Vuosi 1983 – yleisurheilun ensimmäiset MM-kisat Helsingissä

Tiina Lillak

Ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat Helsingissä järjestettiin 7.-14. elokuuta. Niihin otti osaa 154 maata. Kisat menivät historiaan pienen maan suurena tapahtumana. Mitaleille pääsi 25 maata. Yhdysvallat saavutti kahdeksan kultaa, yhdeksän hopeaa ja seitsemän pronssia. DDR saavutti kymmenen kultamitalia. Epävirallinen pistekilpailu ratkaistiin vasta viimeisessä lajissa 4 x 400 metrin viestissä. USA oli ehdoton ennakkosuosikki, mutta kolmannen osuuden Willie Smith kaatui kilpailun tiimellyksessä. Smith nousi pystyyn ja jatkoi, mutta ankkurimies Edwin Moses ehti maaliin vasta kuudentena, - sijaa ennen Ruotsin joukkuetta. Pistekilpailu päättyi seuraavasti: 1. Neuvostoliitto 235, 2. USA 233, 3. DDR 230 p.
Tiina Lillak täytti kaikki ennakko-odotukset voittamalla naisten keihäänheiton. Viimeinen heitto toi ratkaisun. Ellei viimeinen heitto olisi onnistunut ja kantanut ”huutojen aalloilla” 70,82 metriin, ei mestaruutta olisi tullut. Se olisi mennyt lajin suuryllättäjälle Iso-Britannian Fatima Whitebreadille, joka ensimmäisellä heitolla saavutti 69,14 ja otti johtoaseman kilpailussa.

Yleisurheilun MM-kisat
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=26&t=00479

Tiina Lillak – maailmanmestari
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=4&ag=26&t=00479&a=4196

Tammikuu
1. tammikuuta – ARPANET siirtyi virallisesti käyttämään Internet-protokollaa, Internet sai alkunsa.
1. tammikuuta – Turvavyöpakko astui voimaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa.
2. tammikuuta – Suomen Kommunistisen puolueen Lapin piiriä hallinnut ns. kirveslinja päätti pudottaa kansanedustaja Esko-Juhani Tennilän pois SKDL:n viralliselta eduskuntavaalien ehdokaslistalta, koska hänen ei ollut katsottu noudattaneen ryhmäpäätöksiä. Tennilä lähti vaaleihin omalla listallaan.
3. tammikuuta – NATO:n Euroopan joukkojen komentaja, yhdysvaltalainen kenraali Bernard Rogers sanoi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa epäilevänsä suomalaisten puolueettomuutta ja puolustustahtoa, jos Neuvostoliitto sodan tullen hyökkäisi Suomen kautta Norjassa olevia NATO:n kohteita vastaan.
6. tammikuuta – Vastauksena kenraali Rogersin lausunnon Suomessa synnyttämään kohuun Yhdysvaltain ulkoministeriö ilmoitti, etteivät Rogersin mielipiteet edustaneet Yhdysvaltain virallista kantaa.
9. tammikuuta – Arkkipiispa John Vikström vihki Pietarsaaren maaseurakunnan kirkkoherran Erik Vikströmin Porvoon hiippakunnan uudeksi piispaksi. Ensimmäisen kerran Suomen kirkon historiassa veli vihki veljensä piispaksi.
14. tammikuuta – Oikeuskansleri Kai Korte antoi päätöksensä kansanedustajien päivärahoista. Hänen mukaansa Paavo Väyrysellä ja Lasse Lehtisellä ei ollut oikeutta nostaa päivärahoja, koska he asuivat vakituisesti Helsingissä. Korte antoi asian vuoksi moitteen eduskunnan kansliatoimikunnalle.
14. tammikuuta − Kansanedustaja Pirkko Työläjärvi valittiin eduskunnan ensimmäiseksi varapuhemieheksi Veikko Helteen siirryttyä vuoden vaihteessa työministeriksi.
19. tammikuuta – Klaus Barbie, saksalainen sotarikollinen, pidätettiin Boliviassa. Barbie oli etsintäkuulutettu sekä Ranskassa että Länsi-Saksassa.
19. tammikuuta − Etelä-Afrikka lopetti Namibian viisi vuotta kestäneen itsehallintokokeilun ja otti maan jälleen suoraan valvontaansa.
19. tammikuuta – Apple Lisa -tietokone julkistettiin.
21. tammikuuta – Sirkka Aura saa tuomion veronkierrosta ja koronkiskonnasta.
22. tammikuuta – Björn Borg jäi eläkkeelle voitettuaan viisi perättäistä Wimbledonin mestaruutta.
24. tammikuuta − 30 italialaisen Punaiset prikaatit -terrorijärjestön jäsentä tuomittiin Roomassa elinkautiseen vankeuteen pääministeri Aldo Moron vuonna 1978 suoritetusta raa'asta sieppauksesta ja murhasta.
26. tammikuuta – Taulukkolaskentaohjelmisto Lotus 1-2-3 julkistettiin.
27. tammikuuta – Helsingin hovioikeus tuomitsi TV-toimittaja Matts Dumellin kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeuteen vakoilusta. Hänet oli jo aiemmin erotettu Yleisradion palveluksesta. Dumellin tapaus herätti keskustelun toimittajien kontakteista ulkomaisiin diplomaatteihin.
28. tammikuuta – SKDL:n puheenjohtaja Jouko Kajanoja luonnehti puolueen sisäistä tilaa katastrofaaliseksi.
30. tammikuuta – Purku-urakoitsija kävi kustavilaistyylisen, vuonna 1805 rakennetun Fontellin talon kimppuun Pietarsaaressa. Poliisi keskeytti työt, mutta talon julkisivu oli tällöin jo ehtinyt tärveltyä pahoin. Museovirasto oli luonnehtinut taloa rakennushistoriallisesti erittäin arvokkaaksi.
30. tammikuuta – Adolf Hitlerin valtaannoususta tuli kuluneeksi 50 vuotta.

Helmikuu
5. helmikuuta − Klaus Barbie karkotettiin Boliviasta ja lennätettiin Ranskan Lyoniin vastaamaan häntä vastaan nostettuihin syytteisiin.
8. helmikuuta – Shatilan ja Sabran pakolaisleireissä Libanonin pääkaupungissa Beirutissa tapahtunutta verilöylyä tutkinut komissio totesi Israelin puolustusministerin Ariel Sharonin olevan henkilökohtaisesti vastuussa kristittyjen hyökkääjien päästämisestä leireihin 17. syyskuuta 1982. Sharonia vaadittiin eroamaan paikaltaan, minkä hän tekikin 11. helmikuuta. Uudeksi puolustusministeriksi tuli Israelin Washingtonin-suurlähettiläs Moshe Arens.
15. helmikuuta – Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, ettei oikeuskansleri Kai Kortteella ollut oikeutta nuhdella kansliatoimikuntaa päivärahakiistan vuoksi. Eduskunta vahvisti 18. helmikuuta perustuslakivaliokunnan kannan äänin 127–48.
15. helmikuuta − Korkein hallinto-oikeus totesi päivärahakiistassa Keskustapuolueen kansanedustajan, entisen ulkoministerin Paavo Väyrysen ja hänen perheensä kotipaikaksi Keminmaan asemesta Helsingin. Väyrynen oli asettunut kansanedustajaehdokkaaksi Lapin läänin vaalipiirissä.
16. helmikuuta – Pensaspalot vaativat 71 ihmisen hengen Australiassa.
19. helmikuuta – SKP:n entinen puheenjohtaja Aarne Saarinen ehdotti Suomen puolustuksen tehostamista lännen suuntaan, koska suurin Suomeen kohdistuva sotilaallinen uhka oli hänen mielestään odotettavissa Norjan puolelta. Norjan pääministeri Kåre Willoch torjui Saarisen näkemykset.
24. helmikuuta – Yhdysvaltain kongressin komitea julkaisi japanilaista alkuperää olleiden kansalaisten kohtelua toisen maailmansodan aikana arvostelleen raportin.
25. helmikuuta – Eduskunta sääti asetuksen, jonka mukaan rakennusten purkamisesta on ilmoitettava kirjallisesti kunnan rakennuslautakunnalle 30 päivää ennen purkutyön aloittamista. Taustalla oli pietarsaarelaisen Fontellin talon tapaus.
27. helmikuuta − Zimbabwelainen oppositiojohtaja Joshua Nkomo joutui oman ilmoituksensa mukaan kotiarestiin. Presidentti Robert Mugabe oli syyttänyt Nkomoa ja kahta hänen avustajaansa yhteistyöstä Etelä-Afrikan kanssa Zimbabwen hallituksen kaatamiseksi.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Swatch esitteli ensimmäiset kellonsa.
1. maaliskuuta – Kampin metroasema laajensi Helsingin metroa, joka oli tähän asti kulkenut väliä Rautatientori–Itäkeskus.
3. maaliskuuta – Presidentti Mauno Koivisto moitti valtiopäivien päättäjäisissä pitämässään puheessa poliitikkoja, tiedemiehiä ja tiedotusvälineitä sotilaallisten uhkakuvien rakentelusta. Koivisto oli erityisen ärtynyt professori Raimo Väyrysen näkemyksestä, jonka mukaan Neuvostoliitto voisi Pariisin rauhansopimuksen ja YYA-sopimuksen nojalla sijoittaa ydinaseita Suomen alueelle. "Meitä ei uhkaa kukaan, emmekä me uhkaa ketään, emme millään", Koivisto sanoi. Tämä oli ns. ennustajaeukkopuhe.
8. maaliskuuta – Ronald Reagan kutsui Neuvostoliittoa "Pahan valtakunnaksi" ("Evil empire").
9. maaliskuuta – Niin sanotun Helsingin metrojutun oikeuskäsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa. Syytettynä oli mm. ylipormestari Teuvo Aura.
18. maaliskuuta – Trondheimin hovioikeus tuomitsi norjalaisessa Orkdalin vanhainkodissa työskennelleen sairaanhoitajan Arnfinn Nessetin 22 vanhuksen murhasta ja yhdestä murhayrityksestä 21 vuodeksi vankeuteen ja lisäksi 10 vuodeksi eristettäväksi. Murhat olivat tapahtuneet vuosina 1977–1980. Kyseessä oli Euroopan laajin murhaoikeudenkäynti toisen maailmansodan jälkeen.
21. maaliskuuta – Suomessa käytiin eduskuntavaalit. Vaalien suurin voittaja oli SMP ja suurimmat häviäjät SKDL ja Keskustapuolueen listoilla esiintynyt LKP, joka putosi eduskunnasta. Uutena ryhmänä eduskuntaan nousivat vihreät.
23. maaliskuuta – Strategic Defense Initiative: Ronald Reagan esitti strategisen ohjuspuolustuksen rakentamista. Media antoi utopistiselle suunnitelmalle nimen "Tähtien sota".
25. maaliskuuta – Michael Jackson esitti Moonwalk-tanssin ensimmäistä kertaa.
31. maaliskuuta – Asuntohallituksen rahoitusjohtaja Jouko Kajanoja erosi virastaan keskittyäkseen SKP:n puheenjohtajan tehtäviin. SKP:n sisäinen tila oli ollut yleisen huomion kohteena koko talven ajan.

Huhtikuu
7. huhtikuuta – Lennolla STS-6, astronautit Story Musgrave ja Don Peterson suorittivat ensimmäisen sukkulasta tehdyn avaruuskävelyn (4 h 10 min).
7. huhtikuuta – Uusi eduskunta aloitti työnsä. Puhemieheksi valittiin Erkki Pystynen ensimmäisenä kokoomuslaisena yli 50 vuoteen; edellinen kokoomuslainen eduskunnan puhemies oli ollut Paavo Virkkunen vuonna 1930. Ensimmäiseksi varapuhemieheksi valittiin SDP:n Pirkko Työläjärvi ja toiseksi varapuhemieheksi Keskustapuolueen Veikko Pihlajamäki.
7. huhtikuuta – Neuvostoliiton kommunistisen puolueen erityislähettiläs Grigori Romanov tapasi SKP:n johdon Helsingissä ja sanoi toivovansa SKP:n sisäisen tilan selkiytyvän ilman avointa puoluehajaannusta.
12. huhtikuuta – Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) johtaja Jasser Arafat saapui Tukholmaan, jossa hän tapasi Pohjoismaiden sosialidemokraattisten puolueiden johtohenkilöitä. Pääministeri Olof Palme korosti ottavansa Arafatin vastaan nimenomaan Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajan ominaisuudessa. Israel tuomitsi jyrkin sanoin Arafatin vierailun.
14. huhtikuuta – Pohjois-Korean Helsingin-suurlähettiläs Yu Jae Han karkotettiin Suomesta. Karkottamisen perusteena oli lähettilään yritys Johannes Virolaisen lahjomiseksi, jotta Parlamenttienvälinen liitto (IPU), jonka puheenjohtaja Virolainen oli, olisi siirtänyt kokouksensa pois Etelä-Korean pääkaupungista Soulista.
18. huhtikuuta – Yhdysvaltain lähetystössä Beirutissa räjähti pommi, 63 kuolonuria.
21. huhtikuuta – Teiniliitto lopetti toimintansa. Viimeisessä kokouksessa oli läsnä neljä henkilöä ja se kesti kaksi minuuttia. Teiniliitto jätti jälkeensä liki 200 000 markan velat.
26. huhtikuuta – Ruotsi esitti Neuvostoliitolle jyrkän vastalauseen vuoden 1982 sukellusvenevälikohtausten vuoksi ja kutsui Moskovan-suurlähettiläänsä kotiin.
27. huhtikuuta – Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kiisti Ruotsin syytökset neuvostoliittolaisten sukellusveneiden tunkeutumisesta Ruotsin aluevesille.
28. huhtikuuta – Sairaanhoitajien lakko alkaa

Toukokuu
1. toukokuuta – Itä-Lappiin, Inarin, Savukosken ja Sodankylän kuntien alueille, perustettiin Urho Kekkosen kansallispuisto.
1. toukokuuta − Pohjola-yhtiöiden toimitusjohtaja Jaakko Lassila siirtyi Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajaksi eläkkeelle jäävän Veikko Makkosen tilalle. Uudeksi Pohjolan toimitusjohtajaksi tuli tekniikan tohtori Pentti Talonen.
5. toukokuuta – SKP:n vähemmistö eli ns. taistolaiset palasi SKDL:n eduskuntaryhmään ja lupasi noudattaa ryhmäpäätöksiä. Puolueen julkisivu saatiin täten ainakin näennäisesti ehjäksi vuoden 1984 puoluekokousta varten.
6. toukokuuta – Länsisaksalainen Stern-lehti alkoi julkaista Adolf Hitlerin päiväkirjoja suuren kohun saattelemana. Päiväkirjat osoittautuivat kuitenkin sodan jälkeen tehdyiksi väärennöksiksi, koska tutkijat löysivät niistä materiaalia, jota ei ollut vielä olemassa Hitlerin eläessä. Asia siirrettiin oikeusviranomaisten käsiteltäväksi.
6. toukokuuta – Presidentti Mauno Koivisto myönsi eron Kalevi Sorsan kolmannelle hallitukselle ja nimitti Sorsan neljännen hallituksen.
6. toukokuuta – Korkein oikeus ei myöntänyt verohallituksen entiselle pääjohtajalle Mikko Laaksoselle valituslupaa tämän haettua muutosta viraltapanoaan koskevaan hovioikeuden päätökseen.
13. toukokuuta – Presidentti Mauno Koivisto erotti Suomen Pankin pääjohtajan Ahti Karjalaisen virastaan "yleisen edun nimessä". Hieman myöhemmin Karjalainen erosi Keskustapuolueesta vastalauseena saamaansa kohteluun.
17. toukokuuta – Libanon, Israel ja Yhdysvallat solmivat sopimuksen Israelin vetäytymisestä Libanonista.
18. toukokuuta – Euroopan parlamentin ympäristökomitea totesi Ateenan ilman Euroopan likaisimmaksi. Myös Nizza ja Milano todettiin erittäin saastuneiksi.
20. toukokuuta – Ahti Karjalainen erotettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen talouskomission suomalaisosapuolen puheenjohtajan paikalta.
27. toukokuuta – Presidentti Mauno Koivisto nimitti Suomen Pankin uudeksi pääjohtajaksi pankin johtokunnan jäsenen Rolf Kullbergin.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Suomessa vieraillut Ruotsin pääministeri Olof Palme sanoi puheessaan Finlandia-talossa, että Pohjoismaiden strategisen merkityksen kasvun ei pidä antaa vaikuttaa pyrkimyksiin ydinaseettoman Pohjolan luomiseksi.
6. kesäkuuta – Presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto aloittivat nelipäiväisen valtiovierailun Neuvostoliitossa. Vierailun aikana jatkettiin YYA-sopimuksen voimassaoloa vuoteen 2003 saakka.
7. kesäkuuta – Eduskunta hyväksyi äänin 139−45 erityislain Ounasjoen rauhoittamiseksi voimalarakentamiselta.
8. kesäkuuta − Punkaharjulla avattiin Retretin taidekeskus.
9. kesäkuuta – Keskusrikospoliisin ilmoitettiin epäilevän Keskustapuolueen 1970-luvun alun puoluejohtoa 2−3 miljoonan markan lahjusten vaatimisesta tamperelaiselta Rakennusliike Nopalta. Keskustapuolue kiisti syytteet.
13. kesäkuuta – Pioneer 10:sta tuli ensimmäinen Aurinkokunnan jättänyt avaruusluotain.
13. kesäkuuta – Valtiosääntökomitea ehdotti, että vuoden 1988 presidentinvaaleissa otettaisiin käyttöön valitsijamiesvaalin rinnalle suora kansanvaali. Oikeusministeri Christoffer Taxell piti uudistuksen toteutumista lähes varmana.
22. kesäkuuta – Tanskan korkein oikeus tuomitsi Edistyspuolueen kansanedustajan Mogens Glistrupin kolmen ja puolen vuoden vankeuteen ja miljoonan kruunun sakkoihin jatketusta veropetoksesta. Populistina ja poliittisena helppoheikkinä tunnetun Glistrupin saama tuomio oli hieman lievempi kuin hovioikeuden antama päätös. Glistrup aloitti vankeustuomionsa kärsimisen 31. elokuuta.
23. huhtikuuta – Euroviisut järjestettiin Münchenissa.
27. kesäkuuta – Paul Mockapetris keksi internetin DNS-nimipalvelun.
30. kesäkuuta – Oikeuskansleri Kai Korte pyysi opetusministeriöltä ja Teatterikorkeakoulun rehtorilta Jouko Turkalta selvityksen siitä, miksi Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa oli käytetty väkivaltaa pyrkijöitä kohtaan.

Heinäkuu
1. heinäkuuta − Yhdysvaltain varapresidentti George H. W. Bush saapui kaksipäiväiselle vierailulle Suomeen.
4. heinäkuuta – Suomessa konserttikiertueella olleet neuvostoliittolainen viulisti Viktoria Mullova ja pianisti Vakhtang Jordania loikkasivat Ruotsiin, josta he siirtyivät myöhemmin Yhdysvaltoihin. Mullova ja Jordania sanoivat, ettei heidän loikkauksensa johtunut poliittisista syistä.
5. heinäkuuta – Neuvostoliiton puoluejohtaja Juri Andropov varoitti Moskovassa vieraillutta Länsi-Saksan liittokansleria Helmut Kohlia maiden välisten suhteiden huonontumisesta, jos Länsi-Saksa sallii NATO:n ns. euro-ohjusten sijoittamisen alueelleen.
18. heinäkuuta − Öljyntuottajamaiden järjestö OPEC aloitti kaksipäiväisen kokouksensa Helsingissä.
21. heinäkuuta – Maailman kylmin tähän mennessä mitattu lämpötila −89,2°C mitattiin Vostok-tutkimusasemalla Etelämantereella.
22. heinäkuuta – Puolassa kumottiin puolitoista vuotta voimassa ollut sotatila.
28. heinäkuuta – Yhdysvaltain kongressin edustajainhuone epäsi Yhdysvaltain avun Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleille contra-sisseille. Päätös oli tappio asiaa voimakkaasti ajaneen presidentti Ronald Reaganin Keski-Amerikan politiikalle.
30. heinäkuuta – Kiteellä vietettiin suomalaisten höyrylaivojen 150-vuotisjuhla.

Elokuu
4. elokuuta – Thomas Sankarasta tuli Ylä-Voltan presidentti.
7. elokuuta – Ensimmäiset yleisurheilun MM-kisat alkoivat Helsingissä.
8. elokuuta – Óscar Humberto Mejía Victores kaappasi Guatemalassa vallan Efraín Ríos Monttilta.
10. elokuuta – Presidentti Mauno Koivisto vihki käyttöön uuden Karigasniemi–Utsjoki-tien.
21. elokuuta – Benigno Aquino, Filippiinien oppositiojohtaja murhattiin Manilassa.
22. elokuuta – Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia saapuivat valtiovierailulle Suomeen.
27. elokuuta – Noin 300 000 ihmistä osallistui Yhdysvaltain pääkaupungissa Washingtonissa mielenosoitukseen, jonka teemana oli "Työtä, rauhaa ja vapautta". Mielenosoituksella kunnioitettiin Martin Luther Kingin muistoa. Kingin kuuluisasta Minulla on unelma -puheesta oli kulunut 20 vuotta.
31. elokuuta – Yli miljoona ihmistä osallistui Filippiinien pääkaupungissa Manilassa oppositiojohtaja Benigno Aquinon hautajaisiin, joista muodostui valtaisa presidentti Ferdinand Marcosin vastainen mielenosoitus.
31. elokuuta − Puolimatka-yhtymää vastaan käyty lahjusoikeudenkäynti päättyi. Vuorineuvos Armas Puolimatka tuomittiin virkamiehen lahjomisesta yhdeksi vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Turun kaupunginarkkitehti tuomittiin lahjoman vastaanottamisesta viraltapantavaksi.

Syyskuu
1. syyskuuta – Neuvostoliiton ilmavoimien hävittäjäkone ampui alas Korean Air Lines -lentoyhtiön lennolla KAL-007 olleen Boeing 747 -matkustajakoneen sen eksyttyä Neuvostoliiton ilmatilaan. Kaikki 269 koneessa ollutta saivat surmansa.
1. syyskuuta – Rikesakkolaki astui voimaan.
6. syyskuuta – Neuvostoliitto myönsi ampuneensa alas lennon KAL-007, mutta väitti ettei tiennyt sen olleen siviilikone.
10. syyskuuta − Kenraali Augusto Pinochet tuli olleeksi Chilen presidenttinä kymmenen vuotta. Kymmeniä ihmisiä kuoli tai haavoittui mielenosoittajien ja poliisin yhteenotoissa ja noin 1200 ihmistä pidätettiin. Hallitus julisti maahan uudelleen poikkeustilan Pinochet'n vastaisten mielenosoitusten jatkuttua toista päivää.
13. syyskuuta – Neuvostoliitto esti veto-oikeudellaan eteläkorealaisen matkustajakoneen alasampumisen tuominneen päätöslauselmaehdotuksen hyväksymisen YK:n turvallisuusneuvostossa.
13. syyskuuta − Niin sanotun Noppa-jutun käsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa. Syytettyjen joukossa olivat mm. entinen eduskunnan puhemies Johannes Virolainen ja rakennushallituksen pääjohtaja Kalevi Sassi, joiden väitettiin vaatineen tamperelaiselta Rakennusliike Nopalta Keskustapuolueelle ainakin 1,2 miljoonan markan lahjuksia.
15. syyskuuta – Israelin pääministeri Menachem Begin erosi virastaan. 70-vuotias Begin ei sairautensa vuoksi kyennyt allekirjoittamaan eroilmoitustaan.
16. syyskuuta − Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO päätti ottaa tutkittavakseen eteläkorealaisen matkustajakoneen alasampumisen.
22. syyskuuta − Turun hovioikeus katsoi Tammelan kihlakunnanoikeuden päätöksen ns. Koijärvi-jutussa laittomaksi, koska eräs kihlakunnanoikeuden lautamies oli asianosainen ja siten esteellinen. Hovioikeus palautti asian uuteen käsittelyyn kihlakunnanoikeuteen.
23. syyskuuta − Yli 800 ihmisen ilmoitettiin saaneen surmansa monsuunisateiden aiheuttamissa tulvissa Intiassa.
24. syyskuuta – Presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto matkustivat Yhdysvaltoihin vierailulle, jonka aikana he tapasivat presidentti Ronald Reaganin ja rouva Nancy Reaganin. Ronald Reagan ja varapresidentti George Bush korostivat Suomen ja Yhdysvaltain hyviä ja ongelmattomia suhteita ja vakuuttivat Yhdysvaltain tukevan Suomen puolueettomuuspolitiikkaa.
26. syyskuuta – Everstiluutnantti Stanislav Petrov ei laukaissut ballistisia ohjuksia, vaikka ohjelmointivirhe sai valvontatietokoneen näyttämään Neuvostoliiton olleen hyökkäyksen kohteena.
29. syyskuuta – Presidentti Mauno Koivisto esitti YK:n yleiskokouksessa pitämässään puheessa ydinaseiden vastaisen vetoomuksen todeten, että Suomi on ydinsulkusopimukseen liittymällä sitoutunut olemaan hankkimatta ydinaseita eikä minkään muunkaan valtion sallita sijoittavan ydinaseita Suomen alueelle.

Lokakuu
1. lokakuuta – Ympäristöministeriö aloitti toimintansa. Ensimmäiseksi ympäristöministeriksi tuli Matti Ahde.
5. lokakuuta – Jitzhak Shamir muodosti Israelin uuden hallituksen, joka rakentui samalle pohjalle kuin entinen Menachem Beginin johtama hallitus.
9. lokakuuta – Etelä-Korean presidentti Chun Doo-hwan yritettiin murhata hänen vieraillessaan Burmassa. Pommiräjähdyksessä kuoli neljä eteläkorealaista ministeriä sekä useita burmalaisia sivullisia, mutta Chun itse selvisi vammoitta.
9. lokakuuta − Tukholman suomalainen seurakunta vietti 450-vuotisjuhlaansa.
12. lokakuuta – Japanin entinen pääministeri Kakuei Tanaka tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen kahden miljoonan dollarin lahjusten ottamisesta Lockheediltä.
12. lokakuuta − Parlamenttienvälinen liitto (IPU) antoi Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa pitämässään kokouksessa yksimielisen julkilausuman, jossa paheksuttiin jyrkästi niiden neuvostoliittolaisten viranomaisten toimia, joiden vastuulla syyskuinen matkustajakoneen alasampuminen oli. Julkilausumassa ei kuitenkaan tuomittu Neuvostoliiton valtiota.
12. lokakuuta – Puola esitti Norjan Varsovan-suurlähettiläälle virallisen vastalauseen sen johdosta, että Nobelin rauhanpalkinto oli päätetty myöntää Solidaarisuuden johtajalle Lech Wałęsalle.
12. lokakuuta – Pääesikunnan päällikkö kenraali Jaakko Valtanen tuli uudeksi puolustusvoimain komentajaksi hänen edeltäjänsä Lauri Sutelan jäädessä eläkkeelle.
13. lokakuuta − Työministeri Urpo Leppänen esitteli työllisyysohjelman, jonka hän arvioi luovan Suomeen noin 100 000 uutta työpaikkaa. Ohjelmaan sisältyivät lasten, vanhusten ja vammaisten kotihoito, varhaiseläkejärjestelmä sekä starttiraha yrittäjiksi ryhtyville työttömille.
19. lokakuuta − YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO arvioi nälkäkuoleman uhkaavan 150 miljoonaa ihmistä 22 Afrikan maassa ja esitti maailman maille vetoomuksen pikaisen avun saamiseksi nälänhädästä kärsiville maille.
23. lokakuuta – Yhdysvaltain merijalkaväen parakki tuhoutui itsemurhaiskussa Beirutissa, 241 ihmistä sai surmansa.
25. lokakuuta – Yhdysvallat hyökkäsi Grenadaan.
30. lokakuuta – Argentiinassa pidettiin demokraattiset vaalit seitsemän vuoden sotilasvallan jälkeen.

Marraskuu
2. marraskuuta – YK:n yleiskokous hyväksyi äänin 108-9 päätöslauselman, jolla tuomittiin Yhdysvaltain hyökkäys Grenadaan. Äänestyksestä pidättyi 27 valtiota. Suomi äänesti päätöslauselman hyväksymisen puolesta.
2. marraskuuta – NATO aloitti kymmenpäiväisen Able Archer 83-sotaharjoituksen.
7. marraskuuta – Moskovassa pidettiin lokakuun vallankumouksen 66. vuosipäivän paraati. Puoluejohtaja Juri Andropovia ei nähty juhlassa. Andropovin sanottiin vilustuneen, mutta länsimaissa alettiin uskoa hänen sairautensa olevan laadultaan vakavampi.
10. marraskuuta − Protestanttisissa maissa eri puolilla Eurooppaa vietettiin uskonpuhdistaja Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlaa.
15. marraskuuta – Kyproksen turkkilaiset julistivat hallussaan olleen Kyproksen saaren pohjoisosan itsenäiseksi tasavallaksi. Ainoastaan Turkki tunnusti uuden valtion.
15. marraskuuta – Presidentti Mauno Koivisto matkusti kolmipäiväiselle valtiovierailulle Ranskaan. Koivisto vihittiin vierailun aikana sosiologian kunniatohtoriksi Toulousen yliopistossa.
18. marraskuuta – Eduskunta sääti asetuksen, jonka mukaan asunnosta ja sen lähiympäristöstä on myytäessä kerrottava myös mahdolliset kielteiset seikat, jos ne vaikuttavat oleellisesti asumistasoon ja -viihtyvyyteen. Asetus tuli voimaan vuoden 1984 alussa. 18. marraskuuta − Pääministeri Kalevi Sorsa nimitettiin suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellisen yhteistyökomission suomalaisosapuolen puheenjohtajaksi.
23. marraskuuta − Neuvostoliiton valtuuskunnan jäsenet marssivat ulos ns. euroaseneuvotteluista Sveitsin Genevessä vastalauseena yhdysvaltalaisten ohjusten sijoittamiselle Länsi-Eurooppaan. Puoluejohtaja Juri Andropov ilmoitti, että Neuvostoliiton oli mahdotonta olla enää mukana neuvotteluissa ja että Neuvostoliitto alkaa sijoittaa uusia ohjuksiaan Itä-Eurooppaan.
25. marraskuuta – Tasavallan presidentti Mauno Koivisto täytti 60 vuotta. Koivisto vastaanotti useita huomattavia kunnianosoituksia, mm. Neuvostoliiton myöntämän Leninin kunniamerkin.
26. marraskuuta – Lontoossa varastettiin 6 800 kultaharkkoa, yhteisarvoltaan 26 miljoonaa puntaa, holvista Heathrow'n lentoasemalla. Vain osa harkoista on saatu takaisin ja vain kaksi tekijöistä on saatu kiinni.
27. marraskuuta − Kolumbialainen matkustajakone syöksyi maahan ollessaan laskeutumassa Madridin lentokentälle ja syttyi tuleen. Koneessa oli 192 matkustajaa ja miehistön jäsentä, joista 181 sai surmansa. Uhrien joukossa oli yksi Madridissa asunut suomalainen.

Joulukuu
2. joulukuuta − Korkein oikeus antoi ensimmäisen päätöksensä kansalaistottelemattomuutta koskeneessa asiassa. KKO ei muuttanut Turun hovioikeuden päätöstä, jonka nojalla 36 luonnonsuojelijaa oli tuomittu ns. Koijärvi-jutussa sakkoihin haitanteosta viranomaisille ja niskoittelusta poliisia kohtaan.
8. joulukuuta – Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö julkisti raporttinsa syyskuisesta eteläkorealaisen matkustajakoneen alasampumisesta. Raportissa ei ollut löydetty mitään todisteita Neuvostoliiton väitteelle, että kone olisi ollut vakoilulennolla.
8. joulukuuta − Suomen Pankki päätti poistaa 500 markan setelien maastavientikiellon vuoden 1984 alussa.
10. joulukuuta – Danuta Wałęsa vastaanotti Oslossa hänen miehelleen Lech Wałęsalle myönnetyn Nobelin rauhanpalkinnon.
14. joulukuuta – Eduskunnan kokoonpano muuttui ennenkokemattomalla tavalla. Eduskuntavaalien ääntenlaskusta tehdyn valituksen nojalla SKDL:n kansanedustaja Heikki Mustonen joutui luovuttamaan paikkansa Pentti Liedekselle. Mustonen nousi kuitenkin elokuussa 1985 takaisin eduskuntaan Liedeksen kuoltua.
15. joulukuuta − Suomen kansan yhtenäisyyden puolue poistettiin puoluerekisteristä. Puolue oli syntynyt lohkeamana SMP:stä vuoden 1972 lopulla ja se oli pudonnut eduskunnasta vaalikaudella 1975−1979.
16. joulukuuta − Kouvolan hovioikeus kumosi Imatran kihlakunnanoikeuden neljälle entisen Finnvalcon johtajalle langettamat sakkotuomiot. Hovioikeus ei katsonut syytettyjen rikkoneen yhteistoimintalakia.
17. joulukuuta – Keihäänheittäjä Tiina Lillak valittiin suomalaisten urheilutoimittajien äänestyksessä vuoden parhaaksi urheilijaksi.
20. joulukuuta – Vihreiden kansanedustaja Ville Komsi ryhtyi nälkälakkoon vastalauseena eduskunnan välinpitämättömälle suhtautumiselle kehitysapuun.
26. joulukuuta – Puoluejohtaja Juri Andropov ei osallistunut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean kokoukseen. Kokouksen kerrottiin kuitenkin sujuneen tavalla, joka osoitti Andropovin olevan lujasti vallan kahvassa.
30. joulukuuta − Argentiinan entinen presidentti Leopoldo Galtieri ja kaksi muuta entisen sotilashallituksen jäsentä pidätettiin ja haastettiin oikeuteen "likaisesta sodasta" Argentiinan vasemmistoa vastaan.

Yle Elävä arkisto 1983
http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1983

Videohaku 1983
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid%3A1&q=1983&btnG=Haku&aq=f&aqi=g4&aql=&oq=

Kuvahaku 1983
http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&biw=1362&bih=594&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1983&btnG=Haku&aq=f&aqi=g1&aql=&oq=

Lähdeaaineisto
Vuosi 1983
Mitä, missä, milloin 1984
Mitä, missä, milloin 1985
Valitut Palat Itsenäisyytemme vuodet

Ahti Karjalainen erotetaan

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto nimitti helmikuun 5. päivänä vuonna 1982 Ahti Karjalaisen Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajaksi maaliskuun alusta lukien. Karjalainen oli virkaan itseoikeutettu eikä nimityksestä syntynyt keskustelua. Uusi pääjohtaja piti työstään ja Suomen Pankin henkilökunta piti Karjalaisen tavasta johtaa taloa. - Karjalainen johti Suomen Pankkia oikein. Hän antoi alaisilleen vastuuta. Johtokunta kokoontui säännöllisesti ja se teki huolellisesti valmistelluista asioista päätökset, Suomen Pankin virkamies kertoo. Hänen mukaansa talossa oli hyvä henki.

Karjalainen kertoo itse, että hänen periaatteensa oli johtaa Suomen Pankkia eleettömästi ilman turhaa dramatiikkaa. – Me nimitimme sitä ”pienten askelten politiikaksi”, hän jatkaa. Lokakuussa 1982 Suomen Pankin johtokunta tuli siihen tulokseen, että vientiteollisuuden heikko kilpailukyky ja maan vähäinen valuuttavaranto edellyttivät pientä devalvaatiota. Markka päätettiin devalvoida neljällä prosentilla. Pääjohtaja Karjalaisella oli kesälomastaan viikko pitämättä ja hän oli jo aikaisemmin päättänyt viettää sen lokakuussa Espanjassa. Hän arveli, ettei hänellä ollut mitään syytä devalvaation vuoksi siirtää lomaansa. Devalvaation julkistaminen jäi johtokunnan varapuheenjohtaja Rolf Kullbergin tehtäväksi ja Karjalainen matkusti Espanjaan.

Lokakuussa 1982 Karjalainen oli jo luopunut täydellisestä raittiudestaan. Suomi devalvoi lokakuun 7. päivänä suunnitelmien mukaisesti neljällä prosentilla. Mutta jo seuraavana päivänä Suomen Pankki ja maan hallitus olivat uuden tilanteen edessä. Ruotsi devalvoi yllättäen 16 prosentilla. Se vaati Suomen Pankilta ja maan hallitukselta uusia ratkaisuja. Pääjohtaja Karjalainen palasi Espanjasta Helsinkiin perjantaina lokakuun 8. päivänä noin kello 16. Hän ei tiennyt päivän tapahtumista juuri mitään. Lentokoneessa hän oli saanut sähkeen illan ohjelmasta. Lentoasemalla pääjohtajaa oli vastassa Suomen Pankin johtaja Pentti Koivikko ja Karjalainen kiidätettiin suoraan Suomen Pankkiin johtokunnan kokoukseen.

On väitetty, ettei pääjohtaja ollut työkunnossa. Hän ei pystynyt täysitehoisesti osallistumaan päätöksentekoon uudesta kuuden prosentin devalvaatiosta, joka julkistettiin sunnuntaina. Tapahtumat ovat jättäneet Ahti Karjalaisen mieleen useita kysymyksiä. – Miksi varapuheenjohtaja Kullberg ei jättänyt hänelle soittopyyntöä hotelliin, joka oli kyllä Kullbergin tiedossa? – Ja miksi perjantaina kokousaikataulu tehtiin sellaiseksi, ettei hänelle annettu Helsinkiin saapumisen jälkeen edes pientä mahdollisuutta levähtää ennen illan kokouksia? – Jos olisin saanut edes tunnin aikaa levätä ja tutustua asioihin, olisi tilanne ollut toinen, hän sanoo. Suomen Pankin pääjohtajan ympärillä kävi tuona viikonloppuna melkoinen kohu. Lehdistössä väitettiin pääjohtajan esiintyneen päihtyneenä devalvaationeuvotteluissa. Maanantaina lokakuun 11. päivänä Karjalainen jäi lääkärintodistukseen viitaten virkavapaalle. Karjalaisen virkavapaus tulkittiin lehdistössä niin, että hän tunnusti siinä lääkärintodistukseen vetoamalla alkoholiongelmansa.

Ahti Karjalainen kertoo, että huhtikuun 1983 puolen välin tienoilla ryhmä puolueen johtoon kuuluvia hyviä ystäviäni ilmoitti haluavansa käydä pankissa keskustelemassa kanssani tärkeästä asiasta. Otin heidät mielelläni vastaan ja lupasin tarjota lounaan jotta keskusteluolosuhteet olisivat mahdollisimman miellyttävät. Vieraikseni saapuivat 20.4.1983 puolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen, varapuheenjohtaja Ahti Pekkala, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ruokola ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen. Heti lounaan alussa ilmeni, että olin ottanut vastaan tämän joukon aiheettoman ystävällisesti.

Lähetystä ilmoitti puolueen johdon päätyneen siihen tulokseen, että alkoholikäyttöni oli johtanut kestämättömään tilanteeseen ja minun pitäisi välittömästi siirtyä eläkkeelle. Vaadin selitystä yksityiskohdista. Myönsin juoneeni Espanjan-matkalla lentokoneessa pienen pullon valkoviiniä, koska olin hyvin väsynyt. Muita yksityiskohtia he eivät voineet esittää. Kaiken huipuksi he esittivät minulle valmiiksi kirjoitetun eroanomuksen ja vaativat allekirjoitusta siihen. Kieltäydyin jyrkästi ja ilmoitin pitäväni herrojen käytöstä ennenkuulumattoman röyhkeänä.

Useimmat lähetystöön kuuluneet ovat saaneet myöhemmin palkkansa. Matti Ruokolasta tuli lääkintöhallituksen pääjohtaja, Ahti Pekkalasta Oulun läänin maaherra ja Paavo Väyrysestä pitkäaikainen ulkoministeri. Varsin pian julkisuuteen pääsi tieto myös asian todellisesta kulusta ja puoluejohdon minulle esittämästä ennenkuulumattomasta vaatimuksesta. Asiasta nousi häly, joka oli hyvin kiusallista, mutta ei haitannut toimintaani.

En voinut alistua vaieten siihen, että puoluejohto kohteli minua näin. Ilmoitin 9.5.1983, että eroan keskustapuolueesta. Seuraavan päivänä pankkivaltuusmiehet pitivät äkillisen kokouksen. Sen päättyessä kuulin Veikko Vennamon kysyvän ”käsitelläänkö vielä se yksi asia”, ja hänelle vastattiin, että käsitellään se sitten illalla uudestaan. Huomasin, että jotakin erikoista oli tekeillä. Illalla olin matkalla kotiin kun autopuhelin soi ja sain ilmoituksen, että pankkivaltuusmiehet ovat kokoontuneet uudestaan. Tieto oli yllättävä, ja pyysin kuljettajaa ajamaan heti takaisin Suomen Pankkiin. Perille päästyäni kerroin saaneeni tiedon kokouksesta vasta kotimatkalla, mutta juuri pääministeriksi nimitetty Kalevi Sorsa vastasi, että kukaan ei ollut pyytänyt minua paikalle. Kun olin istunut vähän aikaa kokouksessa, lähdin kotiin, koska kenelläkään ei tuntunut olevan mitään kysyttävää minulta. Sen jälkeen pankkivaltuusmiehet päättivät esittää minun erottamistani.

Seuraavana aamuna oli esittely, jossa valtionvarainministeri Ahti Pekkala joutui esittelemään eroasiani. Hän soitti ennen valtioneuvoston istuntoa ja kysyi, mitä oikein pitäisi tehdä. Vastasin: - Sinä teet tietysti niin kuin pankkivaltuusmiehet ovat yksimielisesti päättäneet. Soitin sen jälkeen presidentti Koivistolle ja pyysin päästä hänen puheilleen. Ensin hän sanoi, että aikataulu on liian tiukka, mutta viiden minuutin kuluttua tuli ilmoitus, että hän ottaa sittenkin vastaan. Menin heti linnaan ja sanoin hänelle, että en tiedä, mistä minua syytetään, joten erovaatimus on hyvin erikoinen. Koivisto ehdotti sellaista sopimusta, että pysyn virassa syksyyn saakka ja sitten eroan. Vastasin, että eihän minulla ole mitään syytä jäädä syksyyn jos pankkivaltuusmiesten päätös on kuitenkin tarkoitus toteuttaa. Sanoin, että eihän minulla ole mitään syytä jäädä syksyyn jos pankkivaltuusmiesten päätös on kuitenkin tarkoitus toteuttaa. Sanoin, että parempi on siinä tapauksessa, että minut erotetaan heti.

Kysyin, miten Koiviston päätös vaikuttaa asemaani suomalais-neuvostoliittolaisen talouskomission puheenjohtajana. Epäselvään tapaansa hän antoi kiertoteitse ymmärtää, että minut erotetaan myös tästä tehtävästä. Tiesin, että sosiaalidemokraatit olivat jo pitkään himoinneet puheenjohtajan paikkaa ja yrittäneet muutamaan kertaan syrjäyttää minua siitä. Nyt heidän tämänkin toiveensa täyttyi. Sitten Pekkala esitteli minun eroni ja presidentti erotti.
Lähdeaineisto: Ahti Karjalainen – Jukka Tarkka: Presidentin ministeri ISBN 951-1-08892-0
Lasse Kangas: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena ISBN 951-26-2591-1

Nopparahat ja keskustapuolue

Vuoden 1983 alkukuukausina alkoi julkisuuteen tihkua tietoja siitä, että keskustapuolue olisi sekaantunut laittomaan rahan hankintaan. Poliisit olivat edellisen vuoden aikana suorittaneet puolueen rahanhankinnasta tutkimuksia, jotka koskivat 1970-luvulla nimenomaan rakennusliikkeiltä saatuja avustuksia.
Minua käytiin kuulustelemassa eduskunnan puhemiehen huoneessa ennen vaaleja 1983. Kuulustelijoilla tuntui olevan varma ja selvä tieto siitä, että minä puolueen puheenjohtajana olin ollut 1970-luvulla mukana rikollisessa toiminnassa ja hankkinut laittomin keinoin rahaa puoluetta varten kiristämällä tamperelaista Nopan rakennusliikettä.
Keskustapuoleen kaksi talouspäällikköä ekonomi Reijo Vähätiitto ja Eero Rantakokko pidätettiin ja pantiin putkaan marraskuussa 1982. Pidätysaika oli silloin korkein sallittu 17 vuorokautta. Tutkimusten aikana heitä molempia pidettiin vangittuna sillä syyllä, että he voisivat muka hävittää asiaan koskevia papereita. Poliisien menettelytavat ovat yllättävän kovia, mitä asian laatuun nähden ei voi pitää hyväksyttävänä.

Noppa-juttu oli ilmeisesti edeltäpäin suunniteltu ja tarkoituksena oli kohdistaa syytteet vain keskustapuolueeseen. Yleinen propaganda oli siten suunnattu, ettei tästä ollut epäilystäkään. Pitkin syksyä levisi huhuja, että kepun herrat joutuvat tiukoille eivät vain puolueen näkyvät edustajat, vaan myös kepulaisina pidettävät virkamiehet. Minulla ei ole täsmällisiä todisteita siitä, että suunnitelman takana oli sosiaalidemokraattien johto. Aktiivisena vetäjänä asiassa olisi ollut puoluesihteeri Erkki Liikanen, myös puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli mukana. Kun jutun alkuvaiheissa pantiin pääjohtajakin linnaan – asiaa on täytynyt informoida maan korkeinta johtoa myöten. Ei yksi populistinen partaniekka ja sahdin erikoistuntija voi sentään päättää eduskunnan puhemiestä ja pääjohtajaa koskevista ongelmista.

Vuosina 1982-1983 puolueiden rahoituksen tutkinnassa sosiaalidemokraatit oli jätetty rauhaan. Tätä osoittaa erityisesti Aravan entisen rahoitusjohtajan Sassin tapaus. Pääjohtaja, sosiaalidemokraatti Lindblom oli mukana samoilla matkoilla kuin Sassi, hän vastasi virastonsa pääjohtajana viime kädessä viraston rahojen jaosta, mutta häntä ei syytetty, hänen nimeään ei edes mainittu pengottaessa viraston rahojen epäselvyyksiä. Sassia osastopäällikkönä syytettiin sitäkin ankarammin, häntä lyötiin suurella nuijalla, samoin osastopäällikkö Hainari joutui kovan tulituksen kohteeksi. Hän ei ollut poliitikko, ei sitoutunut enempää keskustaan kuin sosiaalidemokraatteihin. Hänen onnettomuudekseen syyttäjä Pohjanoksa sattui olemaan Hainarin luokkatoveri. Heille kerrottiin jääneen selvittämättömiä asioita jo kouluajoilta. Pohjanoksa halusi nyt maksaa potut pottuina. Syyttäessään puolueetonta virkamiestä hän voi vakuuttaa, ettei keskustapuolueenkaan osalta ollut kysymys puoluepolitiikasta vaan kovasta asiasta.

Helsingin hovioikeus tuomitsi 23. lokakuuta Kalevi Sassin jatketusta lahjoman vastaanottamisesta ja virkarikoksesta viralta pantavaksi sekä vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Suurin osa Sassin saamista lahjuksista oli 15 vuoden ajalta 1971-1982. Lahjukset olivat muun muassa virkitysmatkoja ulkomaille rakennusalan yrittäjien kustannuksella.

Mutta kun Nopan juttu oli vähitellen edistynyt, rikospoliisin oli pakko puuttua myös sosiaalidemokraatteihin. Kaupunginjohtaja Paavola nousi silloin syytettyjen joukkoon. Asiaa oli yritetty pitää pimennossa mahdollisimman kauan, mutta ilmeisesti tutkijoiden oli toimitettava syyttäjälle tietoja myös sosiaalidemokraattien Nopalta saamista rahoista. Poliisien tarkoitus oli pidättää kaupunginjohtaja Paavola, mutta häntä ei tavoitettu Tampereelta. Poliisit tiesivät, että sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokous pidettäisiin Lahdessa ja sen avaisi Pekka Paavola. Siksi he uskoivat tapaavansa Paavolan sieltä. He olivat suunnitelleet, että he menevät kokoussaliin kaikessa hiljaisuudessa ja juuri kun Paavolla on aloittanut avauspuheensa, astuvat esiin, panevat herran käsirautoihin ja vievät putkaan. Eikö olisi ollut hohdokasta ja tuonut populistipoliisille heidän janoamaansa julkisuutta?

Paavola oli kuitenkin saanut vihiä poliisien suunnitelmista, olihan demareilla vasikkansa, myös rikospoliisissa. Paavola häipyi Tampereelta eikä turvallisuussyistä jäänyt maan rajojen sisälle. Hän lähti ajelemaan Euroopan sileille moottoriteille ja vietti tällä matkalla aikaansa, kunnes puoluekokoukset ja muut hälinät olivat jo menneet ohi. Paavolan juttu ja siihen liittyen eräiden muiden demarivirkamiesten jutut jatkuivat vuosikausia eikä niistä annettuja tuomioita kukaan enää muista. Pääsensaatio oli koettu jo silloin kun kepua syytettiin.

Minun kohdaltani näytelmä alkoi todella vasta syyskuussa 1983. Kaikki osoitti keväällä 1983, että keskustapuoluetta vedettiin kovalla voimalla tulilinjalle ja minä sen entisenä puheenjohtajana löydän itseni rikolliseksi, ei vain epäiltyjen vaan myös leimattujen joukosta. Siitä pantiin suuret uutiset maan lehdistöön ja sillä oli luonnollisesti toivottu vaikutus: minut oli tuomittu ”rötösherrojen” maineikkaaseen joukkoon. Samana päivänä jolloin uutiset saamastani haasteesta oli julkaistu, tapasin veljeni Lohjalla eräässä tavaratalossa. Hän tuli kertomaan että heillä oli ollut samana päivänä asevelitapaaminen Lohjalla. Siellä monet hänen veteraaniveljensä olivat tulleet kysymään häneltä: ”Miksi se Sinun nuorempi veljesi kävelee täällä Lohjalla yhä vapaana, johan lehdet kertovat, että se on tuomittu. Eikö se vielä olekaan linnassa?”

Mistä minua syytettiin syksyllä 1983? Syytettiin siitä, että 1970-luvun alussa olisin kiskonut tamperelaiselta rakennusliikkeeltä rahaa keskustapuolueelle ilmoittamalla, että jos rahaa ei tule, liike ei saa rakennuslainaa asuntohallitukselta. Myöhemmin syyte muutettiin: olin muka yllyttänyt rakennusliikettä antamaan rahaa virkamiehelle, jotta tämä kohtelisi rakennusliikettä muita edullisemmin.

12. helmikuuta 1985 Keskustapuolue tuomittiin Noppa-oikeudenkäynnissä menettämään valtiolle 400 000 markkaa eli Nopan rikollisesti antamat rahat, joilla yhtiö sai käsiinsä valtion lainoittamat rakennuskohteet. Johannes Virolainen vapautettiin kaikista häneen kohdistuneista syytteistä. Myös puolueen entiset talouspäälliköt Eero Rantakokko ja Reijo Vähätiitto vapautettiin syytteistä. Nopan entisille johtohenkilöille sen sijaan langetettiin ehdolliset vankeusrangaistukset. Tampereen raastuvanoikeus sai Noppa-oikeudenkäynnin päätökseen 18. kesäkuuta vuonna 1987. Suurin osa syytteistä todettiin vanhentuneiksi ja toteennäyttämättömiksi. Nopan entinen toimitusjohtaja tuomittiin 2 vuodeksi ja 4 kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen. Pekka Paavola tuomittiin tahallisesta hyödyttämistarkoituksessa tehdyistä virkarikoksista ja varomattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sadan päivän sakkoihin.

Lähdeaineisto: Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8
Wikipedia

Virolainen putoaa eduskunnasta

Keskustapuolueen Uudenmaan piiri asetti Johannes Virolaisen eduskuntavaaliehdokkaakseen joulukuussa 1982. Edessä näytti olevan hänen kannaltaan rutiininomaiset vaalit. Virolainen oli saanut ruhtinaallisesti julkisuutta vaalikauden aikana, juhannuspommin, presidenttiehdokkuuden ja uuden suhteen muodostaessa julkisuuden ylimmän tason. Kaikki olivat jo pitkään tienneet Suomessa, kuka oli Virolaisen Jussi. Hänen karismaattinen otteensa yleisöön oli pysynyt entisellään. Hän oli seurueen kuin seurueen keskipiste. Ikääkin oli vasta 69 vuotta (31.1.1983), paljon vähemmän kuin Paasikivellä, kun tämän valtiomiesaika vasta tosissaan alkoi. Ja kunto vaikutti hyvältä.
Kaikkia Virolaisen uusin kirja Kekkosen juhannuspommista ei miellyttänyt. Virolaisen vanha tukija Jouko Loikkanen suuttui siitä: ”Minulla ei valehdella maailmalle Urho Kekkosen päälle”.

Virolainen kävi vaalikampanjaansa Uudellamaalla totutusti. Hän oli koko ajan liikkeellä. Kampanja päättyi 14.3.1983 näyttävästi Kansallisteatterissa Pienellä näyttämöllä olleeseen näytelmään ”Vaarallisia suhteita”. Koko näytös oli varattu Virolaisen sidosryhmää varten. Hänellä oli mahdollisuus puhua turvallisuuspolitiikasta. Virolainen torjui ajatukset, että Suomen pitäisi aloittaa yksipuoliset aseistariisuntatoimet ja luopua yleisestä asevelvollisuudesta. Hän tukeutui tässä puolustusvoimien komentajan Lauri Sutelan lausuntoihin ja sanoutui selvästi irti Kekkosen nostamista radikaaliaineksista ulkoasiainministeriössä ja presidentin kansliassa.

Kokoomuksen nousuputki jatkui vuonna 1983 ja sen kannatuspohja laajeni 30 000 äänestäjällä, mutta suurvoitto jäi saamatta. Sen ääniosuus oli 22,1 %. Keskustapuolue oli Uudellamaalla vaaliliitossa kristillisen liiton kanssa. Puolue menestyi keskinkertaisesti. Äänivuoto SMP:lle oli todella merkittävää luokkaa. Keskustapuolueen osuus oli 16,7 %. Laskua edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna oli vain 0,3 prosenttiyksikköä. Paikkamäärä pysyi samana. Kuitenkin Keskustapuolue menestyi huonosti eteläisimmässä Suomessa ja se sai alle 10 % äänistä ja yksitoista edustajaa. SMP nosti äänimääräänsä vuodesta 1979 150 000:lla äänellä ja sai 0,7 % niistä. RKP sai pienen voiton ja 4,6 % äänistä.

Vasemmistossa SKDL kärsi suurtappion, menetti 100 000 ääntä ja sai silti 14 % äänistä. Äärivasemmiston suosion lasku oli ollut johdonmukaista jo pitkään. Näistä merkittävä osa siirtyi äänestämään SDP:tä, joka sai 26,7 % äänistä ja ylti suurimpaan sotienjälkeiseen eduskuntaryhmään. Muutoinkin SKDL hajosi kommunistisen liikkeen hajaannuksen seurauksena. SKDL:n järjestäytymiskokouksessa taistolainen vähemmistö marssi ulos ja perusti Demokraattinen Vaihtoehto (Deva)-nimisen eduskuntaryhmän. Kommunistien vuosikymmeniä jatkunut eripura johti tilanteeseen.

Niin sanottu Manu-ilmiö eli presidentti Mauno Koiviston suosio epäilemättä myös vauhditti sosiaalidemokraatteja, joskin merkittävä osa Koiviston äänestäjistä palasi omien puolueidensa helmoihin. SDP oli kiistaton voittaja ja sai viisi uutta paikka eduskuntaan eli 57 mandaattia. Se oli eduskunnan suurin ryhmittymä. Uutena yrittäjänä politiikan kentillä esiintyvät vihreät saiva 1,2 %:n äänisaaliin, ympäristöasiat nousivat voimakkaasti esiin, mitä myös ympäristöministeriön perustaminen vuonna 1982 osoittaa. Vihreiden kannatus Helsingissä oli jo kymmenen prosentin luokkaa.

Vaalien ehkä suurin yllätys oli Johannes Virolaisen putoaminen eduskunnasta, jossa hän oli istunut yhtämittaisesti vuodesta 1945 alkaen, kaikkiaan 38 vuotta. Hän sai 5626 ääntä, mutta joutui varamiehen paikalle. Keskustapuolue menetti edellisiin vaaleihin verrattuna 25 000 ääntä, vaaliliitto kristillisen kansanpuolueen kanssa oli Keskustapuolueelle epäedullinen, eikä Liberaalisen kansanpuolueen liittyminen Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi ollut tuonut toivottua tulosta. Se oli liberaaleille niin sanottu kuolemansuudelma.

Keskustapuolueen osuus äänistä oli Uudellamaalla kaikkiaan 7,2 %. Siitä kertyi maalaiskunnista 11,9 % ja kaupungeista 5,0 %. Sillä olisi saanut kaksi kansanedustajaa, mutta ilman vaaliliittoa. Marjatta Väänänen ohitti Virolaisen ja sai 6100 ääntä. Vaaliliitossa ollut Kristillinen liitto onnistui äänten keskittämisessä erinomaisesti ja Impi Muroma nousi äänissä ohi Virolaisen yli 7000 äänellä.

Vaikka julkisuus oli ollut merkittävää, se sisälsi kuitenkin eräitä piirteitä, jotka toimivat Virolaista vastaan. Nämä liittyivät Virolaisen uuteen suhteeseen, jonka hyväksyminen oli varmasti ainakin uskovaisissa piireissä kesken. Palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kutsuhanke vaikutti samoissa piireissä, joskin Virolaisen kääntyminen kutsua vastaan vei ainakin osan keskeisestä vaikutuksesta. Toinen keskeinen koukku liittyi Virolaisen puheenjohtajakauteen ja Keskustapuolueen rahanhankintapolitiikkaan, jossa Asuntohallitus ja sen keskustalainen rahoitusjohtaja Kalevi Sassi oli ollut operatiivisesti keskeisessä asemassa. Valtion asuntorahoitus kulki Sassin kautta. Rakentajat olivat kiinnostuneita hänestä. Elettiin suurten lähirakentamisten aikaa ja rahaa liikkui Asuntohallituksessa paljon. Oli syntynyt kuuluisa Noppa-juttu, joka osui eduskuntavaalien alle.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

Eduskuntavaalit 1983

Vuoden 1983 eduskuntavaalien valmistelun puoluejohtajat aloittivat hyvissä ajoin. Eniten huomiota osakseen sai SDP:n avaus marraskuussa 1982, kun puheenjohtaja Sorsa arveli, että eduskuntavaaleista oli tulossa ”mustien hevosten ja mustien hevosmiesten revanssi”. Hänen mielestään porvarilliset puolueet, eritoten kokoomus, puuhasi porvarillista hallitusta vaalien jälkeen ja että tätä symboloi Ahti Karjalaisen käynti kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa.
”Porvarilliset puolueet pyrkivät mitätöimään presidentinvaalien tuloksen eristämällä Mauno Koiviston valitsijoistaan. Tästä syystä lyödään kiilaa erityisesti presidentin ja sosiaalidemokraattien väliin, etsitään tikulla erimielisyyksiä”, Sorsa sanoi.

Suominen vastasi hänelle näin: ”Sorsa näkee haamuja. Omituista on, että presidentti sotketaan mukaan vaalikampanjaan näin mauttomalla tavalla”. Mauttomana Sorsan puheenvuoroa piti myös keskustan puheenjohtaja Väyrynen. Helsingin Sanomat taas ilmaisi asian tähän tapaan: ”Vaikka pääministeri on kokenut konkari puoluepoliittisessa esteratsastuksessa, hän näyttää kaikessa kiireessä satuloineen väärän hevosen”, Helsingin Sanomat 19. marraskuuta 1982 kirjoitti.

Vaalien lähestyessä punamultapohjan jatkamista pidettiin yhä todennäköisimpänä vaihtoehtona, vaikka Suominen oli arvellut, että kokoomuksesta tulee maan suurin puolue eikä sitä enää voida jättää oppositioon. Keskusta oli pitänyt esillä kolmen suuren yhteistyötä, mutta kolmisen viikkoa ennen vaaleja Väyrynen Uudessa Suomessa arvioi, että SDP:n, keskustan ja kokoomuksen hallitus ei näytä mahdolliselta, jos sosiaalidemokraatit eivät muuta suhtautumistaan kokoomukseen.

Itse olin jo syksyllä keskustalaisen Uutiskeskuksen haastattelussa pyrkinyt jäähdyttelemään kokoomuksen intoa tähän tapaan: ”SKDL ei ole valmis yhteistyöhön kokoomuksen kanssa ja SDP asettaa vasemmistoyhteistyön kokoomuksen edelle. Jos tämä asetelma ei muutu, hallitusasetelmakaan ei muutu, elleivät voimasuhteet eduskunnassa heilahda kokonaan uusiksi.” ”Tässä maassa ei ole ollut eikä tule SDP-kokoomus-hallitusta”. puoluesihteeri Erkki Liikanen ennusti.

Vuoden 1983 eduskuntavaalit olivat menestykselliset hallituspuolueille. SDP kasvatti äänimääränsä sadallatuhannella ja voitti viisi paikkaa. Myös muut hallituspuolueet menestyivät. Keskusta kasvatti eduskuntapaikkojensa määrää kahdella ja RKP yhdellä. Hallituksen paikkaluku eduskunnassa kasvoi 106:een, vaikka neljän kansanedustajan LKP putosi kokonaan eduskunnasta. Toisaalta oppositioasema ei auttanut SKDL:ää, joka menetti 9 edustajapaikkaa. Vaalit olivat pettymys kokoomukselle. Puolue lisäsi äänimääräänsä 32 000 äänellä, mutta menetti kaksi paikkaa. Kun puheenjohtaja Suominen oli ennakkoon julistanut vaalit hallitusvaaleiksi, joiden voittajat muodostavat hallituksen, ei kokoomuksen tilanne ollut kehuttava.

Avatessani vuoden 1983 valtiopäivät 8. huhtikuuta kiinnitin huomiota kansanedustajien suureen vaihtuvuuteen eduskuntavaaleissa. Rötösherroista ja kansanedustajien päivärahoista käyty keskustelu oli luonut ilmapiirin, joka oli suorastaan vihamielinen istuvia kansanedustajia kohtaan. Siitä oli mielestäni kuitenkin liioitellusti vieritetty syytä julkisen sanan kontolle.

Hallitusneuvottelut käynnistyivät 11. huhtikuuta puhemiehen ja eduskuntaryhmien käynnillä presidentin linnassa. Sen jälkeen annoin eduskunnan kokoomuslaisen puhemiehen Erkki Pystysen käydä läpin ns. puhemiehen kierroksen. Sen hän suoritti perusteellisesti. Pystynen aloitti selvitystehtävänsä hallitusohjelmasta, vaikka entiset hallituspuolueet SDP, keskusta ja RKP hyvin selkeästi ilmoittivat pitävänä entistä pohjaa parhaana. Puhemies toi minulle 15. huhtikuuta koko joukon vaihtoehtoisia hallituspohjamalleja. Poliittinen lopputulos oli se, mitä alunpitäen oli odotettukin. SDP oli kolmasti kieltänyt kokoomuksen ja jäljelle jäin entinen punamultapohja. Seuraavana maanantaina 18. huhtikuuta pyysin puheenjohtaja Sorsaa ”pikaisesti selvittämään toteuttamiskelpoiset hallitusvaihtoehdot”.

Sorsan työtä haittasi kolmipäiväinen vierailumme Tanskaan, jolloin pääministeri joutui hoitamaan myös presidentin tehtäviä. Hän toi kuitenkin raporttinsa maanantaina 25. huhtikuuta, ja keskusteltuani vielä sekä SDP:n että keskustapuolueen johtohenkilöiden kanssa annoin hänen tehtäväkseen uuden enemmistöhallituksen muodostamisen. Minulle itselleni ripeästi edenneiden neuvottelujen yllätys oli Suomen Maaseudun Puolueen tulo hallitukseen. Se oli SDP:n johdon ajatus eikä minulla ollut siihen mitään huomauttamista. SMP oli vaalivoittaja ja sen mukaantulon jälkeen hallituksen enemmistä eduskunnassa kasvoi numeroihin 123-77. SMP menestyi vaaleissa ja sai 17 kansanedustajapaikkaa. Sorsan neljännen hallituksen ulkoministeriksi tuli Paavo Väyrynen. Olisin mielelläni nähnyt, että tehtävässä olisi jatkanut Pär Stenbäck. Minulla ei kuitenkaan ollut riittävän painavia syitä puuttua tältäkään osin hallitusneuvottelujen kulkuun.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5

Musta Monopoli

1980-luvun alkupuolella tiedottaminen oli avoimempaa kuin aikaisemmin. Musta Monopoli kirja kertoo, että kansanedustaja Ilkka Kanerva käy hakemassa kolmannen gin tonic-lasinsa ja kahmaisee samalla kourallisen suolapähkinöitä suuhunsa. Hänen katseensa kiertää seinusta piirongit, mutta harmikseen hän ei näe niillä paksuja sikaareja, joita hänellä on tapana muiden katseen välttäessä ottaa muutama mukaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin hän oli tuonut Linnasta edustussikareja, joiden vyössä luki silloisen presidentin tunnuslause: ”Sitä kuusta kuuleminen”. Kanerva ei välittänyt korjata kylässä käyneiden nuorten ystäviensä väärää käsitystä, että hän olisi saanut sikaarit kiitoksena presidentiltä.
Pähkinöitä rouskutteleva Kanerva lyöttäytyy luontevasti seurueeseen, jossa on nuori yksinäinen nainen, silmiinpistävän kaunis, mutta hänelle tuntematon. Esittely käy tällaisilla kutsuille kuitenkin vaivattomasti.

Ilkka Kanerva ei tee elettäkään lähteäkseen. Mielipahakseen hän tosin joutuu jättämään mielenkiintoisen neitosen seuran, kun paljastuukin että hän on rouva, jonka mies saapuu työkiireidensä vuoksi puoli tuntia myöhässä kutsuille. Paremman puutteessa Kanerva liittyy nuoren puoluesihteerin Erkki Liikasen seuraan. Molemmat inhoavat syvästi toisiaan, mutta sellaista ei ole tapana osoittaa julkisesti. Molempien tausta on hyvin samantapainen, vaatimattomista oloista he ovat joutuneet omin kyynärpäin raivaamaan tiensä kohti huippua. Kumpikaan ei ole koulun jälkeen tehnyt päivääkään oikeaa työtä, vaan palkan ovat maksaneet Teiniliitto, eduskunta tai puolue. Ulkomaalaisen diplomaatin olisi heitä tuntematta mahdoton arvata, kumpi edustaa vanhoillista rahavallan puoluetta: Kokoomusta, kumpi sosialismin nimeen vannovaa työväenpuoluetta. Se joka esiintyy aikakausilehtien väriaukeamilla ja puhuu kesämökin kuistilla kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta, on sosiaalidemokraattisen puolueen puoluesihteeri Erkki Liikanen. Neuvostomielisyyttään, rahantahtoisuuttaan ja edistyksellisyyttään puheissa korostava on kansanedustaja Ilkka Kanerva, Kokoomus.

Liian nopea nousu on jättänyt molempiin merkkinsä. Kumpikin uskoo, että heidän nousunsa on oman etevyyden ansioita. Tosin siinä on annos sitäkin, mutta suurin syy on siinä, että poliittinen koneisto tarvitsee heidän kaltaisiaan, ylemmille uskollisia ja alemmille kovia. Entisen säätynsä jäseniä kohtaan ei enää saa osoittaa mitään myönteistä huomiota. Sen havaitsee tarjoilijakin, joka työntää kohteliaasti coctail-leipätarjottimen heidän eteensä. Molemmat työntävät leipiä suuhunsa, palauttavat tikut tarjoilijan toisessa kädessä olevaan tuhkakuppiin ja jatkavat keskusteluaan suomatta ilmettäkään tarjoilijalle, kiitoksesta puhumattakaan.

Paavo Väyrynen ei viihdy tällaisilla kutsuilla, mutta asemansa vuoksi hänen on niillä joskus pakko käydä. Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen on elävä esimerkki siitä, että hänen kohdallaan pitää paikkansa sanonta” ihmisellä jolla on eniten vihollisia on vähiten ystäviä”. Hänellä ei ole politiikassa yhtään todellista ystävää, mutta hänen ympärillään liikkuu joukoittain liehittelijöitä, jotka ovat saaneet hänet itsensäkin uskomaan erehtymättömyyteensä. Väyrynen ei usko edes läheisimpienkään neuvoihin, vaikka nämä hyvää tarkoittaen yrittäisivät korjata hänen poliittista kömpelyyttään ja tosikkomaisuuttaan. Väyrynen on ajautunut hieman samanlaiseen imartelijoiden hovin saartamaksi, joka on eristänyt myös Kalevi Sorsan elävästä elämästä.

Väyrynen on niin etääntynyt politiikan ulkopuolisista asioista, ettei hänen kanssaan voi keskustella juuri muusta kuin politiikasta. Eräillä kulttuurikutsuilla hän törmäsi kauniiseen naiseen ja kysyi heti kiinnostuneena, että ”kukas nätti tyttö on”. Jokainen joka vähänkin seuraa suomalaista kirjallisuutta olisi ensi näkemältä pystynyt sanomaan, että nätti tyttö on kirjailija Tytti Parras. Paavo Väyrynen, joka inhosi Koivistoa sydämestään, lupasi muuttaa maasta pois, jos Koivistosta tulee presidentti.

Jos poliitikkojen turhautuneisuutta voisi mitata jollakin asteikolla, Erkki Tuomioja saisi varmasti korkeimmat lukemat. Näillekin kutsuille hän on tullut vain pistäytyäkseen ja odottamaan sopivaa tilaisuutta päästäkseen livahtamaan kotiin. Lenkkitossut odottavat eteisessä ja sen jälkeen on vuorossa 15 kilometrin lenkki. Hän tietää olevansa älykkäintä seuraa itselleen kiertäessään Kaivopuiston pururataa ja miettiessään sitä keskinkertaisuuksien joukkoa, jossa hän tuhlasi yhdeksän vuotta eduskunnassa ja johon hän perusteellisesti kyllästyi.

Poliitikot ovat lain edessä suojatumpia kuin tavalliset kansalaiset, sillä heitä ei tuomita kuin korkeintaan muodollisiin sakkoihin tai täydelle eläkkeelle, vaikka kysymyksessä olisi ollut salaputkikeinottelu, lahjusten ottaminen suurissa rakennusurakoissa, kannattamattoman tehtaan perustaminen vääristellyin laskelmin, väärien kuittien kirjoittaminen yrityksille, jotka ovat antaneet poliitikoille rahalahjoituksia, tai tilintarkastajien laiminlyönnit, joiden ansiosta eduskunnan taloudenhoitaja on pystynyt kahdenkymmenen vuoden aikana pimittämään 16 miljoonaa markkaa.

Poliitikkojen suojeluksessa olevat yritykset voivat elää lähes loputtomiin, sillä niiden valvonta on olematonta ja valtion rahoitus loputonta. Valtion laitosten ja yritysten johdolle on tärkeää, että niiden tilintarkastus on ”luotettavissa” käsissä. Valtiontalouden tarkastusvirasto ja kansanedustajista kootut valtiontilintarkastajat täyttävät luotettavuusehdon. Ammattipiireissä kansanedustajatilintarkastajat ovat saaneet lempinimen ”herkkusienet”. Nimitys ei suinkaan johdu siitä, että tarkastajat ovat tottuneet hyvään kestitykseen, vaan siitä, että herkkusienten tilintarkastajien elinympäristö on hyvin samanlainen: molempia pidetään pimeässä ja niille syötetään paskaa, kuten asia on tapana arkisesti ilmaista.

Lähdeaineisto: Aarno Laitinen Musta Monopoli ISBN 951-95531-5-0

Metrojunassa Teuvo Auran kanssa

Helsingin metro avattiin juhlallisesti elokuun 2. päivänä 1982. Kutsuvierasjoukossa hymyili tyytyväisenä myös Valmetin hallituksen puheenjohtaja Olavi J. Mattila. Presidentti Koivisto tervehti ministeri Mattilaa: ”Onhan täällä kaluston toimittajankin edustajia.” ”Pitää olla reilusti paikalla. Jos ei lähde käyntiin, täytyy ottaa häpeä päälleen”, heitti Mattila ja Koivisto nauroi. Avajaisissa kohtasivat myös metron varsinaiset junailijat: ministeri Mattila ja Teuvo Aura Valmetin ja Strömbergin yhteisesti valmistamassa metrojunassa. Mattila otti vanhat asiat puheeksi. Olihan heidän yhteinen urakointinsa nyt koko kansan ihmeteltävissä.

Aluksi Mattila ja Aura muistelivat yhteisiä ministeriaikojaan. Muuten vapautuneen tuntuinen Aura tunnusti Mattilalle viime aikojen olleen kovia. ”Mutta kyllä nämä puheet aikanaan loppuvat, kunhan metro on käytössä”. Aura vakuutti ystävälleen, ettei hän ole metrokaupoissa valtuuksiaan ylittänyt. ”Tärkeintä on, että asiat on hoidettu siihen suuntaan, kun ne aikoinaan päätettiin.”
”Muistatkos kun allekirjoitettiin tämä junatilaus. Neuvottelut olivat pirun kovia. Ilman sinun puuttumistasi näihin asioihin metroa ei koskaan olisi saatu läpi. Tämänkin metrovaununtilaus olisi voinut mennä ilman sinun apuasi aivan muualle. Se ei olisi varmaan tullut meille. Siinä teit isänmaallisen teon”, lohdutteli Mattila Auraa, joka oli viime vuosina joutunut metrokaupoissa laittomien tekojensa vuoksi ankaraan arvosteluun. Teuvo Auran julkista kuvaa oli murentanut myös hänen vaimonsa Sirkka Auran vuosien mittaiseksi venynyt oikeusjuttu, missä rouvaa syytettiin miljoonien ylikorkotalletuksista ja pöyhittiin hänen suhteitaan suomalaisiin hämäräliikemiehiin. Ystävän tuki saattoi metrojunassa tuntua Aurasta hyvältä.

Tullessaan Helsingin ylipormestariksi Teuvo Aura joutui maksamaan valinnastaan hinnan: entisen metrovastustajan oli muututtava sen vankkumattomaksi kannattajaksi, joka junaili metron läpi kaupungin valtavan byrokratian. Huipputasolla Aura olikin neuvotellut junakaupan Mattilan ja Fredrik Castrenin kanssa. Se tehtiin salassa. Metron junakauppa olikin koko homman monimutkaisin, pitkäaikaisin ja vaikein Auran runnomista metrohankkeista. Eri vaiheissa sitä pohjustettiin aina vuodesta 1969 lähtien. Loppuhuipennus tapahtui salaisesti heinäkuun 1. päivänä 1976 Valmetin Vuosaaren edustustiloissa.

Kaikki oli mennyt hyvin aina vuoden 1979 lopulle saakka, Teuvo Auran eläkkeelle vetäytymisen viime metreille. Mutta lokakuussa 1979 olivat hyvin rakennetut suojamuurit alkaneet rakoilla. Järjestelmällisen salailun suojuksista tihkuivat esiin Auran laittomat lainat metrojunakaupassa. Ja se ettei hänellä alun perin ollut edes valtuuksia somia viimeistä sopimusta Helsingin kaupungin puolesta. Olavi J. Mattila oli korkean vapaamuurariveljensä Teuvo Auran kanssa kirjaimellisesti samassa metron sotkuisessa junassa. Auran kannalta paljastuneet epäselvyydet ja sotkut olivat tuossa vaiheessa erittäin raskauttavia.

Metron vaunukauppaan metrotoimikunta myönsi vuonna 1976 huikean määrärahan 345 miljoonaa markkaa. Mutta vuoden 1982 syksyllä kokonaishinta oli kohonnut jo noin 430 miljoonaan markkaan. Kiitos sopimuksen, joka hyödytti erityisesti Metrovaunut ay:tä, ei Helsingin kaupunkia. Kaupungin kannalta sopimus oli monessa suhteessa täysin käsittämätön. Se on tehty vain vaunujen toimittajana etuja ja tarpeita palvelemaan. Auran vastuullinen tehtävä olisi ollut valvoa veronmaksajien etua, mutta hän valvoikin vain Metrovaunut ay:n etua. Hän tiesi olevansa laittomissa puuhissa.

Kaupunginhallituksen kokouksessa 22. lokakuuta 1979 tilanne oli alkanut käydä metromiehille kuumaksi. Kokouksessa käsiteltiin tilintarkastajien kertomusta vuodelta 1978. Kun siinä ei sanallakaan mainita mitään metrosta, otti Ilkka Hakalehto esiin juuri löytämiään kummallisia rahaliikkeitä. Hakalehto ihmetteli salaista sopimusta ja Auran myöntämiä rahoja. Siihen kaupungin rahoitusjohtaja Erkki Linturi vastasi, että Auralla on oikeus sijoittaa tilapäisesti kaupungin kassavaroja. Hakalehto totesi puolestaan, ettei kyse ole sijoittamisesta, kun kaupunki on itse maksanut korot. Linturi ja Aura lehahtivat punaiseksi. Nyt oli tullut esiin jotain jota oli pidetty salassa todella pienessä piirissä.

Myöhemmin Hakalehto toi esiin kokouksen esityslistalta kaksi virhettä. Listassa sanottiin, että Metrovaunut ay ja Helsingin kaupungin metrotoimisto ovat sopineet vaunukaupasta. Hakalehto huomautti: - Tällaista sopimusta ei ole olemassakaan. Vaan Helsingin kaupunki, Metrovaunut ay, ja Helsingin kaupungin metrotoimisto ovat solmineet sopimuksen. Helsingin kaupungin puolesta on allekirjoittajana ylipormestari Teuvo Aura, metrotoimiston puolesta Unto Valtanen ja Metrovaunujen puolesta Olavi J. Mattila (Valmet) sekä toimitusjohtaja Fredrik Castren (Strömberg). Tämä paljastus laukaisi Auran. Aura selitti oma-aloitteisesti ihmeellisyyksiä. ”Allekirjoitukseeni on kolme syytä. Ensiksikin Olavi J. Mattila pyysi minuakin allekirjoittamaan. Toiseksi haluttiin vain ikään kuin juhlistukseksi tuoda tällä tavalla esiin, että Helsingin kaupunki on tässä myös mukana. Ja kolmanneksi valokuuvajat halusivat, että minäkin allekirjoitan.”

Uudenmaan lääninhallitus antoi lokakuussa vuonna 1981 lausunnon, jonka mukaan Helsingin entinen kaupunginjohtaja Teuvo Aura, metrotoimiston johtaja Unto Valtanen ja metrotoimikunta olivat ylittäneet toimivaltansa ja laiminlyöneet velvollisuutensa metron rakentamiseen liittyvissä asioissa. 9. elokuuta Helsingin kaupunginhallitus pidätti Valtasen heti virastaan.

Metron videolaitteet oli tilattu Siemensiltä vastoin Helsingin ylipormestarin Raimo Ilaskiven toivomusta. Siemens jätti 26. elokuuta pyynnön saada perua videotarjous. Yhtiön perustelujen mukaan paikkaansa pitämättömät syytökset ja väitteet lahjonnasta olivat vahingoittaneet sen mainetta.
Unto Valtanen pidätettiin lahjusten vaatimisesta Siemensiltä. Tammikuussa vuonna 1983 Helsingin kaupungin ylin syyttäjä, 1. kaupunginviskaali Jorma Uski, aloitti poliisitutkinnat metrosotkuista. Helsingin kaupunginvaltuuston valiokunnan johtaja Harri Holkerin 15-henkisen ryhmän tuli selvittää, oliko metron rakentamisessa toimittu kaupungin edun vastaisesti, ja mihin toimenpiteisiin kaupungin tulisi ryhtyä. Valiokunnan toiminta kesti vuoden ajan. Metrotoimiston johtajan Unto Valtasen osalta ratkaisevaksi koko jutun käsittelyn aikana muodostui kysymys siitä, oliko hän virkamies vai työsuhteessa Helsingin kaupunkiin.

Helmikuussa Helsingin kaupunginhallituksen 17 jäsentä, muun muassa kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi, neljä metrotoimikunnan jäsentä, Unto Valtanen, Teuvo Aura ja kaupungin rahoitusjohtaja Erkki Linturi, saivat syytteet virkavirheestä. Helsingin raastuvanoikeudessa Helsingin säätytalossa todettiin, että vuonna 1976 metrotoimikunta oli allekirjoittanut Strömbergin ja Valmetin perustaman Metrovaunut-yhtiön kanssa sopimuksen, joka koski kolmentoista kuusivaunuisen metrojunan valmistamista Suomessa. Kauppahinta oli 345 miljoonaa markkaa. Kauppa tehtiin metrotoimikunnan päätöksellä ohi kaupunginvaltuuston, ilman tarjouskilpailua, ja asiakirjat julistettiin salaisiksi.

Oikeudenkäyntisarjan lopputuloksena kaikki syytteet hylättiin. Metrotoimiston lahjusepäilyt johtivat oikeuskansleri Kai Kortteen toimesta erilliseen oikeuskäsittelyyn, jossa korkein oikeus totesi vuonna 1985 useiden henkilöiden syyllistyneen lahjusten ottoon. Vuonna 1987 metrotoimiston johtajan virasta pidätetty Unto Valtanen tuomittiin lahjusten ottamisesta Siemensiltä ja hän sai yhdeksän kuukauden ehdottoman vankeustuomion. KKO katsoi päätöksessään Valtasen kaupungin virkamieheksi. Muiden kohdalla syytökset hylättiin vanhentuneina.

Helsingin metro
http://fi.wikipedia.org/wiki/Helsingin_metro

Helsingin metro
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=86&t=321&a=2532

Liisa Kulhia

Aune-Liisa Kulhia (o.s. Hällfors, 1. lokakuuta 1925 Helsinki – 13. syyskuuta 1993 Helsinki) oli kansanedustaja, kunnallispoliitikko ja kansalaisaktivisti. Liisa Kulhia istui eduskunnassa vuosina 1983–1987. Hänet valittiin Suomen keskustan listoilta, mutta hän erosi keskustan eduskuntaryhmästä 1985 ja perusti oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä. Hän toimi jäsenenä lakivaliokunnassa, suuressa valiokunnassa ja talousvaliokunnassa.

Liisa Kulhia tuli kuuluisaksi 1970-luvulla armottomana ”rötösherrojen” vihollisena. Hän taisteli muun muassa Helsingin metron rakentamista vastaan ja toi julkisuuteen metroon liittyneet taloussotkut. Hän pyrki lisäämään yksityisen henkilön vaikutusmahdollisuuksia kunnallisessa byrokratiassa ja päätöksenteossa. Hänet nimettiin Helsingin kaupungin tilintarkastajaksi 1981.

Tilintarkastajan ominaisuudessa Kulhia katsoi vuonna 1982, että metron laitteiden tilauslaskelmista paljastuneet miljoonien markkojen virheet tehtiin tahallaan, yhden laitetoimittajan suosimiseksi.
Toiminnastaan Liisa Kulhia sai Naistoimittajien yhdistyksen Vuoden kellokas -palkinnon 1978 ja Aleksis Kiven Seuran myöntämän Eskon puumerkin 1979. Hän julkaisi vuonna 1984 muistelmateoksen Itse teossa. Liisa Kulhia kuoli vaikean sairauden murtamana 67 vuoden iässä.

Lähdeaineisto: Pentti Sainio: Ministeri Mattila presidentin mies ISBN 951-0-11492-8
Wikipedia