Vierailu Yhdysvaltoihin 1983

Mauno Koivisto kirjoittaa kirjassaan Historian tekijät, että vastaanotto Washingtonissa oli ystävällinen ja keskustelut mielenkiintoisia. Tapasin ensin varapresidentti George Bushin. Valkoisessa talossa käyntiä edeltävänä iltana 26. syyskuuta hän järjesti virka-asunnossaan illalliset, jotka vietiin läpi lämpimän tunnelman vallitessa. Kerroin hänelle aikovani seuraavana päivänä määritellä Suomen politiikan niin, että se ensi sijassa tähtää hyviin suhteisiin naapureiden kanssa, mutta myös hyviin suhteisiin kaikkien maiden kanssa, Bush totesi, ettei heillä ollut siihen mitään huomauttamista,

Nautin 27. syyskuuta aamukahvia kongressissa, missä tapasin sekä senaatin että edustajanhuoneen ulkoasiainvaliokuntien jäseniä. Sanoin heille, ettemme uskoneet kenenkään turvallisuuden siitä parantuvan, että ydinaseiden lukua lisättäisiin. Aseistautumiskilpailu pitäisi saada pysäytetyksi.
Presidentti Ronald Reagan tarjosi meille Valkoisessa talossa lounaan. Lounaspöydässä yritin keskustella Ronald Reaganin kanssa aseidenriisunnan näkymistä, mutta keskustelua ei varsinaisesti syntynyt.

Lounaan jälkeen annoin Valkoisen talon ruusutarhassa lausunnon, jossa määrittelin Suomen aseman: ”Suomen ulkopolitiikka rakentuu ensi sijassa hyville suhteille ja luottamukselle naapurimaittemme kanssa. Puolueettomuuspolitiikkamme mukaisesti haluamme ylläpitää hyviä suhteita maailman kaikkien kansojen kanssa.” Esitin Reaganille arvioni, että Andropov ei olisi valmis huipputapaamiseen, ei ehkä terveydentilansa vuoksi kykeneväkään. Sanoin kuitenkin, että jos Neuvostoliiton hallitukselle olisi jokin sanoma lähetettävänä, voisin sen toimittaa. Tämmöistä sanomaa ei ollut.

Muutamaa päivää ennen Yhdysvaltain-vierailuamme Unkarin puoluejohtaja Janos Kadar oli käynyt epävirallisella vierailulla Suomessa. Myös hän oli ollut vierailulla Moskovassa ja olimme vertailleet vaikutelmiamme. Kadarin mukaan Yhdysvaltain vierailuani odotettiin Moskovassa mielenkiinnolla. Vierailun jälkeen minulla oli muutama päivä aikaa miettiä, minkälaisen viestin Andropoville mahdollisesti lähettäisin.

Yhdysvaltain-vierailuni aikoihin elettiin idän ja lännen vastakkainasettelussa vaihetta, joka näytti hyvin vaaralliselta. Neuvostoilmavoimat olivat syyskuun 2. päivänä ampuneet alas korealaisen matkustajakoneen. Tapahtuma johti moniin seuraamuksiin. Yhdysvallat reagoi tapahtumaan hyvin jyrkästi.
Marraskuun 23. päivänä 1983 Yhdysvallat sijoitti ensimmäiset keskimatkan ohjuksensa Länsi-Saksaan. Samana päivänä Neuvostoliitto lähti aiempien uhkaustensa mukaisesti ulos keskimatkan ohjuksia käsitelleistä neuvotteluista.
Itsenäisyyspäivänä 1983 anoin MTV:lle haastattelun, joka oli varsin ohjelmallinen. Sitä voidaan pitää yhteenvetona siitä, miltä asevarustelukilpa ja siihen vaikuttamisen mahdollisuudet tuolloin minusta näyttivät.
Lähetin 29. marraskuuta George Bushille kirjeen. Viittasin siinä keskusteluihimme kuluneen vuoden aikana ja esitin jälleen kerran huoleni keskimatkan ohjusten sijoittamisesta Eurooppaan.

Mauno Koiviston lähes kahden viikon mittaisella vierailulla hän tapasi presidentti Ronald Reaganin ja he keskustelivat vajaan tunnin presidentin työhuoneessa, jonka jälkeen nautittiin työlounas.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Vuosi 1983 ISSN 0349-3660

Suomen asialla – ja vähän Neuvostoliitonkin

Presidentti Koivistoa ja hänen seuruettaan kuljettanut kone laskeutui New Yorkiin 24.9.1983. Matka jatkui välittömästi ilmavoimien erikoiskoneella Washingtonin esikaupunkialueella sijaitsevaan Andrewsin lentotukikohtaan. Siellä kulkuvälinettä vaihdettiin vielä kerran, ja kaksi merijalkaväen Delta-helikopteria kiidätti suomalaiset Washingtonin keskustan muistomerkkialueelle. Vastaanotto oli koruton. Paikalla oli ainoastaan varaulkoministeri Dam puolisoineen. Parinkymmenen sotilaan suuruinen osasto äkseerasi hetken, ja osavaltion edustajat lausuivat presidentin tervetulleeksi. Yhdysvaltain tiedotusvälineitä tapahtuma ei kiinnostanut, Viiden minuutin seremonioiden jälkeen Koivisto siirtyi majapaikkaansa hotelli Watrgate´iin. Samaan aikaan presidentti Reagan vietti puolen kilometrin päässä Valkoisessa talossa grillijuhlia rodeo- ja cowboy-yhdistyksen jäsenten kanssa.

Maanantaina 26.9. olivat vuorossa seremoniat Tuntemattoman sotilaan muistomerkillä Arlingtonin hautausmaalla. Päivän mittaan Koivisto tapasi liikenneministerin, valtionvarainministerin, varaulkoministerin sekä Reaganin taloudellisen neuvonantajan. Pidempi keskustelu hänellä oli kauppaministeri Malcom Baldrigen kanssa. Esillä oli maiden välinen ”ikuisuuskysymys”; suomalaisten jäänmurtajien myynti Yhdysvaltoihin. Baldrige lupasi, kuten kaikki edeltäjänsäkin aikoinaan, tutkia murtajakaupan tiellä olevia esteitä. Sen pidemmälle meneviä lupauksia häneltä ei saatu puristetuksi. Muista Koiviston esille ottamista ongelmista, suomalaiselle erikoisteräkselle ja suomalaisille paperikoneille asetetuista myyntiä jarruttavista erikoistulleista, Baldrige ei antanut mitään lupauksia.

Päivän tavallaan pelasi varapresidentti Bush. Jo edellisenä iltana hän oli tarjonnut päivällisen presidentti ja rouva Koiviston kunniaksi. Kun sen jälkeen käyty kahdenkeskinen keskustelu oli jäänyt kovin lyhyeksi, Bush oli ehdottanut, että hän voisi tulla jatkamaan sitä Watrgate-hotelliin seuraavan päivänä. Suomalainen lehdistö, joka ei tuntenut taustoja, tulkitsi maanatain tapaamisen ylimääräiseksi huomionosoitukseksi Suomen presidentille, jota Bushin oli huomattu sympatisoivan. Todellisuudessa kolmen neljännestunnin mittaisessa keskustelussa valmisteltiin seuraavana päivänä tapahtuvaa kohtaamista presidentti Reaganin kanssa.

Amerikkalaisia ja maan tiedotusvälineitä Koiviston vierailu ei juuri hetkauttanut. Washingtonissa oli totuttu näkemään maailmanpolitiikan paljon tunnetumpia vaikuttajia miltei päivittäin. Suhtautumista kuvasi mainiosti järjestetty aamiaistilaisuus, jolle oli kutsuttu amerikkalaisvaikuttajia aina kongressin ulkoasiainvaliokuntaa myöten. Se osoitti, että Suomen teki amerikkalaisten silmissä kiinnostavaksi vain Neuvostoliiton naapuruus sekä se vallalla olut harhakäsitys, että suomalaiset olivat asiantuntijoita kaikessa, mikä koski itäistä supervaltaa. Tätä heijastelivat myös Koivistolle tehdyt kysymykset, jotka lähes poikkeuksetta koskettelivat vain Neuvostoliittoa.

Presidenttien keskustelua oli pohjustettu Koiviston tapaamisissa Bushin ja varaulkoministeri Damin kanssa. Aivan ilmeisesti Koivisto myös mielsi, missä hänen oma kiinnostavuutensa amerikkalaisten silmissä piili. Sopivasti liioitellen hän kertoi Damille ”vierailleensa presidenttinä viidesti Neuvostoliitossa ja kahdesti keskustelleensa laajasti presidentti Andropovin kanssa”. Asiaa niin pohjustaessaan hän ilmoitti ”olevansa valmis esittämään arvionsa Neuvostoliiton uuden johdon politiikasta ja siitä, miten tämä arvioi tilannetta”.

Koiviston innokkuuden viimeisen teeman osalta selitti itse asiassa Moskovan intressi. Pari vuotta myöhemmin Koivisto kertoi Bulgarian puoluejohtajalle, että hän pyrki herättämään presidentti Reaganin mielenkiinnon vihjaamalla Neuvostoliiton tuntevan kiinnostusta hänen vierailunsa tuloksia kohtaan. Muistelmissaan Koivisto paljastaa saaneensa vierailun edellä Moskovasta terveisiä, ”joiden mukaan heille olisi arvokasta saada arvio siitä, pyrkikö Yhdysvallat vakavissaan sopimukseen käynnissä olevissa (aseidenriisunta)neuvotteluissa”.

Itse asiassa Koivisto oli koettanut täyttää Moskovan toiveita jo tavatessaan Bushin. Moskovassa käymiinsä keskusteluihin pohjaten hän li esittänyt käsityksenään, että neuvostojohtoa askarrutti erityisesti se, olisiko Reaganin hallinto valmis solmimaan aseidenriisuntasopimuksia enää ennen vaaleja. Hän kertoi neuvostoliittolaisten kantavan huolta siitä, ymmärtävätkö amerikkalaiset, mitä seurauksia INF-neuvottelujen epäonnistumisella ja euro-ohjusten sijoittamisella olisi, ja paljasti samalla, mitä nuo seuraukset Moskovan mukaan olisivat: ” … epäonnistuminen veisi pohjan pois paitsi INF-neuvotteluilta ehkä myös yleensä aseidenriisuntaneuvotteluilta”. Niin ikään hän painotti, että ”neuvostojohtajien käyttäytymisessä oli huomattava inhimillinen elementti”, minkä vuoksi Yhdysvaltain tulisi ”sanoa ääneen”, mikäli se todella halusi parempia suhteita. – Bush ei sanallakaan kommentoinut Koiviston esittämää.

Samalla linjalla Koivisto jatkoi Valkoisen talon keskustelussa ja sen jälkeisellä lounaalla. Moskovassa käymiinsä keskusteluihin viitaten hän kertoi Andropovin kannattaneen ”innokkaasti” hänen esittämäänsä näkemystä, ettei kenenkään turvallisuutta voida kasvattaa lisäämällä aseistuksen määrää. Reaganin kommentti ei ollut rohkaiseva. Koivisto vei kuitenkin itselleen asettamansa tehtävän päätökseen tarjoutumalla hyvin läpinäkyvästi viestinviejäksi. Hän korosti ensin, että suhteet Neuvostoliittoon olivat Suomen ulkosuhteista tärkeimmät, ja jatkoi: ”Neuvostoliittolaiset olivat olleet hyvin halukkaita keskustelemaan minun kanssani. Ilmeisesti he toivovat, että minä voisin saada jotakin aikaan kansainvälisen ilmapiirin parantamiseksi…” Reagan vastasi tähän itsetehostukseen tavalla, joka voitiin käsittää myös ironiaksi: ”Mitä Suomen ja Yhdysvaltain suhteisiin tulee, me kunnioitamme teidän itsenäisyyttänne ja puolueettomuuttanne.”

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X

Rahat tai renki

Rahat ja renki on kirja siitä miten Suomessa tehdään rahaa, omaisuutta, arvonimiä ja valtaa. Ja miten ne menetetään. Kirja kertoo tutuista miehistä, tutuista nimistä, mutta näitä tietoja ei löydy Kuka kukin on –teoksesta. Tällaista katsausta Suomen liike-elämästä ei ole nähty yritysten vuosikertomuksissa eikä firmojen historiikeissa.
Aarno Laitinen kertoo kirjassaan Rahat tai renki ajan hengestä näin:

”Mutta saituuden kääntöpuoli ahneus istuu suomalaisissa rikkaissa sitkeästi. Omaisuuden keräämiseksi he tekevät mitä tahansa. He eivät halua maksaa veroja. He eivät halua osallistua yhteiskunnan asettamiin rasituksiin. Rikkaiden liikemiesten ja heidän yritystensä elämässä on jo pitkälle toteutunut haave, että he ovat voineet jättää verot valtion maksettaviksi. Tosin heidän on jonkun verran näytettävä tuloja verotuksessa, sillä sitä vaatii jo yhteiskunnallisesti arvostettu asema, mutta suurin osa tuloista ja omaisuudesta pitää siirtää verottajan ulottumattomiin.”

”Köyhät ja juopottelevat talonpojat helpottivat teollisuuden maaomaisuuden kasvua. Eikä kartanonherroille tai uusille ruukinpatruunoille tullut lainkaan huono omatunto rahvaan taloudellisesta tai henkisestä rappiosta. Juoppokin pysyi hevosen vetämän auran perässä, kirvestä ja sahaa pystyi käyttämään krapulassakin. Juoppo löi korkeintaan omaan polveensa kirveellään, ja uusia metsänkaatajia oli yllin kyllin.”

”Monen tämänkin päivän menestyvän yrityksen historiasta löytyy rikollisia, maanryöstäjiä, pirtun salakuljettajia, veropetollisia ja huijareita. Rehellisyydellä ei silloinkaan päässyt alkuun kuin ani harva yrittäjä ja silloinkin vahingossa. Eivät yrityksiä nykyisinkään juuri perusta diplomi-insinöörit tai kauppatieteen maisterit, sillä suomalainen korkeakouluopetus ohjaa virkamiesuralle pelottelemalla riskien ottamista. Yrityksiä perustavat edelleenkin sellaiset, joiden koulutus ei riitä riskien oton ennakointiin. Mutta monet heistä onnistuvat.”

”Suomalainen yritysverotus on sellainen, että veroja maksavat vain typerykset. Heitäkin toki on, mutta kauppakorkeakoulut ja lainopilliset tiedekunnat kouluttavat liukuhihnalta uusia ekonomeja ja juristeja, jotka siirtyvät kaupan ja teollisuuden palvelukseen suunnittelemaan, miten vältetään verojen maksu sille, joka on heidät kouluttanut.”

”Suomi ei periaatteessa vie aseita kriisialueille. Aseiden vienti vaatii valtioneuvoston luvan, joka annetaan vain, jos viejä pystyy osoittamaan, että aseilla on luotettava ostaja. Kun Tampellalla oli vaikeuksia saada vientilupia erinomaisille kranaatinheittimilleen, Israeliin perustettiin asetehdas, jonka toisena osakkaana oli Tampellan myyntimies. Israelilainen tehdas ei kuitenkaan pystynyt valmistamaan niin paljon Tampellan heittimiä kuin maailmalle olisi mennyt kaupaksi. Kerran tulli avasi Kemin satamassa laatikon, jossa asiakirjojen mukaan oli koneenosia. Ne paljastuivat kuitenkin kranaatinheittimiksi. Äkkiä paikalle hälytetty Tampellan edustaja hoiti asian kuitenkin niin, että ”koneenosat” pääsivät lähtemään maasta.”

”Ilman Neuvostoliiton kauppaa suomalaisen työmiehen elintasosta putoaisi ainakin neljännes pois. Työttömien määrä olisi ainakin kaksinkertainen. Vaateteollisuutta olisi Suomessa tuskin lainkaan. Liha- ja voivuoret olisivat paljon suuremmat kuin nykyisin. Eikä Suomesta löytyisi varmaan yhtäkään Neuvostoliittoon suopeasti suhtautuvaa vuorineuvosta. Suomalaiset rakennusyhtiötkin olisivat vain pikkuliikkeitä, jotka rakentaisivat yksittäisiä lähiötaloja. Sellaiset rakennusalan konsernit kuin Perusyhtymä, Finnstroi tai Puolimatka olisivat useimmille tuntemattomia, jos niitä edes olisi olemassakaan. Eikä Wärtsilällä olisi mitään asiaa Tukholman ja Lontoon pörsseihin. Tuskin edes Helsingin pörssiin.”

”Suomen teollisuudella on ollut onni saada itse kirjoittaa historiansa ja sen mukaan teollisuusjohtajat ovat olleet kaukonäköisiä miehiä, jotka ovat uhranneet elämänsä yhteiskunnan ja työntekijöidensä hyväksi. Vähäisinä vapaa-aikoinaan he ovat huolehtineet tunnollisesti perheestään, ja heidän humanistinen mielenlaatunsa on aina ilmennyt laajamuotoisessa hyväntekeväisyydessä. Kaikki nämä piirteet ovat löytyneet Aukusti Asko-Avoniuksestakin virallisissa historiankirjoituksissa.
Sen ajan henkeen ei olisi kuulunutkaan kuvata yrityksen luojan toista puolta, sitä joka on niin oleellinen mutta vaiettu osa monissa muissakin aikaansaavissa miehissä. Tämän päivän rahvaanomaisella kielellä asia ilmaistaisiin suorasukaisesti siten, että Aukusti oli kova panomies. Tuskin kenellekään on selvinnyt kiistattomasti hänen aviottomien lastensa määrä, mutta suuri se joka tapauksessa oli.”

”Valtakunnan taloudellinen ja poliittinen kerma kuunteli talousjohtajan pitkäpiimäistä puhetta, jota yhtiön nuoret tiedottajat ja insinöörit olivat viikkoja yhdessä valmistelleet. Vuorineuvos Asko-Avonius yritti selittää naapurina istuvalle ystävälleen jotain, mutta Penttilä sotkeutui papereissaan ja ryhtyi etsimään liuskaa, jolla puhe jatkuu. Syntyi tällaisissa puhetilaisuuksissa tavanomainen painostava hiljaisuus, jota vuorineuvos ei kuitenkaan huomannut, vaan jatkoi innokkaasti oman asiansa kertomista naapurin korvaan äänellä, joka nyt kaikui selvästi kaikkien salissa olevien korviin: ”Minä se varmaan olen ainoa mies tässäkin salissa, joka olen nussinut naista näyteikkunassa”.
Vaikka salissa oli suuri joukko tämänkin alan huipputekijöitä, vuorineuvos oli varmasti ainoa, jonka kokemuspiiriin kuului tällainenkin kokemus.”

”Seuraavaksi Yhdyspankin edustajana yhtiötä valvova johtaja Christer Ekman ilmestyi Asko Palomäen luokse kädessään valmis eronpyyntökirje, johon hän vaati Palomäen allekirjoitusta vedoten hallintoneuvoston päätökseen. Palomäki epäröi. Ekman muistutti, että Palomäellä on Yhdyspankista ja Askosta yli 600 000 markkaa lainaa, joka pannaan heti maksuun, ellei allekirjoitusta tule. Palomäki ei saanut harkinta-aikaa, hänelle ei annettu mahdollisuutta puolustautua tai neuvotella. On iskettävä silloin, kun vastustaja on puolustuskyvytön. Palomäki näki edessään pankinjohtaja Ekmanin, hiiren kaltaisen kamreerityypin, jokaisen poikavuosilta tutun jakojäännöksen, joka jäi aina viimeiseksi, kun kentällä jaettiin jalkapallojoukkueita. Sellaiset pulleat, pyöreärilliset jakojäännökset pantiin aina maalivahdeiksi, kun heistä ei pelissä ollut muuta kuin haittaa.
Mutta liike-elämässä jakojäännöksetkin voivat menestyä. Pankki on turvallinen paikka vaatimattomallekin talouskyvylle. Otetaan ihmisiltä rahaa ilman korkoa, lainataan sitä kalliilla korolla, ja erotus jää itselle. Pankissa marmorin ja jalopuun keskellä jakojäännöskin vaikuttaa keskushyökkääjältä. Hänen luokseen mahtavimmatkin miehet menevät nöyrinä ja kunnioitusta osoittaen.”

Lähdeaineisto: Aarno Laitinen Rahat tai renki (1984) ISBN 951-95533-0-4

Laillinen murha

Laillinen murha

Kauko Parkkinen kirjoittaa kirjassaan Laillinen murha, että suomalaista yrittäjyyttä ja erityisesti kehitysalueilla sijaitsevan toiminnan piirissä olevia ihmisiä ovat järkyttäneet ne tapahtumat, jotka liittyivät VS-yhtiöiden konkursseihin. Ne luovat perusteltua synkkyyttä vapaan yrittäjyyden tulevaisuuden mahdollisuuksiin tasavallassamme. VS-yhtiöt asetettiin konkurssiin Ilmajoen käräjäoikeuden päätöksellä 3.4.1981. VS-yhtiöt työllistivät 1500 – 2000 henkeä, kun otetaan huomioon alihankkijat ja heidän yrityksissään toimineet henkilöt.

Parkkinen kirjoittaa, että ilmassa oli suuren saalistusjuhlan tuntua. Jännitteitä oli purettu jo edellisenä iltana ravintola Sorsanpesässä, jossa Seppo Hautalan asiamies oli kuullut, kuinka seuraavana päivänä odottavan VS-konkurssin kunniaksi oli otettu maljoja. Ei riittänyt se, että VS-yhtiöt tuhottiin. Tämän lisäksi yrityksen johtaja Seppo Hautala asetettiin henkilökohtaiseen konkurssiin 16.6.1981. Silloin oli eräillä ilonpäivä. Hautalan asiamies totesi kirjelmäsään käräjäoikeudelle seuraavasti: ”Laki ei missään tapauksessa ole tarkoitettu yksityisen henkilön tuhoamiseen ja hänen toimeentulonsa riistämiseen, vaan päinvastoin lain tarkoitus on suojata yhteiskuntaa ja sen jokaista jäsentä. Tässä tuhottaisiin Hautalan henkilökohtaiset mahdollisuudet jatkaa yhteiskunnalle ja varsinkin tälle seudulle hänen perin merkittävää toimintaansa”.

VS-yhtiöiden konkurssista on kulunut 30 vuotta. Konkurssipesä eli pitkään ja voi hyvin. VS-yhtiöiden varojen kokonaisylijäämäksi saatiin 230 miljoonaa markkaa. Varat olivat yhteensä 440 miljoonaa markkaa ja velat 210 miljoonaa markkaa. VS-yhtiöiden konkurssin yhteydessä riistettiin työpaikka suurelta työntekijöiden joukolta.

Miksi Postipankki ja sitä hallitsevat voimat lähtivät tällaiseen puuhaan? Postipankki oli valtion laitos ja hallituksen puheenjohtajana toimi silloin pääministeri Mauno Koivisto. PSP:n suora tappolinja vei myöhemmin mukaansa myös SKOP:n. Parkkisen kirjan mukaan VS-yhtöiden toiminta haluttiin antaa Lohjalle ja Hakalle. VS-yhtiöiden kaatamisoperaatioista eivät kuitenkaan kärsi yksinomaan työntekijät, vaikkakin heidän kokemansa henkilökohtaisella tasolla on kaikkein kipein. Raskaita menetyksiä kokevat myös kunnat ja koko suomalainen yhteiskunta.

Kansanedustaja Helge Saarikoski totesi asiasta näin: ”Huomattavin, ja eniten läänimme asukkaitten mieliä on kuohuttanut asia, on ollut eteläpohjalaisten VS-yhtiöiden ajojahti. Postipankin, silloisen kauppaministerin, Vientitakuulaitoksen, työministeriön, valtionvarainministeriön sekä koko hallituksen myötävaikutuksella yritys kaadettiin ja tuhottiin kylmäverisesti sadoista ja välillisesti tuhansista työttömiksi jäävistä ihmisistä sekä vientituloista välittämättä. Hallitus olisi voinut estää tämän kaato-operaation, mutta se ei halunnut tehdä sitä, koska se liittyi VS-yhtiöiden kaatajiin. Me tiedämme myös kenellä on suurin miehitys Postipankin johdossa. Kuvaavaa on myös se, että VS-yhtiöiden 15 hengen työntekijäin lähetystöä ei suostunut ottamaan vastaan silloinen kauppaministeri Ulf Sundqvist enempää kuin pääministerikään, joiden kummankin puheille lähetystö henkilökohtaisesti pyrki”.

Parkkisen mukaan VS-yhtiöt kaadettiin pääasiallisesti valtion toimesta. Vientitakuulaitoksen johtokunnan puheenjohtajana oli kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos, vientitakuulaitoksen hallintoneuvoston puheenjohtajana oli ministeri Esko Rekola. Todelliset syylliset eli yrityksen kaatajat ovat edelleenkin vapaalla jalalla.

Katso VS-yhtiöt http://vsyhtiot.com/

Seppo Hautala
http://www.lapua.fi/hellanmaa/hella20/seppo_hautala.htm

Kauko Parkkinen
http://www.kauko-kustannus.fi/

Kolmikymmenvuotinen VS-sota
http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=547973&Title=Kolmikymmenvuotinen+VS-sota

Lähdeaineisto: Kauko Parkkinen Laillinen murha

Sisäinen valvonta

Samalla kun suojelupoliisin ennalta estävä turvallisuustyö ja turvallisuuden kannalta merkittävien henkilöitä koskevien tietojen antaminen saatiin 1982 ensi kertaa asetuspohjalle, presidentin ja Tiitisen kesken nousi esiin kysymys, jatkuisiko ”SKP:n (vähemmistön) aktivistien vastaisen varalle kirjaaminen”. Tämä kysymys oli eri muodoissa ollut esillä kymmenisen vuotta, mutta nyt siihen viimein saatiin korkeimman tahon selkeä kanta, sikäli kun sanaa sopii käyttää Mauno Koiviston fundeerauksesta:

”Huono homma seurata kommunisteja tai taistolaisia ketegorioina. Sen lisäksi tulisi olla jotakin muuta ja huomiota herättävää asianomaisissa henkilöissä. Muutosta tapahtunut, vähemmistö menettänyt viehätystään akateemisen nuorison ja taitelijoiden piirissä. Muodit vaihtelee, kansainvälinen ilmiö tämäkin hyvin pitkälle. Ei sen takia, että on taistolainen, tule valvoa. Oltakoon Taisto Sinisalosta muutoin mitä tahansa mieltä, mutta hän on vetänyt SKP:n vähemmistön valtiososialismin teorian piiriin sen sijaan, että se olisi mennyt anarkistien, trotskilaisten tai muiden vastaavien äärimmäisyysryhmien linjoille.”

Tiitinen tulkitsi: ”jos on erityistä normaalista kaavasta poikkeavaa syytä, vain silloin valvotaan ja kukin tapaus ratkaistaan kategoriasta riippumatta?” Presidentti vahvisti: ”Juuri niin”. Noin helposti se meni. Kommunistien kirjaaminen oli 1949 alkanut sisäministeri Aarre Simosen suullisesti antamin valtuuksin, ja toisen sosiaalidemokraatin suullisen kannanoton nojalla se nyt päättyi. Vielä syksyn 1980 kunnallisvaaleissa kaikki SKDL:n ehdokkaat merkittiin suojelupoliisin kirjoihin, mutta seuraavalla kerralla ei näin menetelty. Tämä oli rajapyykki Suomen valtiollisen turvallisuuden historiassa. Se vakava sisäinen uhka, jota varten etsivä keskuspoliisi oli 1919 perustettu, katsottiin siinä määrin laantuneeksi, että kannattajakunnan automaattinen rekisteröinti voitiin lopettaa. Voi sanoa, että tällä päätöksellä Suomi hiljaa totesi selviytyneensä kommunismin uhkasta, yhdeksän vuotta ennen Neuvostoliiton romahdusta, vielä Brezhnevin aikana.

Kaikki ei tietenkään loppunut kuin seinään. Vaikka kannattajien automaattinen rekisteröinti lopetettiin, SKP:n johtotasolla suojelupoliisi seurasi vielä muutaman vuoden varsin tarkkaavaisesti puolueen hajoamisprosessia. Päähuomio kohdistettiin valtion turvallisuuden kannalta merkittävimpään kysymykseen, Neuvostoliiton vaikutukseen. Supon lähdetilanne oli parempi kuin milloinkaan sitten Veikko Hauhian eläkkeellelähdön (1976), sillä vähemmistöläisestä SKP:n Uudenmaan piiristä saadun tietolähteen rinnalle ilmaantui vielä enemmistöläinen lähde jostain pohjoisempaa. Hänen erittäin informatiiviset raporttinsa oli yleensä allekirjoitettu nimimerkillä ”Esko”. Vaikuttaa siltä, että hänellä olisi ollut tiedon alihankkijoitakin. Vaikka lähde itse oli piiritoimitsija, ystävä- ja tuttavapiirissä kuului keskuskomitean kihoja, myös vähemmistöstä.

Huomattavin havainto tässä seurannassa oli se, että Moskovan sana ei enää tehonnut puolueessa entiseen tapaan. NKP:n edustajissa havaittiin näköalattomuutta, heitä katseltiin kriittisesti. Neuvotteluissa suomalaisten tovereiden kanssa NKP:n politbyron jäsen Grigori Romanov esiintyi ”kylmäkiskoisesti ja omaa arvoaan korostaen”, mutta neuvottelut jäivät kesken, kun Neuvostoliiton kakkosmies ”sortui liialliseen alkoholinkäyttöön”.

Kun vertaa suojelupoliisin 1980-luvun SKP-tiedustelua neljännesvuosisata aikaisemmin harjoitettuun, havaitsee valtavan muutoksen. Aikoinaan tiedottajille keksittiin hölmönoloisia peitenimiä – Kotkassa vaikuttivat tuotteliaimpina ”Risto Raisu” ja ”Toivo Tölli”, apunaan sellaisia kuin ”Mooses Myyrä”, ”Kustaa Korkki” ja modernimpi ”Asko Telex” – ja tiedot hankittiin ravintolassa istumalla, mistä sitten raportoitiin etsivien tai ylietsivien ilmoituksilla, joita omat ennakkokäsitykset usein leimasivat. 1960-luvulla luovuttiin hupaisista peitenimistä ja koetettiin siirtyä juottamisesta rahapalkkioihin tai tiedottamiseen aatteelliselta pohjalta (Neuvostoliiton vieroksunta). 1970-luvulla oivallettiin, etteivät tasavallan johtoa kiinnostaneet etsivien mielipiteet, vaan faktat, kuten aidot dokumentit, puolueen ja muiden järjestöjen alkuperäiset asiakirjat – esimerkiksi juuri ”Eskolla” – näkyy asiallisuuden korostuminen. Erilaiset heitot, oman merkityksen paisuttelu ja salaliittoteorisointi jäivät sikseen, raportti tehtiin siitä, mitä oli itse nähty ja kuultu.

Muutama vuosi presidentti Koiviston linjavedon jälkeen suojelupoliisi sattui saamaan SKP:n täydelliset jäsenlistat, joissa oli kaikki puolueen keräämät tiedot. Vastaavia tietoja oli jossain määrin ollut aikaisemminkin, mutta ei koskaan yhdellä kertaa täyttä ja todistusvoimaista pottia. Vanhat virkamiehet katselivat listoja haikeina, mutta niitä ei Ratakadulla ruvettu panemaan nimi nimeltä rekisteriin, niin kuin ennen olisi ilman muuta tehty.

Lähdeaineisto: Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-0-35243-4

Ruotsin ja Neuvostoliiton välit kiristyvät

Kesäkuussa 1983 tein ensimmäisen valtiovierailuni Neuvostoliittoon. Ennen vierailua kysyin Viktor Vladimirovilta, tulisiko rouva Andropova olemaan myös tilaisuuksissa läsnä. Vladimirov ei tiennyt. Sen jälkeen kysyin: oliko olemassa rouva Andropova? Vladimirov vastasi, ettei hän tiennyt. Juri Andropovin terveys oli edellisestä tapaamisestamme selvästi heikentynyt. Jo etukäteen meille ilmoitettiin, että protokollaa oli muutettu siten, että vastaanotto tapahtuisi Kremlin pihalla ja että juhlaillallisilla puheet pidettäisiin istuallaan. Kun saavuimme Kremliin ja näin missä kunnossa isäntämme oli, ajattelin, että taas meidät pannaan tässä asiassa todistajiksi, niin kuin sitten kävikin. Andropov ei ollut ehtinyt pääsihteerinä tavata minun lisäkseni paremmalla ajalla muita länsimaiden johtajia kuin liittokansleri Helmut Kohlin.

Vierailu oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut. Huonosta terveydentilastaan huolimatta Andropov oli hyvissä hengen voimissa. Vierailun aikana YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella, kuten olin edellisenä vuonna työvierailullani esittänyt. Noudatimme näin vakiintunutta tapaa: sopimusta jatkettiin muuttumattomana hyvissä ajoin ennen sen umpeutumista. Edellisen kerran sitä oli jatkettu, niin ikään 20 vuodella, vuonna 1970. Kävimme 7. kesäkuuta Kremlissä NKP:n politbyroon kokoushuoneessa myös kahdenkeskisen keskustelun, johon osallistuivat meidän puoleltamme lisäkseni vain Jaakko Kalela ja lähetystöneuvos Taisto Tolvanen tulkkina. Andropovin avustajina olivat A.M. Aleksandrov-Agentov ja Viktor Vladimirov. Sanoin heti tapaamisen alussa haluavani keskittyä asioihin, jotka olivat tärkeitä ja joita molemmin puolin haluttiin esille ottaa.

Andropovin tiedusteltua, mitkä tällaisia kysymyksiä voisivat olla, totesin tärkeimmän minua sillä hetkellä askarruttavan kysymyksen olevan sukellusvenevälikohtaukset Itämerellä, joihin Andropovikin oli edellisenä iltana päivällispuheessaan viitannut. Vladimirov sanoo kirjassaan ”Näin se oli…” minun esiintyneen ”aika kärkevästi”.
Kerroin tavanneeni Ruotsin pääministerin Olof Palmen edellisellä viikolla ja keskustelleeni hänen kanssaan pitkään. Ruotsin hallituksen asettama, kaikkia puolueita edustava viisihenkinen sukellusvenekomissio oli huhtikuussa julkaissut raportin, jossa viitataan mahdollisuuteen, että Ruotsin aluevesiä loukanneet sukellusveneet olisivat olleet neuvostoliittolaisia. Komissio listasi raportissaan yhteensä peräti 40 ”sukellusvenehavaintoa”. Raportin julkistamisen jälkeen Ruotsin ja Neuvostoliiton sanaharkka kiristyi, Ruotsi mm. kutsui Moskovan-lähettiläänsä kotiin neuvotteluja varten.

Pidin ilmeisenä, että kyseessä oli provokaatio ja että välikohtauksia käytettiin hyväksi Ruotsin politiikan suunnan muuttamiseksi. Suomalaisten kannalta olisi hyödyllistä, mikäli Neuvostoliiton taholta voitaisiin tehdä jotakin tapahtuneiden provokaatioiden paljastamiseksi, jotakin muuta kuin vain sanallisia vakuutuksia. Kerroin Palmen sanoneen minulle olevansa nyt hieman samassa asemassa kuin Kekkonen 1950-luvulla, ja että Suomelle tämä kysymys on hyvin tärkeä.

Andropov sanoi Neuvostoliiton olevan vastuussa vain yhdestä tapauksesta, jossa sen sukellusvene ajoi karille Ruotsin saaristossa lokakuussa 1981. Sen jälkeen neuvostoliittolaisille sota-aluksille oli annettu käsky olla lähestymättä muiden Itämeren valtioiden aluevesiä. Kielletty alue oli 50 kilometriä. Andropov pyysi minua välittämään ruotsalaisille viestin, että he upottaisivat säälittä kaikki sukellusveneet, jotka he aluevesiltänsä löytäisivät.

Lokakuussa 1982 virkaansa astunut Olof Palmen hallitus sai perinnöksensä väitetyt lukuisat ja jatkuvat sukellusveneloukkaukset ja joutui ottamaan niihin kantaa. Vaikutelmaksi minulle jäi, ettei Palme oikein uskonut, että tällaisia välikohtauksia olisi sanottavasti tapahtunut tai mahdollisesti, ettei niitä olisi tapahtunut yli sen tapauksen, jolloin Whisky-luokan sukellusvene joutui karille Karskronan edustalla lokakuun lopulla 1981.

Palmen käydessä yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä elokuussa 1983 Suomessa tarjosin hänelle lounasta. istuimme kaksin pöydässä ja kerroin hänelle Andropovin terveiset, että tämä toivotti menestystä kaikkien sukellusveneiden upottamisessa, jotka Ruotsin vesiltä tapaisivat. Palme oli yrmyn näköinen eikä vastannut mitään.

Lähdeaineisto:
Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Sukellusveneet tulehduttavat ilmapiirin

Läntisistä valtionpäämiehistä Suomen uuden presidentin tapasi ensimmäisenä Ranskan Franqois Mitterand. Hän teki matkallaan Japaniin 13.4.1982 lyhyen välilaskun Helsinkiin ja tapasi lentokentällä Koiviston. Keskusteluun oli aikaa tunnin verran, josta siitäkin puolet tuhrautui tulkkaukseen. Käytettävissä olleen lyhyen ajan huomioon ottaen Koiviston aiheenvalinta oli mielenkiintoinen. Hän kertoi vieraalleen – joka tunnettiin jyrkästä suhtautumisestaan Neuvostoliittoon – taannoisesta matkastaan Moskovaan. Hän kumosi Brezhnevin terveydentilaa koskeneet huhut ja vakuutti tämän olleen hyvässä kunnossa. Koivisto totesi myös saaneensa vaikutelman, että Brezhnev oli se, joka päätti asioista.

Mitä johtavien suurvaltojen välisiin suhteisiin tuli, Koiviston mielestä oli tarpeetonta kiistellä siitä, kummalla oli enemmän ydinaseita. Molemmilla oli riittävästi, jolloin sen yli menevällä kapasiteetilla ei ollut enää käytännön merkitystä. Koivisto antoi ymmärtää, että Lännen kannattaisi ottaa tilaisuudesta vaari ja sopia kiistat Neuvostoliiton kanssa. Edellytyksiä siihen oli olemassa, koska hänen saamansa käsityksen mukaan Moskova tarvitsi rauhaa ja liennytystä.
Mitterandin reaktiot eivät viitanneet siihen, että Koiviston myötämielinen kuvaus Neuvostoliitosta olisi tavannut kaikupohjaa.

Vain kaksi viikkoa myöhemmin Koivisto lähti puolisonsa kanssa ensimmäiselle viralliselle vierailulleen, joka suuntautui Ruotsiin. Sekä hovin, että hallituksen pyrkimyksenä oli ollut aina presidentinvaaleista lähtien saada uusi valtionpäämies vierailulle mahdollisimman pian. Ilmiselvästi haluttiin korostaa Kekkosen seuraajankin vierailevan ensimmäiseksi Ruotsissa. Olihan kuningas aikanaan käynyt ensimmäiseksi juuri Suomessa. Tätä taustaa vasten Koiviston maaliskuinen työvierailu Neuvostoliittoon tuli ruotsalaisille epäilemättä pettymyksenä. Lohdutukseksi jäi se, että Ruotsin-vierailu tulisi olemaan ensimmäinen luonteeltaan virallinen.

Tiedotusvälineet nostivat runsaat kaksi vuorokautta kestäneen vierailun motoksi kuninkaan puheeseen sisältyneen tunnustuksen: ”Suomi on Ruotsille paljon enemmän kuin naapuri.” Syystä siis Koivisto palasi tyytyväisenä Tukholmasta. Tukholmassa toimivat neuvostodiplomaatit osoittivat suurta mielenkiintoa Koiviston vierailua kohtaan ja pyrkivät hankkimaan siihen lisävalaistusta sekä UD:stä että Ruotsin sotilasjohdolta.

Lupaavasti alkaneessa suhteiden solmimisessa Ruotsin kuningashuoneeseen – jota kuningas ja kuningatar olivat huomiota herättävän aktiivisesti edesauttaneet – otettiin kuitenkin loppukesällä taka-askel. Presidentti Kekkonen oli aikanaan osallistunut sekä kruununprinsessa Victorian että Carl Philipin ristiäisiin. Tältä pohjalta Suomen uudelle presidentille oli lähdössä kutsu 31.8. järjestettäviin Madelainen ristiäisiin. Ennen sen tuloa presidentin kanslia saattoi kuitenkin julkisuuteen tiedon, ettei Koivisto ”ilmeisesti ehdi” Tukholmaan. Uutinen herätti kiusallista huomiota ja viritti runsaasti keskustelua piirissä, jotka vaalivat suhteita Ruotsiin. Ilmeisesti nämä reaktiot kantautuivat myös Linnaan, koska tiedotusvälineille kerrottiin ristiäisten edellä, että rouva Koivisto tulee osallistumaan niihin.

Samaan aikaan naapurisuhteita alkoivat varjostaa tapahtumat Itämerellä ja Pohjanlahdella. Karlskoronassa tapahtuneen neuvostosukellusveneen karilleajon jälkeen Ruotsin aluevesillä oli ollut rauhallista. Hiljaisuutta kesti kuitenkin vain joitakin kuukausia. Vuoden 1982 kuluessa sukellusvenehavainnot lisääntyivät merkittävästi, ja samalla alueloukkausten luonne muuttui. Sukellusveneet tunkeutuivat yhä syvemmälle saaristoon, ja niiden toiminta näytti keskittyvän alueille, jotka olivat Ruotsin puolustusvalmiuden kannalta keskeisiä. Kesäkuussa tehtiin Tukholman saaristossa havaintoja kahdesta sukellusveneestä. Samassa kuussa Ruotsin laivasto ja ilmavoimat pyrkivät saartamaan Merenkurkun estääkseen perämerellä havaitun sukellusveneen paon. Maan puolustusvoimat vahvistivat myöhemmin olleensa viitenä päivänä kosketuksissa ”mitä todennäköisimmin vieraaseen sukellusveneeseen”. Yksi havainto tehtiin Sundsvallin edustalta.

Heinäkuussa vierasta sukellusvenettä metsästettiin Tukholman pohjoisessa saaristossa ja elokuussa saatiin havaintoja 2-3 veneestä Tukholman eteläisessä saaristossa. Vakavin välikohtaus sattui lokakuussa 1982 Hårsfjärdenin-Myssingenin alueella, missä havaittiin yksi tai mahdollisesti kaksi vierasta sukellusvenettä. Alueloukkaukset teki erityisen vakavaksi se, että veneet olivat tunkeutuneet syvälle saaristoon ja kaiken lisäksi alueelle, jossa sijaitsi Ruotsin tärkein laivastotukikohta Muskö.

Tapahtumat heijastuivat väistämättä Ruotsin ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, joissa oli jo muutenkin hapatusta merirajaa Itämerellä koskevan kiistan vuoksi. Suomessa kahden naapurimaan torailua seurattiin huolestuneina. Presidentti Koivistoa sukellusvenehavainnot kiinnostivat suuresti.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN ISBN951-1-18959-X