Suomettuminen ja KGB:n toiminta

Suomettuminen (saksaksi Finnlandisierung) tarkoittaa voimakkaamman valtion vaikutusvaltaa pienemmän naapurimaan asioihin. Käsite esiteltiin Saksan liittotasavallassa 1960-luvulla. Se merkitsi sananmukaisesti Suomen kaltaiseksi tulemista.

Suomettumisen ydinaikaa oli 1968–1982 eli jakso Tšekkoslovakian miehittämisen jälkeisestä Brežnevin opin mukaisesta neuvostopolitiikan tarkistuksesta Mauno Koiviston tuloon presidentin sijaiseksi 1981 ja presidentiksi 1982. Vielä 1985 Koivisto pyrki estämään Juho Kusti Paasikiven päiväkirjojen julkaisemisen ja lopullisesti suomettuminen alkuperäisessä merkityksessään päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen 1991. Neuvostoliitto pystyi vaikuttamaan Suomen sisäpolitiikkaan taatakseen Suomen pysymisen puolueettomana YYA-sopimuksen määrittelemällä tavalla.

Neuvostoystävällisiä ryhmittymiä muodostui eri puolueisiin. Kokoomuksessa tätä edustivat remonttimiehet, Keskustapuolueessa K-linja, SDP:ssä yleensä nuoremman polven vasemmisto 1970-luvulla ja SKP-SKDL:ssä taistolaiset ja Ruotsalaisessa kansanpuolueessa janssonilaiset. Kansalaisjärjestötasolla neuvostoystävälliseksi kanavaksi muodostui Suomi-Neuvostoliitto-Seura, jossa muiden puolueiden edustajat laimensivat taistolaista vaikutusta. Yksilötasolla suhteita hoidettiin siten, että Neuvostoliiton suurlähetystö järjesti merkittäville suomalaisille poliitikoille oman kontaktihenkilön – kotiryssän. Eräällä keskustelupalstalla suomettuminen oli määritelty kulissien takaiseksi ryssän perseen nuolemiseksi.

Ian Hamilton kirjoitti Baltimorning Sun-lehdessä Suomen tilanteesta 1972: Suomella oli kaikki ulkonaiset itsenäisyyden merkit ja symbolit ja sen perustuslaillinen tasavalta on todella lujaa perua. Mutta on tosiasia, että sen toimintavapautta kaikissa tärkeissä asioissa rajoittaa siinä määrin sen mahtavan naapurin läsnäolo ja painostus, että sitä saattaa oikeutetusti sanoa viime kädessä Neuvostoliiton imperiumin lääniksi.

Jukka Nevakiven kirja kertoo

Nevakiven kirjan keskeisenä hahmona on Urho Kekkonen. Kekkosen ensimmäisen hallituksen virkaanastuminen maaliskuussa 1950 aloittaa suomettumisen, Kekkonen antaa pienemmille poliitikoille mallin siitä kuinka omaa uraa edistetään veljeilemällä venäläisten kanssa. Kirjan loppupuolella ilmenee, että Nevakiven kuva Kekkosesta on kuitenkin monivivahteisempi. Kekkosen aktiivinen ulkopolitiikka pystyi lisäämään Suomen kansainvälisiä toimintamahdollisuuksia, ja tietyssä suhteessa Kekkonen oli todellinen antisuomettaja, hän pyrki eheyttämään kansaa, eli lujittamaan suomalaisten rivejä niitä ulkopuolisia vastaan, jotka kenties yrittäisivät ajaa täällä omia etujaan. Nevakiven mukaan Kekkonen oli kyllä isänmaanmaallinen, muttei pystynyt erottamaan isänmaanmaata omista intresseistään. Paasikiven ja Kekkosen ohella kirjan päähenkilöitä ovat yhtäältä Neuvostoliiton suurlähettiläinä Suomessa toimineet Savonenkov, Lebedev ja Zaharov sekä toisaalta sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton keskeiset poliitikot, jotka vaihtelevalla menestyksellä kilpailivat neuvostoliittolaisten suosiosta ja rahasta. Kekkostakin epämiellyttävämpinä suomettajina, ilman mitään Kekkosen ansioita, esiintyvät kirjassa sosiaalidemokraateista eronneen opposition johtaja Emil Skog sekä maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo.

Muiden suomalaisten puolueiden edustajilla ei ole tarinassa aktiivisia rooleja, kommunistithan olivat Nevakiven mukaan joka tapauksessa täysin epäitsenäisiä, ja pienet porvarilliset puolueet olivat liian heikkoja kiinnostaakseen tuossa vaiheessa neuvostoliittolaisia. Mustasukkaiset suomalaiset kommunistit yrittivät kyllä muistuttaa neuvostoliittolaisille, ettei Kekkonen ollut pohjimmiltaan kokoomuslaisia kummempi, mutta tämä ei huolestuttanut Kremliä, joka olisi ollut valmis sopimaan asioista kenen tahansa kyllin voimakkaan poliitikon kanssa.

Suomettumisen ilmapiirin kuvauksia

Kirjojen osalta Suomessa julkaistiin kyllä neuvostokriittisiä suomalaiskirjoja, mutta Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo oli kustannettava suomen kielellä 1974 Tukholmassa. Myös kirjan ottamisesta kunnallisten kirjastojen kokoelmiin keskusteltiin kulttuurilautakunnan tasolla esimerkiksi Turussa. Itsesensuuri sai joskus jälkikäteen arvioituna myös koomiselta vaikuttavia piirteitä, josta hyvänä esimerkkinä Sleepy Sleepersin julkaiseman "Takaisin Karjalaan" levyn aiheuttama skandaali. Toinen kohahduttava tapaus oli kenraalimajuri Pentti Syrjän kirjoittama kirja Gruppa Finljandija hänen everstinä vuosia aikaisemmin suorittamistaan opinnoista Frunzen sotilasakatemiassa, mikä aiheutti vuosiksi sen, että oppilasvaihto katkesi. Suomettumista ja Kekkosen linjaa vastustivat näkyvästi muutamat kekkosvastaisiksi leimautuneet poliitikot, kuten Kokoomuksen Tuure Junnila, Perustuslaillisen kansanpuolueen Georg C. Ehrnrooth ja Kullervo Rainio ja SMP:n Veikko Vennamo.

Gruppa Finljandija

Pentti Syrjä tuli ylioppilaaksi vuonna 1939 ja aloitti varusmiespalveluksensa juuri talvisodan edellä. Hän toimi jatkosodan aikana joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä Karjalan kannaksella sekä Lapin sodan aikana komppanianpäällikkönä. Hän haavoittui Kannaksella jatkosodan loppuvaiheissa. Käytyään kadettikoulun hän toimi opetusupseerina ja esikuntatehtävissä eri joukko-osastoissa, Karjalan Jääkäripataljoonan komentajana vuosina 1965−1968, Reserviupseerikoulun johtajana vuosina 1968−1972 ja Savo-Karjalan sotilasläänin esikuntapäällikkönä vuosina 1972−1975 sekä komentajana vuosina 1975−1979, minkä jälkeen hän siirtyi eläkkeelle. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1975. Sotilasuransa aikana ja sen jälkeen Pentti Syrjä toimi aktiivisesti Sotainvalidien Veljesliitossa.

Pentti Syrjä nostatti vuonna 1986 kohun muistelmateoksellaan Gruppa Finljandija, jossa hän kuvasi kahden muun suomalaisen upseerin kanssa Frunzen sotilasakatemiassa Neuvostoliitossa viettämäänsä opiskeluvuotta 1971−1972. Pääesikunta oli yrittänyt estää teoksen julkaisemisen jo ennen sen ilmestymistä, koska sen katsottiin sisältävän sellaisia Neuvostoliittoon liittyviä tietoja, jotka olisi Suomen ja Neuvostoliiton naapurisuhteiden vuoksi ollut pidettävä salassa. Kirjan tultua julkisuuteen presidentti Mauno Koivisto esitti asiasta julkisen paheksuntansa sanoen mm., että "maan edun parasta ymmärtämättömällä kenraalilla ei puolustusvoimien reservissä voi olla käyttöä". Pentti Syrjä puolustautui sanoen kaikkien kirjassaan esittämiensä asioiden tulleen julki eri yhteyksissä jo aiemmin ja tulkitsi valtiovallan jyrkän reaktion osoitukseksi poliitikkojen ja puolustusvoimien yliherkkyydestä idänsuhteissa. Kirjamarkkinoilla Gruppa Finljandija nousi yhdeksi syksyn 1986 myyntimenestyksistä.

N-liitto harjoitti eri turvallisuusinstanssien, kuten mm. neuvostoarmeija ja KGB myös perusupseerikoulutusta aikana 1970-1991, jolloin yhteensä n. 300 N-liittoon vapaaehtoisesti loikannutta suomalaista vapaaehtoisnuorukaista perusupseerikoulutettiin. Koulutuksen jälkeen N-liitossa he perusupseerikoulutetut palvelivat useita vuosia neuvosto/puna-armeijassa N-liitossa, kunnes palasivat erityisluvalla takaisin mm. Suomeen eli presidentti ylipäällikkönä on nimittänyt heidät erikois/poikkeusluvalla Suomen puolustusvoimiin Suomessa. Tarkkoja lukuja on vaikeata sanoa, koska useampi on voinut jäädä jopa N-liittoon pysyvästikin, mutta heitä lienee nykyisin Suomen puolustusvoimien aktiiviupseereina n. alle sata suuntaa antavana lukuna.

Miten KGB toimi?

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n (Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti) työntekijät olivat jättäneet upseerin uniformunsa Moskovaan ja saapuivat Helsinkiin diplomaatin tai kauppaedustajan tai jonkin järjestön edustajan tai journalistin hahmossa, värväilivat Suomen kansalaisia ja pyrkivät vaikuttamaan Suomen tekemiin poliittisiin ratkaisuihin. Tosiasiallisesti he sekaantuivat maan sisäisiin asioihin. He tukivat salaa kommunisteja ja kärkkyivät tilaisuutta kähveltää tekniikan salaisuuksia. He syöttivät KGB:n tiedostoihin tietoja kaikista suomalaisista, joihin neuvostokansalaiset olivat yhteydessä. He valvoivat agenttien toimintaa Suomen alueella. He toimittivat lähetystön kautta Neuvostoliittoon muista maista paljastumisen jälkeen pakenemalla pelastautuneita agentteja. He tarkkailivat neuvostokansalaisia Suomessa. Uutistoimisto TASS oli pullollaan KGB:n upseereita.

Todellinen KGB:n avainhahmo Suomessa oli Viktor Vladimirov, neuvostotiedustelun päällikkö Suomessa. Vladimirovilla oli todella hyvät suhteet Urho Kekkoseen. KGB:n näkemys oli, että SDP:n kehitys oli täydellisesti Kalevi Sorsan, Erkki Liikasen ja Matti Ahteen hallinnassa. Vladimirovilla oli keskeinen osa luotaessa suhteita kansalliseen kokoomukseen, jossa Harri Holkeri oli keskeinen vaikuttaja. Vuoden 1991 kesällä diplomaattipassilla Suomessa oleskelevien neuvostoliittolaisten lähetystötyöntekijöiden lista käsitti 52 henkilöä, joista 40 oli KGB:n upseereita. Lisäksi kun KGB.n upseereita työskenteli Helsingin sanomalehtien, APN:n, TASSin, Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskuksen sekä muiden organisaatioiden ”sateenvarjon" alla, niin KGB:n upseerien määrä nousi todella suureksi. Voidaan kiistatta puhua Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun Helsingin filiaalista.

KGB:n toiminta Suomessa jakautui lukuisiin alahallintoihin. Ensimmäinen ylihallinto oli tiedustelu. Yksi hallinto huolehti agenteista. Toinen hallinto huolehti kitkattomista yhteyksistä agenttien ja keskuksen välillä. Kolmas hallinto harjoitti tieteellisen-teknisen informaation keräämistä ja tekniikan salaisuuksien varastamista. Neljäs hallinto vastasi soluttautumisesta läntisiin erikoispalveluihin. Siitä ei ole täyttä varmuutta onnistuivat KGB:n miehet soluttautumaan Supoon. Neljäs hallinto vastasi myös lähetystön henkilökunnan turvallisuudesta ja ulkomaille päässeiden neuvostokansalaisten tarkkailusta, myös tiedustelutoimintaa harjoittavien KGB-upseerien tarkkailusta.

Vladimirov oli tyytymätön siihen, että Suomessa KGB-upseerit eivät pystyneet luomaan riittävää vaikutusvaltaa Suomessa sanomalehtien päätoimittajiin ja yhteiskunnassa vaikutusvaltaa nauttiviin journalisteihin. Poikkeuksena tietenkin oli Tiedonantaja ja jossain määrin Suomenmaa. Tavoitteena oli, että kuka hyvänsä KGB:n agentti pystyi tyrkkäämään lehteen juuri sitä tietoa, mikä oli KGB:lle edullista. Oikeammin sanottuna väärää tietoa, jonka kyhäämisessä KGB oli mestari. Viktor Vladimirovin tilalle tuli Helsinkiin Feliks Karasev, josta tuli Koiviston kotiryssä. Oikea nimi on Satyrin. KGB:n Helsingin osastossa Valetin Kosov kannatti alusta lähtien ajatusta, että Kekkosen virasta vetäytymisen jälkeen tuli tukea sosiaalidemokraattien ehdokasta Mauno Koivistoa. Koivisto oli KGB:n koukussa. Helsingissä työskennelleistä KGB-henkilöistä mainittakoon Albert Akulov, Vladimir Silvestrov, Sergei Guskov, Nikolai Sosnikov, Vladimir Ivlev, Aleksandr Pereletov, Aleksandr Gusalov, Vjatseslav Tihonov, Valeri Dmitriev, Stefan Smirnov, Igor Makeitsev ja mahdollisesti myös Vladimir Fjodorov työskenteli KGB:n kanssa. Tässä vain muutama esimerkki. Arvoituksesi on jäänyt oliko Kekkonen KGB:n agentti nimeltään Timo.

Lähimenneisyys on arka aihe

Suomalaista itsesensuuria tutkinut professori Esko Salminen sanoo näin: Keskustelua jarruttaa, että niin monet toimijat, päättäjät, poliitikot ja joukkotiedotusvälineissä toimineet toimittajat ovat vielä tälläkin hetkellä vaikutusvaltaisissa asemissa yhteiskunnassa. Jos tällaista aatteellista jälkiselvitystä ryhdyttäisiin tekemään, niin se osuisi nykyiseen poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin.

Lähteitä

Harto Hakovirta: Suomettuminen
Jukka Nevakivi: Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui
Timo Vihavainen: Kansakunta rähmällään, suomettumisen lyhyt historia
Johan Backman: Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia
Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 – strategia ja toiminta
Pentti Syrjä: Gruppa Finljandija
Vladimir Fjodorov: NKP:n Suomen osastolla 1954-1989
Pekka Ervasti, Jaakko Laakso: Karhun naapurista Naton kainaloon
Juri Piskulov: Neuvostoliitto ja Pohjola
Aleksander Gorbunov: Tehtaankatu 1

Suomettumisen syntyvaiheet

Björn Ahlholm on kirjoittanut kirjan Toisinajattelija suurlähettiläänä. Hän kirjoittaa, että suomettumisesta puhuttaessa on pohdittu sitä, milloin tuon sanan tarkoittamat poliittiset menettelytavat saivat meillä alkunsa. Se alkoi niin sanottujen yöpakkasten aikaan vuonna 1958, jolloin Kekkonen ei ryhtynyt puolustamaan sosiaalidemokraatti Fagerholmin johtamaa enemmistöhallitusta, vaan salli Neuvostoliiton estää tiettyjä puolueita ja tiettyjä yksilöitä osallistumasta Suomen hallitukseen.

Kekkosen jousto yöpakkaskriisin yhteydessä oli arveluttava, jopa vaarallinen, sillä se antoi neuvostoliittolaisille mahdollisuuden vaikuttaa Suomen hallitusratkaisuihin. Tässä Kekkonen luopui maan itsenäisyyden vaalimisen kannalta tärkeästä perusperiaatteesta.

Kekkosen tiedetään aloittaneen jo jatkosodan aikana vuosina 1942-1944 salaisen yhteydenpidon Neuvostoliittoon, USA:n tiedustelupalvelun OSS:n (Office of Strategic Services) Ruotsissa toimineiden edustajien välityksellä. Hänen todetaan arvelleen jo vuoden 1943 alussa länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuvan vielä sodan jälkeenkin. Kekkonen ilmaisi kontaktihenkilöilleen olevansa valmis sellaisiin epävirallisiin rauhanratkaisuihin, joihin Suomen hallitus ei olisi voinut sitoutua. Hän oli tullut kaavailuissaan siihen tulokseen, että todellinen rauha olisi mahdollista solmia ja että hän itse näyttelisi siinä keskeistä osaa.

Rovaniemellä sisäpiirinsä kanssa käydyn ajatustenvaihdon yhteydessä syntyi myös ”päätös sopimuksesta”, joka koski pakolaishallituksen muodostamista Kekkosen johdolla. Tämä viesti toimitettiin amerikkalaisten välityksellä Moskovaan. Millä nimikkeellä tällaista toimintaa voidaan sodan olosuhteissa luonnehtia? Jo tuossa vaiheessa Kustaa Vilkuna toimi Kekkosen luottomiehenä ja viestinvälittäjänä.

Sodan päätyttyä Kekkonen tapasi komissiossa toimivan KGB:n pääedustajan Jelisei Sinitsynin omassa kodissaan Helsingissä. Sinitsynin sanoman mukaan, joka ilmenee Kekkosen itsensä laatimasta muistiosta, neuvostoliittolaiset pitivät häntä miehenä, joka oli johdonmukaisesti toiminut rauhan aikaansaamiseksi ja jo ennen sotaa pyrkinyt luomaan edellytyksiä Suomen ja Neuvostoliiton hyville suhteille.

Sodan jälkeisinä ensimmäisinä vuosikymmeninä Kekkosen tärkeimpänä kontaktimiehenä Neuvostoliittoon päin toimi KGB:n korkea virkamies Mihail Grigorjev Kotov, joka vastasi Neuvostoliiton tiedustelu- ja vastavakoilusta Suomessa. Kun Kekkosella oli henkilökohtainen suora linkki käytettävissään, hän jätti oman valtiollisen poliisinsa taka-alalle ja esitettyjen arvioitten ja tietojen mukaan jopa kielsi sitä puuttumasta Suomen ja Neuvostoliiton välisiin asioihin.

Neuvoteltaessa Moskovassa maalis-huhtikuussa 1948 yya-sopimuksesta Kekkonen välitti KGB-kanavaa pitkin neuvostojohdolle Suomen hallituksen enimmäistavoitteet, joita tietoja Stalin käytti hyväkseen. Asiakirjojen valossa on myös ilmeistä, että Porkkalan palauttamisen ja Pohjoismaiden neuvostoon liittyvät kysymykset Kekkonen hoiti suoraan KGB-kanavansa välityksellä Moskovan kanssa. Näin hän menetteli myös valmistellessaan Suomen liittymistä Yhdistyneisiin kansakuntiin.

Porkkalan matkan aikana sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Emil Skogia kehuttiin isänmaalliseksi mieheksi yhden pitämänsä improvisoidun puheen perusteella. Muutaman kuukauden kuluttua Skog pyysi suurlähettiläs Lebedeviltä rahallista apua toimintansa rahoittamiseksi. Lebedev kertoi rahapyynnöstä kymmenen päivää myöhemmin Kekkoselle. Kekkonen hiljaisesti hyväksyi sen. NKP rahoitti myös Kekkosen toimintaa maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon hoitaessa rahojen jakelun yhteisymmärryksessä puolueen K-linjan johtohenkilöiden kanssa.

Nikita Hrutshevin käydessä 2.9.1960 onnittelemassa Kekkosta tämän 60-vuotispäivänä Kekkonen esitti Hrutsheville näkemyksiään, jotka sisältyivät presidentin erittäin salaiseen muistioon Suomen ulkopolitiikan stabiloisimiseksi!

KGB:n pääedustajan Vladimir Stepanovin saavuttua Neuvostoliiton suurlähetystöön Helsinkiin elokuussa 1964 Kekkonen kutsui hänet välittömästi luokseen. Heidän tapaamisensa järjestyivät yleensä presidentin yksityisasunnossa tai Matti Kekkosen kotona. Miehet ystävystyivät nopeasti ja lukuisilla Moskovan käyneillään Kekkonen vieraili usein Stepanovin kotona.

Perustellusti voidaan sanoa, että suomettumiseen liittyvien menettelytapojen käyttö alkoi jo välittömästi sodan loputtua. Maamme kannalta keskeisistä kysymyksistä sovittiin alustavasti, mutta itse asiassa usein lopullisesti hallituksemme selän takana. Elettiin ikään kuin eräänlaista hätätilaa, jota liioiteltiin ja käytettiin taitavasti ja siekailematta hyväksi valtapoliittisia pyrkimyksiä varten. Eri puolueet kilpailivat tietojen antamisessa neuvostoliittolaisille.

Seurauksena oli vähitellen aivopesty ja yya-hengen kyllästämä vaitonaisuuden ja arkuuden sukupolvi. Suomettumisen ilmapiirissä oli helppo luoda neuvostoliittolaisten taitavasti kehittämä kotiryssä-järjestelmä. Itse he valitsivat kumppaneikseen haluamansa henkilön. Yksi jos toinenkin katsoi olevansa ”historian tekijä”. Tilanne oli luonnoton ja arveluttava. 1960-luvun loppuun mennessä KGB:n poliittisen linjan edustajat olivat rakentaneet mittavan kontaktien verkon, joka kattoi tasavallan presidentin ja hänen seuraajaehdokkaansa, avainministerit, kaikkien puolueiden eliitit, idänkauppaa käyvien suuryritysten ja talouselämän järjestöjen johtoportaat, nuoriso- ja opiskelija järjestöjen kellokkaat, journalistisen nuoremman kaartin ja esimiehiä televisiosta, eräitä keskeisiä virkamiehiä ulkoministeriöstä ja poliisijohdosta.

Lähdeaineisto:
Björn Alholm: Toisinajattelija suurlähettiläänä ISBN 951-31-2097-X

Tapaus Zavidovo

Presidentti Urho Kekkosen yhdeksästoista matka Neuvostoliittoon alkoi sateessa lauantaiaamuna elokuussa kello 9. Yksityiselle virkistysmatkalle lähtijää oli Helsingin lentoasemalla saattamassa sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus, joka oli lähes kuukausi sitten jättänyt eronpyyntönsä. Viimeisenä presidentti kätteli pääministeri Rafael Paasiota, josta hetken kuluttua tulisi virkaatekevä presidentti viikon ajaksi. – Hyvää matkaa ja kauniita ilmoja. – Kiitos. Neuvotelkaa se hallitus kokoon tällä aikaa. Ripeät askeleet koneen rappusilla, käden heilahdus oviaukossa ja yksinkertaiset muodollisuudet olivat ohi. Presidentti oli lähtenyt ulkomaanmatkalle, jonka jälkimainingit huuhtoisivat mennessään yhden ministerin ja pari virkamiestä raastupaan, ja ravistelivat useiden vanhojen ystävyyssuhteiden perustoja. Ennen kaikkea tapahtumasarja tekisi Urho Kaleva Kekkosesta Suomen presidentin neljännen kerran.

Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön ja ministerineuvoston suomalaista vierasta hakemaan lähettämä suihkumatkustajakone TU-134 nousi siivilleen vain muutaman minuutin myöhässä laaditusta aikataulusta.
Kekkonen ja Kosygin päättivät loman torstaina 17. päivänä elokuuta ja lensivät Moskovaan. Sheremetovin lentokentältä, jossa puoluesihterri Leonid Brezhnev ja muita johtavia poliitikkoja liittyi seurueeseen, jatkettiin matkaa autoilla suoraan Zavidovoon.
Salaperäinen Zavidovo, joka useimmille on vain pelkkä nimi, sijaitsee runsaan 120 kilometrin päässä Moskovasta luoteeseen.

Zavidovo keskustelujen mukaan Brezhnevin mielestä luottamukselliset suhteet Suomen ja NL:n välillä antavat mahdollisuuden varoittaa kauppapolitiikasta, joka voi johtaa siihen, että Suomi menettää markkinoita Neuvostoliitossa. Hän viittasi myös ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen ja esitti retorisen kysymyksen, onko olemassa vaara, että tietyt voimat Suomessa voivat käyttää EEC-sopimusta ”tarkistaakseen” yya-sopimusta.

Keskustelu päättyi siihen, että Kekkonen lupasi henkilökohtaisesta vastata, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyvät hyvinä, jos Suomi ratifioi vapaakauppasopimuksen. Brezhnev, joka esitti keskusteluissa pääpuheenvuoron neuvostojohdon puolesta, alleviivasi, että Suomella olisi täysi syy viivyttää tullisopimusta. Kehotustaan kiiruhtaa hitaasti hän perusteli sillä, että liian nopeat ratkaisut voivat osoittautua vahingollisiksi, mutta myös suorastaan vaarallisiksi.
Pääsihteeri huomautti, ettei EEC-sopimus ole vain taloudellinen, vaan myös poliittinen kysymys. Hän vahvisti jo vanhastaan tunnetun Neuvostoliiton kielteisen asenteen suljettuihin taloudellisiin blokkeihin nähden ja ilmoitti maansa pitävän kiinni tästä periaatteellisesta kannasta. Suomen ja EEC:n suhteet ja Neuvostoliiton ja Suomen taloudellisten suhteiden kehityksen Brezhnev asetti vastakkain. Hän korosti erityisesti etuja, joita taloudellinen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa voi merkitä Suomelle.

- Olemme realisteja ja tunnustamme EEC:n tosiasiaksi, sanoi Brezhnev. Hän lisäsi, että lisäksi kysytään, mikä EEC on ja mikä asenne blokilla on sosialistisiin maihin. Tarkasteltaessa Suomen kauppaluonnosta kysyy itseltään levottomana, kuinka se vaikuttaa kauppaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä, Brezhnev sanoi.

Hän korosti Neuvostoliitossa tiedettävän, että Suomesta ei tule EEC:n jäsentä ja että johtavalla neuvostotaholla ymmärretään, että Suomi haluaa saada aikaan tullisopimuksen EEC:n kanssa. Mutta on pakko kysyä, miksi EEC antaa Suomelle erikoisetuja ja myönnytyksiä. – Se tuskin tapahtuu suomalaisten sinisten silmien tähden, sanoi Brezhnev. EEC:llä on varmasti omia toiveita siitä, kuinka sopimusta sovelletaan omaksi eduksi. Brezhnev toisti useaan kertaa keskustelun kuluessa, että Suomi on suvereeni maa eikä neuvostotaholta haluta sanella, kuinka Suomen olisi toimittava. – Me emme halua loukata Suomen suvereniteettia, kerrotaan hänen sanatarkasti sanoneen, mutta tämä asenne ei ole ristiriidassa sen kanssa, että voimme varoittaa Suomea toimimasta siten, että menetämme, minkä olemme yhdessä rakentaneet. Tässä yhteydessä Brezhnev toisti ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta, joka hänen mukaansa antaa Suomelle oikeuden toteuttaa omaa puolueettomuuspolitiikkaansa.

Brezhnev sanoi suoraan, ettei Neuvostoliittoa kiinnostanut Tanskan ja Norjan suhde EEC:hen, mutta Suomen suhde EEC:hen kiinnostaa, koska ystävyys Suomen ja Neuvostoliiton välillä on suuri voitto eikä tätä ystävyyttä haluta vaarantaa.

Presidentti Kekkonen alleviivasi voimakkaasti, että Suomi on sulkenut sopimuksesta pois kaiken, jolla on jotain tekemistä politiikan kanssa. Hän selvitteli myös vanhoja kauppaperiaatteita, joita Suomella on länsimaisten ja erityisesti Englannin kanssa. Kekkonen lupasi ottaa henkilökohtaisesti vastuun siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyvät hyvinä ja kehittyvät myönteisesti, jos Suomi ratifioi EEC-sopimuksen.

Kekkosen laatiman muistion jakelu oli tarkoin rajattu. Omat kappaleensa siitä saivat pääministeri Rafael Paasio, ulkoministeri Kalevi Sorsa, kauppa- ja teollisuusministeri Seppo Lindblom ja ulkomaankauppaministeri Jussi Linnamo sekä kolme ulkoministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön virkamiestä. Lisäksi muistiosta oli kaksi varakappaletta ja kaksi arkistokappaletta.

Dagens Nyheter julkaisi 31.10.1972 toimittaja Tor Högnäsin laajan artikkelin Zavidovon keskusteluista, ja sama artikkeli ilmestyi Norjassa Dagbladetissa ja Suomessa Vasabladetissa. Artikkeliin sisältyi useita sanatarkkoja lainauksia Kekkosen muistiosta. Tapaus johti Sorsan ensimmäisen hallituksen ulkomaankauppaministerin, Jussi Linnamon (sdp.) eroon ja ylijohtaja Seppo Lindblomin (sdp.) ja presidentin kansliapäällikön Antero Jyrängin (sdp.) tuomitsemiseen sakkorangaistukseen. Jyrängin sakkorangaistus tuli siitä, että hän tunnusti kuulusteluissa antaneensa osan nähtäväkseen saamastaan muistiosta Yleisradion radiojohtajalle Eino S. Revon nähtäväksi.

Oikeuskanslerin syytekirjelmän mukaan elo–syyskuussa 1972 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä toiminut Paavo Lipponen ja SDP:n tutkimusosaston päällikkö Aimo Kairamo vastaanottivat 19. elokuuta 1972 päivätyt salaiset Zavidovo-tiedot silloiselta SDP:n kauppa- ja teollisuusministeriltä Jussi Linnamolta. Muun muassa Lipposta ja SDP:n silloista kansanedustajaa ja UtVa:n jäsentä Erkki Tuomiojaa kuulusteltiin tapauksessa todistajana. Sitä, miten Vasabladetin toimittaja Tor Högnäs oli tiedot saanut, ei saatu vuonna 1973 käydyssä oikeudenkäynnissä lopullisesti selvitettyä. Sittemmin, vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan, Erkki Tuomioja tunnusti vuotaneensa tiedot Tor Högnäsille. Mutta ei sitä, miten hän sai Zavidovo-muistiot käsiinsä.

Tuomioja tunnusti vuonna 1993 vuotaneensa presidentti Urho Kekkosen Zavidovossa Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin kanssa vuonna 1972 käymästä keskustelusta tehdyn muistion lehdistölle. Dosentti Martti Häikiö on päätynyt siihen näkemykseen, että Zavidovo-vuodon perimmäisenä syynä oli SDP:n vasemman laidan ja SKDL:n pyrkimys estää EEC-sopimuksen solmiminen tai ainakin jarruttaa sitä. Tuomioja tunnetusti vastusti EEC-sopimusta.

Katso http://wapedia.mobi/fi/Erkki_Tuomioja#2.

Katso Yle Elävä arkisto: http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=130&a=4217

Lähdeaineisto:
Kauko Holopainen, Tor Högnäs, Heikki Jokela: Tapaus Zavidovo
Erkki Tuomioja Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan

Ajojahtia eduskunnassa – ulosheitto

Veikko Vennamo kirjoittaa kirjassaan Kulissien takaa, että rahan mahtia ja yhteiskunnan mahtia edustavat maailmankatsomukset olivat Suomessa jyrkässä ristiriidassa keskenään. Kristinopin edustama lähimmäisenrakkaus ei ollut saanut paljoakaan vaikutusvaltaa, vaan oli päinvastoin maallistunut. Valtaa pitävä rahan mahti oli kiinnostunut yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta pääasiassa vain säilyttääkseen asemansa. Tultuani potkituksi pois maalaisliitosta alkoi edustamani ryhmä varoittaa Suomen kansaa liiallisesta rahanmahdista ja liiallisesta yhteiskunnan mahdista. Pidimme kiinni siitä, että jokainen ihminen ja jokainen elämä on arvokas. Meitä alettiin pelätä niin oikealla kuin vasemmalla. Horjutimme valtarakenteita ja vallassa olleiden asemia. Meidät oli nujerrettava.

Yhteisestä sopimuksesta ja käskystä minut ja edustamani suuntaus pimennettiin mahdollisimman perusteellisesti. Vain pahaa haluttiin tuoda esiin. Lehdistö, radio sekä televisio suljettiin meiltä. Kun pääsin julkisuuteen eduskunnan kautta, niin television ja radion eduskuntalähetyksiä ryhdyttiin järjestelmällisesti rajoittamaan. Suomen kansa joutui poliittisten välittäjien armoille. Niissä tapauksissa, joissa oli pakko sallia esimerkiksi minun esiintymiseni, kohtelu oli usein ennenkuulumatonta ja häpeämätöntä. Voimassaolevia säännöksiä rikottiin. Olin lakien suojan ulkopuolella. Näin tapahtui erityisesti television Peukaloruuvissa.

Kun edustamana suuntaus oli pimennetty, käytin perustuslaillista tietä. Tein satoja eduskunta-aloitteita. Näitä aloitteita ryhdyttiin pilkkaamaan ja leimaamaan ne muka eduskuntatyön väärinkäyttämiseksi. Erityisesti Virolaisen ja Sukselaisen ollessa puhemiehinä ja Salervon pääsihteerinä eduskunnalle esitettiin, ettei se ottaisi lukuisia aloitteitani ollenkaan käsiteltäväksi vaan hylkäisi ne heti. Näin tapahtuikin ja minua pilkattiin, vaikka kansanedustajan aloiteoikeus on hänen luovuttamaton perustuslaillinen perusoikeutensa.

Vasta kun eduskunta uudistui tuoreiden kansanedustajien myötä ja pääsihteeri Salervo joutui eduskunnan suuren kavallusväärinkäytöksen takia vuosien taistelun jälkeen väistymään, perustuslakivaliokunta totesi tämän laittomuuden tilan ja palautti kansanedustajille ja siis myös minulle takaisin perustuslailliset oikeudet, Vennamo kirjoittaa.

Minulla oli kuitenkin puheoikeus eduskunnassa. Minut oli saatava vaiennetuksi. Aseena käytettiin perustuslaillisen valtiopäiväjärjestyksen 58. pykälää, jonka mukaan hallituksesta tai yksityisestä henkilöstä ei saa käyttää loukkaavia, pilkallisia tai muuten sopimattomia sanoja. Perustuslain vastaisesti rötöksen paljastaminen estettiin väittämällä, että se muka on perustuslaissa kielletty. Tämä oli törkeää perustuslain väärinkäyttöä. Rötösherrojen nimiä ei saanut kertoa.

Oli kysymys kansanedustajien perusoikeuden loukkaamisesta ja eri mieltä olevan kansanedustajana vaientamisesta. Oli kysymys koko kansanvaltaisen järjestelmämme perustan murtamisesta. Mutta tähän kaikkeen alistuivat K-linjan aikana niin julkinen sana kuin eduskunnan valtaenemmistö. Minut häväistiin, vaikka toisten olisi pitänyt hävetä. Kansa harhautettiin.

Eduskunnan puhemiehenä Virolainen 14.10.1966 antoi minulle rangaistushuomautuksen siitä, että olen ”puheenvuorossani esittänyt perättömän lausuman eduskunnan puhemiehestä”. Se ei ollut totta. Näin puhemiestenkin johdolla oli avattu taistelu suuni tukkimiseksi eduskunnassa. Minut heitettiin ulos kolme kertaa ryhtini murtamiseksi.

Näin kiihtyi ajojahti eduskunnassa minun ja SMP:n vaientamiseksi. Se huipentui laittomaan uloskantooni eduskunnasta. Mutta häpäisyt eivät murtaneet minua, vaan jatkoin taisteluani vääryyttä ja väärinkäytöksiä vastaan. Tällöin valtaklikki laskelmoi, että erottamalla minut eduskunnasta eli antamalla kansanedustajalle mahdollisimman raskas rangaistus minut saadaan edes vaaleissa pudotetuksi eduskunnasta. Sukselainen silloisena puhemiehenä ryhtyi toimiin. Taloudellisilla ja muilla houkutuksilla oli vuoden 1972 lopulla SMP:n eduskuntaryhmästä saatu loikkaamaan SKYP:n seteliselkärankaisten puolueeseen 13 kansanedustajaa. Viisi jäi jäljelle. Samanaikaisesti levitettiin koko maassa joka tuutista hirvittävää valhepropagandaa SMP:tä vastaan. SMP oli kerta kaikkiaan saatava nujerretuksi.

Puhemiesneuvoston tuella puhemies Sukselainen esitti 31.10.1972 eduskunnalle, että minut valtiopäiväjärjestyksen 58 §:n perusteella ”on järjestyksen rikkomisesta pidätettävä eduskunnan istunnoista tämän ja ensi viikon ajaksi”.

Lähdeaineisto:
Veikko Vennamo: Kulissien takaa ISBN 951-20-2968-5

Vennamon panttivangit

Entinen SMP:n kansanedustaja ylivieskalainen Lauri Linna on kirjoittanut kirjan Vennamon panttivangit. Kirjassa entinen kansanedustaja Viljo Suokas kertoo oman näkemyksensä SMP:n repeämisestä. Suokkaan mukaan vaalien jälkeen Vennamo alkoi esittää merkillisiä vaatimuksia. Ensin häneltä tuli vaatimus, että jokaisen on maksettava puolueelle kuukaudessa 500 markkaa puolueveroa, 150 markkaa piiriveroa ja 100 markkaa ryhmäveroa, jota oli jo aikaisemmin maksettu. Edustajana palkkaa saimme silloin 3000 markkaa, joten nuo verot leikkasivat niin suuren prosentin silloisesta palkasta, että se tuntui kohtuuttomalta. Suistuimme kuitenkin, kun Vennamo esitti perusteeksi sen, ettei puoluetukea oltu vielä tilitetty puolueen kassaan. Annoimme perintävaltakirjat, vaikka monet meistä olivat silloin omakohtaisissa rahavaikeuksissa. Poutiainen esimerkiksi kertoi jo ennen putoamistaan, että hänelle jää vain 250 markkaa palkastaan omaan käyttöön. Muu osa menee eri muodoissa puolueelle. Kun tultiin toukokuuhun, jolloin puoluetuki puolueelle maksettiin ja jolloin meidän maksuvelvollisuutemme piti raueta, niin mitäs tapahtuikaan. Vennamo ei suostunutkaan siihen ja kun valtakirjamme eivät olleet määräaikaisia, perintää jatkettiin. Taas oli Vennamo syönyt sanansa.

Siinä vaiheessa Juhani Kortesalmi, myöhemmin Mikkelin läänin maaherraksi edennyt, laati silloin kirjelmän, jolla yhteisesti vaadimme kyseisten maksuvelvoitteiden lakkauttamista. Väsyneinä katteettomiin lupauksiin lopettaa puolueveron periminen, johon ei ollut enää mitään taloudellista perustettakaan, vetosimme tuloksetta Vennamon lakimiehen arvoonkin. Sitten lähetimme kirjallisen perintävaltakirjojen peruutuksen eduskunnan kansliatoimikunnalle 500 markan puolueverosta, joka oli sen palkastamme pidättänyt. Ryhmä- ja piirivero jäi kyllä voimaan emmekä niitä vastaan olleet mitään esittäneetkään.

Poliittinen panttivankeus

Vuoden 1970 vaalien jälkeen ensimmäinen vaikeus, jossa Vennamo paljasti syvimmät pyrkimyksensä, liittyi hallitusneuvotteluihin. Meille niin suurena ryhmänä oli varmaankin tarjolla hallituspaikka. Vennamo tyrmäsi sen mahdollisuuden taas tavalla, jota oli vaikea ymmärtää. Ensin hän vannotti, ettei meistä kukaan muu kuin hän saa ilmaista millään tavalla valmiuttaan hallitukseen. Toinen vaatimus oli, että puolueen on saatava, jos hallitukseen mennään, valtionvarainministerin salkku. Tärkein pääministerin salkun jälkeen. Kolmas ehto oli se, että jos ministerinpaikkoja tulee vain yksi, siihen voidaan nimittään vain Vennamo itse.
Noilla argumenteilla Vennamo sitten yritti nöyryyttää koko eduskunnan ja tietenkin tasavallan presidentti Kekkosen, jolle Vennamon nimeäminen kaiken sen jälkeen, mitä kieltä tämä oli Kekkosesta käyttänyt, olisi ollut jo muutoinkin nöyryyttävää. Mekin uudet kansanedustajat tajusimme puheenjohtajamme henkisesti häiriintyneen tilan. Suuruudenhulluuden. Myöhemmin tuli muiden ryhmien kanta jo sitten avoimesti meidänkin tietoon. Teistä jokainen henkilö on meille kelvollinen hallitukseen yhtä lukuun ottamatta ja se yksi on Veikko Vennamo. Vaikka emme heti tuota asennetta ymmärtäneet, niin jo jonkun kuukauden kuluttua ymmärsimme. Hänen toimintansa, niin älykäs kuin hän olikin, oli kuitenkin usein aivan käsittämätöntä. En viitsi poismenneestä lausua ääneen, mitä se oli, sanoo Viljo Suokas.
Olimme tavallaan poliittisia panttivankeja. Sitä on tietenkin vaikea ymmärtää sen joka ei ole sitä kokenut.

Sama tilanne hallituskysymyksessä toistui taasen kaksi vuotta myöhemmin vaalien 1972 jälkeen. Taas Vennamo kiirehti varoittamaan meitä hallitukseen menoaikeista, ennekuin mistään sellaisesta oli puhettakaan. Nyt vain puheen sävy oli muuttunut. Entistä jyrkemmäksi hänen tajuttuaan, ettei hän itse tule enää olemaan ministeri. – Olette luikureita ja pettureita, jos mitään sellaista mietittekään, hän uhosi. Silloin hän alkoi nimitellä jo meitäkin rosvoiksi ja vaikka miksi. Sanavarastoa haukkumiseen hänellä riitti. Ministeriehdokkaissa oli tapahtunut vain se muutos, että hänen lisäkseen vain Pekalla, hänen pojallaan, on siihen kykyä. Hänen kaverinaan, ei hänkään muuten.
Nyt vanhana veteraanina haluan vieläkin sanoa, ettei arvostus SMP:tä kohtaan loppunut eduskunnassa meidän muiden kuin Veikko Vennamon vuoksi. Se ansio kuuluu hänelle yksin, sanoo Viljo Suokas.

Rahakiista johti sitten aina vain avoimempaan välirikkoon ryhmän jäsenten ja Vennamon välillä. Hän alkoi nimittelemään meitä toistuvasti rosvoiksi, luikureiksi ja oman taskun täyttäjiksi, jonka hän tiesi uppoavan kansaankin. Kouvolan puoluekokouksessa istuimmekin sitten niin kuin Nurnbergin sotarikolliset tuomittavina, vaikka emme olleet syyllistyneet mihinkään josta Vennamo meitä syytti.

Jo sitä ennen hän puoluehallituksen kokouksessa hyökkäsi meitä vastaan käyttäen sanoja rosvot, luikurit ja oman taskun täyttäjät. Se oli tietenkin jälkeenpäin ajatelleen henkilökohtaisissa pyrkimyksissään epäonnistuneen ja siitä katkeroituneen ihmisen epätoivoista käyttäytymistä.

Viljo Suokas sanoi Vennamolle: - Etkö sinä tuomarismiehenä muista, että syytetylläkin on oikeus puolustautua. Mie sitten aloitin ja ihmettelin, että puheenjohtaja on Suomen Uutisiin antanut sellaisen lausuman, että me olemmekin epäluotettavia, itsekkäitä oman taskun täyttäjiä. Muistutin häntä silloin siitäkin, kuinka olin tehnyt viisi vuotta pääsihteerin tehtäviä saamatta markkaakaan nimenomaan hänen lupaamaansa palkkaa ja saan nyt tällaisen arvostelun osakseni.

Siinä sitten Vennamo ilmeisen lopullisesti teki päätöksen hajottaa puolue. Hän vastasi minulle: - Minä en anna tuumaakaan periksi enkä peruuta mitään mitä olen sanonut, käyköön puolueen miten vain. Ne olivat sanat jotka koskivat suoraan sydämeeni. Köyhälle karjalaiselle, veteraanille ja invalidille, joka olin uskonut SMP:hen ja tehnyt epäitsekkäästi työtä sen hyväksi. Silloin lopullisesti vakuutuin siitä, että Veikko Vennamo ei kanna huolta köyhän asiasta, eikä tämän Suomen kansan asiasta. Hän vain pelaa vastuutonta politiikkaa täällä eduskunnassa. Käyttää meitä viattomia miehiä ja yhtä naista Aune Mänttäriä hyväkseen kostoiskuissaan. Näin kerrotaan Lauri Linnan kirjassa Vennamon panttivangit.

Lähdeaineisto:
Lauri Linna: Vennamon panttivangit ISBN 952-90-9901-0

SMP:n repeämisen vaiheet

Suomen maaseudun puolueen ja sen eduskuntaryhmän hajoaminen oli oma erikoislaatuinen lukunsa. Eduskunnan piirissä se johti sellaisiin näytöksiin, että se antoi aiheen SMP:n puheenjohtajana Veikko Vennamon pidättämiseen eduskunnan työstä kahdeksi viikoksi 31.10.1972 lukien. Tässä sovellettiin eduskunnan ankarinta sisäistä kurinpitokeinoa, jollaista eduskunnan historia tuntee käytetyn ainoastaan kaksi kertaa.

SMP:n eduskuntaryhmä oli vuoden 1972 vaaleista lukien 18 edustajan vahvuinen. Kevätistuntokaudella 1972 oli havaittavissa merkkejä kasvavista erimielisyyksistä puolueen ja sen eduskuntaryhmän piirissä. Nämä erimielisyydet paljastuivat heinäkuun lopulla 1972, jolloin 12 SMP:n edustajaa julkaisi puolueen puheenjohtajaa ja hänen toimiaan jyrkästi arvostelevan kirjeen. Tyytymättömyyden pääsyitä olivat ne taloudelliset velvoitteet, joihin edustajat olivat sitoutuneet SMP:tä kohtaan.

SMP:n puoluekokouksessa ”hajottajakansanedustajien” nimet tuomittiin ja heidän katsottiin asettuvan puolueen ulkopuolelle, elleivät palaa järjestykseen ja noudata sääntöjä. Samassa puoluekokouksessa Vennamo valittiin paitsi puheenjohtajaksi myös SMP:n presidenttiehdokkaaksi.

Eduskuntatyön syyskuussa alettua oli yhteenotto puolueen johdon ja enemmistönä olevan opposition kesken väistämätön. Aluksi ei puolueen eduskuntaryhmää kutsuttu lainkaan koolle, mutta kunnallisvaalien mentyä puolueen johto ilmoitti 4.10.1972 päättäneensä erottaa ed. Heikki Kainulaisen ja ed. Mauno Kurpan SMP:n eduskuntaryhmän työstä kahdeksi kuukaudeksi. SMP:n oppositio piti päätöksiä laittomina sillä perusteella, että vain eduskuntaryhmä itse voi tehdä tällaisia päätöksiä. Eduskuntaryhmän kokouksessa 5.10. oppositiossa oleva enemmistöryhmä vaati turhaan erottamispäätösten kumoamista, jolloin 12 johtoa vastaan poikkiteloin asettunutta marssi ulos pitämään toisessa huoneessa omaa kokoustaan. ”Ryhmä 12” päätti enemmistöasemaansa vedoten vuorostaan erottaa ed. Vennamon eduskuntaryhmän työstä seuraavan vuoden maaliskuun loppuun saakka.

Tilanteen sekavuutta lisäsi tämän lisäksi käyty avainleikki. Eduskuntatalossa oleva SMP:n ryhmähuoneen ovi oli suljettu, kun Ryhmä 12 yritti hakeutua sinne kokoukseensa. Avaimen väitettiin olevan ed. Vennamon taskussa. Eduskunnan sisäisistä asioista päättävä kansliatoimikunta paneutui myös asiaan ja päätteli, ettei ollut selvästi käynyt ilmi, että SMP:n ryhmä todellakin olisi hajonnut. Sen takia kansliatoimikunta ilmoitti kaikilla smp-läisillä olevan vapaa pääsy ryhmähuoneeseen. Ovi avattiin auki vasta ylivahtimestarin voimin.

Näihin aikoihin alkoi eduskunnassa budjettikeskustelu ja ratkaistavaksi tuli kiperä kysymys siitä, kenellä on oikeus puhua SMP:n ryhmän nimissä. Kansliatoimikunta oli pitänyt ryhmää yhtenäisenä jossa ryhmäpuheenvuoro voitiin antaa vain yhdelle. Puhemiesneuvosto soi tämän kunnian ed. Vennamolle. Ryhmän oppositio ei kuitenkaan hyväksynyt tätä vaan järjestäytyi nyt virallisesti ja valitsi ed. Heikki Kainulaisen ryhmänsä puheenjohtajaksi. Tässä tilanteessa puhemiesneuvoston oli pakko tarkistaa päätöksensä ja antaa myös Ryhmä 12:lle oma puheenvuoro. Ryhmäpuheenvuorot pidettiin ryhmien suuruusjärjestyksessä, ja sen vuoksi SMP:n oppositio sai puhua ennen ed. Vennamoa.

Tämän jälkeen SMP:n puoluetoimisto jätti eduskunnan kansliatoimikunnalle kirjelmän, missä puolue ja SMP:n nyt kuuden edustajan vahvuinen ryhmä hyökkäsi ankarasti eduskunnan pääsihteeriä Olavi Salervoa vastaan, jonka väitettiin rikkoneen virkavelvollisuuksiaan mm. toimimalla ”hajottajakansanedustajien” lainopillisena neuvonantajana. Kansliatoimikunta päätti kirjelmän johdosta tehdä aivan muuta kuin SMP oli ajatellut. Se suositteli puhemiesneuvostolle kurinpitotoimiin ryhtymistä ed. Vennamoa vastaan avainjupakan ja pääsihteeriä vastaan esitettyjen syytösten vuoksi. Puhemiesneuvosto oli yksimielinen 31.10.1972 päättäessään erottaa ed. Vennamon eduskunnan työstä kahden viikon ajaksi sopimattoman käytöksen vuoksi.
Ryhmä 12 toteutti pian aikeensa perustaa uusi puolue. Puoluerekisteriin merkittiin puolueen nimeksi Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue. Tämän ryhmän vahvuudeksi tuli 13, kun edustaja Arvo Sainio ilmoitti 18.1.1973 liittyneensä SKYP:hen. Parin päivän kuluttua hän tosin perui ilmoituksensa, koska hän oli alkanut epäillä uuden puolueen perustajien vaikuttimia, mutta tämä kanta oli voimassa vain 26.1.1973 saakka. Silloin hän ilmoitti eduskunnan puhemiehelle kaikesta huolimatta siirtyneensä SKYP:hen ja että päätös oli sillä kertaa lopullinen.

Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1974

Eduskunta syksystä 1972 kevääseen 1973

Poliittisten asetelmien ainakin osittaista selkiintymistä merkitsi Kalevi Sorsan neljän puolueen enemmistöhallituksen aikaansaaminen pitkällisten neuvottelujen jälkeen 4.9.1972. Rafael Paasion vähemmistöhallitus joutui antamaan sille tietä sen vuoksi, etteivät sen hartiat riittäneet ns. eläkepaketin kantamiseen.

Syyskaudella eduskunnan aikaansaannokset jäivät melko vähäisiksi, kun lokakuun kunnallisvaalit verottivat osansa kansanedustajien mielenkiinnosta. SMP:n eduskuntaryhmän repeytyminen ja presidentti Kekkosen toimikauden jatkolaki johtivat eduskunnan arvovaltaa alentaneisiin ilmiöihin.
Kansanedustajien näkyvimpiä tuloksia olivat eläkepaketin palauttaminen kannettavissa oleviin mittoihin, huoneenvuokra-asioissa valtalain yhteydessä päätetyt helpotukset, elinkeinohallituksen ja työsuojeluhallituksen perustaminen, uusi maataloustulolaki ja laki lasten päivähoidosta.

Hallituksen esitys valtion tulo- ja menoarvioksi vuodelle 1973 tuotiin lokakuun kunnallisvaalien takia eduskuntaan vasta vaalien mentyä. Valtionvarainministeri Johannes Virolainen ilmoitti hallituksen pyrkivän siihen, että uusi tuloverojärjestelmä olisi sovellettavissa vuoden 1974 alusta, mutta kevääseen päästyäänkään eivät hallituksen verolinjat olleet selkiintyneet. Budjetin menopuolen rahoittamiseksi päätettiin hallituksen ehdotuksesta korottaa bensiinin hintaa, puhelin- ja lennätinmaksuja sekä rautatietariffeja.

Eläkepaketti hyväksyttiin eduskunnassa hallitusneuvotteluissa sovitussa muodossa. Ainoastaan SKDL, SMP ja siitä irtautunut 12 edustajan ryhmä halusivat paluuta 650 milj. mk:n pakettiin. Äänestysnumerot olivat selvät 121-52.
Eläkepaketti puolitettunakin merkitsi huomattavan laajoja rahoitusjärjestelyjä, sillä sekä vakuutettujen että työantajain maksuja valtiolle oli nostettava. Uuden eläkepaketin pääpaino oli tukilisäsäännöksiin tulleissa muutoksissa.

Harvinaisen kiihkeissä tunnelmissa käsiteltiin eduskunnassa tammikuulla ehdotusta tasavallan presidentin Urho Kekkosen toimikauden jatkamisesta 1.3.1978 asti. Riittävä määrä puolueita oli ryhmittynyt lain taakse, mutta poikkeuslakia vastustaneet toivat kantansa esiin pitkin puhein ja väkevin sanoin. Osa tällaista järjestelyä vastustaneista järjesti nimittäin jarrutuksen, jonka kestäessä eduskunnassa käytettiin hurjempaa kieltä kuin moniin vuosiin. Presidentin toimikauden jatkoaikalaki käsiteltiin eduskunnassa kaikkiaan yli 50 tuntia, mistä ajasta 22 tuntia käytti perustuslakivaliokunta. Sen yksi yöllinen jarrutuskokous kesti 15 tuntia.
Kun ratkaiseva äänestys poikkeuslain kiireelliseksi julistamisesta 18.1.1973 käytiin, olivat kaikki kansanedustajat läsnä ja lehterit täpötäynnä yleisöä, vaikka oli keskiyö. Laki julistettiin kiireelliseksi äänin 170-28, 1 tyhjä, joten vaatimus 5/6:n enemmistöstä oli täytetty. Sen jälkeen laki hyväksyttiin aivan samoin luvuin.

Taloudellista suojalaeista, jotka lähinnä sos.dem puolue oli asettanut EEC-kysymyksen myönteisen ratkaisun ehdoksi, saatiin eduskunnassa kevätkauden aikana hyväksytyksi ainoastaan rakennustoiminnan investointivero Etelä-Suomea varten.

Suomen ja keskinäisen taloudellisen neuvoston SEV:in välillä Moskovassa 16.5.1973 allekirjoitettu sopimus taloudellisen, teknisen ja tieteellisen yhteistyön kehittämisestä hyväksyttiin eduskunnassa 29.5.1973 yksimielisesti. Ulkomaankauppaministeri Jermu Laine toivoi sopimukselle pikaista käsittelyä todeten, ettei sillä ole mitään vaikutuksia Suomen sosialistisia maita kohtaan soveltamien määrällisten tuontirajoitusten tullien suhteen.

Perin juurin vanhentuneen kirjanpitolain sijaan säädettiin uusi, joka tulee voimaan vuoden 1974 alusta. Uuden lain mukaan kirjanpitovelvollisia ovat osakeyhtiöt, osuuskunnat, kommandiittiyhtiöt, avoimet yhtiöt, yhdistykset ja muut vastaavat yhteisöt sekä säätiöt. Lain piiriin eivät kuulu julkisyhteisöt eivätkä maatalouden harjoittajat.

Hintavalvonnasta, taloudellisen kilpailun edistämisestä ja kuluttajakysymysten hoitamisesta huolehtimaan päätettiin perustaa elinkeinohallitus, jonka tehtäviin kuuluu mm. elintarvikelain mukainen elintarvikevalvonta.
Ns. palkkaturvalain tarkoituksena on turvata työntekijän palkkasaatavien maksaminen työnantajan maksukyvyttömyystilanteessa.

Uudessa kolmevuotisessa maataloustulolaissa on jälleen tärkeintä, missä järjestyksessä ja millä tavalla maataloustulo määrätään. Laki velvoittaa kolmen seuraavan vuoden aikana valtioneuvoston neuvottelemaan entiseen tapaan maataloustuottajain keskusjärjestöjen kanssa tavoitehintojen tarkistamisesta ja muissa laissa tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamisesta.

Kehitysalueilla toimiville yrityksille päätettiin ryhtyä maksamaan erityistä työvoimatukea työvoiman tottumattomuudesta aiheutuvien haittojen vähentämiseksi.
Työsuojeluhallintoa varten päätettiin perustaa uusi keskusvirasto, työsuojeluhallitus. Työsuojeluhallituksen tehtävänä on käsitellä mm. työsuojelua, työsuhdetta, tuotantokomiteaa, metsäpalkkatarkkailua ja meripalvelutoimintaa koskevia asioita.

Lasten päivähoitolaki oli syyskauden puhutuimpia eduskunta-asioita. Kauna aikaa valmisteilla ollut laki saatettiin voimaan 1.4.1973, ja sen aiheutti melko pitkälle meneviä muutoksia tämän alan toiminnoissa.

Vuosilomalain kokonaisuudistus saatettiin voimaan 1.4.1973. Jo aikaisemmin oli vuosiloman pituus yleisesti kasvanut niin, että kesällä 1973 tuli lomaa 3 viikon sijasta 4.

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1974