Paasikiven päiväkirjat

Tohtori Aarne Koskimies, joka oli Alli Paasikivelle sukua, kävi luonani Linnassa kaksi kertaa toukokuussa 1984 ja toi nähtäväksi Urho Kekkosen vuosina 1957-59 kirjoittamia kirjeitä. Ne koskivat Kansallis-Osake-Pankin talletusholvissa olevia Paasikiven päiväkirjamuistiinpanoja. Kirjeissä Kekkonen korosti, että eheää Paasikivi-kuvaa pitäisi varjella. Ilmoitin yhtyväni tähän kantaan. Myöhemmin kävi selville, että Kekkosen luettavana olleet Paasikiven muistelmat olivat olleet vain professori Arvi Korhosen kokoama osa, jopa vähäisempi osa niistä muistiinpanoista, jotka olivat Kansallispankin holvissa.

Kekkosen kirjeitä Alli Paasikivelle oli kahden vuoden ajalta. Ensimmäisissä kirjeissänsä Kekkonen eräin varauksin piti muistelmien julkaisua perusteltuna, mutta vähitellen kirjeisiin tuli kriittisempää sävyä. Kun Alli Paasikivi päätti tallettaa päiväkirja-aineiston niin, että ne olisivat julkaisuvapaat 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Kekkonen oli selvästi helpottunut. Vasta tohtori Koskimiehen kautta tulinkin tietoiseksi Paasikiven päiväkirjamerkintöjen olemassaolosta ja niiden odotettavissa olevasta julkitulosta.

Olin toukokuussa 1984 TV-2:n päätoimittajatentissä vetänyt Paasikiveä esille omien ratkaisujeni taustaksi. Toimittaja Juhani Wiio totesi ohjelmassa, että toiminnassani oli haluttu nähdä eroja edeltäjieni, erityisesti Kekkosen, toimintaan. Hän kysyi, kuinka perusteltua tällainen vertailu oli ja kehen edeltäjääni itse haluaisin toimintaani verrattavan. Sanoin, että minulle oli se etu, että saatoin ottaa lähtökohdaksi sen, mitä Kekkonen olisi tehnyt uudessa tilanteessa. Mutta totesin myös, että ”mitä yleiseen asennoitumiseen tulee, niin minusta ihan oikein julkisuudessa on tulkittu asia niin, että minä olen lähtien hänen linjastaan jossakin määrin kulkenut Paasikiveen päin”.

Moskovaan siirtynyt Viktor Vladimirov tuli toukokuussa 1985 käymään ja sanoi saaneensa tehtäväkseen varoittaa Paasikiven päiväkirjojen sisällöstä. Ihmettelin, mistä he tiesivät niitten sisällöstä, kun me emme tienneet. Vladimirov vastasi heidän tietonsa perustavan siihen, mitä Kekkonen oli kertonut. Ennen kuin Paasikiven päiväkirjat syksyllä 1985 ilmestyivät, sain ne luettavakseni. Päiväkirjat oli otettu Kansallispankin holvista heinäkuussa 1985. Pyrin pitämään lukemisessani kiirettä, mutta J.K. Paasikiven oikeudenomistajat olivat jo päättäneet saamiensa suositusten mukaisesti julkistaa ne. Kävi selville, että ne olivat puhtaaksikirjoitettuja ja suhteellisen helposti julkaisuasuun saatettavissa. Esitin epäilyksiä, oliko viisasta julkaista päiväkirjojen merkinnät sellaisenaan ja viittasin tarpeeseen pitää kiinni eheämmän kaltaisesta Paasikivi-kuvasta. Minusta ei kuitenkaan ollut viisasta mennä sen pidemmälle kuin esittää epäilyjä.

Myöhemmin käydyssä keskustelussa katsottiin mielestäni perustellusti, että päiväkirjamerkinnät eivät olleet kokonaisuudessaan aitoja, vaan niitä oli Paasikiven itsensä toimesta myöhemmin muokattu, sanontoja oli muutettu ja joitakin merkintöjä ilmeisesti poistettu. Minustakin oli selvää, että Paasikivi oli aikonut presidentin toimesta luovuttuansa ryhtyä muokkaamaan itse niitä eheämpään asuun. Asia oli ilmeisesti niin kuin Paasikiven pojanpoika Juhani Paasikivi keskustellessamme sanoi: isoisä ei halunnut ajatella kuolemaansa.

Keskusteluni venäläisten kanssa päättyi siihen, että sanoin kirjoittavani pian Gorbatshoville kirjeen maittemme välisistä suhteista ja että sisällyttäisin siihen maininnan tästäkin asiasta. ”Luettuani laajan aineiston läpi saatoin todeta, että siihen sisältyy paljon Paasikivelle tunnetusti epäluuloisia pohdintoja muista ihmisistä ja valtioista. Katsoin, että näiden pohdintojen julkaiseminen ei vaaranna Suomen suhteita ulkovaltoihin.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto: Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Koivisto KGB:n otteessa

Koivisto oppi tien KGB:n residentin Viktor Vladimirovin asuntoon osoitteessa Pietarinkatu 3 viimeistään 17.2.1971, jolloin hän vietti illan Viktor Vladimirovin virka-asunnossa. Koiviston kontakti oli I sihteeri Hrabskov. Koivisto oli koko 1970-luvun aina valintaansa saakka presidentiksi vuonna 1982 kiinteässä suhteessa KGB:hen, joten presidentti Koiviston kontaktit kyseiseen tiedustelujärjestöön eivät ole mikään uusi käänne Koiviston poliittisella uralla. Kun KGB:n residentti Viktor Vladimorov oli valittu Ahti Karjalaista varten, pääministeri Mauno Koivisto joutui tyytymään lähetystöneuvokseksi edenneeseen Valentin Kossoviin. Hän otti tämän vastaan 31.7.1981 virka-asunnossaan Kesärannassa lounasaikaan, kello 12.00. Kosov oli vain kahta viikkoa aiemmin 13.7.1981 tavannut presidentti Kekkosen kansliapäällikön Juhani Perttusen ravintola Töölönrannassa. Kossov oli saanut tiedustelutukea I sihteeriltä Viktor Kubekiniltä. Kossov oli erityisen aktiivinen lounasisäntä keväällä 1981. Hän oli tavannut SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerin Pentti Väänäsen 27.2.1981, kansanedustaja Lasse Lehtisen 16.4.1981 sekä Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajan Aimo Kairamon kaksi kertaa 11.5. ja 9.6.1981.

Kekkosen jo erottua ja Koiviston toimiessa vt. presidenttinä Kossov tapasi SDP:n hallintopäällikön Mauno Ihalaisen 10.12.1981 lounaalla ravintola Varraksessa. Ja pisteen i:n päällä hän tapasi SDP:n puoluejohtajan Kalevi Sorsan 15.12.1981 eduskunnassa. Tässä tilanteessa Koiviston voitto näytti jo kaikin puolin varmalta. Kyseessä oli hänen ulkopoliittisen luotettavuutensa takaaminen. Presidentti vaihtui. Bernsteinilainen sosialisti Mauno Koivisto oli persoonana kovin erilainen kuin porvarilliset Paasikivi ja Kekkonen. Kyse oli henkisestä itsenäisyydestä suhteesta suureen naapuriin. Mauno Koivisto kysyi, jopa kirjallisesti, Kremlin mielipidettä kaikkiin oleellisiin asioihin etukäteen. Hän oli näistä kolmesta presidentistä selkeästi epäitsenäisin. Ulkopoliitikko Mauno Koivisto on lyhyesti luonnehdittavissa kehityksellä: Nordekin tunarista 1960-luvun lopulla syliin 1980-luvun alussa ja hyväksi vähemmistökommunistien silmissä. Tärkeä seikka oli Mihail Gorbatsovin nousu valtaan maaliskuussa vuonna 1985. Hän muutti NKP:n suhtautumisen ulkomaisiin kommunistisiin puolueisiin, suomalaiset mukaan lukien. Moskova-uskolliset puolueet, Ranskan kp ja taistolaiset Suomessa, saivat karvaasti havaita, että uskollisuus Moskovalle oli menettämässä merkitystään, vaikka esim. Ranskan kp:n puheenjohtaja Georges Marchais sai yhä edelleen varsin hyvin rahoitusta, aina vuoteen 1991 saakka. Kymmenvuotiskaudella 1981-1991 RaKP sai yhteensä 24 miljoonaa dollaria.

Muutoksen oireet olivat käsin kosketeltavia. Gorbatshov risti politiikkansa ”perestroikaksi”, uudelleenrakentamisen aikakaudeksi. Tämä kaikki oli mannaa Suomen presidentille Mauno Koivistolle. Hänen henkinen sitoutuneisuutensa Mihail Gorbatshoviin nousi välittömästi korkeisiin mittoihin. Koivisto alkoi samastua Kremlin uuteen herraan ja tämän visioihin uudesta Neuvostoliitosta – Koivistohan saattoi päätellä suurvalta Neuvostoliiton valtioideologian lähenevän hänen omaa maailmankatsomustaan. Koiviston kyky omaehtoiseen toimintaan väheni entisestään, mikäli mahdollista.

Gorbatshovilla oli käytössään maansa parhaat tietokanavat. KGB oli edelleen voimissaan. KGB:n rooli oli yhä yhtä keskeinen kuin ennenkin. Se oli ulkopolitiikassa edelleen johtavassa toteuttavassa asemassa verrattuna muihin valtion orgaaneihin, kuten ulkoministeriöön, ja määritteli vuonna 1988 tehtävänsä näin, vaikka NKP ei enää pitänyt luokkataistelua keskeisenä ajankohtaisena tavoitteenaan, akuutti Neuvostoliiton pelastamistehtävä oli noussut etualalle. Suomessa KGB:n keskeinen tehtävä oli ylläpitää vanhaa mallia, jossa Suomen valtaapitävät pysyisivät neuvostomyönteisillä linjoilla. Neuvostoliiton hajoamisen edistäminen, kuten esimerkiksi Baltian maiden itsenäistymisen tukeminen, oli neuvostovastaista toimintaa. Sen torjuminen oli yhä KGB:n keskeinen tehtävä Suomessa. DDR antoi sivustatukea, niin kauan kuin se kykeni. Se arvioi jatkuvasti neuvostovastaisuuden ilmenemistä Suomessa. Presidentti Mauno Koiviston muutoksia pelkäävä ja KGB:n tavoitteiden mukainen linja tuli hyvin esille hänen puheessaan 1.1.1989. Hän totesi: ”En odota, että rajoja Euroopassa alettaisiin siirrellä, että valtakunta katoaisi ja uusia syntyisi.” Samalla hän otti kantaa ennen kaikkea Neuvostoliiton puolesta ja noudatti tätä johdonmukaisesti niin kauan kuin suinkin kykeni. Hän ei voinut toimia neuvostovastaisella tavalla.

Koivisto suoritti valtiovierailun DDR:ään ajankohtana (29.9.-1.10.1987), jolloin sosialistisessa maailmassa jo rutisi voimakkaasti. Mutta Koiviston ”mikään ei muutu”-politiikka sopi hyvin valtiovierailulle DDR:ään. On selvää, että Koiviston vierailu miellytti isäntiä. Poliittisesti Stasi kiinnitti vierailuun erityisen paljon huomiota.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 – strategia ja toiminta ISBN 951-20-6548-7

”Emme voi jatkaa tällä tavalla”

Vuoden 1984 lopussa Suomella ei mennyt erityisen hyvin. Ensin presidentti Koivisto joutui Britanniaan 13.-16.11. tekemänsä valtiovierailun yhteydessä kokemaan kovia. Neuvottelussa pääministeri Margaret Thatcherin kanssa kävi ilmi, että Koiviston tiedot suurvaltanaapurimaansa oloista ja poliittisesta kehityksestä poikkesivat Downing Streetin emännän näkemyksistä. Myös Thatcherin optimistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta poikkesi selkeästi Koiviston pessimismistä. Sattumoisin SPD:n puheenjohtaja Willi Brandt oli 15.11. Helsingissä ennakoinut, että suurvallat tulisivat palaamaan seuraavan vuoden aikana neuvottelupöytiin ja Honeckerin SLT:n vierailun toteutuvan myöhemmin vuoden 1985 kuluessa. DDR:n edustusto laati laajan tiedusteluraportin Brandtin vierailusta. Vierailusta teki selkoa Bredowille 14.11. SDP:n sihteeri Lauri Kangas, joka antoi Bachille myös SI:n Tokion konferenssin ( 8.-10. 11.1984) hyväksymän vetoomuksen sekä kaksi muuta SI:n ajankohtaista asiakirjaa ( Stoltenbergin Nicaragua-raportin ja SI:n byröön Rio de Jaineiron julistuksen).

Koiviston ja Thatcherin mielipide-eroja tuskin voi selittää tietämyksen puutteella vaan ideologisilla syillä. Thatcher ajoi liberalistista muutosta sekä talouspolitiikassa että kansainvälisissä suhteissa. Hän oli Yhdysvaltojen liittolainen. Koivisto harasi vastaan, ymmärsi neuvostojohdon ”kollektiivista”, hitaampaa, päätöksentekoa. Koivisto näki Neuvostoliiton jos ei liittolaisena niin ainakin ”hyvänä ystävänä”.

Huonosti menneen valtiovierailun kruunasi Southamptonin satamalaiturilla koettu episodi loistoristeilijän kastamistilaisuudessa, johon Diana saapui hieman myöhässä. Koivisto harmistui iltapäivälehtien kuvaukseen hänen ja prinsessa Dianana tapaamisesta. ”Manulta jäivät kädet taskuun ja Tellervo unohti niiata”. Seurasi syyllisten jahti, ensin kansliasta ja suurlähetystöstä, sitten mediasta. Jaana-lehti sai lopulta presidentiltä lausunnon: ”Siinä laiturilla myös ajattelin, että jos joku nyt meidän seurueestamme ryhtyy polviansa notkistelemalla osoittamaan alamaisuuttaan vieraan vallan edustajalle minun läsnä ollessani, niin hän syyllistyy maanpetokseen, tosin lieventävien asianhaarojen vallitessa.”

Suomen turvallisuuspoliittinen kriisinhallinta ei toiminut myöskään silloin, kun 2.1.1985 Norjassa räjähti uutispommi. Barentsinmereltä oli ammuttu Suomeen ohjautunut taktinen ohjus, toisen lausunnon mukaan risteilyohjus, jossa on saattanut olla ydinlataus. Syntyneessä mediameuhkassa kukaan ei huomannut, että uutinen julkistettiin 4-5 tapahtuman jälkeen. Naton tutkat olivat täsmällisesti kyenneet paikallistamaan ja rekisteröimään ohjuksen. Se löytyi vasta tammikuun lopulla, vaiheessa ”kun Inarin ohjus uhkasi kehittyä uuden suomettumiskeskustelun kantoraketiksi”, kuten Jukka Tarkka toteaa. Uutta suomettumiskeskustelua ruokki epätoivoinen ulko- ja puolustushallinnon tiedotuslinja, jossa kieltäydyttiin puhumasta risteilyohjuksesta tai ilmatilan loukkauksesta. ”Sensaatiohakuinen risteilyohjuskeskustelu ei vastaa käsitystämme maalin laadusta”, sanoi puolustusvoimien komentaja 14.1. Seuraavana päivänä poromies Veijo Saijets löysi Inarinjärven jäältä muovin palan, jonka hän toimitti 28.1. sotilasviranomaisille. Inarin pakkasmaasto nousi uudelleen maailman mediaan, kun päästiin nostotoimiin ja kamerat välittivät nostettavien osien venäjänkielisiä kylkitekstejä. Lopulta Neuvostoliitto suostui maksamaan puolen miljoonan markan nostokuluja, muttei vahingonkorvauksia. Suurlähettiläs Sobolev sentään esitti pahoittelunsa ”maalilaitteen” harhautumisesta Suomen maaperälle.

Neuvostoliitto ei olisi ollut Neuvostoliitto, ellei se olisi käyttänyt ohjusjupakkaa verhona tehostaessaan neuvostovastaisuuksien ilmiantoja. Maaliskuussa SKP:n keskuskomiteassa huomattiin, että Suomessa oli ryhdytty elvyttämään neuvostovastaisia asenteita. Paavo Lipponen varoitti ulkopoliittisia keskustelijoita ”kokeilemasta rajoja” ja ”amerikkalaisuuden ihannoinnista”. Keskustapuolueen Suomenmaa ryhtyi myös vetelemään rajoja keskustelulla. ”On sellaista urheiluhenkeä, että kuka lohkaisee ja kuinka paljon Neuvostoliitosta.”

Hieman odottamatta NKP:n politbyroo valitsi Tsernenkon seuraajaksi 11.3. maataloudesta vastanneen politbyroon jäsenen Mihail Gorbatshovin. Yllättävä valinta oli sikälikin, että nimenomaan maataloudessa Neuvostoliitto oli kokenut katastrofin toisensa jälkeen jo 1970-luvun puolivälistä alkaen.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Epävirallinen matka Neuvostoliittoon 25.4. – 3.5.1984

Koiviston kotiuduttua onnistuneelta Kuusamon hiihtoretkeltä ohjelmassa odotti epävirallinen matka Neuvostoliittoon. Moskovassa tällaista matkaa nimitettiin lomamatkaksi, koska suurin osa siitä vietettiin jossakin sääolosuhteiltaan sopivassa lomakohteessa, yleensä Mustameren tai Kaspianmeren rantamilla. Tällä kertaa matka suunnattiin Moskovassa vietetyn ensimmäisen vierailupäivän jälkeen Krimille. Koiviston kannalta merkityksellisin olisi päivä Moskovassa, jossa hän tapaisi uuden puoluejohtajan Konstantin Tsernenkon. Koiviston mieltymystä junamatkoihin toteutettiin matkustamalla Moskovaan rautateitse. Sekä presidentin että valtioneuvoston vaunu kiinnitettiin junaan. Asemalaiturilla oli pieni saattajajoukko pääministerin johdolla. Matkaseurueessa olivat alivaltiosihteeri Klaus Törnudd ja Jaakko Kalela. Kirjoittaja, Taisto Tolvanen, maisteri Natalia von Fersen rouva Koiviston tulkkina sekä Tapani Kivimäki ja Pekka Vilpas olivat myös mukana.

Koivistoja oltiin Moskovassa vastassa ensimmäisen varapresidentin Vasili Kuznetsovin johdolla. Asemalta siirryttiin majapaikkaan Leninvuorille, aikanaan Varpusvuoriksi kutsutuille kukkuloilla, joilta aukeaa laajat näkymät Moskovan yli. Alueelle oli rakennettu suuri valtion vierastaloyhdyskunta, jossa jokainen talo muodostaa oman muurien ja aitojen ympäröimän yksikkönsä. Mitä arvokkaammalle vieraalle talo oli tarkoitettu, sitä komeampi puisto hiekoitettuine ja haravoituine puistokäytävineen sitä ympäröi. Moskovassa käyntien aikana kirjoittajalla oli mahdollisuus todeta Suomen presidentin majapaikkaa ympäröivä puisto komeaksi ja hyvin hoidetuksi. Kiireisinäkin aamuina Koivisto tapasi tehdä puistossa pienen kävelylenkin turvapäällikkö Viktorin seurassa.

Rakennusten huonejärjestys vaihtelee hiukan, alakerrassa on yleensä komea aula sohvaryhmineen ja palmuineen. Alakertaan on sijoitettu myös ruokasali, keittiö, turvamiesten ja vahtimestarien tilat sekä joitakin vierashuoneita, usein myös elokuvasali ja biljardihuone, jotka ovat lähes vakiorakenteita sikäläisissä vierastaloissa. Vieraiden ei oletettu poistuvan omaehtoisille kaupunkikierroksille, ja siksi viihdykettä oli oltava omassa majapaikassa. Yläkerroksessa olivat arvovieraiden sviitit ja heidän apulaistensa komea yksiöt tai kaksiot sekä yhteiset oleskelu- ja neuvottelutilat.

Palvelu oli erinomaista, ja tilat pidettiin puhtaana ja hyvässä kunnossa. Huoneista löytyi vodkaa, viinejä, virvoitusjuomia ja hedelmiä. Mihail Gorbatshov ja vodkakielto odottivat vielä aikaansa. Kivennäisvesipullojen vieressä oli venäläinen erikoisuus, hyvin loivaksi kartioksi hiottu luonnonkorkkinen pullonsulkija, joka oli helppo painaa vajaan Narzan-kivennäisvesipullon suulle. Kartion loivuuden takia korkki pysyi tiukasti paikoillaan. Sellainen korkki on jossain matkapakkauksessa tullut kirjoittajallekin muistoksi Suomeen. Kylpyhuoneesta löytyi kaikki tarpeellinen vaakaa myöten. Nämä näyttivät poikkeuksetta pari, kolme kiloa vähemmän kuin vaaka kotona.

Iltapäivän lopulla pidettiin valtionpäämiesten väliset keskustelut. Koivisto kertoo muistelmissaan: ”Kun sitten tapasin Tsernenkon Kremlissä, näin miten vaikeata hänelle oli liikkuminen ja puhuminenkin. Neuvottelumme olivat hyvin muodolliset. Hän luki oman puheenvuoronsa ja minä luin oman puheenvuoroni. Sen jälkeen Gromyko esitti jonkin kommentin säästä Krimillä, jonne olimme menossa.” Tsernenkoa tukevat turvamiehet hellittivät hänen käsivarsistaan vain virallisen valokuvauksen ajaksi ja hänen istuuduttuaan pöytään. Keskustelujen ajan istuimme Kivimäen kanssa suuressa etuhuoneessa, jonne meille tarjoiltiin teetä, makeita pikkuleipiä ja virvokkeita.

Keskustelut päättyivät vajaan tunnin kuluttua, ja Koivisto siirtyi suoraan Suomen suurlähetystöön, jonne suomalaiset tiedotusvälineet oli kutsuttu. Illallinen nautittiin suurlähettiläs Karhilon ja rouva Liisa Karhilon luona suurlähetystössä. He olivat erinomaisia Suomen diplomaattikunnan edustajia, kulttuurin ja musiikin tuntijoita, Liisa konsertoivat pianisti. Lähdeaineisto: Veikko Vesterinen Presidentti Koiviston adjutanttina ISBN 951-20-4963-5

Juri Andropovin kuolema

Vuosi 1984 alkoi lisääntyvin merkein siitä, että NKP:n pääsihteerin Juri Andropovin kunto oli heikkenemäss. Kävi selville, että Andropovin terveydentilan takia sekä NKP:n keskuskomitean että Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vuoden 1983 lopulla pidettäväksi tarkoitetut kokoukset oli hänen kuntoutumisensa toivossa lykätty myöhäisempään ajankohtaan. Kävi selville, että kaikki tärkeät paperit selostettiin Andropoville, että hän teki niihin merkintöjänsä ja huomautuksiansa ja että hän sillä tavalla osallistui päätöksentekoon. Tämä viittasi siihen, että hän ei enää voinut fyysisesti olla kokouksissa läsnä.

Juri Andropov kuoli 10. helmikuuta 1984 sairastettuaan pidemmän aikaa ja oltuaan kaikesta päättäen viimeiset viikot vuoteen omana elintoimintoja ylläpitävään koneistoon kytkettynä. Neuvostoliitossa noudatetun käytännön mukaan johtohenkilöiden eläessä heidän voinnistaan ei kerrottu periaatteessa mitään julkisuuteen, mutta heidän kuolemansa jälkeen julkaistiin yksityiskohtainen lääkärikollegion antama todistus asianomaisen terveydentilasta. Kun Andropov oli kuollut, lääkärikollegio antoi lausunnon, joka julkaistiin ja jossa oli kuvattu edesmenneen terveydentila ja kerrottu kuolinsyy. Näin oli menetelty myös Brezhnevin kohdalta, jolloin vasta minullekin selvisi kuinka vaikeita sairauksia hän oli viime vuosinaan läpikäynyt.

Georgi Arbatov julkaisi vuonna 1991 kirjan Neuvostoliiton uusimmasta historiasta. Hänen mukaansa Leonid Brezhnev oli viimeisen vakavan sairastumisensa jälkeen hyvin heikosti työkykyinen ja hänen luonteensakin oli sairauden takia muuttunut kielteiseen suuntaan. Hänen jälkeensä johtoon valittiin jo valintahetkellä vakavasti sairas Juri Andropov. Arbatovin mukaan Andropov oli täysin järjissään kuolemaansa asti, mutta voi hyvin kuvitella niitä vaikeuksia, joita hänellä ja koko Neuvostoliiton päätöksentekojärjestelmällä oli, kun kansainväliset suhteet rajusti huononivat ja kun korealainen matkustajakone ammuttiin alas siitä johtuvine kaikkine seurauksineen. Neuvostoliiton kehitys olisi varmasti ollut toisenlainen kuin miksi se muodostui, jos Juri Andropov olisi tullut johtoon viittä vuotta aikaisemmin. Sen sijaan en usko, että Mihail Gorbatshovin valituksi tulo Konstatin Tsernenkon sijaan olisi sanottavaa muutosta kehitykseen aiheuttanut. Tsernonkin aikana Gorbatshov sai hyvän otteen asioihin. Vaikka minusta historiallisia prosesseja ajatellen aina täytyy olla sitä mieltä, että toisinkin olisi voinut käydä ja että tulevaisuuttakin ajatellen on vaihtoehtoja, on vakaumukseni, että neuvostojärjestelmä oli joka tapauksessa tullut tiensä päähän. Sen ideologiasta oli tullut kanonisoitu sarja uskonkappaleita, aatekeskustelut olivat skolastisia, oli tapahtunut suuri vieraantuminen arkitodellisuudesta.

Kun Brezhnevin tilalle oli vuonna 1982 valittu henkisesti vireä Andropov, se oli herättänyt Neuvostoliiton aktiivisen puolueväen piirissä suurta innostusta. Kun Andropovin jälkeen valittiin kuolemansairas Konstatin Tshernenko, vaikutus aktiivipuolueväkeen oli lähinnä lamauttava, ja varsin avointa kritiikkiä tuli esille. Kuulin Tshernenkon valinnasta pääsihteeriksi Vladimirovilta, joka oli meitä lentokentällä vastassa saapuessamme Moskovaan Juri Andropovin hautajaisiin. Vladimirov oli valintaa kohtaan kriittinen. Hän sanoi, että Suomessa on monia hyviä asioita kuten esimerkiksi eläkeikä. Hän kertoi pojanpoikansa kertoneen, että heillä koulussa vitsailtiin, että nyt oli meneillään Äkillisten Hautajaisten Viisivuotiskausi.

Huhtikuun lopulla kävin vierailulla Moskovassa, jolloin tapasin Tsernenkon. Sen jälkeen vietimme lomapäiviä Krimillä. Valmisteltaessa vierailuamme Vladimirov kertoi avoimesti edessä olevista tilanteista. Hän mm. esitti, että lausuisin lämpimiä sanoja Tsernenkosta, joka Vladimirovin mukaan pitäisi siitä, toisin kuin Andropov. Kun sitten tapasin Tsernenkon Kremlissä, näin miten vaikeata hänelle oli liikkuminen ja puhuminenkin. Neuvottelumme olivat hyvin muodolliset. Hän luki oman puheenvuoronsa ja minä luin oman puheenvuoroni. Sen jälkeen Gromyko esitti jonkin kommentin säästä Krimillä, jonne olimme menossa.

George Bush kirjoitti vierailun aikaan minulle kirjeen pyytäen minua matkani jälkeen kertomaan vaikutelmistani. Kirjoitin toukokuussa myös Ranskan presidentille Francois Mitterandille, joka valmistautui vierailemaan Neuvostoliitossa. George Bush kiitti 1. kesäkuuta päivätyssä kirjeessään Neuvostoliiton matkaltani kirjoittamistani vaikutelmista.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Idänsuhteiden vakautta varmistellaan

Neuvostoliiton puoluejohtaja ja valtionpäämies J.V. Andropov kuoli 9.2.1984. Hänen seuraajakseen NKP:n keskuskomitean pääsihteerinä valittiin vain neljä päivää myöhemmin puolueen vanhaan kaartiin ja siihenastiseen ydinjohtoon kuulunut K.U. Tshernenko, jota oli useasti luonnehdittu L.I. Brezhnevin varjoksi. Vaikuttajana hän oli jäänyt asiantuntijoillekin epämääräiseksi hahmoksi vallan kuluaareissa. Hänen todellisesta roolistaan ei osattu sanoa mitään varmaan. Vain se tiedettiin, että hän oli, kuten edeltäjänsäkin, valtaan noustessaan jo sairauden merkitsemä mies.

Johdon vaihtuminen Moskovassa viritti Suomessa levottomuutta, kuten se oli tehnyt aina ennenkin. Uudesta pääsihteeristä, puhtaaksi viljellystä puolueteknokraatista, tiedettiin kovin vähän. Sekin mikä tiedettiin, hermostutti: Tsernenkon tietoja Suomesta luonnehdittiin marginaalisiksi, ja siksi kannettiin huolta siitä, miten johdon vaihtuminen tulisi heijastumaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin ja sitä kautta Suomen asemaan. Eikä pelkoja vähentänyt ainakaan se, että ministerineuvos V.M. Vladimirov, Helsingin KGB-residentti ja presidentti Mauno Koiviston yhteyskanava Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon, ei millään tavoin peitellyt kriittistä suhtautumistaan uuteen johtajaan. ”… oli täysin järjetöntä luottaa minkäänlaisten uudistusten toteutumiseen Tsernenkon johdolla. Tsernenko oli Brezhnevin varjo ja salkunkantaja, ”pysähtyneisyyden” ruumiillistuma ja sen kriisitilan symboli, johon maa oli ajautunut. Hänen kohoamisensa ….. puolueen ja valtion korkeimpiin virkoihin herätti ihmettelyä ja pettymystä … Hän ei nauttinut suosiota omassa maassaan enempää kuin sen rajojen ulkopuolella.” Murskaavat kommentit ovat peräisin vasta Vladimirovin muistelmista, mutta Koiviston merkitsemästä voi päätellä, ettei ministerineuvos salannut tämänkaltaisia näkemyksiä ainakaan Suomen presidentiltä.

Mitä ilmeisimmin Vladimirov viestitti Moskovaan suomalaisten levottomuudesta ja ehdotti toimia sen hälventämiseksi. NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla työskennellyt V.G. Fjodorov on muistellut Vladimirovia suorastaan vaatineen ”konkreettista näyttöä” Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ”johdonmukaisuudesta ja jatkuvuudesta”. Tällaiseksi näytöksi kaavailtiin Koiviston epävirallista vierailua, jonka aikana hän tapaisi uuden pääsihteerin. Vladimirov on myöhemmin perustellut aloitteellisuuttaan sillä, että vierailu osoittaisi suomalaisille Neuvostoliiton ulkopolitiikan jatkuvan ennallaan. Mutta yhtä olennainen oli varmasti hänen toinen, itsekkäämpi motiivinsa: linjalle, jota Neuvostoliiton ulkopoliittinen apparaatti oli noudattanut suhtautumisessa Suomeen oli saatava puolueen uuden pääsihteerin muodollinen hyväksyminen. Parhaiten se tapahtuisi juuri vierailun ja sen valmistelujen myötä.

Koivistolla ei luonnollisesti ollut mitään kaavailtua vierailua vastaan. Kutsu tulikin siten neuvostoliittolaisittain yllättävän nopeasti. Jo huhtikuun puolivälissä Linnan kanslia saattoi kertoa tiedotusvälineille presidenttiparin vierailun Neuvostoliitossa alkavan 26.4.1984 ja Koiviston tulevan
sen aikana tapaamaan Tsernenkon.

Presidentti Koivisto ilmaisi julkisesti tyytyväisyytensä siitä, että tilaisuus tapaamiseen Tsernenkon kanssa järjestyi niin nopeasti. Vierailun luonteen hän olisi kuitenkin suonut olevan toinen. Hän oli silmin nähden vaivautunut joutuessaan korostamaan uteliaille lehtimiehille, ettei kysymys ollut pelkästään lomamatkasta, vaikka valtaosa ajasta olikin varattu oleskeluun Krimillä.

Voitokseen Koivisto saattoi joka tapauksessa lukea sen, että hän oli oleva ensimmäinen valtionpäämies, jonka Tsernenko tapaisi tultuaan nimitetyksi Korkeimman neuvoston puheenmiehistön puheenjohtajaksi. Kolme kuukautta aiemmin kaksi abiturienttia oli kunnostautunut Leningradissa hyppelemällä ilkosillaan hotelli Pribaltiskajan uima-altaaseen. Heidät oli tuomittu ”huliganismista” vuodeksi työleirille, ja he olivat siitä lähtien odottaneet rangaistuksen täytäntöönpanoa miliisin suojissa. Koiviston vierailun edellä lehdistö spekuloi innokkaasti, tulisiko presidentti ottamaan asian esille Moskovassa. Turun Päivälehti totesikin ironisesti, että ”suomalaisten julkisuudesta olisi voinut jopa päätellä presidentti Koiviston päätehtävän Moskovassa olevan armon anominen suomalaisille koulupojille”. Lehdistön udellessa Koivisto antoi ymmärtää, ettei hän tule puuttumaan asiaan, vaan pitää päinvastoin etäisyyttä siihen. Neuvostoliittolaiset pelastivat hänet kiusallisesta välikädestä armahtamalla abiturientit kuusi päivää ennen vierailua.
Presidenttipari lähti matkaan salonkivaunulla 25.4.1984.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Epävarmuuden vuodet ISBN-13 978-951-1-20957-7

Sopulipuheista yhteissietämiseen

Suuren yleisön tietoon presidentin ja lehdistön suhteiden kiristyminen tuli vuoden 1984 alussa. Koivisto antoi synnyinkaupunkinsa Turun pienelle Åbo Underrättelser-lehdelle sopulihaastattelunsa. ”Ilmeisesti on olemassa mielipidejohtajia ja muut ovat sitten kuin ”sopulilauma”, presidentti aprikoi toimittajien käyttäytymistä. Presidentin mielen oli pahoittanut hänen Ranskassa pitämänsä puheen jälkikritiikki. Tiedonantaja-lehti oli huomauttanut, ettei presidentin historiallisessa puheessa mainittu lainkaan Lenin osuutta Suomen itsenäistymisessä. Osa lehdistä yhtyi ihmettelyyn.

Koivisto yritti hillitä kirjoittelua antamalla Yleisradiolle itsenäisyyspäivänä 1983 haastattelun, jossa Lenin osuutta korostettiin voimakkaasti. Kun sekään ei riittänyt, Koivisto moitti lehtiä. Lehdistö kävi yhtenä miehenä puolustukseen Koivistoa vastaan. Pääkirjoittajat, kolumnistit ja pilapiirtäjät saivat muutoin hiljaisena aikana aineistoa. Sopuli iskostui yleiseen kielenkäyttöön kuvaamaan toimittajia.

Seuraava ottelu käytiin Koiviston ja Yleisradion kesken. Presidentti sydämistyi perin juurin Yleisradion ohjelmiin, ja kielsi vanhojen lausuntojensa lyhentämisen ja siteeraamisen ohjelmissa ilman ennakkoilmoitusta presidentille. Presidentti ja Yleisradio ajautuivat niin pahaan välirikkoon, että sovun löytymiseen tarvittiin ulkopuolista sovittelijaa. Vasta tunnetun työmarkkinamiehen ja presidentin ystävän, Metsäteollisuuden keskusliiton toimitusjohtajan Matti Pekkasen avulla välit saatiin asialliseen kuntoon keväällä 1985.

Koivisto käytti taistelussa hyväkseen Yleisradion ja MTV:n välistä kilpailua. Kieltäydyttyään esiintymästä Yleisradiossa Koivisto myönsi näyttävän haastattelun MTV:lle. Kolmen vuoden vastoinkäymisten jälkeen Koivisto pestasi itselleen tiedotusavustajan, valtioneuvoston tiedustuspäällikkö Tom Westergård ryhtyi avustamaan oman työnsä ohella presidenttiä. Westergård pyysi ryhmän toimittajia avukseen miettimään presidentin lehdistösuhteiden järjestämistä. Työryhmässä syntyi joukko ehdotuksia, joista osa toteutui ja osa hautautui presidentin arkistoihin.

Vaikeinta oli löytää luonteva tapa järjestää tiedotustilaisuuksia. Välillä presidentti itse kutsui tiedotusvälineitä luokseen, välillä toimittajayhdistykset kutsuivat presidentin vieraakseen. Toimittajien mielestä Koivisto pyrki ohjailemaan liikaa tilaisuuksia. Presidentti vaati kysymykset etukäteen, määräsi kysymysten aihepiirit ja hän järjesteli mielellään lehdille ja sähköisille välineille omia esiintymisaikoja. Tilaisuuksiin liittyi lähes säännönmukaisesti pieni jupakka joko ennen tilaisuutta tai sen jälkeen.

Radion ja television toimittajia kohtaan Koivisto tunsi loputonta epäluuloa, ja vaati esiintymisensä lähetettäväksi suorana lähetyksenä radiossa ja televisiossa. Nahinoista huolimatta Koivisto esiintyi paljon julkisuudessa. Lehdistön haastatteluissa Koivistolla oli tapana rajata etukäteen haastattelun aihe yhteen teemaan, josta hän oli valmis sanomaan mielipiteensä. Haastattelutilanteessa presidentti oli hyvin valmistautunut. Hän saattoi pitää haastattelun alussa puolen tunnin yksinpuhelun, ja vasta sen jälkeen toimittaja pääsi kysymään. Presidentin haastattelu tarkistettiin aina ennen julkistamista Presidentinlinnassa.

Koivisto pyrki säännöstelemään julkisuutta. Hän ei halunnut ”tuhlata siemenperunoita” etukäteen eli antaa yhdelle haastattelijalle liian monta uutista. Presidentti järjesti ulkomaanvierailullaan tavallisesti kolme tilaisuutta, yhden ulkomaisille välineille, toisen kotimaisille lehdille ja kolmannen kotimaiselle radiolle ja televisiolle. Tiedotustilaisuuksien ja haastattelujen lisäksi Koivisto ryhtyi pitämään taustatilaisuuksia lehdistön edustajille. Useimmiten kutsun saivat päätoimittajat tai teematilaisuuksiin esimerkiksi taloustoimittajat ja poliittiset toimittajat. Niin sanotuissa saunatilaisuuksissa toimittajilla oli tilaisuus tenttiä presidenttiä pari kolme tuntia illassa. Tilaisuuksissa oli ehdoton siteeraamiskielto, niistä ei voinut tehdä uutisia, joissa olisi lainattu presidenttiä sanasta sanaan lainausmerkkien sisällä. Presidentin näkemykset heijastuivat pääkirjoituksista ja kolumneista, vaikka lähdettä ei mainittukaan.

Lähdeaineisto: Tasavallan presidentit ISBN 951-35-5426-0