Osaamisen kriisi

Suomalaisille on syöttämällä syötetty käsitystä, että meneillään oleva lama olisi tullut meille ikään kuin taivaasta. On ilmeisesti väärin sanoa laman edelleenkin jatkuvan, koska kansantuotteen kasvuluvut ovat positiivisia, mutta lama jätti meille kuitenkin massatyöttömyyden perinnöksi. Tämä jäytää yhteiskuntamme talouden perustaa. Kaikkein pahinta on ollut se, että yhteiskunta on hyväksynyt massatyöttömyyden tällaisen yliluonnollisena ilmiönä, ja osittain siksi sille ei ole kaan syytä tehdä mitään. Tällainen harhakäsitys johtuu mielstäni suurelta osin siitä, ettei ole ymmärretty sitä valtavaa muutosta, mikä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut yhteiskunnassamme ja talouselämää säätelevissä tekijöissä. Koko sodanjälkeisen ajan Suomi oli äärettömän suljettu kansantalous. Rahaliikenteen sopeuduttua 80-luvun puolenvälin jälkeen jouduimme tilanteeseen, jossa edes lainsäädäntö ei ollut varautunut tähän valtavaan muutokseen, jonka seurauksena kansataloudemme joutui markkinavoimien pelikentäksi, ja sitä uutta peliä ei Suomessa hallittu.

Tähän osaamisen kriisiksi kutsumaani vaiheeseen löytyy moniakin syitä. Päällimmäisenä ilmeisest voidaan pitää sitä, että Suomi on joutunut ulkopoliittisesti elämään suuren itäisen sosialistisen Neuvostoliiton kainalossa. Ulkoplitiikasta tuli kaiken A ja O, niin kuin Paasikivi jo heti sodan jälkeen suomalaisia opetti. Tätä politiikkaa jatko Kekkonen koko ylipitkän valtakautensa aikana. Suomessa sallittiin vain yhdenlainen ajattelu. Se osaltaan synnytti Suomeen valtaa pitävän eliitin. Kekustelin 89-luvun alkupuolella Johannes Virolaisen kanssa suomalaisesta päätöksentekoprosessista lentokoneessa New Yorkista Helsinkiin. Virolaisen käsitys oli, että 90 % kaikista tärkeistä päätöksistä tekee 15 henkilöä.

Vaikka yhteiskunnallisista ja talouselämän päättäjistä koostuva valtaa pitävä eliitti olisi lukumäärältään satakertainen Virolaisen mainitsemaan, nuo 1500 henkilöä ilmeisesti tekevät ja vaikuttavat 99-prosenttisesti valtakunnassamme tehtäviin tärkeisiin päätöksiin. Joukko pitää sisällään luonnollisesti ylimmän poliittisen johdon – eduskunnan, hallituksen ja ylimmän hallintokoneiston. Maamme talouselämästä päätöksiä tekevät henkilöt, jotka luonnollisesti edustavat suurimpia yrityksiämme. Tähän joukkoon kuuluvat kiistatta myös ay-liikkeen vaikuttajat ja keskusjärjestöjen johtohenkilöt kummaltakin puolelta neuvottelupöytää. Heihin rinnastettavia ovat lisäksi etujärjestöjen johtohenkilöt kuten esimerkiksi MTK:n ja yrittäjäjärjestöjen päättäjät. Jos tähän joukkoon vielä lisätään yliopistojemme ja korkeakoulujemme sekä kirkon ja armeijan ylimmät johtohenkilöt, puhumattakaan median edustajista, alkaa olla koossa melko edustava joukko suomalaisia päätöksentekijöitä.

Meillä unohdetaan hyvin usein, että Suomi on pinta-alaltaan laaja maa, Euroopan kuudenneksi laajin, mutta väestöllisesti olemme pikkuvaltio. Esimerkiksi USA:ssa Indianan osavaltio, jossa asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Suomessa, on pinta-alaltaan huomattavasti pienempi kuin Lapin lääni. Väestöltään pienessä maassa syntyy helposti tilanne, jossa lähes kaikki tuntevat toisensa. Varsinkin valtaa pitävän eliitiin suhteen tämä pitää paikkansa. Yhteenkuuluvuuden tunne johtaa myös helposti siihen, että ”korppi ei korpin silmää puhkaise”, eli joukko pitää huolen omistaan. Jos jossakin tehtävässä on epäonnistunut, on tarjolla jokin toinen ”suojeluvirka”. Kun Suomen kansalous oli suljettu, pelisäännöt oli paljon yksinkertaisemmat. Yllätyksellisiä tilanteita ei päässyt syntymään ja siksi ei myöskään ulkopuolisen kritiikin puuttumisella ollut merkitystä. Kekkosen valtakaudella myllykirjeet oli melkeimpä ainoa kritiikki, mutta tilanteessa, jossa valtaa pitävän eliitin eväät alkavat loppua, seuraukset olivat tuhoisat. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos suomalainen yhteiskunta ei olisi ajautunut täysin käsittämättömään tilaan, ainakaan kaikkia tekemiämme virheitä ei olisi tehty.

Amerikassa asiantuntijaa kuullaan Washingotonissa riippumatta siitä, kumpi valtapuolueista on Valkoisen talon isäntänä. Tuntemani Indianan Yliopiston kauppakorkeakoulun professorit ovat hyviä esimerkkejä tästä, mutta Suomessa poliitikkojen asiantuntijoiksi tullaan poliittisen yhteenkuuluvuuden kautta. Tämä tarkoittaa sitä, ett täytyy olla poliittisia tukijooita, jos aikoo esiintyä alan asiantuntijana. Tämä johtaa siihen, että osa todellisista asiantuntijoista jää käyttämättä, koska poliittisesti sopimattomille ei ole tilaa. Pahinta on se, että tällaisella asiantuntemuksella on taipumus myötäilä valtaa pitävien mielipiteitä, sillä jos olet eri mieltä, seuraavalla kerralla asiantuntijuuttasi ei tarvita. Siitä on hyvänä esimerkkinä EMU-keskustelu. Pääministeri Paavo Lipponen nimitti professori Pekkarisen, puoluetoverinsa, johtamaan professorityöryhmä. Kun tutustuu sen tekemään raporttiin, voi selvästi havaita, että se painottaa EMU:n positiivisia puolia, mutta EMU:n aiheuttamia uhkia ei oteta samassa painoarvossa esiin. Kävi jälleen niin, että raportin arvostelu jäi ulkopuolisten, tällä kertaa ruotsalaisten tehtäväksi. He totesivat, että Suomen kansantalous on uhanalaisempi EMU:lle kuin Ruotsin kansantalous, ja kuitenkin ruotsalaiset asiantuntijat ovat Ruotsin EMU-päätöksen suhteen huomattavasti kriittisempiä kuin vastaava Suomen raportti on.

Puolueettomuus on luonnolliseti lähtökohtana, mutta on ihmillistä myötäillä valtaa pitävää eliittiä, sillä menestyminen uralla saattaa olla kiinni sopivista tuttavuuksista ja kuten sanotaan, ”ei ole ilmaisia lounaita”. Mitä enemmän pääsee antamaan asiantuntijalaustuntoja, sekä rahallisesti että urakehityksen kannalta vaikutukset ovat positiivisia. Täytyy olla ”oikean jengin” jäsen. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa jokaisessa tapauksessa, mutta valitettavan yleistä se näyttä olevan.

Lähdeaienisto: Heikki Urmas Uhrina työtön ISBN 951-20-5344-6

Moraalittomia eläkkeitä ja eläkkeiden ryöstö

Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen Sirkka Hämäläinen on hoitanut eläeasiansa kuntoon. 59-vuotiaana hän saa 110 000 markan kuukausipalkan lisäksi 60 000 markan kuukausieläkkeen. Hämäläisen nauttimat nettotulot kuukaudessa kohoavat yli 93 000 markan. Hyväksi vertailupohjaksi sopii tieto, että suomalaisten keskiarvoeläke on 5600 markkaa. Naiset saavat sitäkin vähemmän, keskimäärin 4000 markkaa. Hämäläisen etuus on täysin verrattavissa kultaisiin kädenpuristuksiin. Periaatteessa on kummallista, että eläkettä maksetaan ylipäätänsä henkilölle, joka jatkaa työelämässä. Vielä kummallisempaa on se, että Suomen Pankkia voidaan pitää Euroopan keskuspankin sivukonttorina. Erikoista on siis se , että jos jää eläkkeelle sivukonttorista ja jatkaa pääkonttorin palveluksessa, niin saa palkkaa pääkonttorista ja eläkettä sivukonttorista. Varsin aiheellista katkeruutta herättää Hämäläisen menettely siinä kansanosassa, joilta Sirkka Hämäläisen kaltaiset johtajat ovat jatkuvasti vaatimassa palkkamalttia.

Nesteen entinen toimitusjohtaja Jukka Viinanen oli tehnyt kaksi samansisältöistä sopimusta kohtuista työsuhde-eduistaan, joiden perusteella hän siirtyi 51-vuotiaana varhennetulle eläkkeelle. Ensimmäisen sopimuksen hän teki vuonna 1996 ryhtyessään Nesteen toimitusjohtajaksi. Toisen sopimuksen hän teki IVO:n ja Nesteen yhdistämisessä syntyneen Fortumin kanssa joulukuussa 1998. Yksi alkuperäisen johtajasopimuksen ehdoista sääti, että joutuessaan jättämään paikkansa hänestä riippumattomista syistä Viinanen sai valita kertakaikkisen korvauksen tai varhaistetun eläkkeen väliltä. Hän valitsi viimemainitus, joka takaa hänelle noin 50 000 markan kuukausitulot varsinaiseen eläkeikään eli 65 ikävuoteen saakka. Erikoista on se, että yhtiöitä, jossa tällaisia sopimuksia on tehty, valvoi kansanedustajista koostuva hallintoneuvosto.

Arkkipiispa, teologian tohtori Jukka Paarma katsoo, että käsitys oikeasta ja väärästä on pahoin hämärtynyt yhteiskunnassamme. Raja vääristyy erityisesti taloudellisissa kysymyksissä. Paarma korostaa, että yhteiskunnassamme suuremmassa vastuussa olevien henkilöiden olisi oltava oikean ja väärän suhteen erityisen tarkkoja. Kirkon tuleekin arkkipiispan mukaan jatkuvasti muistuttaa puheissa, saarnoissa ja opetuksessa omantunnon mukaisesta toiminnasta. Paarman mielestä monissa seurakunnissa koetaan, että kuntien karsiessa palvelujaan, on selvästi sosiaalipuolelle kuuluvia tehtäviä sysätty kirkon vastuulle. Kirkko on nostanut ruokapankkinsa avulla yhden ongelman esille. On esitetty yhteiskunnan hätähuuto: tällainen ongelma on olemassa. Suomen kansa on selkeästi jaettu kahden kerroksen väkeen. Tuloerot ovat suurentuneet koko ajan kun Vasemmistoliitto on ollut hallitusvastuussa. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Suomessa on saanut kokea 380 000 eläkeläistä pohja-osan pakko-oton, Pohjaosa kuukaudessa on ilman indeksi- ja muita korotuksia 462 markkaa eli 5352 markkaa vuodessa. Sitten on vielä n. 120 000 eläkeläistä, joille ei ole riittänyt perusosan ryöstö, vaan tehtiin työeläkkeen kanssa yhteensovittelu ja vietiin tuplaten lisää. Nämä menettivät yli 10 000 markkaa vuodessa.

Kansaneläkkeen pohjaosan eläkeläiset ovat vuosien kuluessa maksaneet täysin itse ja työeläkkeen yhdessä työnantajien kanssa yhdessä. Näihin rahoihin ei monen eläkeläisen mielestä valtiolla ole oikeutta puuttua. Hallituspuolueiden kansanedustajat ylistävä kuinka hyvin hallitus ja hallituspuolueiden kansanedustajat ovat tukeneet eläkeläisten ja vähäosaisten elinmahdollisuuksia. Kansaneläkkeitäkin korotettiin 1.6.2001 peräti 70 mk/ kuukaudessa. On myös kerrottu ja luvattu, että työeläkkeiden osalta tehty leikkaus palautettaisiin. Taitaa palatuksen saajat ehtiä kuolla ennenkuin asia hoituu.

On paljon eläkeläisiä, jotka joutuvat elämään ainoastaan kansaneläkkeen varassa, kun ei ole kertynyt työeläkettä perhesyiden, omaishoidon tai jonkin muun syyn takia. Luottavan tutkimuksen mukaan keskituloisen palkansaajan ostovoima kasvoi vuosina 1991-1999 noin 11 %. Eläkeläisten ostovoima laski samaan aikaan 2 % joten ero on eläkeläisten tappioksi 13 %. Veronkevennykset, halituksen ja työmarkkinajärjstöjen markkinoima tulolisä koskee vain valtionverotuksen piirissä olevia. Eniten hyötyivät suurituloiset. Maassa on 1 300 000 ihmistä, joiden verotettava tulo jää alle 66 000 mk/vuosi, eikä näistä kukaan pääse veronkevennyksistä hyötymään. Yhteiskunnassa on ryhmiä kuten lapsiperheet, työttömät, opiskelijat, eläkeläiset, joiden kohdalla tulonjako ei ole mennyt oikeudenmukaisesti. Mutta näillä ei ole ryhmiä tukenaan, eivätkä nämä voi mennä lakkoon asioittensa puolesta, vaan on tyydyttävä siihen mitä päättäjät suvaitsevat antaa. Kun eläkeläisiltä poistettiin kanseneläkkeen pohjaosa ja korotettiin vain vähän kansaneläkettä, voitiin näillä rahoilla korottaa roimasti kansanedustajien omia palkkoja.

Lähdeaineisto Olet Maamme Armahin Suomenmaa ISBN 9552-91-4593-X

Talonpojan tappolinjalla

EU-jäsenyydestä ovat joutuneet kärsimään eniten maanviljelijät. Ennen jäsenyysratkaisua kannattajat lupasivat melkein kuunkin taivaalta. Ulkoministeriksi valittiin Heikki Haavisto erittäin nopeilla päätöksillä. Tämä oli Esko Ahon yllätysveto tilanteessa, jossa Paavo Väyrynen jätti ministerin tehtävät. Tällä tavalla saatiin EU-ratkaisun puhemieheksi maanviljelijöiden luottomies. Kuitenkin oletukset EU:n vaikutuksita Suomen viljelyyn ja maatalouteen menivät miljardikaupalla pieleen. Tuottajahintojen lasku pudotti maatalostuoa 740 miljoonaa vuonna 1996 ja 770 miljonaa markkaa vuonna 1997. Suurimpina menettäjinä oletuksiin verrattuna olivat naudanlihan, kananmunien ja lampaanlihantuottajat. Parhaiten EU-aikana pärjänneitä olivat olleet broilerin ja leipäviljan tuottajat, siis etelän maanviljelijät. Tulotuki jäi vuonna 1996 ennakoitua pienemmäksi 1,3 miljardia arkaa, koska maatalouden kansallista tukea leikattiin 750 miljoonalla markalla eli noin 12 prosentilla, valuuttakurssit muuttuivat ja peltoala sekä eläinmäärät muuttuivat. Vuonna 1997 pudotus oli yksi miljardi markkaa maataloustulossa.

Maatalouselinkeinojen ukopuoliset tekijät (hinnat ja tulotuet) alensivat maataloustuloa yhteensä 1,5 miljardia markkaa niin vuonna 1996 kuin 1997. Korkotason lasku kevensi viljelijän rasitetta vuonna 1996 maataloustulossa 650 miljoonaa markkaa ja vuonna 1997 480 miljoonaa markkaa. EU-jäsenyys on vaikuttanut maatilojen säilymiseen aktiivituotannossa. Tilojen määrä väheni vuosikymmenen alussa kolme prosenttia vuodessa, jäsenyyden alkuvuosina 1995-1996 tiloja poistui tuonnosta jo 9 prosentin vauhdilla. Vuosina 1991-1994 tiloja siirtyi nuoremmille vuosittain n. 2600. EU-jäsenyyden alkuvuosina vaihdoksia tehtiin enää 1250 vuositasolla. Aktiivitiloja meillä on vuonna 2025 jäljellä n, 37 000. Tämä merkitsee tilojen määrän putoamista n. 70 prosentilla vuodesta 1990.

EU.n komission Agenda 2000-esitykset muodostavat yhden suuren kokonaisuuden, jossa eri asiat liittyvät tiukasti toisiinsa. Paketin tärkein poliittinen tavoite on tehdä mahdolliseksi unionin laajentuminen itään. Agenda 2000 pudottaa maataloushintoja, jotta EU:n kassa kestäisi laajentumisen itään. Käytännössä rahamäärä säilyy entisellään, mutta jakajien määrä kasvaa. Viljojen hinta pudonnee n. 20, naudanlihan n. 30 ja maidon 15 prosenttia. Muutosta kuvaa hyvin Suomen esimerkki. Suomen maatalous menettäisi komission esitysten mukaan hintojen laskiessa 1700 miljoonaa markkaa, josta 830 miljoonaa markkaa korvattaisiin suoralla tuella.

Esitettyjen muutosten jälkeen uusien jäsenmaiden liittyminen voisi tapahtua kivuttomasti hyvin pienellä maataloustuella. Vastaavasti kandidaattimaissa tuottajahinnat nousisivat. Todennäköisyys on se, että kaksi kolmesta tilasta lopettaa toimintansa lähivuosina. Mitä siitä seuraa, kun maassamme on tällä hetkellä suurtyöttömyys? Työttömyys kasvaa entisestään, muuttoliike kiihtyy ja haja-asutusalueet autioituvat. Pakkohuutokaupat ja ns. pakkomyynnit ovat olleet jo jokapäiväisiä tapahtumia maaseudulla. Tämä saattaa kuitenkin olla vasta alkuverryttelyä verrattaessa tilanteeseen, jolloin eurokiintiöt alkavat purra ja siistymäkauden tuet putoavat pois. Sitten voimme huoletta toteuttaa vihreiden päämääränä olevien suojelukohteiden lisäämisen.

Maatalouden tämänhetkisestä tilanteesta ja hädästä ei suurella yleisöllä eikä edes päättäjillö näytä olevan selväää kuvaa. Maatalous- ja metsätalousministeri Hemilän huolenaihe on se, että tilojen lukumäärän väheneminen on hänen asettamiinsa tavoitteisiin nähden liian hidasta. Maaseudun hätä on käsin kosketeltavissa. Tuottajahinnat ovat jääneet selvästi alemmaksi kuin jäsenyydestä neuvoteltaessa arvioitiin. Tuotantokustannukset ovat taas jääneet selvästi silloin arvioitua korkeammiksi. Hallitus on surutta leikannut maatalouden tukia ja nostanut merkittävästi maatalouden sosiaalikustannuksia. Tilanne maataloudessa on äärimmäisen tukala, kun kannattavuudesta ei ole pidetty huolta.

Kesän 1998 suuresta kadostakin on puhuttu vähemmän kuin kaupunkilaisten surkeista lomailmoista. Helsingin yliopiston taloustieteen laitoksen tutkimuksen mukaan maatiloilla maataloustulo aleni keskimäärin 30 prosenttia vuosina 1993-1999. Siirtymäkauden lopussa tuotanto on kannattavaa vain kolmella prosentilla maitotiloista. Maidontuottajien tuntiansio putoaa 17 markkaan siirtymäkauden aikana. Agenda 2000-esityksen toteutuessa myös viljantuottajien ja sikatilallisten keskituntiansio jää alle 20 markan vuonna 2002.

Maatalouden nykyvaikeuksien ratkaisuksi esitetään yleensä yleensä vain yhtä yleispätevää ja kaikkivoipaa ratkaisua. Milloin se on lammastalouden kehittäminen, milloin luomutuotanto tai vaikkapa biisoni- tai strutsitarhaus. Ei asia ole niin yksinkertainen. Viljelijän pää menee varmasti pyörälle, kun hän lukee eri lehtien kurssi-ilmoituksia. Eri sortin oppilaitokset, maaseutukeskukset ja EU-rahoitteiset projektit tarjoavat valinnan mahdollisuuksia yli ihmisen suorituskyvyn. Kaikilla kursseilla on sama lähtökohta: osallistumalla juuri meidän kurssille köyhyytesi kukistuu ja ahdistus häviää. Koulutustarjonta lisää pelkoa oman tilan pärjäämisestä hurjassa eliinjäämiskamppailussa. Ahdistus lisääntyy, kun tajuaa, ettei kaikkeen tarjottuun mahlanvalutus-, tupasvilla-, yrittiviljely-, tai taukotuvan rakentamiskurssille ehdi osallistua. Sanoma on selvä: ellet monipuolista tuotantoasi, putoat automaattisesti kelkasta. Osallistu siksi koskikalastus- tai spektroliittikurssillemme.

Tämän päivän pyhäksi totuudeksi on noussut kurssitus, koulutus, kehitys ja projektit. Sopii vain kysyä, mihin. Kurssien järjestätjä, luennoitsijat ja kaikenkarvaiset konsultit syövät kakun, koulutettaville jää tuskin murujakaan. EU-rahaa poltetaan miljoona miljoonan perään epämääräisiin kurssi- ja projektitoimintoihin. Eikä olisi aika suunnata rahaa perustuotantoon, maidon ja lihan tuotannon kaikinpuoliseen parantamiseen.

Lähdeaineisto Olet maamme armahin Suomenmaa ISBN 952-91-4593-X

Vauraudesta osattomaksi jääneet – köyhyys Suomessa 1995 – 2005

Lama aiheutti kymmenien tuhansien pienyrittäjien konkursseja samoin kuin kymmenien tuhansien velkaantuneiden kotitalouksien joutumisen tiukoille lainahoitokulujen kanssa. Asuntomarkkinat olivat juuri ennen lamaa kuumentuneet. Keskimääräiset neliöhinnat kaksinkertaistuivat 1980-luvulla. Tyypillistä oli, että nuoret perheet ostivat täysin lainarahalla asuntonsa vuosikymmenen vaihteessa. Laman myötä reaalikorot nousivat niin, että vuosina 1991-1993 yleisesti käytetyt heliborikorot olivat kunakin vuonna korkeimmillaan yli 15 %. Samaan aikaan asuntojen hintataso lähes puolittui. Seurauksena oli se, että monet nuoret perheet joutuivat realisoimaan asuntonsa jääden kaupan jälkeen vielä velkaa pankille. Yleistä oli myös velkaongelmien ja työttömyyden osuminen samaan kotitalouteen.

Köyhyystutkimuksen kannalta merkillistä 1990-luvun alun lamakaudessa oli se, että virallisessa tilastoinnissa yleisimmin käytettävä köyhyysindikaattori, suhteellinen tuloköyhyys, ei reagoinut mitenkään lamaan. Sen mukaan lama ei merkinnyt köyhyyden kasvua. Toisaalta suhteellinen tuloköyhyys lähti jyrkkään kasvuun laman jälkeisellä nousukaudella. Nämä monien arkikokemuksen vastaiset tulokset herättävät epäilyn, kuinka hyvin tialstot oikeastaan kuvastavat todellisuutta.

Tutkimukset osoittivat, että 1990-luvun alussa tulosiirtojen vaikuttavuus köyhyyden lieventämisessä ja vähentämisessä kasvoi merkittävästi. Pellkien tuotannontekijätuulojen avulla selviytyi entistä oleellisesti pienempi osa väestöstä ja tulosiirtojen varassa olevien osuus kasvoi. Voitiin oikeutetusti esittää väittämä, että sosiaaliturvajärjestelmä toimi hyvin kovimmassa mahdollisessa testissä, mihin se hyvinvontivaltiollisen ajan kuluessa oli joutunut. Varsnkin ansiosidonnaisen työttömyysturvan rooli tulonpudostusten hillitsijänä oli aivan keskeinen.

Paikallaan oli kuitenkin esittää myös kriittisempiä näkemyksiä siitä, oliko kaikki niin hyvin kuin mitä köyhyystilastot osoittivat. Vuoden 1995 alussa Olli Kangas ja Veli-Matti Ritakallio aloittivat Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella tutkimushankkeen, jonka tarkoituksena oli laman jälkeen selvittää köyhyyden kuvaa moniulotteisesta näkökulmasta Suomessa vuonna 1995. Tämä ”Kuka on köyhä?”-hankkeen perusteella julkaistiin mm. kirja (Kangas ja Ritakallio 1996) ja artikkeli (Kangas ja Ritakallio 1998). Päätulos oli se, että rinnakkaiset köyhyysittarit identifioivat pääosin toisistaan poikkeavat väestökategoriat köyhiksi. Vaihtoehtoisilla lähestymistavoilla köyhien väestöosuus oli kullakin noin 10 prosenttia, mutta vähintään yhdellä mittarilla viidestä köyhäksi luokittui peräti 29 prosenttia väestöstä.

Tutkimushanketta päätettiin jatkaa vuonna 2000, kun laman jälkeen oli eletty myönteisen kansantalouden kasvun ja it-huuman aikaa. Tuloksena oli mm. artikkeli (Ritakallio 2001) ja raportti (Kangas ja Ritakallio 2003). Keskeinen havainto oli se, että vuosituhannen lopulla tuloköyhyys kasvoi, mutta rinnakkaisten neljän indikaattorin mukaan köyhyys väheni oleellisesti. Tuloköyhien väestöosuus oli nyt noin kaksinkertainen muiden indikaattorien mukaiseen köyhyyteen verrattuna. Nyt vähintään yhden köyhyyskriteerin täyttäneiden osuus oli pudonnut 21 prosenttiin väestöstä. Siis virallisissa tilastoissa käytettävän tuloköyhyysindikaattorin mukaan köyhyys oli kasvanut, mutta kaikkien neljän vaihtoehtoisen lähestymistavan mukaan köyhyys oli vähentynyt noin kolmanneksella.

Työ on aina ollut toimeentulon perusta. Sitä täydentämään on tullut sosiaaliturva. Köyhyydeltä varjelevia tekijöitä vat työtulot ja ansioihin sidottu eläketurva. Erilaiset elämän riskitilanteet ja tapahtumat lisäävät köyhyyden uhkaa. Myös parikuntien talous on tyypillisesti kunnossa, kun molemmat puolisot ovat kokopäivätyössä. Toisen jääminen työttömäksi pahentaa tilannetta, ja molempien yhtäaikainen työttömyys johtaa lähes kohtalonomaiseen köyhyyteen. Suomessa myös yksin asumiseen on pitkään kytkeytynyt lisääntynyt köyhyysriski. Tämä johtuu muun muassa siitä, että asumiskulut rasittavatt yksin asuvaa suhteessa enemmän kuin pariskuntia. Kun yksin asuva jää työttömäksi tai sairastuu, hänen köyhyysriskinsa on huomattavan suuri.

Köyhimpien tulokehityksen keskeinen jarru on ollut vähimmäisturvan tason leikkautuminen. Toimeentulotuen ostovoima oli vuonna 2005 kuukaudessa noin 30 euroa heikompi kuin vuonna 1990. EU:n määräämässä virallisessa sosiaali-indikaattoriseurannassa köyhyysrajaksi on vuodesta 2001 lähtien määritelty 60 prosenttia kunkin vuoden kansallisesta meriaanitulosta. Laman jälkeisellä ajalla toimeentulotuen ostovoiman pudotus köyhyysrajaan verrattuna on ollut suoraviivaista. Erotus köyhyysrajan ja toimentulotuen välillä on nyt noin 200 euroa kuukaudessa.

Lähdeaineisto Heikki Taimio Talouskasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman ISBN 978-951-701-514-1

Massatyöttömyys ja valtion velkaantuminen

Suomi ajautui 90-luvun alussa lukuisten talouspoliittisten virheiden seurauksena todellisen massatyöttömyyden kurimukseen. Menetimme kansatuotteestamme 1991-93 noin 13 %. Tällainen pudotus on syvin mitä yksikään teollinen valtio on rauhanomaisissa oloissa kokenut. Tehdasteollisuutemme osuus putosi bruttokansantuotteesta reilsuti alle 20 %:n. Hieman ironisesti voitaisiin sanoa, että kaikki taloutemme tilaa osoittavat käyrät laskivat kuin lehmän häntä, paitsi yksi käyrä. Se suorastaan lähti raketinomaiseen nousuun ja ampasi 20 %:in. Käyrä kuvasi työttömyyden kehitystä. Työttömyydestä oli tullut yhteiskuntamme suurin ongelma. Tästä lähes jokainen asiantuntija on samaa mieltä, mutta siihenpä tuo yksimielisyys sitte loppuikin.

Suomeen oli luotu 70-luvun puolivälistä lähtien hyvinvointivaltion lainsäädäntö, joka perustui olettamukseen, että kansantuote kasvaa ikuisesti 3,5 %:n vauhdilla ja sillä voidaan hyvinvointivaltion tulonsiirrot kustantaa. Kukaan ei epäillyt sellaisen päivän joskus tulevan, että työttömien armadasta tulisi todellinen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden uhka. Un eduskunta esimerkiksi sääti ansiosidonnaisuuden työttömyysturvaan, oletettiin, että hetkellisesti meillä saattaisi olla 150 000 työtöntä.

Vanhempien suomalaisten muistikuvissa oli eräänlaisena painajaisena 30-luvun lamavuodet ja niiden aikana jopa ruokaa ja työtä kerjäävät kulkurit. Kaupungeissa annettiin työttömille ruokaa soppakanuunoista. Työttömyyden varalle ei ollut minkäänlaista sosiaalista suojaverkkoa. Työtön tuli välittömästi ”lainuojattomaksi” ja tuo ilmiö näkyi katukuvassa.

Massatyöttömyys ylitti nelinkertaisesti eduskunnan pahimmatkin arviot. Olivatpa jotkut sitäkin mieltä, että todellinen työttömyys Suomessa ylitti 700 000 ja olisimme siten olleet EU-maiden toiseksi pahimmassa työttömyystilanteessa Espanjan jälkeen. Suomessa ei kuitenkaan työttömyys purkautunut yhteiskunnallisena levottomuutena, koska työttömyyskorvaukset vaimesivat ”puukot ja puntarit”. Tilanne kuitenkin näkyi ja tuntui valtion taloudessa. Suomi oli lähes velaton maa ajautuessaan lamaan. Valtiolla oli velkaa ainoastaan vähän yli 50 miljardia markkaa. Laman alkaessa 1991 valtion tulot ja menot olivat tasapainossa elin noin 140 miljardissa markassa. Työttömyyden pahetessa menot kasvoivat räjähdysmäisesti ja niinpä jo vuoden 1992 lopulla ne ylittivät 200 milljardia markkaa, kun samanaikaisesti tulopuoli oli pienentynyt 130 miljardiin markkaan. Valtiontaloudessa nettorahoitustarve oli huikeat 80 miljardia markkaa. Valtion räjähdysmäinen velkaantuminen herätti muitakin kuin valtionvarainministeri Viinasen, jonka ikävänä velvollisuutena oli toimia ilon pilaajana, kun hän jatkuvasti joutui muistuttamaan suomalaisia siitä, että valtion velkaantumisesta on tulossa todellinen uhka taloudelliselle hyvinvoinnille. Siitä huolimatta eduskunnassa asusti suurehko ”sosiaalitanttojen” joukko, joka kaiken aikaa saarnasi sosiaalietujen lisäämisen puolesta.

Työttömyyden kustannukset nousivat yli 30 miljardin markan. Jos massatyttömyyttä ei siis saataisi kuriin, ei saataisi kuriin valtion velkaantumistakaan. Tämä sanoma oli selvinnyt meille kristallinkirkkaana rakentaessamme TV-dokumentin talousohjelmaa.

Valtion taloutta koskevassa keskustelussa oli hämäävää, että valtionvarainministeri ikään kuin virkansa puolesta oli ainoa, jonka tehtävänä oli muistuttaa lähenevästä uhasta. Muiden poliittisen vallan huipulla olevien kannaotoista huokui kuitenkin loputon optimismi. Minule tulikin sellainen käsitys, että valtion korkeat virkamiehetkin syyllistyivät tilanteen vakavyyden vähättelyyn. Mikkelissä on pitkään pidetty kesäkuun puolessa välissä Mikkeli-kesäpäivät, joiden aihepiiri on liittynyt työnantaja- ja työntekijäsuhteisiin. Yritysten henkilöstöpolitiikasta vastaavat johtajat ja runsas ay-aktivistien joukko täyttää Mikkelin konserttisali Mikaelin tilat.

Keällä 1993 piti yhden pääesitelmistä silloinen budjettipäällikkö Raimo Sailas. Hän totesi, että valiton velkaantuminen saadaan hallintaa vuonna 1996, jolloin velka tulee olemaan noin 340 miljardia markkaa. Pidin itsekin yhden esitelmän ja minulla oli tilaisuus keskustella Sailaksen kanssa hänen näkemyksistään. Totesin, että hänen esittämänsä ennuste tuntuu liian optimistiselta, koska työttömyyttä ei pystytä alentamaan siinä määrin, että velkaantuminen saataisiin pysyäytetyksi 340 miljardiin markkaan. Hänen käsityksensä oli, että olen toivoton pessimisti.

Vuoden 1996 lopussa valtion velka oli noin 403 miljardia markkaan ja jos markka ei olisi niin paljon vahvistunut kuluneina vuosina, samalla markan ulkoisella arvolla kuin tilanne oli 1993, valtion velka olisi ollut reilusti yli 420 miljardia markkaa. Mielestäni Sailas syylistyi ongelmien vähättelyyn.

Valtaosa kansanedustajista ei ilmeisesti ymmärtänyt, että valtion velkaantumisen nopeus, verotuksen ankaruus ja massatyöttömyyden samanaikaiset kustannukset tekivät Suomesta haavoittuvan kansantalouden. Hallitus oli koko toimintakautensa viestittänyt, että työttömyyys on hallinnassa ja tavoite, työttömyyden puolittuminen , olisi saavutettavissa vaalikauden loppuun mennessä. Vuodenvaihteessa 1996-97 tuli hallitukselle kuitenkin huonoja uutisia, kun joulukuussa 1996 työttömien määrä nousi noin 40 000 ja työttömyyskortistossa olleiden noin 467 000 lisäksi työttömyyskoulutuksessa oli noin 128 000 eli kokonaistyöttömyys oli lähes 600 000. Lisäksi ennenaikaiselle työttömyyseläkkeelle oli siirretty noin 50 000 henkilöä, jotka hekin tulivat julkisen rahoituksen rasitteeksi, joskin kaunistivat virallisia työttömyyslukuja, Tavalliselta suomalaiselta ja työttömältä alkoi usko hiipua hallituksen kykyyn ratkoa kansantaloutemme kalvavaa ongelmaa.

Lähdeaineisto: Heikki Urmas Uhrina työtön ISBN 951-20-5344-6

Unohdetun kansan Pekka

Soneran osakeannissa yhtiön pääjohtaja Pekka Vennamo sai erityiskohtelun. Erityiskohtelu tarkoitti sitä, että Vennamon sijoitusyhtiö sai lopullisessa osakeannissa kaikki varaamansa osakkeet. Muiden yksityishenkilöiden sijoitusyhtiöille myönnettiin vain noin kymmenen prosenttia. Myynnissä yhden osakkeen sai 45 markan hintaan. Parissa kuukaudessa osakkeen arvo yli kaksinkertaistui. Vennamo sai yhteensä 47 000 osaketta ja maksoi koko osakepotista 2,1 miljonaa markkaa. Saman omistuksen hinta nousi 4,7 miljoonaan markkaan. On syytä epäillä, että liikenneministeriö on tehnyt lainvastaisen päätöksen tehdessään Pekka Vennamolle eritysikohtelun. Sonera-kaupoissa Suomen valtio menetti yli 1000 miljoonaa Suomen markkaa taitamattoman hoidon takia.

Soneran yksityistäminen tapahtu seuraavasti. 28.10.1997 hallituksen talouspoliittinen ministerinvaliokunta päätti jakaa posti-tele-konsernin ja aloittaa telepuolen yksityistämisen. Maaliskuussa liikenneministeriö valitsi myynnin järjestelijäksi Merrill Lynch Internationalin ja Merita Corporate Financen. Talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti käynnistää osakemyyntoperaation. Soneran pääjohtaja Pekka Vennamo ilmoitti 22.9.1998 Rahoitustarkastukselle sisäpiiri-ilmoituskaavakkeella olevansa hallituksen puheenjohtaja Oy Sijoitus-nimisessä yhtiössä. Se on peritty yhtiö, jossa muina hallituksen jäseninä ovat Vennamon äiti ja sisar. Vennamon itsensä mukaan Sijoitus Oy omistaa kaksi osakeyhtiötä ja vähän pörssiosakkeita.

Talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti 7.8.1998 myydä 22,8 prosenttia Sonerasta eli yhteensä 160 miljoonaa osaketta. Niistä 119 miljonaa tarjotaan instituutionaalisille sijoittajille ja 39 miljoonaa yhteisöille. Soneralaisten ostettavasi tarjotaan henkilöstöannissa kaksi miljoonaa osaketta. Ministerille kerrottiin annin yleisjärjestelyistä, mutta johdon osto-oikeuksia ei erityisesti käsitelty.

LM ja annin järjestäjä päättivät 9.10.1998 instituutioilta saamiensa alustavien tarjousten perusteella osakkeen ohjeellisen hintahaarukan, joka oli 36-45 markkaa. 13.10.1998 julkaistiin yli 200-sivuinen listalleottoluettelo, jossa kerrotaan yhtöstä ja osakemyynnistä. 19.10.1998 osakemyynnistä vastaavan liikenneministeriän Soneran ja järjestöpankkien edustajat aloittivat myynnin esittelyn koti- ja ulkomaisille sijoittajille. 21.10.1998 yleisömyynti ja henkilöstöanti alkoivat. 27.10.1998 Vennamo teki uuden sisäpiiri-ilmoituksen, jonka mukaan Sijoutus Oy oli siirtynyt hänen määräysvaltaansa. Oman kertomuksensa mukaan hän osti kahden sisarensa osuuden yhtiöstä. Sijoitus Oy myi pian sen jälkeen toisen omistamistaan asunnoista Sonerakauppojen rahoittamiseksi. Marraskuun alussa Vennamo kertoi liikenneministeriön virkamiehille aikeistaan merkitä Soneran osakkeita sekä omiin nimiinsä että Sijoitus Oy:lle. Virkamiesten mukaan asia kerrottiin liikenneministeri Matti Auralle, joka kuitenkin sanoo olleensa tietämätön asiasta.

9.11.1998 osakkeiden merkintäaika päättyi ja lopulliseksi hinnaksi määrättiin 45 markkaa. Kysyntä ylitti tarjonnan 16-kertaisesti. Valtion nettotulo operaatiosta oli 6.918 miljardia, järjestäjäpankit saavat palkkioina 192 miljoonaa markkaa. Vennamon perhe osti 25211 osaketta, Sijoitus Oy 25000 osaketta eli Vennamon haluamat määrät. Muiden halukkaiden osto-oikeutta rajoitettiin kovalla kädellä.

Päätökset johdon oikeudesta ostaa haluamansa määrät, samoin kuin kaikki muutkin myynnin yksityiskohtia koskevat päätökset teki ministeri Aura. 17.11.1998 Soneran noteeraus aloitettiin Helsingin pörssin päälistalla. Ensimmäisen päivän päätöskurssi oli 62,70 markkaa. Vuoden lopussa kurssi oli kohonnut yli 90 markkaan. Muutamat yritykset tekivät pikavoittoja Soneran annissa rahaa käyttämättä. Pikavoittoja tehneet yritykset antoivat Soneran osakkeista ostotarjouksia miljoonille osakkeille, josta suursijoittajat eli ns. institutionaaliset sijoittajat saivat 10 prosenttia. Yritykset antoivat osakkkeista välittömästi myyntimääräyksen niin, ettei niiden tarvinnut käyttää rahaa ollenkaan. Yritykset saivat näin miljoonavoitot.

Kansainvälisessä myynnissä pääjärjestäjä, tässä tapauksessa Merrill Lynch, pystyi pitkälle sanelemaan, kenelle osakkeet lopulta menivät. Oli lähes mahdotonta arvioida, saati sitten todistaa, millaisia lehmänkauppoja tähän toimintaa sisältyi. Jälkiviisaudella arvioituna Soneran ensimmäinen yksityistäminen toteutettiin liian halvalla. Valtio olisi saanut osakkeista huomattavasti paremmankin hinnan. Mitähän Pekka Vennamon menettelystä sanoisi nyt edesmennyt unohdetun kansan puolustaja, jonka puhessa salamat sinkoilivat säälimättä rötösherrojen suuntaan? Eiköhän pääjohtaja Pekka Vennamon menettely täyttäisi hyvinkin isä-Vennamon tuomitseman häikäilemättömän ja moraalittoman omaneduntavoittelun tunnusmerkit. Ministeri Auran mielestä asiassa ei ole mitään moitittavaa: näin pääjohtajan pitääkin sitoutua yritykseensä. Matti Aura erosi näyttävästi ja nousi lähes kansallissankariksi. Jo ministerinä toimiessaan hän nautti ministerin palkan lisäksi samanaikaisesti 40 000 markaan kuukausipalkkaa Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan tehtävistä.

Lähdeaineisto: Olet maamme Armahin Suomenmaa ISBN 952-91-4593-X

Sopeutuminen gobaalitalouteen

Suomi joutui 1990-luvun alussa talouskriisiin vielä perustaltaan kylmän sodan oloista periytyneillä talouden rakenteilla, jotka vain lakkasivat toimimasta uudessa tilanteessa.Vaikka rahamarkkinoita oli vapautettu, monet valtiollisen ohjailun ja sääntelyn piirteet silti vielä vallitsivat. Suomen vapaakauppasopimus Euroopan yhteisön piirissä oli toistaiseksi ulotettu koskemaan vain teollisuustuotteita, joten sen ulkopuolella toimi suuri osa kansantaloudesta.

Oma valuutta oli kansallisin toimin vielä ohjailtavissa, joskin oli päätetty sopeutumisesta Euroopan yhteiseen rahapolitiikkaan. Maailmalta tulevia valuuttakurssipaineita ei kuitenkaan voitu estää. Valuutta oli totuttu devalvoimaan viennin tukemisen vaatiessa, mutta pienen valuutan kiinteän kurssin puolustaminen osoittautui entista vaikeammaksi, kun talouden perusta muuten horjui ja ulkomaisen lainanoton tarve kasvoi kilpaa korkojen kanssa. Ratkaisuksi ongelmaan löydettiin lopulta markan arvon päästäminen kellumaan, jolloin markkinat päättivät sen kurssista. Tämä osoittautui vientiteollisuuden etuja palvelevaksi sekä muutenkin hyväksytyksi ja toimivaksi järjestelyksi, joten vähitelleen rahoituskriisi saatiin hallintaan.

Elintason nousun takasi vuosina 1980-2010 BKT:n keskimääräinen 2,2 prosentin vuosikasvu. Se oli alempi kuin viime vuosisadalla yleensä mutta kehittyneelle taloudelle aivan hyvä saavutus, varsinkin kun otetaan huomioon vakavat taantumat 1990-luvun alussa ja vuonna 2009. Vuosina 1994–2007 vuosittainen talouskasvu oli korkealla, keskimäärin 3,8 prosentin tasolla.

Suomen talouskavu vuosina 2000-2008 ylitti jokaisena vuonna EU-maiden keskiarvon, viitenä vuonna ( 2000 ja 2004-2007) jopa yli prosenttiyksiköllä. Vuonna 2008 kasvu Suomessa hidastui selvästi mutta pysyi vielä EU-keskiarvon tuntumassa. Voidaan siis todeta Suomen talouden kokonaisuutena katsottuna sopeutuneen hyvin toimintaan EU:n sisämarkkinoilla.

Euroopassa elettiin vakavan kriisin aikaa keväällä 1999, kun sotilasliitto Nato pakotti Jugoslaviaa pommittamalla serbihallinnon poistumaan Kosovosta. Suomi osallistui EU.n tulevana puheenjohtajamaana sodan lopettamiseen tähtääviin ponnisteluihin yhteistyössä alkuvuoden puheenjohtajamaan Saksan ja Venäjän edustajien kanssa. Presidentti Martti Ahtisaari johti loppuvaiheessa suurvaltojen valtuuksilla ja Suomen ulkoasiainhallinnon avustuksella Kosovan aselevon toteutukseen liittyneitä neuvotteluja, joiden tulokset YK:n turvallisuusneuvosto vahvisti päätöslauselmaan.

Kokemukset Kosovan sodasta ja EU:n verraten vähäisestä roolista sen yhteydessä loivät leimansa unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämiskaavailuihin. Yleisesti hyväksyttiin ajatus että Euroopan unionin tulisi pystyä paremmin huolehtimaan maanosansa turvallisuudesta, joten odotukset yhteisen turvallisupolitiikan päätöksenteon ja keinovalikoiman kehittämiseksi olivat suuret.

Suomen EU-puheenjohtajuus alkoi keskikesällä 1999 sikäli suotuisissa merkeissä, että kotimaassa kansalaismielipide oli kääntynyt unonille entistä myönteisemmäksi ja Euroopassa Suomi oli opittu tuntemaan aktiivisesti EU:n kehittämiseen suuntautuneena jäsenmaana. Pääministeri Paavo Lipposen toinen hallitus jatkoi maaliskuun vaalien jälkeen lähes entisessä kokoonpanossaan, joka oli jo tottunut EU-asioiden hoitoon.

EU.n komissio oli joutunut keväällä eroamaan eikä uuden komission työskentely ollut vielä kunnolla käynnistynyt, joten siitäkin syystä EU:n neuvoston puheenjohtajalle tuli paljon vastuuta toimintojen käynnissä pitämisestä. Suomi ilmoitti pyrkivänsä siihen, että Euroopan unioni siirtyisi uudelle vuosituhannelle ”vahvana ja avoimena”. Näiden tavoitteiden muuntaminen konkreettisiksi teoiksi oli vaikeaa, koska myös Euroopan parlamentti eli kesäkuisten vaalien jälkeen vielä järjestäytymisvaiheessa.

Tampereella lokakuussa 1999 pidetyssä Eurooppa-neuvoston kokouksessa keskityttiin sisäisiin asioihin, jolloin määritettiin tavoitteeksi saada unionista entistä enemmän vapauden, turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden alue. Kokous jäi historiaan yhtenä Euroopan unionin onnistuneimmista, sillä ilmapiiri oli yhteisille päätoksille myänteinen. Siinä yhteydessä luotiin pohja unionin sisäisen turvallisuuden strategialle, jota oikeudellisten asioiden osasto ryhtyi toteuttamaan tutkimuksilla, viranomaisharjoituksilla ja laatimalla suosituksia käytännön toimia varten.

Helsingin Eurooppa-neuvoston kokouksessa joulukuussa 1999 käsiteltiin unionin laajentumista sekä turvallisuus- ja puolustupolitiikan kehittämistä. Laajentumiskysymyksessä omaksuttiin kanta, jonka mukaan neuvotteluja jatketaan tai aloitetaan suuren maajoukon kassa, jolloin tähtäimessa oli kaikkiaan 12 uuden jäsenen hyväksyminen lähivuosina. Lisäksi Turkile vakuutettiin, että sen jäsenyyttä pyritään edistämään.

Lähdeaineisto Pekka Visuri Maailman muutos ja Suomi ISBN 978-951-37678-2