Päivät ennen vallankaappausta Moskovassa. Jokainen muistaa ne omasta näkökulmastaan. Viron interliikkeen aktiivinen johto kävi 8. huhtikuuta 1991 Tallinnassa neuvotteluja. Siellä puhuivat korkeimman neuvoston jäsenet Aksinin ja Kuznetsov sekä Viron lakkokomitean jäsen Subortsev. Kenraali evp. Aksinin, joka oli yksi merkittävimmistä vastutajistamme sotaveteraanien joukossa, piti sotaisan puheen. Saimme tietää, että suunnitelmiin kuului ottaa Virossa panttivankeja, joiden avulla hallitus ja korkein neuvosto painostettaisiin eroamaan ja luovuttamaan vallan niin sanotulle pelastuskomitealle. Intereitä lähellä oleva sotaisa moskovalainen poliitikko Vladimir Zirinowski ennusti: ”Ei Viro eikä yksikään neuvostotasavalta itsenäisty tällä vuosisadalla. Seuraavan vuosisadan puolivälissä, ehkä viidenkymmenen vuoden kuluttua, meistä tulee yhdessä osa Euroopan valtiota. Ja onko täällä silloin kreivikunta tai provinssi, sillä ei ole enää mitään merkitystä.”
Paniikkimielialaa koetettiin lisätä. Kesän sanomalehdet kirjoittivat ”tuntemattomien henkilöiden” hyökkäyksistä raja- ja tulliasemia vastaan, aseistetuista venäläisistä maahanlaskujoukoista Viru-kadulla Tallinnassa, vaikka yksikään armeijan upseereista ei osannut selittää, millainen joukko-osasto on kaupunkiin tuotu. Koillis-Viron valtuustojen uhkauset tihenivät. Olimme hyvin lähellä aseellista rajavälikohtausta, ihme, että niin ei käynyt.
Tilanne oli kärjistynein Liettuassa. Aamuyöllä 1. elokuutta Medininkain raja-asemalla tapettiin seitsemän liettualaista rajavartijaa. Maassa makaavia ihmisiä ammuttiin päähän. Ajavartioston ja tullin varustett – vaunut ja parakit – rikottiin ja poltettiin. Se oli taas kerran vakava hyökkäys, Liettuan ja meidän itsenäisyyspyrkimyksiämme vastaan.
Toukokuun 19. ja 21. päivinä Viron etelärajalla Muratinja Luhamaan raja-asemilla oli välikohtauksia. Aseistamattomat rajavartijat hakattiin ja rakennelmat hajotettiin. Illalla 23. toukokuuta Muratin raja-asemalle ajjoi taas kuudesta autosta koostuva kolonna erikoisjoukkoja Omonin nyrkkisankareita. Niitä saattoi sillä kertaa apuvoimana leningradilainen toimittaja Aleksandr Nevzorov, joka tunnettiin räikeistä Viron-vastaisista televisioesiintymisistään.
Hyökkäykse raja- ja tulliasemia vastaan jatkuivat. Kesäkuussa kaksitoista Neuvostoliiton armeijan maastopukuissa ollutta miestä hyökksi palopommeilla Viron talousrajan tarksitusasemia vastaan. Parakit sytytettiin palopommeilla, asemarakennukseen heitettiin kraanatti. Mustat baretit aloittivat terroritaktiikan. Venäjällä ja Baltiassa liikkui yhä enemmän huhuja demokraattisia johtajia vastaan suunnitelluista attentaateista. Oliko sellainen mahdollista? Varmasti, sillä kaikki kulki siihen suuntaan. KGB:n toiminta oli tuolloin erityisen aktiivista.
Kesällä 1991 tapasin Neuvostoliiton pääministerin Valentin Pavlovin useaan otteeseen. Sain seurat läheltä Kremlin sakkisiirtoja. Valentin Pavlov oli olemukseltaan kuin motkottvava siili, hän oli rillipäinen, siilitukkainen paksukainen, joka piti hyvästä viskistä, mutta ei halveksinut konjakkiakaan. Vanhana finanssimiehenä hän tunsi hyvin virolaiset kollegansa, sekä entisen finanssiministerin endel Mändmaan että minun hallituksessani valtionvaroja hoitavan Rein Millerin, jonka kautta me tutustuimmekin.
Näin sivusta, miten Pavlov, joka oli aluksi Gorbatsovin vilpitön tukija, muuttui vähitellen hänen vastustajakseen. Ristiriidat alkoivat kasautua, kun Pavlov alkoi tajuta, että hänelle oli varattu sntipukin rooli Neuvostoliiton hallituksessa. Presidentti alkoi käyttää häntä ukkosnjohdattimena väistääkseen julkisuuden epämiellyttäviä reaktioita. Talous vajosi yhä syvempään kriisiin, tehtiinpä mitä hyvänsä. Pavliovin tulevaisuus oli selvä – syntisäkin kasvettua riittävän suureksi pääministeri yksinkertaisesti vaihdettaisiin.
Keväällä 1991 Pavlov ratkaisi useita kysymyksiä, joissa hän otti huomioon Viron edut. Meitä lähensi yhteinen epäluulo Gorbatsovia kohtaan, vaikkakin eri syistä. Pavlov pidättäytyi Baltian itsenäistymistä koskevista kysymyksistä.
Matkustin illalla 16. elokuuta 1991 yhdessä Kansanrintaman poliitikkojen Marju Lauristinin, Peeter Vihalemmin, Aadu Mustin ja tulloisen avustajani Vilja Laanarun kanssan Ruotsiin, jossa piti alkaa Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen järjestämä konferenssi aiheesta Baltia – Länsi-Euroopan tulevaisuus.
Elokuun 19. påivänä olimme Tukholmassa melko eristyksissä ja poukkoilimme sinne tänne koettaen hankkia tiedonmurusia. Kuva selveni saatuani yhteyden valtioministeri Raivo Vareen, joka siinä tarkoituksessa hankkiutui Tallinnan Ruotsin-konsulaattiin. Hämmentyneitä emme olleet vain me, joita asia suoranaisesti koski, vaan koko maailma. Ei tiedetty, mitä Moskovasta oli odotettavissa, mutta kuitenkin entisen aikojen paluuseen varauduttiin.
Kommunismismielisten valtaanpääsy Kremlissä saattoi vaikuttaa myös Suomeen. Osa poliitikoista oli noina aikoina hellinyt toivoa päästä Ruotsin ja Itävallan vanavedessä esittämään jäsenhakemuksen Euroopan unioniin. Tajuttiin kuitenkin, että jos Neuvostoliitoo kääntyy jälleen ortodoksisen kommunistisen ideologian suuntaan, toiveet voi vähin äänin unohtaa.
Presidentti Mauno Koivisto ja ulkoministeri Paavo Väyrynen olivat taipuvaisia uskomaan kaappareiden menestyseen. He eivät voineet kuvitellakaan, että vallankaappaus saattasi epäonnistua, kun kolme mahtitekijää – armeija, kommunistinen puolue ja salainen poliisi – olivat yhdistyneet sen toimeenpanemiseksi.
Tapasin Ruotsin ulkoministerin Sven Anderssonin. Vaihdoimme tietoja ja pohdimme, mitä tehdä. Meille oli ensiarvoisen tärkeää, että Ruotsin hallitus ottaisi kaappaukseen selkeän kannan ja tukisi meitä kaappauksentekijöitä vastaan. Ajattelin, että jos maailma hyväksyy nyt putschin, meillä ei ole pienintäkään toivoa.
Sovimme Lauristinin kanssa yhteisestä taktiikasta. Olimme kumpikin sitä mieltä, että itsenäisyysjulistus on tehtävä Toompealla heti. Toisaalta oli syntynyt otollinen tilaisuus, toisaalta ei ollut varmaa, olisiko se päivän tai kahden kuluttua enää mahdollista. Mehän emme tienneet tuolla hetkellä, kumpi meistä ehtii aikaisemmin kotimaan. Mutta me kumpikin edellytimme, että se joka pääsee paikalle, tekee kaikkensa, jotta itsenäisyys voitaisiin julistaa mahdollisimman nopeasti.
Sanoin että itsenäisyysjulistus tehdään vielä samana iltana (minkä suhteen olin väärässä, koska Tallinnassa hallitisivat varovaiset mielialat). Sen jälkeen koetamme saada muut valtiot tunnustamaan itsenäisyytemme mahdollisimman nopeasti, ja siinä ulkoministerillä on hyvin tärkeä roolinsa.
Piritalta ajoimme heti Toompeale, jossa kuuntelin Kodinturvan ja sisäministeriön tiedot ssotaväenosastojen liikkeistä Virossa. Kutsuin luokseni neljä ministeriä, talousministeri Leimannin, sisäministeri Laanjärven,oikeusministeri Raidlan ja valtioministeri Varen. Pohdimme, miten suojella pääkapungin elintärkeitä kohteita. Päätimme rakentaa Toompealle barrikaadeja, joita siellä oli ollut jo tammikuusta alkaen. Puolustusjärjestelmät pantiin nopeasti käyntiin. Suurten työkoneiden ja kivenlohareiden piti estä sotakoneiden pääsy Toompealle.
Minunkin oli esiinnyttävä kansailaisille. Keskiyn jälkeen puhuin Viron radiossa. Sanoin suorassa lähetyksesä, että tällainen tapausten kulku oli ennakoitavissa ja meidän piti olla valmistautuneita siihen. Illalla Toompealle tuli tieto, että erään Viron raja-aseman kautta ajoi maahan yli sadasta taisteluajoneuvosta koostuva kolonne. Kyseessä oli pihkovalainen maahanlaskurykmentti. Rykmenitin kokoonpanoon kuului suunnilleen satamiehinen komppania, joka oli erikoistunut televisotornien ja muiden korkeiden rakennelmien valloittamiseen; sitä oli käytetty tammikuussa Vilnan televisotornin valloittamiseen. Kolonna tuli perile Tallinnaan elokuun 20. päivän aamuna kello kymmenen.
Puoli kaksi yöllä istuivat luonani oikeusministeri Juri Raidla ja korkeimman neuvoston puheenjohtajan neuvonantaja Arno Alman. Neuvottelimme siitä, millainen itsenäistymispäätöksen pitäisi olla. Kansanrintaman liito oli jo varhain iltapäivällä vaatinut itsenäisyyden julistamista heti.
Elokuun 20. päivän ilta oli levoto. Illan suussa tapahtumat muuttuivat varsin sekaviksi. Baltian sotilaspiirin komentaja kenraali Kuzmin oli välillä antanut käskyn saattaa kaikissa Baltian pääkaupungeissa voimaan ulkonaliikkumiskielta. Luonani kävi Tallinan varuskunnan komentaja kenraali Vjatselav Belov, joka suhtautui kaappareihin hyvin varauksellisesti. Sovimme hänen kanssaan, ettei Tallinnassa ryhdyt rajoittamaan liikkumista ja muuta toimintaal Tai ettei ainakaan Belov ryhdy. Tiesin tietysti, että jos varuskunnan komentaja vaihdetaan, kiellot saatetaan voimaan.
Aina lähtiessäni autolla Toompealta, minua jäljitti vähintäänkin yksi KGB:n auto ja meidän erikoispalvelullamme oli tekemistä jälkien sekoittamisessa. Luultavasti minut koetettiin pitää koko ajan näköpiirissä pidätystä varten, jos Moskovasta käsky kävisi. Tallinnan redille oli jo edellisenä päivänä saapunut monta merijalkaväelle kuuluvaa maihinnousualusta, ja Miinasatamassa valmistauduttiin heidän tuloonsa. Uutta intoa saaneet interit kirjoittivat sotatehtaissaan sähkeitä poikkeustilakomitelalle Moskovaan ja pyysivät sitä palauttamaan neuvostovallan Virossa.
Minä jäin Toompealle öisen variostoni kanssa. Juuri keskiyöllä tulivat tulivat tiedot ensimmäisistä laukauksista Moskovan keskustasta, missä panssarikolonna mursi lukuisten barrikaadien läpi tietä Venäjän parlamenttirakennusta kohti. Me kiersimme samaan aikaan öistä Tallinaan. Ministeri Raivo Vare ja eikoispalvelun johtaja Jaan Toots olivat kanssani henkivartijoiden ohella tietenkin. Kävimme ensikkis radio- ja televisiotalossa, joiden eteen oli ajettu suuria kuorma-autoja ja muuta raskasta kalustoa; sinne oli kerääntynyt paljon ihmisiä. Kaikki näytti rauhalliselta. Kolmen jälkeen pääsimme takaisin Toompean linnaan. Menin lepäämään. En saanut olla rauhassa tuntia kauempaa, sitten tuli tieto, että maahanlaskujoukot ovat hyökänneet televisiotorniin.
Hyökkäystä jarruttivat monet odottamattomat esteet. Toompean radioasema alkoi aktiivisesti häiritä joukkojen radioyhteyksiä, niin että ne kadottivat välillä suunnan, minne mennä. Rynnäkkö tyrehty ennen kuin ehti oikeastaan alkaakaan. Hyökkääjät eivät päässeet sen pidemmälle – televisiotornin hissit oli ajettu ylös. Niiden takana olivat poliisireserviin ja Koidinturvaan kuuluvat miehet Uno Kaseväli, Jaanus Kokk, Peeter Kiillo ja Juri Joost, joilla ei ollut aikomustakaan laskea kutsumattomia vieraita sisään.
Kello kuuden aikaan saimme uuden tiedon hyökkäystoimista televisiotornissa, tällä kertaa jo 22. kerroksesta. Kello seitsemäntoista tulivat luokseni amiraali Belvo ja kenraali Melnitsuk. Kun Melnitsuk astui kynnykseni yli, ensimmäiset sanani hänelle olivat: ”Teidän kaappauksenne on epäonnistunut!” Käyttäydyin häntä kohtaan ankarasti ja vaadin kaikkien joukko-osastojen vetämistä oniin asemapaikkoihinsa, samoin Pihkovan maahanlaskujoukkojen nopeaa poistumista Viron alueelta. Uhkasin toimittaa Melnitsukin oikeuden eteen, jos hän jatkaa kaappareiden käskyjen täyttäistä.
Televisotornin edessä törmasin hyökkäysjokkoja johtaneeseen everstiin, joka asettui tielleni. Muistan tähän päivään asti hänen fanaattiset silmänsä, vihan kaikkia siviilihenkilöitä kohtaan ja ampumavalmiin rynnäkkökiväärin. Miten helposti jokainen meistä olisi voinut saada sarjan rintaansa! Ei ollut yksi mahdollisuus toimia. Ärähdin everstille: ”Pitäkää suunne kiinni, kun minä puh. Minä en ole kysynyt teiltä mitää! Ja miten te seisotte minun edessäni? Pysykää asennnossa! Rauhanhierojiksi alkoivat sitten kenraali Melnitsuk ja amiraali Belov, jotka tiesivät kaappareiden jo kärsineen tappion Moskovassa. He kehottivat äkeää everstiä ottamaan yhteyttä sikäläisiin esimiehiinsä. Ylemmat sotilasviranomaiset ilmoittivat radioteitse maahanlaskujoukoille, että kaappaus oli ohi. Maahanlaskujoukkojen käskettiin häipyä nopeasti.
Lähdeaineisto: Edgar Savisaar Viron vaaran vuodet ISBN 951-31-3456-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti