Kun Moskova ja hieman Pietarikin kuohuivat vuodenvaihteessa 1991/92, veteli melkein koko muu laaja Venäjänmaa syvää joskin levotonta talviunta keskellä pulaa ja puutetta. Elämä ei paljon eronnut neuvostoarjesta siellä, minne kuumeisen poliittisen eliitin ote ei yltänyt. Kahden pääkaupungin ulkopuolella kansa eli neuvostoelämän jatkumoa, jota tsaarin vaihtuminen Moskovassa tai Pietarissa ei hetkauttanut.
Tämä vanha maailma lyötiin rikki uudenvuodenpäivänä 1992. Silloin vapautettiin hinnat ja palkat. Valtion omaisuutta alettiin kohdella rahanarvoisena omaisuutena eikä enää ilmaisena tuhlattavana luonnonvarana ja sitä ryhdyttiin jakamaan. Budjetti jouduttiin kirjoittamaan uudelleen, sotatarviektilaukset lopetettiin ja asetehtailta vietiin työt. Siirryttiin tielle kohti markkinataloutta. Vt. pääministeri Gennadi Burbulis ja ensimmäinen varapääministeri Jegor Gaidar johtivat Venäjän ensimmäistä hallitusta. Jeltsin itse ryhtyi pääministeriksi, koska kommunistijohtoinen korkein neuvosto ei muutakaan sallinut. Hallitus joutui alusta alkaen toimimaan valtaosin presidentin asetusten eikä lakien varassa.
Hallitus tyhtyi kiireesti kuin yhdessä yössä muuttamaan toisen maailmansodan bunkkereissa elänyttä ja sotatarvikkeita miljoonilla liukuhihnoilla yötä päivää tuottanutta diktatuuria vapaaksi moniarvoiseksi yhteiskunnaksi, oikeusvaltioksi ja arvostetuksi suurvallaksi. Alku osoittautui syöksyksi tuntemattomaan ilman suojaverkkoa. Talousuudistuksen isä Jegor Gaidar toisti muutaman päivän välein suunnattoman kaaoksen keskellä, että uudistukset oli tehtävä kerralla, koska aikaa valmisteluun ei ollut vanhan vallan yrittäessä palata asemiinsa ja hankkiutuessa estämään ne.
Lännessä Gaidaria ei kuunneltu, vaan häntä vaadittiin rakentamaan Rooma yhdessä päivässä. Lännessä ei havaittu, että kommunistien hallitsema korkein neuvosto oli käynyt taistelemaan vallasta uudistajien ja Jeltsinin kanssa ja pyrki palauttamaan neuvostovallan. Kun Burbulis ja Gaidar olivat lyömässä rikki vanhaa maailmaa, oli korkein neuvosto palauttamissa sitä. Valtataistelu rajoittui korkeimman neuvoston saleihin ja Ostankinon televisioaseman porteille, ei laajemmin yhteiskuntaan.
Venäjän rauhamomainen vallankumous 1992 on historiassa vertaansa vailla. Sitä ennen parin kolmen vuoden aikana oli neuvostovaltion ulommaisen siirtomaarakennelman purkaminen vapauttanut sosialistisen leirin maat itäisessä Keski-Euroopassa ja sen liitännäisjäsenet Afrikassa ja Aasiassa. Se oli merkinnyt mielenjärkytystä kautta neuvostovaltion.
Sen jälkeen itse Neuvostoliiton hajoaminen oli vienyt venäläisiltä tsaarin aikaan hankittujen alusmaisen pääosan ja tuonut rajat varsinaisen Venäjän alueen tuntumiin Euroopassa. Valtakunnalla ei ollut selkeitä rajoja juuri millään ilmansuunnalla. Pakolaisvirtoja menetetysitä siirtomaista alkoi valua Venäjälle oireena miljoonien kolonialistien paluusta emämaahan.Venäjä muistutti Britanniaa, Ranskaa tai Portugalia niiden siirtomaavallan romahdettua.
Elämisen ehdot olivat muuttuneet käsittämättömiksi. Pahin oli vuosi 1991. Silloin loppui ruoka, käskyjä ei noudatettu, kaikenkarvaiset vähemistöt esittivät vaatimuksia ja aiemmin nöyrät naapurimaat peräsivät oikeuksiaan. Nöyryytykset toistensa jälkeen koettelivat venäläisiä, jotka olivat tottuneet sukupoliven ajan olemaan herrakansaa alusmaissaan – herrakansaa sillakin varauksella, että omat johtajat saattoivat heittää vankeuteen tai tappaa suruttomasti milnoonia venäläisiäkin vähemmistöjen ohella.
Venäjän ongelmaksi tuli neuvostovaltion byrokraattinen yhtenäinen taloussuunnittelu koko imperiumia varten. Tavaroiden tuotanto oli siroteltu eri puolille ja jokaiselle alueella oli varattu erityistehtävi siten, ettei mikään maa tai alue voinut olla omavarainen. Moskovan keskusvirastossa Gosplanissa oli suunnitelmat kaikesta eikä mitään saanut tehdä ilman sen käskyä tai lupaa. Se jakoi työt ja sijoitti tehtaat. Työnjako ulotettiin vallattuun itäiseen Keski-Eurooppaan saakka ja sekin sidottiin leniniläiseen pyhäinyhteyteen.
Keskussuunnitteluvirasto Gosplan lakkautettiin. Vuoden 1992 alusta kuka tahansa sai perustaa parturin ja kampaamon, leipomon tai kisoki, vienti- tai tuontiliikkeen, autokaupan, asekaupan, huvikylän, rakennusliikkeen tai lentoyhtiön, kunhan vai hankki luvat ja maksoi leimaverot – sekä kaupungista, tapauksesta ja ihmisestä riippuen venäläisen perinteen mukaiset voitelurahat, lahjukset tai kynnysrahat taikka suojelumaksun.
Taloudellisen toiminnan vapautuminen oli todellista sokkiterapiaa koko yhteiskunnalle. Hallitus ei vain osannut myydä uudistuksia helppolukuisten poliittisten iskulauseiden muodossa vaan puhui makrotaloudesta, hinnanmuodostuksesta ja kysynnän ja tarjonnan laeista. Kuulijat eivät ymmärtäneet puhetta. Oppositio osasi tehdä uudistuksesta politiikkaa paljon tehokkaammin kuin hallitus. Talousuudistus alkoi työntää venäläisiä kohti länsimaista yhteiskuntamallia, jossa ihmisten pitää tehdä työtä, elleivät he ole sattuneet perimään omaisuutta tai tulleet muulla tavoin rikkaaksi.
Neuvostoliiton ajoilta periytynyt korkein neuvosto alkoi vaatia paluuta entiseen ruplaan, vanhoihin hintoihin ja etsiä keinoja Jeltsinin erottamiseksi. Neuvoston puhemies Ruslan Hasbulatov nousi opposition keulamieheksi, vaikka hän oli vielä syksyllä 1991 Jeltsinin liittolainen. Hasbulatovin rinnalle liittyi varapresidentti Aleksandr Rutskoi Afganistanin sodan lentäjäsankari, jonka Jeltsin oli ottanut kesäkuun 1991 vaaleissa varapresidenttiehdokkaakseen varmistamaan asevoimien äänet.
Lähdeaineisto: Martti Valkonen Venäjä – jättiläinen tuuliajolla ISBN 951-37-1863-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti