimykseksi. Uudessa Euroopassa ei väkivalllalla anastettuja alueita voida legitimoida. Niiden palauttamista ei myöskään havitella voimakeinoin. Olimme menettäneen todellisen mahdollisuuden Karjalan kysymyksen käsittelyyn 1992, jolloin hätäilimme. Meillä olisi ollut Venäjän esittämän tunnustamispyynnn yhteydessä ottaa esille historian mustat aukot, Karjalan menetys niiden joukossa. Mitään ei tehty, vaan rynnittiin uusiin sopimukssiin ehdoitta. Esko Aho ja Mauno Koivisto sinetöivät Karjala-arkun.

Tehdessämme lähtöä Petroskoista paikallinen televisio vänkäsi puoliväkisin lausuntoa presidentiltä. Kysyjä maanitteli presidentiltä vastausta, jossa olisi paheksuttu Karjala-keskustelua. Ahtisaari oli vähällä hermostua. - Kyllä Karjalan tasavallan täytyy tottua siihen, että demokraattisissa yhteiskunnissa keskustellaan kaikenlaisista asioista. Olen ensimmäisenä puolustamassa Suomen kansalaisten oikeutta vapaaseen keskusteluun. Karjalalan tasavallalla ei pitäisi olla siihen sanomista, jos Karjalan heimon jäsenet eivät pääse irti siitä tilanteesta, että vääryys on tapahtunut.

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1

Suomen rooli

”Syy miksi me kunnoitamme Suomea valtiona – sen kansaa, ihmisiä ja johtoa – on se, että Suomi jatkaa johdonmukaisesti puolueettomuuttaan eikä Suomi liity mihinkään blokkeihin. - Tämä (Nato-jsenyys) on tietysti Suomen johdon ja kansan asia”. Näin julisti Venäjän presidentti Boris Jeltsin maaliskuussa 1997 Venäjän ja Yhdysvaltain johtajien huippukokouksessa Heleisngissä ja yllätti monet, tuskin vähiten vierellään Kalastajatorpalla istuneen presidentti Bill Clintonin.

Jeltsinin lausunnon jälkeen ja jo sitä ennen Suomessa on Nato-korttia heiluteltu julkisuudessa ahkerasti. Keskustelu on vellonut välillä kiihkeänäkin. Pitäisikö Suomen hakeutua heti Naton jäseneksi, pitäisikä jäsenyyttä harkita vakavasti vai pitäisikö siitä ehdottomasti kieltäytyä tulevaisuudessakin, kysytään. Äskettäin ilmestynessä Jaakko Laakson ja Pekka Ervastin kirjassa väitetään että Suomen valtiojohto olisi jopa salavihkaa ujuttamassa Suomea Naton jäseneksi.

Olen itse sitä mieltä, että nykyinen tilanne on Suomen kannalta paras mahdollinen. Olemme jäseniä Euroopan unionionissa, mutta yhteydet toimivat Natoonkin. EU:ssa meillä on silti suuri sananvalta, sillä Natossahan olemme vain yhteistyökumppaneita.

Nato-jäsenyyden suhteen Suomella on eräänlainen optio, mutta emme ola hekeneet jäsenyyttä. Koskaan ei silti pidä sanoa ei koskaan. Vaihtoehtoa ei pidä kokonaan sulkea pois, vaikka Nato-jäsenyys ei tässä tilanteessa olekaan meille tarpeellinen. Ovea ei kannata paiskata kiinni, sen voi hyvin jättää vielä raolleen. Tulevaisuudessa olot voivat ratkaisevasti muuttua, ja tilanne saatetaan arvioida uudelleen.

Milloin Nato-jäsenyys voisi sitten olla ajankohtainen? Jäsenyyttä voisi esimerkiksi harkita silloin, jos Suomeen kohdistuisi jonkinlainen uhka. Kyse ei tarvitsisi olla perinteisestä hyökkäyksestä, vaan vaikkapa uhasta joutua joukkotuhoaseiden käytön kohteeksi.

Entä mitä Suomi voisi hyötyä Nato-jäsenyydestä? Siitä olisi todennäköisesti sekä etua että haittaa. Kaikkein suurin etu olisvat tietenkin huipputekonologiaa käyttävät sotilasliittouman antavat turvatakuut: hädän hetkellä saisimme suojaksemme parhaimmat mahdolliset voimat. Suuri lisävelvoite puolestaan olisi se, että Suomi joutuis mukaan konflikteihin, joihin emme välttämättä haluaisi osallistua.

Teoriassa voi pohtia myös sitä, mitä Nato-jäsenyys Suomelle maksaisi. Alkuvaiheessa Suomen puolustusmenot todennäköisesti nousisivat. Suomen armeijan ja natojoukkuojen yhteensovittaminen tulisi kalliksi, sillä alustoa olisi uusittava. Toisaalta myöhemmin Suomi saattaisia säästää puolustumenoissa varsinkin ilmavoimien osalta, sillä Suomen mahdollisesti saama apu olisi joka tapauksessa lähinnä koneita. Maajoukkojen ylläpitoon jäsenyydellä tuskin olisi vaikutusta.

Nato-jäsenyydestä ei voi keskustella pohtimatta myös sitä, miten Venäjä tilanteeseen reagoisi. Maaliskuussa 1997 kuultiin Jeltsinin kansa, Nykyisin Moskovassa ei kuitenkaan olla välttämättä samaa mieltä. Venäjä on antanut viime aikoina selvästi ymmärtää, että suomen Venäjä-suhteet muuttuvat varamsti, jos Suomi muuttaa kantaansa liittoutumiseen. Todennäköisesti Suomen jäsenyys Natossa heikentäisikin merkittävästi maidemme välistä suhdetta. Ilmapiiri viilenenisi varmasti, ja tällä voisi olla vaikutusta myös kaupankäyntiin.

Nato-jäsenyyttä vastaan puhuu tällä hetkellä myös yleinen kansalaismielipide. Suomalaiset eivät tunne mitään suurta Nato-intoa, päinvastoin. Jäsenyyden kannatus on varsinkin Kosovon-operaation jälkeen suorastaan romahtanut. Tällä hetkellä Suomen kannalta EU onkin se järjestö, mihin kannattaa investoida. Koska olemme EU:n jäseniä, Suomi pystyy myös vaikuttamaan siihen, mihin EU on menossa.
Jo Euroopan unioniin liittyessään Suomi sitoutui sen kehittävään yhteiseen puolustuspolitiikkaan. Maastrichtin sopimuksesta joulukuulta 1991 käy ilmi että yhteinen puolutuspoltiikka sisältyy aikanaan uonion yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. EU:n johtama kriisinhallinta on siksi meidän kannaltamme mielekkäin vaihtoehto. Olennaista kuitenkin on, että siviilikriisinhallinnan koulutus tähtää nimenomaan kansainvälisiin tehtäviin.

Lähdeaineisto Gustav Hägglund Suomen puolustus ISBN 951-566-661-0

Kovaa peliä koptereilla

Näky, jonka puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund looihti politiikan toimittajien eteen oli kuin suoraan Hollywoodin toimintaelokuvasta. Salakavala vihollinen iskee äkkiarvaamatta ja yllättäen yön pimeydestä, se lehahtaa röyhkeästi pienen valtion pääkaupunkiin nykyaikaisilla helikoptereilla ja kaappaa valtiojohdon tämän oman henkivartiokaartin äiistellessä voimattomina sivusta.

Hägglund perusteli rambo-visiollaan politiikan toimittajien lounaalla 1998, miksi Suomikin tarvitsee moernia ja äärimmäisen kallista helikopterikalustoa: sekä kuljetuskoptereita että taisteluhelikoptereita. Hägglund mietti kuumeisesti, miten selittäisi toimittajille mahdollisemman kansantajuisesti tilannetta, jossa koptereista olisi hyötyä. Nopeasti hän aivomyrskysi termin ”kaappauksenomainen yllätyshyökkäys”. Myöhemmin Hägglund muisteli, että hänen tarkoituksensa oli puhua valtiojohdon alistamisesta tai taivuttamisesta myönnytyksiin strategisella iskulla. Täsmällistä termiä ei vaan heti löytynyt kenraalin lippaasta. ”Töppasin pahemman kerran”, Hägglund myönsi jälkeenpäin. Hägglundin tokaisusta ”valtiojohdon kaappauksesta” tuli pian lentävä lause kiihkeään helikopterikeskusteluun, joka pörräsi tasavallassa.

Kenraalin tueksi ajettiin asemiin raskasta tykistöä, kun itse tasavallan presidentti Martti Ahtisaari tuki armeijan helikopterihankintoja valtiopäivien avajaispuheessaan samana keväänä. Pian valtakunnassa puhuttiinkin jo ”Ahtisaaren kaappauksesta”, josta vihollinen ei aivan keveällä helikopterikalustolla selviäsikään. Armeijan havittelemat miljardien markkojen helikopterit kuvastavat hyvin kierrettä, mihin Suomi oli joutunut, kun se yrittää venyttää sotilaallista suorituskykyään ja budjettiaan Naton mallin mukaiseksi.

Helikopterit ilmestyivät tasavallan asialistalle, kun hallitus sisällytti ne puolustuspoliittiseen selontekoonsa keväällä 1997. Sitä ennen oli kuitenkin väännetty kulissien takana kättä, tarvitaanko Suomessa ylipäänsä maanvoimien helikopteriasetta, vai riittävätkä kuljetushelikopterit. Puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund väläytti elokuussa 1996 Venäjän vierailullaan peräti 50 taisteluhelikopterin hankintaa. Hägglund sanoi, että Suomen on lähivuosina syytä harkita nykyaikiasten helikopterikaluston hankintaa. Hänen mukaan Hawk-hävttäjien hankkimisen jälkeen Suomen ilmataisteluvalmius muuttuu niin, että helikopterien käyttöön on taistelutilanteessa paremmat edellytykset.

Hägglund oli jo aikaisemmin käynyt tutustumassa Saksan ja Ranskan uusimpiin helikooptereihin. Venäjällä oli puolustusvoimain komentajan mukaan valmiina saksalais-ranskalaista Tiikeriä ja yhdysvaltalaista Apachea vastaava Ka-50-malli ja toinen kone Mi-28 on prototyypin asteella. ”Kyllä Ka-50:n ento oli vaikuttava, se oli uskomattoman ketterä., kehui kenraali venäläistä taisteluhelikopteria jälkeenpäin.

Hägglundille oli tullut mieleen myös kiisteltyjen miinojen korvaaminen Suomen puolustuksessa helikoptereiden avulla. Suomi tarvitsisi kenraalin mukaan taisteluhelikoptereita ensi vuosituhannen puolella ehkä 50 kappaletta, joka tapauksessa enemmän kuin kymmenen. Puolutusministeri Anneli Taina tyrmäsi ajatuksen tuoreeltaan. Tainan kanssa samaa mieltä oli ilmavooimien johto, joka komentajansa, kenraalimajuri Matti Aholan suulla ilmoitti, että taitsteluhelikopterien hyöty on Suomen kaltaisele laajalle maalle kyseenalainen. Hänen mukaansa Suomen kaltaisesssa suuressa maassa 50 taisteluhelikopterilla ei olisi operatiivista merkitystä.

Muutamassa kuukaudessa tilanne muuttui. Helikopterihankinnasta päätettiin presidentin johtamassa puolustusneuvostossa käytännössä joulukuussa 1996. Sen johtopäätös oli, että puolustusvoimain kykyä vastata uusimuotoisiin sotilaallisiin uhkiin on tarpeen kehittää. Siksi tarvittaisiin liikkuvampia, tehokkaampia ja suorituskykyisempiä yksiköitä, joita voidaan käyttää kansainvälisissä tehtävissä, kriisinhallinnassa. Puolutusministeri Taina, joka vielä syksyn alussa oli kertonut, ettei helikoptereita edes hankita, hyväksyi niiden hankinnan jo saman vuoden joulukuussa.

Kansalaisille ja eduskunnalle helikoptereita perusteltiin aluksi pääosin kotimaan puolustamisen tarpeilla. Taustalla olivat kuitenkin kansainvälisten Nato-operaatioiden vaatimukset. Helikopterit olivat uusien, ulkomaiseen tarpeeseen tulevien liikkuvien yksiköiden ydin. Niilla voitaisiin siirtää valmiusjoukkoja operaation johdon käskyttämällä tavalla.

Puolustusvoimain joht halusi tulivoimaisia taisteluhelikoptereita, sillä etenkin kansainvälisissä kriisinhallintaoperaatioissa raskaat kuljetushelikopterit ovat haavoittuvaisia. Suunnitelma sisälsi komisenkymmentä raskasta kuljetushelikopteria ja kymmenkunta saattohelikopteriksi nimettyä taisteluhelikopteria. Uusi aselaji muodostettaisiin osana uusia valmiusprikaateja.

”Uusien prikaatien ja koko maavoimien suorituskyvyn kannalta keskeinen hanke on 2000-luvun alussa aloitettava joukkkojen kuljetuksiin ja tulitukseen tarkoitettujen helikopterien hankinta. Helikopterit mahdollistavat kullekin valmisyhtymälle noin komppanian kokoisen osaston ja tärkeiden asejärjestelmien nopeat siirrot”, totesi valtioneuvoston selonteko, jonka Lipposen hallitus antoi vuoden 1997 maaliskuussa eduskunnalle.

Saman vuoden aikana laadittiin maavoimaesikunnassa myös esiselvitys helikopterijärjestelmästä. Pääesikunnan materiaalisosaston johtamat työryhmät suunnittelivat lisäksi helikoptereiden huolto- ja tukeutumisjärjestelmiä sekä tukikohtavaihtoehtoja. Selvitysten asiakirjat julistettiin salaisiksi. Presidentti Ahtisaaren entinen neuvonantaja, tohtori Alpo Rusi on muistellut helikopterihankkeen taustoja suorasukaisesti muistelmakirjassaan: aika pian kävi selväksi, että Suomen tuli sopeuttaa armeijansa Naton järjestelmiin. Puolutusvaliokunnan puheenjohtajan Kalevi Lammisen mielestä helikopterihankinta merkitsi Nato-jäsenyyden valmistelua. Hänen mielestään tämä pitäisi myös avoimesti sanoa. ”Kun näin on, sanontaan se”.

Lähdeaineisto: Pekka Ervasti – Jaakko Laakso Karhun naapurista Naton kainaloon ISBN 951-0-25559-9

Suomi lähestyy Natoa

Heinäkuussa pidetyssä Naton huippukokouksessa presidentti Martti Ahtisaari oli yksi kolmesta pääpuhujasta. Palkkioksi huipputapaamisesta Ahtisaari sai esitellä Suomen näkemyksen arvovaltaisimmalla foorumilla. Nato päätti aloittaa jäsenyysneuvottelut Puolan, Tsekin ja Unkarin kanssa. Tavoitteena oli liittää nämä kolme valtiota Naton jäseniksi järejstön täyttäessä 50 vuotta kesällä 1999. Yhteistyötä edistämään perustettiin Naton euro-atlantinen kumppanuusneuvosto, johon Suomi päätti mennä mukaan.

Elokuussa Suomi sai taas arvovieraan: Naton johtamis- ja valvontalennoissa käytettävä valtava Awacks-lentokone saapui ensikäynnille Suomeen. Tutustumislennolla on mukana Naton Awcaks-joukkojen komentaja, prikaatinkenraali Lee McFann. Kone pörräsi Helsingistä Ranuan ja Tampereen kautta takaisin Helsinkiin. Mukana pääsivät myös suomalaiset sotilaat kenraaliluutnantti Jussi Hautamäen johdolla.

Syksyllä Suomi nimesi ensimmäisen suurlähettiläänsä Natoon. Sen päämajaan on tulossa parinkymmenen hengen suomalaislähetystö. Suomalaiset olivat mukana useissa kymmenissä työryhmissä Naton kanssa. Syksyn aikana myös puolustusvoimien kartat ja ohjeet muutettiin Nato-kelpoisiksi. Pääesikunnassa valmisteltiin myös Nato-Suomi sanakirja helpottamaan yhteisten rauhankumppanuusharjoitusten suorittamista. Seuraava suuri haaste on 1998 Suomen maaperällä järjestettävä Naton rauhankumppanuusharjoitus.

Ei ihme, että vauhti hieman hämmästyttää. Tomas Ries, suomalaissukuinen amerikkalainen puolutuspolitiikan tutkija palasi syksyllä lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen Suomeen. Hänet nimitettiin – ensimmäisenä ulkomaalaisena – maanpuolutuskorkeakoulun tutkijaksi. Tulohaastattelussaan Ries arvioi, että Suomi lähestyy koko ajan Natoa, mutta asiat tehdään päinvastaisessa järjestyksessä kuin Puolassa ja Keski-Europassa. Ns. kovissa kysymyksissä, asejärjestelmien kehittämisessä valmistellaan hiljaisesti yhteensopivuutta Naton kanssa, mutta poliittisella tasolla liput pidetään alhaalla.

Merkittävin valmistelutyö tehtiin presidentin ja pääministerin johdolla puolustusneuvostossa. Sen keskusteluissa pohdittiin hyvin avoimesti myös Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisuutta. Miksi Suomi ei pyrkinyt Natoon ensimmäisessä aallossa? 1. Suomi joutui väärään viiteryhmään. Suomessa ei ole ns. uutta demokkratiaa eikä turvallisuusvajetta. 2. Haitat olisivat hyötyjä suuremmat – suhteet Venäjään vahingoittuisivat. Nato-jäsenyys on Suomelle mahdollista, jos kolme ehtoa täyttyy: 1. Nato muuttuu kriiisienhallintajärjestöksi, 2. Venäjä muuttuu ja tulee mukaan kakistelematta yhteistyöhön 3. Kahden ensimmäisen kohdan seurauksena Venäjän käsitys Natosta muuttuu.

Paavo Lipposen hallituksen toinen suuri hanke Suomen Emu-jäsenyys oli toukokuulle asti vastatuulesa. Euroopassa esiintyneet jatkuvat epäilyt hankkeen järkevyydestä ja lykkääntymisestä heijastuivat Suomeenkin. Poliittista tukea ei tahtonut löytyä ja myös kansalaismielipide oli vastaaan.

Tärkein oli kuitenkin Ruotsin kanta. Se piti saada selville ennen kuin ratkaisevia päätöksiä Suomessa voitiin tehdä. Pomminvarma tieto saatiin 14. toukokuuta kello 10-20 välillä. Ruotsin sosiaalidemokraattinen pääministeri Göran Persson oli yllättäen päättänyt tulla katsomaan MM-kisojen loppuottelua Ruotsi-Kanada. Päivällä Persson oli soittanut Lipposelle ja ilmaissut halunsa tavata. Aikataulusyistä ainoa hetki tapaamiselle löyty jääkiekko-ottelun aikana Areenan katsomossa.

Pari viikkoa aikaisemmin Lipponen oli Radio Suomen pääministerin haastattelutunnilla vannonut ettei jalallaan astu Arenaan. Isänmaan edun nimessä Perssonin kutsusta ei voinut kieltäytyä. Ruotsille tappiollisen ottelun lomassa Persson vahvisti, että Ruotsi tulisi lähiaikoina päättämään, ettei se pyri Emuun ensimmäisten joukossa. Lipponen sai tarpeellisen ennakkotiedon hyvissä ajoin, sillä virallisesti päätös julkistettiin vasta 3. kesäkuuta.

Lipposella oli kolme viikko aikaa toimia. Alkoi ennennäkemätön Emu-vyörytys. Ennen uotsin hallituksen julkista ilmoitusta Suomessa ennatti tapahtua paljon. Lipposen hallitus sai linjalleen tuke tohtori Jukka Pekkarisen vetämältä asiantuntijatyöryhmältä, joka alkuvuonna selvitti Emu-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja. Sen pohjalta tehdyssa hallituksen selonteossa arvioitiin Emu-jäsenyyden hyödyt suuremmiksi kuin haitat. Työmarkkinajärjsetöt, työnantajat ja työntekijät, hyväksyivät julkilausuman, jossa korostettiin hyvän yhteistyön merkitystä myäs Emu-jäsenyyden aikana ja annettiin tukea hallituksen talouspolitiikalle. Presidentti Martti Ahtisaari antoi Emu-jäsenyydelle voimakkaan tukensa.

Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännetymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3

Presidenttipelin loppu?

Politiikan tarkkailijat kirjoittivat keväällä 1997, että vaikka virallisesti yksikään puolue ei käy vielä presidenttikampanjaa, on peli käytännössä ollut käynnissä pitemmän aikaa. Siitähän minäkin olin joulun aikaan saanut tietoja. Iltalehti avasi oikein oman online-presidenttipelinsä toukokuussa 1997 Internetissä. Ahtisaaren kauden puolivälin krouvi toimi enemmän tai vähemmän pelin lähtötelineenä.

Mutta juuri tällöin tapahtui jotain odottamatonta. Helsingin huippukokous tuli kuin salama kirkaalta taivaalta. Monissa pelipöydissä kortteja ryhdyttiin jakamaan uudestaan. Onko peli turhaa? Suuntaviivoja etsittiin erilaisista mielipidemittauksista. Ahtisaari oli aina joulun aikaan nostanut kannatusta ja tullut alas alkuvuodesta, sitten taas kirinyt loppuvuotta kohti. Nyt äänestäjämarkkinoilla tapahtui ennakoimaton muutos. Meklarit äimistelivät, kun Iltalehti julkaisi viikonvaihteessa 17.5.1997 barometrin luvut, jotka uhkasivat monen äänestäjämarkkinoita hoitavan meklarin bonuksia.

Iltalehden presidenttikyselyssä oli ”teknisistä syistä” vainistuva presidentti ja kolme muuta kärkinimeä. Kyselyyn osallistui 501 15-74-vuotiasta suomalaista. Kysey oli suoritettu 13.-14. toukokuuta puhelimitse. Kolmeen kysymykseen pohjatuvat vastaukset olitga Ahtisaaren kannalta murskaavan ylivoimaiset. Iltalehti ei pääkirjoituksessaan kommentoinut ”huonoa” mittaustulosta. Sen sijaan lehden pikkupääkirjoituksessa piikitellään Ahtisaarta koko Afrikan asiamieheksi. Lehti ei ollut huumorin kannalla, kun kyse oli vakavista kansainvälisistä kysymyksistä.

Iltalehden mittaustulos muutti ainakin joksikin aikaa presidenttipelin asemia. SDP:n taustatietoja mielellään raportoiva Turun Sanomien päätoimittaja Aimo Massinen kirjoittikin huippukokouksen jälkeen ”varmana tietona”, miten SDP:ssä oli päätetty ratkaista vuoden 2000 vaalit.
Ahtisaaren vaalipäälliköksi onkin tavallisesti hyvin luotettavien tahojen mukaan tulossa Veikkaus Oy:n toimitusjohtaja Matti Ahde, jolla on hommaan paitsi poliittista pelisilmää myös arvovaltaa ja kansansuosiota.

Matti Ahde oli presidentti Ahtisaaren vankka tukija, konstailematon oululainen. Hän esiintyi taustalla harkitsevana kommentaattorina. Oli varma, että Massinen halusi vain vahingoittaa sekä presidenttiä että Ahdetta. Aikaisella presdienttispekulaatiolla tähdättiin presidentin työrauhan häirintään. Turun Sanomat oli profiloitunut Ahtasaarta arvostelevista kirjoituksistaan. Kalevi Sorsa oli lehden kolumnisti ja Massinen entisenä Turun Päivälehden päätoimittajana karsasti Koiviston seuraajaa.

Iltalehden politiikantoimittaja Tio J Anttila tiesi mittauksen taustajutusa 17.5.: ”Jos Ahtisaari on ehdolla, ei vastaehdokkaita ole odotettavissa. Arvio on, että kaikki muut kieltäytyvät, puolueessa todetaan”. Anttilan mukaan Lipposella, Halosella ja Liikasella on omat kannattajansa. Liikasen uskotaan olevan ehdolla 2006.

Kevään 1997 aikana suomalaiset äänestäjämarkkinat olivat hetkellisesti palautumassa vuoden 1994 helmikuun tasolle. Markkinoiden muutosta haluavien mielikuvienmuokkaajien työstä oli tulossa odotettua kovempi. Lehden kolumnisti antoi vihjeen merkareille saman päivän Moukkia ja Kuninkaita-palstallaan: - Presidentti Martti Ahtisaari on tyypilinen julksuushahmo, jonka kykyjä arvostavat korkealle kaikki hänen kanssan töitä tekevät, mutta jonka kyvyt asetetaan kyseenalaiseksi sillä perusteella, että hänellä on niin tuskallinen kävelytyyli. Eihän maata jaloilla johdeta.

Meklarit tajusivat viestin: jalathan ne ratkaisevat. Myös me linnassa ymmärsimme viestin, ja YLE:n sosiaalidemokraattiset toimittajatkin ymmärsivät: oli raportoitava Ahtisaaren kävelystä. Ainakin tältä meistä linnan puolella alkoi tuntua. Iltalypsyn kuvamateriaalin toimittajat muuttivat zoomauskulmaa. Sanoman lehdistö julkaisi lentokoneeseen nousevan tai siitä laskeutuvat presidentin kuvia. Kävelystä tuli politiikkaa. Kiirettä tuli pitää, koska presidentti uhkasi muuttua suosituksi, iskun kestäväksi toimijaksi.

Helsingin maaliskuisen huippukokouksen jälkeen tunsin luissa ja ytimissä, että kaikkialla ei pidetty presidentin onnistumisesta; samallahan hänen asemansa vahvistui. Presidentti Koivisto ehdotti suomenruotsalaisten kansankäräjien avajaisissa 18.4. Jyväskylässä, että Suomi solmisi entistä lujemmat suhteet Ruotsin kanssa. Koiviston ehdotuksessa ja kiitoksissa ei ollut sinänsä mitään moitittavaa. Koivistohan ei omana presidenttikautenaan ollut saanut suomalais-ruotsalaisiin suhteisiin erityistä sisältöä. Silti puheenvuoro voitiin tulkita potkuks Ahtisaarta vastaan. Saman päivän illalla Jyväskylän klubilla yleisön joukosta tiedusteltiin, oliko Koivisto tyytyväinen seuraajansa tapaan hoitaa asioita. Koivisto vastasi sarkastisesti: ”Minä kun luulin, että presidentin tointa ei hoideta turuilla ja toreilla”. Lentopalloilija iski seuraajaansa selkään.

Presidentti Koiviston aktiivisuus oli erikoista. Miksi hän puuttui seuraajansa toimintaan, ja vielä sellaisessa tilanteessa, jossa olisi voinut odottaa edeltäjän esittävän kiitoksen sanan seuraajansa toiminnasta? Ahtisaari oli kiistatta hoitanut isännyyden kiitettävällä tavalla. Suomi oli saanut läpi kansallisia tavoitteittaan huippukokouksen ohessa. Mistä kenkä puristi?

Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1