Eduskuntavaalit 1979

Ennusteet toteutuivat eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1979. Kokoomus nosti kannatustaan 3,3 prosenttiyksiköllä 21,7 %:iin ja sai 12 edustajaa lisää, mikä merkitsi 47 edustajan suuruista eduskuntaryhmää. Se oli merkittävä voitto. Iältään vanhimpana Kokoomuksen eduskuntaryhmän ensimmäisessä kokouksessa avaajana toiminut Juuso Häikiö totesi tuloksen osoittaneen, että Kokoomuksen paikka olisi nyt hallituksessa. Hän painotti puolueen toiminnan perustuneen Paasikiven-Kekkosen linjan mukaiseen ulkopolitiikkaan.

Keskustapuolue sai 17,3 % äänistä, ja menetti osuuttaan vain 0,3 prosenttiyksikköä, mutta kolme paikkaa. Se oli pysynyt varsin tasaisesti 17 %:n tuntumassa koko 1970-luvun ajan, joskin itäisen Suomen maa- ja metsätalousalueilla katosi ääniä. Maanviljelijä ja metsänomistaja Eemil Rautiainen Oravista selitti sen johtuneen ”älyttömästä metsäverosta”: metsänkasvu kun oli verotuksellisesti noussut hänen mukaansa hallituksen päätöksellä Savossa 30 %.

Hallituspolitiikasta vastannut kansanrintama kärsi 13 paikan tappion, josta sosiaalidemokraateille (23,9 %) tuli kahden ja kansandemokraattien (17,9 %) osalle viiden paikan menetys. Kansanrintama ei saanut Suomen kansan kannatusta. Näin kävi toistuvasti. Silti SDP jäi eduskunnan suurimmaksi ryhmäksi 52 kansanedustajalla. Hallituspuolueiden parlamentaarinen voima heikkeni selvästi. Eduskunnan porvarienemmistö vahvistui merkittäväksi luvuin 58,1 – 41,9 %.

SDP:n ryhmänjohtajaksi uudelleen valittu Matti Ahde piti kolmatta perättäistä tappiota uutena torjuntavoittona ja varoitti vastaavan tappion koituvan seuraavalla kerralla suureksi myös kansanedustajien määrässä. Samalla hän määritteli SDP:n mieluisimmat hallituskumppanit: SKDL ja sen jälkeen keskiryhmät.
Pienistä puolueista LKP taantui erityisen paljon ja menetti viisi mandaattia. Niitä jäi jäljelle enää neljä. RKP säilyi kymmenen edustajan suuruisena. Veikko Vennamon SMP voitti viisi paikkaa ja sai seitsemän edustajaa valtiopäiville.

Kekkonen käynnisti hallitusneuvottelut. Puhemiehen kierroksen jälkeen vaalivoittaja Holkeri sai 9.4. presidentiltä tehtäväkseen ”selvittää, oliko vallitsevissa olosuhteissa mahdollisuuksia muodostaa poliittisesti toimintakykyinen hallitus”. Eduskuntaryhmälleen samana iltana pitämässä esityksessä Holkeri toivoi, että hallitusneuvotteluissa eivät toistuisi samat piirteet kuin Juha Rihtniemen saatua saman tehtävän keväällä 1970.

Holkeri itse katsoi presidentin rajanneen hänen tehtävänsä siten, että siihen kuului vain enemmistöhallituksen muodostamisen selvittäminen. Mahdollisuudet näyttivät jo 11.4. huonoilta, sillä Holkeri havaitsi ”keskustapuolueen tai ainakin osan siitä haluavan keskustan vähemmistöhallitukseen”. SKDL suhtautui kielteisesti yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa. SDP puolestaan edellytti porvarillisten puolueiden selvittävän keskenään, oliko niillä mahdollisuuksia muodostaa toimintakykyistä enemmistöhallitusta.

Holkeri sai kuitenkin pian havaita, että lähtöasetelmat eivät muuttuneet yhden vaalivoiton vuoksi: huolimatta jälleen saamastaan vaalivoitosta valta oli jakautumassa entiseen malliin. Kekkonen puhui ”eräänlaisesta sisäpoliittisesta kriisistä, koska selviä lukuja, joiden pohjalta hallitus voitaisiin koota, ei näyttänyt olevan olemassa”. Tämä oli viittaus Kokoomuksen hallituspaitsion jatkumiseen, etenkin kun SDP ilmoitti suosivansa kansanrintamahallituksen jatkamista.

Selvitysmies Holkeri jätti 18.4.1979 työnsä tulokset kirjallisesti presidentille. Kirjeessään Holkeri totesi, ”ettei ainakaan tässä vaiheessa puolueiden piirissä ole löytynyt riittävää poliittista tahtoa niistä (enemmistöhallitusvaihtoehdoista) minkään toteuttamiseksi”. Holkeri antoi kuitenkin presidentin ymmärtää selväsanaisesti, että ”eduskunnan ei-sosialististen ryhmien taholta on löydettävissä enemmistötukea eräille keskeisille talouspoliittisille ohjelmakysymyksille”. Lopuksi Holkeri vielä ilmoitti, että kaikki eduskuntaryhmät antoivat tukensa ”Teidän johdollanne harjoitettavalle ulkopolitiikalle”.

Holkeri suositti presidentille tunnustelijan nimittämistä seuraavaksi. Näin tapahtuikin, sillä varapuhemies Veikko Helle sai 19.4. sen, Holkerin yllätykseksi. Kekkonen ei pitänyt enää tarpeellisena Kokoomuksen pitämistä esillä, vaikka oli vihjaillut Holkerille aiemmin toista. Holkeri oli liikkunut pimeässä.
Valtapoliittinen akseli k-linja, SDP ja SKDL oli vakiintunut ja vahvoilla. Neuvostoliitto torjui taustalla suorasukaisesti Kokoomuksen. Se oli vahvistanut Suomen kommunistijohtajille Aarne Saariselle, Taisto Sinisalolle ja Arvo Aallolle helmikuussa 1979, että Kokoomusta ei saanut ottaa Suomen hallitukseen, vaan kansanrintamahallituksen oli jatkettava. Saarinen totesikin vierialun jälkeen, että Kokoomuksen torjuminen oli kakkien ”demokraattisten voimien tehtävä Suomessa”.

Presidentti sai Helteen yhteenvedon 11.5.1979. Helle ei kuitenkaan saanut hallituksenmuodostajan tehtävää, eikä myöskään puheenjohtaja Kalevi Sorsa. Sen sai 11.5. Kekkosen tahdosta Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, joka oli saanut kansansuosikin aseman gallupeissa Kekkosen seuraajaksi. Koiviston nousulle pääministeriksi on haettu selitystä presidenttipelistä eikä varmasti turhaan. Keskustapuolueen viesti Kekkoselle oli, että tällä kerralla pääministerin tulisi olla ”ei-sosialistisesta ryhmästä”. Kuitenkin se kärsi pääministeriehdokkaiden puutteesta. Karjalainen ei käynyt pääministeriksi, ei Virolainen. Kumpikin olisi halunnut pääministeriksi.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

Itätiedustelu saattoi vetää henkeä Suomen siirtyessä Koiviston kuningastielle 1979

Kansainvälisen tilanteen kiristymisestä kielii sekin, että vuonna 1979 kaikki Varsovan liiton maat (paitsi Romania) sekä Kuuba ja Mongolia tekivät monikeskisen turvallisuuspoliisien yhteistyösopimuksen. Samaan aikaan itätiedustelu näyttää hieman hellittävän otetta Suomesta, vaikka varmuutta tai suoranaista todistusaineistoa tästä ei ole olemassakaan. Sira-tietueiden määrä vähenee kuitenkin edelleen toisena peräkkäisenä vuonna, mikä voi johtua sekä Stasin että KGB:n kokemista takaiskuista myös Suomessa. Suomessa pitkään toiminut Stasin tiedustelija Peter Schädlich loikkasi huhtikuussa 1979 virkamatkalla länteen Suomen kautta. Hän oli toiminut 1970-luvun alkupuolella kirjaajana DDR:n edustuston poliittisen ja tiedustelulinjan sekä SDP:n johdon välisissä keskusteluissa. Tammikuussa oli tapahtunut HVA:n kannalta yksi pahimmista takaiskuista, kun laitoksen teknis-tieteellisen osaston lahjakas upseeri Werner Stiller loikkasi ja paljasti 44 Stasin länsisaksalaista agenttia, jotka työskentelivät ydintutkimuksen piirissä.

Wolfin mukaan Itä-Saksan hankala energiatilanne ja kauppataseongelmat kannustivat oman ydinenergiaohjelman kehittelyyn. ”Moskova oli ottanut sodan jälkeen haltuunsa kaikki Itä-Saksan uraanikaivokset.” Stiller oli jäämässä kiinni BHD:n kanssa aloittamastaan yhteydenpidosta, kun hän kylmäverisesti siirtyi yöllä 18.-19.1. varastamallaan Stasin erikoispassilla Friedrichstrassen rajanyltyspaikkaa käyttäen länteen mukanaan suuri määrä tiedostoja agenteista ja tietolähteistä. On todennäköistä, että Schädlich paljasti Suojelupoliisille myöhemmin Stasin suomalaisia tietolähteitä ja agentteja.

Suomessa käytiin maaliskuun eduskuntavaalit, joissa Kokoomus nousi voimakkaasti (21,7%) ja SDP (23,9 %) erkaantui selkeästi suurimmaksi puolueeksi. Keskustapuolue menetti kannatusta ja jäi ryhmän koossa kolmanneksi (17,3 %), vaikka SKDL oli prosenteissa sen edellä (17,8 %). Poliittinen tilanne edellytti uutta avausta; ennen muuta parlamentaarisen mekanismin käyttämistä asetelmien selkiyttämiseksi. Kepussa tiedettiin, että vaalitappio oli seurausta pitkään jatkuneesta vasemmistoyhteistyöstä. ”Kenttä on kovin sekaisin”, kirjoitti Väyrynen vaalien aattona Kekkoselle. Helsingin Sanomat oivalsi, että kepusta oli tullut auringonlaskun puolue.

Mutta ei ollut helppoa SDP:ssäkään. Sen puheenjohtaja oli selkäsairas ja imagonsa Valko-sotkuissa tärvellyt kehäraakki-poliitikko, joka mielipidetiedusteluissa oli jäänyt Mauno Koiviston varjoon. Sorsa päätti vetäytyä puoluejohtajan ”siviilirooliin” ja avasi vallan pääportin Koivistolle jo vuoden 1978 lopulla. Tällöin hän kertoi lähipiirilleen, ettei jatka pääministerinä vaan haluaa tehtävään Koiviston. Luettuaan ajan merkkejä kansanedustaja Lasse Lehtinen teki ehdotuksen Koiviston pääministeriydestä heti vuoden 1979 alussa. Kepun ja SDP:n väliseksi eroksi oli 1970-luvun loppuun mennessä muodostunut se, että SDP oli sataprosenttisesti Moskovalle hyväksyttävä puolue. SDP:n ainoa oppositio muodostui kansanedustaja Erkki Tuomiojan ja nuorten SAK:n toimitsijoiden muodostamasta marxilais-kuusislaisesta vasemmistosiivestä. Toisaalta sen edustama aktiivinen anti-imperialistisesta vasemmistosiivestä. Toisaalta sen edustama aktiivinen anti-imperialistinen ulkopoliittinen linja vahvisti kuitenkin puolueen ja Sorsan asemia itäblokissa. Kepun K-linja ei tätä roolia täyttänyt, eikä edes länsiavauksia suunnitellut ulkoministeri Väyrynen nauttinut Moskovan luottamusta, vaikka hänellä oli epäilemättä Moskovan luottamusta istuvan presidentin luottamuksen kautta. Kalevi Sorsasta olikin tullut Moskovan näkökulmasta ”instrumentaalinen voima”. NKP:n politbyroon ehdokasjäsen, keskuskomitean sihteeri Boris Ponomarev keskusteli Berliinissä puoluejohtaja Erich Honeckerin kanssa 26.1.1979. Esille tuli Honeckerin toivomuksesta varovaisesti myös kommunistipuolueiden suhteet läntisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Honeckker toi esille SED:n suhteet Belgian, Suomen ja Espanjan sosialisti- ja sos.dem. puolueisiin. Ponomarev tarttui puheenvuoroon ja otti esille esimerkkinä NKP:n pitkäaikaiset suhteet SDP:hen. ”Kalevi Sorsa tekee meille paljon hyvää”, vaikka hänen asemansa ei SI:ssa ole vielä riittävän vahva”, selitti myhäilevä Ponomarev.
Oli selvä, että Sorsa oli ohittanut Kekkosen Moskovan suosiopörssissä ja häneen panostettiin tulevaisuuden miehenä. Vaikka Helsingissä KGB-residentti Vladimirov piti edelleen huolen siitä, että Kekkosen seuraajapelissä oli mukana myös muita, kuten Suomen Pankin varapääjohtaja Ahti Karjalainen, oli Sorsa luonut vahvemman aseman. Koiviston noustua hallituksen muodostajaksi Karjalainen vielä kärysi ratista 18.5.1979. Tapahtuman vuotaminen lehdistöön viikon päästä pudotti luonnollisesti Karjalaisen presidenttipelissä monta pykälää alaspäin.

Karjalainen oli joutunut myös EVA:n kestokritiikin kohteeksi ehkä myös siksi, että toimitusjohtaja Max Jakobsson oli Päiviö Hetemäen sairastuttua 1978 noussut ”uuden oikeiston” epäviralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Tämä poliittinen asetelma on syytä ymmärtää, kun arvioidaan sitä prosessia, jonka seurauksena 26.5.1979 ylimääräisessä presidentin esittelyssä nimitettiin Mauno Koiviston toinen kansanrintamapohjainen hallitus (SDP, Kepu, SKDL, RKP), 67 päivää vaalien jälkeen. Alusta alkaen Koiviston pääministeriys kytkettiin presidentinvaalikampanjaan sekä kansainvälissä että kotimaisissa kommenteissa. Mutta hänen nousunsa pääministeriksi tapahtui aivan hallitusneuvottelujen kalkkiviivoilla, kun Kekkoselle selvisi, että ketään muuta ei ollut ja Tehtaankatu oli näyttänyt nimitykselle vihreää valoa.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Vain ystävät voivat toimia näin järjettömästi

Suomen presidentti nautti suurta kunnioitusta ja luottamusta Neuvostoliiton korkeimman johdon piirissä 1970-luvun alkuvuosina. Hän oli suurvallan talousasioista vastanneen pääministeri Aleksei Kosyginin henkiystävä. Neuvostoliiton ulkomaankauppaministerin Nikolai Patolitshevin tunnemme. Hän oli suuri Suomen ystävä, joka oli nähnyt maidemme taloussuhteiden menestyksellisyyden Ja sen, että kansainvälinen jännitys ei vaikuttanut Suomen ja Neuvostoliiton kauppaan, ellei toisin haluttu. Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläänä oli tuolloin Vladimir Stepanov, Neuvosto-Karjalan mies. Hän ajoi Kostamuksen rakentamista kuin käärmettä pyssyyn. Se oli hänen taloudellisesta kehityksestä jälkeenjääneen kotiseutunsa elinkysymys.

Kostamuksen rakentaminen suomalaisvoimin oli ensimmäisen kerran esillä virallisissa neuvotteluissa kesällä 1970 Kekkosen valtiovierailun yhteydessä. Talouskomission pöytäkirjat noteeraavat sen huhtikuussa 1971: Neuvostoliitto ottaa huomioon Suomen kiinnostuksen Kostamuksen rautamalmiesiintymän käyttöönottoon.
Talouskomission 12. kokous saattoi marraskuussa 1972 todeta pöytäkirjassaan: ”Neuvostoliittolainen osapuoli on komission suosituksesta tehnyt periaatepäätöksen Karjalan Neuvostotasavallassa sijaitsevaan Kostamuksen rautamalmiesiintymään perustuvan noin 8 miljoonaa tonnia pellettejä vuodessa tuottavan rautateollisuuskombinaatin ja tarvittavien lisälaitteiden sekä kaupunkityyppisen asutuskeskuksen rakentamisesta vuosina 1973-1981 suomalaisten yritysten avulla ja suomalaista työvoimaa käyttäen.”

Komissio kiirehti teknisiä ja kaupallisia neuvotteluja, jotta Kostamuksesta voitaisiin allekirjoittaa hallitusten puitesopimus jo vuoden 1973 alkupuolella. Neuvostoliitto oli päättänyt, että Kostamus-projekti toteutetaan suomalaisvoimin. Se oli politbyroon ja hallituksen päätös. Ministeriöt ja alemmat viranomaiset saivat hoitaa loput sopimusasiat ja käytännön järjestelyt suomalaisten kanssa. Siitä alkoivat kuumeiset neuvottelut.

Mutta Kostamuksella oli yhä hyvät ja huonot puolensa. Eräs Neuvostoliiton mustan metallurgian ministeriön mies, joka oli lähetetty Suomeen nopeuttamaan Kostamuksen rakentamista, totesi ironisesti: - Neuvostoliitossa on 50 kannattavampaa paikkaa rautamalmikaivokselle kuin Kostamus. Tällaisia päätöksiä voidaan toteuttaa vain suunnitelmataloudessa.
Ja edelleen sama mies, Kostamuksen nopeuttaja, purki tunteitaan: - Vai kahden näin erinomaisissa suhteissa olevan maan kesken voidaan toteuttaa näin järjettömiä hankkeita kuin Kostamus.

Lokakuun viimeisenä päivänä 1973 Suomen ja Neuvostoliiton hallitukset solmivat puitesopimuksen Kostamuksen rakentamisen periaatteista. Valmistuttuaan kaivoksen oli määrä tuottaa 24 miljoonaa tonnia malmia, josta jalostettaisiin Kostamuksessa 8,3 miljoonaa tonnia happamia rautapellettejä vuodessa. Suomi sitoutui osallistumaan kombinaatin ja kaupungin suunnitteluun ja rakentamiseen vuosina 1973-1981. Suomi ”myötävaikuttaa” sopimuksen mukaan ensimmäisen vaiheen rakentamista 30 miljoonalla ruplalla, jonka Neuvostoliitto maksaa korkoineen toimittamalla pellettejä Suomeen.

Sopimus kallistui muutoinkin maksutavaltaan kompensaatiokaupan suuntaan, sillä Neuvostoliitto lupasi miljoonan tonnin pellettitoimituksia vuodessa, muilta rikastamoiltaan, jo ennen Kostamuksen tuotannon alkamista. Muina maksutavaroina rahoitussumman ylittävistä Suomen palveluksista Neuvostoliitto käyttäisi tielinjoilta ja rakennuspaikoilta hakattavaa raakapuuta ja metallurgista koksia.

Kesäkuussa 1976 sai ja otti Finn-Stroi tehtäväkseen laatia kaikki Kostamukseen liittyvät tarjoukset. Presidentti Kekkonen vauhditti hanketta kesäkuisella työmatkallaan Moskovassa. Paine alkoi kasvamaan vuoden 1977 alussa. Urakka oli vielä levällään, mutta Finn-Stroi oli jäsenyrityksineen sijoittanut 30 miljoonaa markkaa suunnitelmiin, piirustuksiin ja laskelmiin. Ulkomaisiakin rakennusyhtiöitä oli pelissä mukana.

Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin sanoi maaliskuussa 1977 Suomessa: - Tulemme tekemään kaikkemme, jotta Kostamus saadaan nopeasti myönteiseen päätökseen. Alkoi käydä ilmeiseksi, että koko hankkeen takarajaksi tulisi presidentti Kekkosen valtiovierailu Neuvostoliittoon toukokuun jälkipuoliskolla 1977. Eräänlainen esisopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19.4.1977. Se oli pöytäkirja siitä, että Finn-Stroi rakentaa Kostamuksen ja että urakkasopimus allekirjoitetaan toukokuussa.

Viikkoa ennen presidentin valtiovierailua vaihdettiin hallitusta. Kalevi Sorsan toinen hallitus nojasi leveään kansanrintamaan. Sen ulko- ja ulkomaankauppaministeriksi nousi yllättäen 30-vuotias Paavo Väyrynen. Häneltä kysyttiin lennon aikana: - Luuletko sinä, Paavo, että Kremlin herrat uskovat sinun olevan Suomen tasavallan ulkoministeri? – Kyllä, istun neuvotteluissa sellaisella paikalla, Väyrynen vastasi.
Siinä koneessa, presidentin seurueessa, ei lentänyt tohtori Ahti Karjalainen, talouskomission puheenjohtaja, Suomen ja Neuvostoliiton kaupan personoituma. Karjalainen ei ollut paikalla kuin hänen ja Nikolai Patolitshevin yhteistyönä syntyneet pitkän aikavälin talousohjelma, PAO ja Kostamus-sopimus allekirjoitettiin. Ahti Karjalainen oli presidentin epäsuosiossa.

Valtioiden välinen Kostamus-sopimus allekirjoitettiin 18.5.1977 juhlavasti Kremlissä korkeimman neuvostojohdon läsnä ollessa. Presidentti Kekkonen halusi itse allekirjoittaa Kostamus-sopimuksen, kuten PAO-ohjelmankin, vaikka sillä ei ollut juridista merkitystä. Hänen kumppaninaan oli pääministeri Aleksei Kosygin. Heidän allekirjoituksensa vahvistivat Paavo Väyrynen ja Nikolai Patolitshev. Kostamuksen ensimmäisen vaiheen kaikkien urakoiden yhteisarvo oli 2 700 miljoonaa markkaa, siis 2,7 miljardia, eli selvästi enemmän kuin Svetogorskin kaikki vaiheet kesken olevat työt mukaan luettuna.

Lähdeaineisto: Tuomas Keskinen Idänkauppa ISBN 951-9434-38-0

Pakotettua kehitystä: Neste neuvostomaakaasun tuojaksi

Neste ei 1970-luvun alkupuolella saanut tärkeänä pitämäänsä Tvärminnen rannikkojalostamoa, joka kaatui Helsingin yliopiston ja luonnonsuojeluliikkeen vastarintaan, eikä yhtiölle suotu myöskään sen haluamia Mitsubishin suurtankkereita, jotka Suomen Pankki tyrmäsi. Ulkopuoliset poliittiset paineet muovasivat samanaikaisesti toisellakin tavalla kansallisen öljy-yhtiön strategista kehittämissuuntaa. Nesteeltä ei vain viety jotakin, jota se itse arvioi elintärkeäksi. Yhtiölle annettiin jotakin, jota se ei oikeastaan alkujaan halunnut: Neuvostoliiton maakaasu, jonka tuonnista ja jakelusta kasvoin yhtiön uusi, öljyä, petrokemiaa ja laivanvarustusta täydentävä toimiala.

Nesteen haluttomuus maakaasua kohtaan ei juontanut siitä, ettei yhtiö olisi tajunnut lupauksia herättäneen energiamuodon mahdollisuuksia. Pohjanmeren uudet kaasukentät lännessä ja Neuvostoliiton valtavat reservit idässä tarjosivat koko Länsi-Euroopalle tilaisuuden vahvistaa energiahuollon pohjaa, sillä maakaasusta oli luotavissa voimakas kilpaileva vaihtoehto kansainvälisten öljyjättien ja OPEC-kartellin ylivallalle, kiistellylle ydinvoimalle ja ympäristösyistäkin ongelmalliselle kivihiilelle.

Muutaman miljoonan asukkaan ja pitkienvälimatkojen Suomi poikkesi kuitenkin olosuhteiltaan olennaisesti tiheään asutusta Keski-Euroopasta, jossa vieri vieressä sijainneiden suurten kulutuskeskusten energiakysyntä jakso kantaa raskaat investoinnit maakaasun kuljetus- ja varastointijärjestelmiin. Tämä taloudellinen realiteetti muovasi ratkaisevasti Nesteen tilannearviota. ”Suomi harvaanasuttuna maana ei ole edes lähimain normaaliksi arvosteltava, putkistojärjestelmään perustuvan maakaasun kuluttaja”, vuorineuvos Raade arvioi, ja sai kriittiselle arvioinnilleen tukea myös Sojuznefteexportilta, joka 1960-luvun lopulla oli määrätty organisoimaan Neuvostoliiton ja Länsi-Saksan välistä suurta maakaasuprojektia.

Suomella oli kansallinen teräsyhtiönsä Rautaruukki, jolle tarjoutuisi nyt tilaisuus osoittaa olevansa yhden ”henkisen isänsä”, kotimaisen rauta- ja terästeollisuuden tärkeyttä Kekkoselle aikanaan korostaneen Stalinin luottamuksen arvoinen. Rautaruukin ansiosta Suomen ja Neuvostoliiton taloudellista integraatiota vahvistava maakaasuhanke ei kaatuisi ainakaan putkiin.

Nimenomaan Suomen suunnalla maakaasua tarjottiin vaihtoehdoksi öljylle, jonka toimituksissa ilmeni lähes jatkuvia vaikeuksia. Neuvostoliitto oli haluton kasvattamaan öljynvientiään Suomeen. Neste joutui 1970 arvioimaan tilannetta näin: ”Neuvostoliiton öljyviennin rajoitetut mahdollisuudet ovat jo kauan olleet tunnettuja. Se prioriteettiasema, joka Suomella on tällä hetkellä, ei ehkä jatku”, eikä Suomi todennäköisesti saisi tulevaisuudessa Neuvostoliitosta öljymääriä, joita sen etu vaatisi.

Tilannearvio puolsi maakaasuhanketta. Kun neuvostoöljyn osuus Suomen energiahuollosta supistuisi, se olisi pakko täyttää tuontiöljyllä. ”Idänkaupan palauttaminen entiselleen on sen jälkeen vaikeata”, Nesteen pääjohtaja totesi maaliskuussa 1970 maakaasumuistiossaan. Raade oli laatinut muistionsa Nesteen hallintoneuvoston puheenjohtajan, kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Leskisen kehotuksesta.

Suomi teki toukokuussa 1971 Neuvostoliiton kanssa maakaasun toimitussopimuksen, ja kun hallitus kesäkuussa 1971 päätti luovuttaa maakaasuhankkeen hoidon Nesteelle, se luultavasti uskoi sopeutuvansa Kremlin toiveisiin. Näytelmän kulissien takana juoni tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

1970-luvun loppupuolen kokemukset osoittivat, ettei maakaasusta tullut Nesteelle tuottoisaa eikä suurta liiketoimintaa, mikä tosin oli ollut selvää alusta lähtien. Yhtiön omien laskelmien mukaan kaasukauppa tuotti esimerkiksi vuosina 1975-1976 tappiota yhteensä yli 30 miljoonaa markkaa.

Maaliskuussa 1975 Nestettä ravisutteli skandaali. Yhtiön oli tarkoitus vapautua tuotantoprosessiensa yhteydessä syntyneistä arseniikkijätteistä upottamalla niitä Etelä-Atlantilla valtameren syvyyksiin. Tieto myrkkylastissa seilaavasta Enskeri-laivasta oli kuitenkin vuotanut lehdistölle, joka oli rakentamassa asiasta kotimaista Watergate-skandaalia. Myrkyt palautettiin Nesteen kalliovarastoihin. Espoon Keilaniemeen nouseva uusi kallis pääkonttori, takavuosien tankkerikiistat, Porvoon päästöt ja öljyn hintakriisi olivat rasittaneet Nesteen kuvaa suuren yleisön silmissä.
1980-luvulle jatkuneen presidenttikauden kuluessa suhde Kekkosen ja Nesteen välillä syveni entisestään. Yhtiöstä tuli presidentin idänpolitiikan kruununjalokivi ja neuvostokaupan väkipyörä, joka nojasi Tamminiemen taustatukeen niin Moskova suhteissaan kuin vastarintaa herättäneessä, hyökkäävässä laajentumisessaan.

Lähdeaineisto: Markku Kuisma Kylmä sota, kuuma öljy ISBN 951-0-20811-4

UKK ja erään aikakauden loppu

Presidentti Kekkonen oli aktiivisesti kiinnostunut ulkomaankaupasta ja eritoten Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta. Aina silloin tällöin häneen piti turvautua, kun muut keinot olivat lopussa, ja yleensä asiat tämän jälkeen oikenivat. Kävin aika ajoin Tamminiemessä eri tilanteita selostamassa, ja tästä kaikesta on jäänyt hyvä muisto, Paavo Rantanen kirjoittaa.

Suurlähettiläs Paavo Rantanen ehti 30 vuotta kestäneellä urallaan ulkoministeriön palveluksessa työskennellä monissa maissa ja kaupungeissa. Noihin vuosikymmeniin mahtuu lukuisia ihmisiä ja tapahtumia. Hän oli mukana mm. lukuisilla Urho Kekkosen tekemillä valtiovierailuilla. Hyvien suhteiden ylläpito Neuvostoliiton kanssa oli aluksi ensi sijalla. Idänkauppa kehittyi huimaa vauhtia. Toisaalta seurattiin aktiivisesti Euroopan integraatiokehitystä. EEC-vapaakauppasopimus, EFTA:n täysjäsenyys ja ETYK-diplomatiassa onnistuminen olivat Suomelle poliittisia voittoja lännen suunnalla.

Kesäkuussa 1979 syntyi pulmatilanne. Puhelin soi, ja langan päässä oli Finn-Stroin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala. Hän kertoi, että suurlähettiläs Stepanovin läksiäisiä oli vietetty Polarin saunalla – presidenttikin mukana – jolloin oli päätetty, että lähtijän mukaan pannaan Kekkosen kirje Breszhneville Kostamusprojektin jatkon vauhdittamiseksi. Reaktioni oli kielteinen, sillä ongelmat eivät olleet sitä luokkaa, että jo nyt olisi ollut turvauduttava järeimpään valttiimme eli UKK:n väliintuloon. En tainnut mainita toista motiivia, joka oli Stepanovin kielteinen suhtautuminen Suomeen. En pitänyt mielekkäänä, että tälle Suomi-syöjälle olisi annettu vielä postinkantajan arvokas tehtävä tärkeässä asiassa. Kangas-Ikkala toisti kuitenkin topakasti, mitä oli päätetty. Soitin presidentille ja totesin varovasti, ettei tilanne vielä vaadi hänen väliintuloaan. Kalenteriini olen kirjannut 13.6.1979: ”Esitin Breznev-kirjeen lykkäämistä. UK hyvällä tuulella – suostui.” Pari viikkoa myöhemmin sain Moskovaan sanoman, jonka mukaan presidentti luopui kirjeideasta, Paavo Rantanen kirjoittaa.

Presidentin viimeisellä Neuvostoliiton vierailulla häntä seurasi muhkea joukko: ministerit Väyrynen ja Rekola, talouskomission puheenjohtaja Ahti Karjalainen, liuta virkamiehiä sekä näyttävä saattue talouselämämme kärkimiehiä. Matkan aikana näkyi hyvin, että UKK:n ja Karjalaisen välit eivät olleet kunnossa. Karjalaista ei otettu mukaan virallisiin keskusteluihin Kremliin eikä hän myöskään päässyt sinne asumaan. Kremlin tiloihin meitä mahtui vain muutama, ja hyvässä sovussa jaoin siellä karuhkon huoneen numero 7 Juhani Suomen kanssa.

Ohjelma noudatteli valtiovierailun tavanomaisia kuvioita. PAO- ja Kostamus-pöytäkirja allekirjoitettiin komeasti Kremlissä. Virallisissa keskusteluissa Kremlissä puhuttiin laajalti kahdenvälistä ja kansainvälistä asiaa. Muistiin olen merkinnyt, että Breznevin esittämä katsaus Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta oli asiantunteva. Tämä huonokuntoiseksi tiedetty neuvostojohtaja ei tuona päivänä ollut mikään terveyden perikuva, mutta vei silti roolinsa läpi asianmukaisesti. Sen sijaan Kekkonen väsähti tilaisuuden jatkuessa, häneltä ikään kuin katosi punainen lanka ja lopulta hän vaikeni. Kauhistuin nähdessäni, miten heikoilla päämiehemme sillä hetkellä oli supervallan johtomiesten edessä. Paavo Väyrynen pelasti tilanteen jatkamalla siitä, mihin UKK oli jäänyt. Näin saatiin tuo vaihe kunnialliseen päätökseen. Isännät olivat hienotunteisia, eivät olleet tietäkseenkään presidenttimme katkoksesta. Kremlin kokemus ei enää vierailun aikana toistunut, mutta näytti selvästi siltä, ettei presidentti ollut kunnossa matkalla, jonka teimme Bakuun. Loppu hyvin, kaikki hyvin kumminkin.

Viimeisen kerran tapasin presidentti Kekkosen Kultarannassa 14.8.1981, päivää ennen kohtalokasta Islannin-matkaa. Samana perjantaina oli Helsingissä allekirjoitettu jättisopimus Kostamuksen jatkorakentamisesta arvoltaan 2,3 miljardia markkaa sekä Valmetin mittava sopimus kolmentoista aluksen toimittamisesta Neuvostoliittoon, kaupan arvo 800 miljoonaa markkaa. Tämän kunniaksi presidentti otti Kultarannassa vastaan Neuvostoliiton varaministerin N. D. Komarovin avustajineen. Paikalla oli myös Polarin vuorineuvos Kauko Rastas. Ministeri Esko Rekola ja minä olimme mukana. Presidentti tarjosi meille drinkit ja kolmisen varttia keskusteltiin leppoisasti Kostamuksesta sekä niitä ja näitä. Kun joukko oli poistunut siirtyäkseen veneeseen, olin hetken kahden presidentin kanssa. ”Menikö kaikki hyvin?” hän kysyi. Vastasin totuudenmukaisesti: ”Hyvin meni”. Hyvästelimme. Poistuin laiturille katsomaan iloisten kalamiesten lähtöä. Puistokäytävällä Lasse Wächter puolestaaan kysyi: ”Menikö kaikki hyvin?”, jolloin vastaukseni oli sama kuin presidentille hetkeä aikaisemmin. Mutta kaikki oli jo toisin seuraavana päivänä. Muistona tuosta tapahtumasta minulla on hieno valokuva, jossa presidenttimme kättelee joukkoamme reippaan näköisenä. Syyskuun puolelle ajoitettu lähtöaudienssini presidentin luona ei koskaan toteutunut.

Lähdeaineisto: Paavo Rantanen Talviministeri ISBN 951-20-5741-7

Suhteilla idänkaupan ruhtinaaksi

Ministeri Olavi J. Mattila oli Enson ja Valmetin hallitusten päätoiminen puheenjohtaja. Tämä yhdistelmä on Mattilan yhteydessä aina tuotu esiin, kun hänen ulottuvuuksiaan ja asemaansa on kuvattu. Enson ja Valmetin, kahden Suomen suurimpiin kuuluvan valtionyhtiön vetäjän paikka onkin ollut Mattilalle ainutlaatuinen, hänelle mittatilaustyönä tehty tuoli. Tämä päätoiminen valtaistuin on Mattilan aikana heilunut jaloillaan aikalailla, kun tarkastelee yhtiöiden tilaa 70-luvulla ja erityisesti 80-luvun alussa. Kummatkin yhtiöt ovat uineet useasti kannattavuusrajan alapuolella.

Valtionyhtiöillä on aina omat poliittiset paineensa muun muassa töllistäjinä. Mutta kaikkea ei voi selittää politiikan harjalta. Toisaalta valtionyhtiöiden tulee toimia terveiden liikeperiaatteiden mukaan. Taloudellinen menestys on tietysti myös paras tae työpaikoista. Ministeri Mattila työnnettiin poliittisen pelin jälkeen Valmetin pääjohtajaksi 1965. Ministeri Mattila runnattiin presidentti Kekkosen myllyprosessissa Enson johtoon 1973.

Enson ja Valmetin vetäjänä Mattilasta tuli julkisuuteen teollisuuden ja idänkaupan itsevaltias, superjohtaja, kiireinen jokapaikan vaikutusvaltainen ministeri, joka viime kädessä tukeutui presidentti Kekkosen apuun ja arvovaltaan. Teollisuusjohtajana Mattilalla ei ollut aikaisempaa näyttöä. Häntä pidettiin hyvänä kauppamiehenä ja erinomaisesti esiintyvänä diplomaattina.

Suomalaisessa teollisuushistoriassa elettiin poikkeuksellisia aikoja, kun Mattila parhaina päivinään veti Ensoa ja Valmetia 33 000 alaisensa yläpuolella. Tällaista ei ollut koskaan aikaisemmin Suomessa koettu. Yksikertaisesti päätoiminen puheenjohtajuus osoittautui mahdottomaksi hoitaa niillä eväillä, joita poliittinen johto oli antanut. Sitä vaikeutti Mattilan henkilökohtainen asenne ja hänen kaikkialla valtakunnan pintaelämään suhtautuva kiinnostuksensa.

Enson pääjohtaja Pentti Salmi ja Valmetin toimitusjohtaja Matti Kankaanpää ovatkin Mattilan kaksoismonarkiassa kokeneet päätöksenteon tavattoman vaikeaksi. Erityisesti sen vuoksi, että yhtiöiden tavoitteet ovat olleet ristiriidassa Mattilan henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Johtamisesta ei siksi tullut juuri mitään. Enson ja Valmetin johdosta todetaankin katkerana, että Mattila puuhasi niiden tavoitteiden kanssa, jotka edistivät hänen mahdollisuuksiaan Suomen presidentiksi Urho Kekkosen jälkeen. Ne hän koki tärkeiksi. Taas yhtiön tavoitteet olivat Mattilalle syrjässä, koska hän ”ei katsonut niitä niin tärkeiksi”. Näin Kankaanpäästä ja Salmesta tulikin ”iskunvaimentimia” Mattilan ja yhtiöiden muiden tarpeiden väliin.

Kummankin yhtiön johdossa on myös karsastettu Mattilan tapaa kuljettaa ”kaikennäköisiä epämääräisiä siipimiehiä” kauppasuhteisiin ohi yhtiöiden toimivan johdon. Näistä ”kauppasuhteista” eivät muut juuri ole ennen tietoa saaneet. Eivät paljon niiden laadusta ja merkityksestä yhtiöille. Eräänä tällaisena ”ikävänä” Mattilan välikätenä on erityisesti pidetty Oleg Jakovlewia, miestä, joka sveitsiläisen konsulttifirmansa kanssa häärää mitä epämääräisimmissä asioissa eräiden suomalaisten huippupoliitikkojen tuella ja ”valtuuksilla”.

Kahden jättiyhtiön johtajan aseman saavuttamiseksi Mattilalla olikin Kekkosen kaudella muita avuja kuin näyttöä teollisuuden tehokkaasta johtamisesta. Olavi Mattilalla oli tukenaan Urho Kekkosen pitkäaikainen ystävyys ja valta, tasavallan idänkaupan erikoismiehen Ahti Karjalaisen ystävyys ja ihailu kaikkitietävänä ihmemiehenä sekä keskustapuolueen k-linjan halu vahvistaa luottomiehellään idänkaupan jalansijoja kuin myös otetta valtiojohtoisessa metsäteollisuudessa sekä metalliteollisuudessa.

Enson ja Valmetin kaupparuhtinas puuhailikin hänelle annetun ennennäkemättömän vallan ja vastuun ohella monessa muussa sivusuunnassa. Mattila vieraili maan hallituksen kauppaministerinä ja ulkoministerinä, veljeili vapaamuurareissa, lounasti rotarien kokouksissa, istui monissa yhtiöissä Valmetin ja Enson kymmenien kytkentöjen lisäksi, vaikutti lukuisissa keskusjärjestöissä, säätiöissä, rahoituslaitoksissa, puuhasi huippu-urheilun isoissa ja pienissä kuvioissa, lensi ympäri maailmaa, veti Suomen Springerspanielyhdistystä, maistoi viiniä Viininmaistajat ry:ssä, pelasi tennistä Helsingin Verkkopalloseuran puheenjohtajana ja nosti pystyyn Talin tennishallit, lounasti ahkerasti mm. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton diplomaattien kanssa, tutkaili mahdollisuuksiaan Tamminiemeen Kekkosen jälkeen, puuhasi UKK-instituuttia ….

Toisena päivänä ulkoministeri Mattila saattoi selvittää juhlavasti eduskunnassa hallituksen näkemystä Ety-kokouksesta. Toisena päivänä hänet saattoi taas nähdä puhumassa ”valtakunnan parturin” Bror Bäckströmin uuden salongin avajaisissa Stockmannilla. Mattila säästi kalliiksi laskemiaan minuutteja helikopterilla ja pikkusuihkareilla. Tätä teollisuusjohtajat pitivät tarpeettomana pienessä maassa. Pienkoneiden ja helikoptereiden käyttö saattoi olla perusteltua kouralliselle maailman huippujohtajia, mutta muu suomalaiset teollisuusjohtajat eivät katsoneet sellaisen ”tehokkuuden” liittämistä imagoonsa tarpeelliseksi.

Lähdeaineisto: Pentti Sainio Ministeri Mattila presidentin mies ISBN 951-0-11492-8

Vasemmistopuolueet eivät halunneet olla samassa hallituksessa kokoomuksen kanssa

Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluja hallitsi kokoomuksen selkeän vaalivoiton aikaansaama ongelma. Oli syntynyt ratkaisematon yhtälö, jonka osatekijöitä olivat kokoomuksen oikeutettu pyrkimys päästä hallitukseen, SKDL:n, SDP:n ja Kepun reaktiot tähän pyrkimykseen, Neuvostoliiton avoimen kielteinen suhtautuminen vaalivoittajaan ja sen yritykset vaikuttaa hallitusratkaisuun kuin myös hallituksen nimittävän tasavallan presidentin näkemykset eri aikoina.

Jälkeenpäin lopputuloksesta, kokoomuksen jäämisestä hallituksen ulkopuolelle, on syyllistetty presidentti Kekkonen. Hänen on katsottu taustalta ohjanneen näytelmää voimakkain ottein. Tätä tulkintaa on aktiivisimmin levittänyt Johannes Virolainen, ja hänen esittämäänsä ovat sittemmin tukeutuneet monet muistelmateokset ja aikakautta käsittelevät yleisesitykset. Alkuperäislähteet antavat hallituksen muodostamisesta ja Kekkosen roolista kuvan, joka poikkeaa melkoisesti Virolaisen esittämästä.

Heti vaalituloksen selviämisen jälkeen Kekkonen pohdiskeli syntynyttä asetelmaa päiväkirjassaan ja oli ymmällään. Hän totesi kokoomuksen havittelevan laajapohjaista enemmistöhallitusta, jolle kuitenkaan ei näyttänyt olevan toteutumisen edellytyksiä, koska SKDL ja SDP olivat jo vaalitaistelun aikana ilmoittaneet yksiselitteisesti, etteivät ne tule lähtemään samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa. Tämän kantansa ne toistivat heti vaalituloksen selvittyä. Yhtä vähän onnistumismahdollisuuksia Kekkonen näki kokoomuksen ja keskiryhmien koalitiolla, koska sillä ei ollut takanaan eduskuntaenemmistöä. Sen varmistamiseksi olisi mukaan pitänyt ottaa vielä SMP ja SKL. Sitä paitsi Kepukin näytti Kekkosen saamien tietojen mukaan karsastavan yhteistyötä kokoomuksen kanssa.

Kekkonen näki tilanteessa kaksi vaihtoehtoa: joko kokoomus oli koetettava saada tavalla tai toisella hallitukseen tai puolueen oli itse kieltäydyttävä siitä. Ratkaisuvallan asiassa hän halusi jättää pitkälle kokoomuksen käsiin. Lähipiirissään hän kuitenkin korosti muutoksen ja ”uusien kasvojen esiintuomisen” tarvetta.

Jo viikkoja ennen hallitustunnustelujen käynnistymistä julkisuudessa oli arvuuteltu tulevan pääministerin nimeä. Mielipidetiedustelut nostivat esille Koiviston ja Sorsan. Jälkimmäinen oli selvästi suositumpi vasemmistossa, kun taas oikeistopuolueiden kannattajat pitivät Koivistoa parempana. Kekkonen nieli Koiviston ehdokkuuden pitkin hampain. Torjuvasti Koivistoon suhtauduttiin myös äärivasemmalla. Eivätkä hänen kielteiset kannanottonsa eläkeuudistukseen sekä työttömyyskorvausten ja päivärahojen verollepanon kiirehtiminen olleet hänen kannatustaan aikakaan kasvattaneet. Yhtä vähän Koivistosta Kekkonen oli innostunut Virolaisesta. Kepulaisista Kekkonen asetti Uusitalon tuossa vaiheessa muiden edelle. Sosiaalidemokraateista hän tunsi luottamusta Sorsaan ja Liinamaahan.

Salora- ja Valco-juttujen riepottelema Sorsa halusi kuitenkin jättäytyä hallituksen ulkopuolelle, aivan kuten hän oli jo 7.2. Kekkoselle kertonut. Uuden eduskunnan järjestäytyessä Sorsa jätti 4.4.1979 hallituksen eronpyynnön. Kun Holkeri tiedusteli Kepun suhtautumista porvarilliseen enemmistöhallitukseen, hän sai kierteleviä vastauksia. Vaihtoehto ei selvästikään houkutellut keskustalaisia. Puolueen johdossa haviteltiin SDP:n ja keskiryhmien varaan rakentuvaa koalitiota. Holkeri teki asetelmasta johtopäätökset. Neuvottelussa keskiryhmien puheenjohtajien kanssa hän totesi, ettei porvarilliselle enemmistöhallitukselle ollut edellytyksiä ja ettei hän tulisi tekemään presidentille edes sitä koskevaa muodollista ehdotusta. Holkerin päätettyä työnsä presidentti nimitti 19.4. hallitustunnustelijaksi eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Veikko Helteen.

Liinamaata Kekkonen oli kaavaillut pääministeriksi jo pitkään, mutta ei ollut vienyt asiaa eteenpäin, kun SAK vastusti tämän ehdokkuutta. Torjuvasti SAK tosin suhtautui Koivistoonkin. Ulf Sundqvist puolestaan oli ”kyllä fiksu mies”, mutta vasta ”poikonen”. Jäljelle näytti näin ollen jäävän vain eronneen hallituksen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Työläjärvi, jota oli Kekkoselle ”tosissaan ehdotettu”.

Kun Kekkonen palasi Länsi-Saksan vierailultaan 11.5., hän sai Helteeltä raportin, josta kävi ilmi, että hallituksen pohjasta vallitsi yksimielisyys: SKDL, SDP ja keskiryhmät olivat ilmaisseet valmiutensa muodostaa yhdessä enemmistöhallitus. Kekkonen kutsui Sorsan luokseen ja kysyi, että saisiko Koivisto SDP:n piirissä laajempaa kannatusta. Kun Sorsa vastasi myöntävästi, Kekkonen kutsui Koiviston luokseen ja pyysi tätä muodostamaan enemmistöhallituksen. ”Koivisto suostui vähällä houkutuksella”, Kekkonen toteaa päiväkirjassaan. Kaikki viittaan siihen, että Kekkonen joutui turvautumaan Koivistoon tilanteessa, jossa muita vaihtoehtoja ei juuri ollut. Ilmeiseltä vaikuttaa, että hän teki sen pitkin hampain. Hallituksen kokoaminen eteni verkkaisesti. Osasyynä hankkeen pitkittymiseen pidettiin pääministerikandidaatin jahkailevaa ja epävarmaa tyyliä.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Umpeutuva Latu ISBN 951-1-16257-8

Vuosi 1979 Urho Kekkosen päiväkirjassa

Iranin shaahin kukistuminen tammikuussa 1979 myötävaikutti välillisesti toisen öljykriisin syntyyn. Suomessa Sorsan hallituksen työilmapiiri pysyi huonona ja tunnelmia vain kiristi SDP:n ja Kepun yhä häikäilemättömämpiä muotoja saava kilvoittelu ulkopolitiikan saralla. Eduskuntavaaleja lähestyttäessä pääministerin asema näytti entisestään heikkenevän. Maaliskuun vaaleissa virta vei oikealle. Ei ihme, että Neuvostoliitto koki vaalituloksen hälyttäväksi. Holkerin yritys muodostaa enemmistöhallitus kaatui suurten puolueiden vastustukseen. Näin Kekkonen joutui turvautumaan Koivistoon tilanteessa, jossa muita pääministerikandidaatteja ei juuri ollut. Koiviston toinen hallitus nimitettiin 26.5.1979.
Bonnissa Kekkonen tapasi SLT:n kaikki tärkeimmät johtohenkilöt. Kaiken kaikkiaan valtiovierailu onnistui yli odotusten. Suotuisa vaikutus ei ehtinyt kestää pitkään. Suomen Kuvalehti julkaisi 15.6. eduskunnan puhemieheksi valitus Johannes Virolaisen haastattelun, missä tämä useaan otteeseen oli antanut ymmärtää, että kokoomuksen jääminen hallituksen ulkopuolelle oli johtunut nk. yleisistä syistä. Ankarasti suuttunut Kekkonen esiintyi jo puolilta päivin radiossa ja televisiossa kauhistellen puhemiehen menettelyä. Kekkosen iskun rajuuteen oli lähinnä kaksi syytä. Haastattelun jälkeen selittelyjä julkisuudessa jatkaneen Virolaisen suu oli tutkittava. Yhtä tärkeää oli pyrkiä minimoimaan lausunnon aiheuttamat vahingot. Tämä nk. juhannuspommi johti Kekkosen ja Virolaisen lopulliseen välirikkoon.

Tammikuu
3.1. 5.1.1979 tuli poliisineuvost Tiitinen luokseni ja kertoi, että Saksan salaisen palvelun edustaja on ottanut yhteyttä kertoakseen, että Bulgarian suurlähettiläs, joka on kutsuttu kotiin, on ollut KGB:n palveluksessa. Hänen poikansa on loikannut länteen. Isä ja poika ovat kertoneet olevansa KGB:n miehiä.
4.1. Kalle Kaihari soitti minulle Laukaaseen ja kertoi Aatos Erkko oli omasta aloitteestaan soittanut hänelle ja sanonut, että UKK:ta on kohdeltu lehdistössä epäoikeudenmukaisesti. Siihen olisi saatava korjaus.
12.1. Demarissa Apusen räävitön kirjoitus ensi sijassa minua vastaan. Tapasin Sorsan. Ei sanonut lukeneensa Apusta. mutta tuomitsi Apusen, kun kerroin.
15.1. Vladimirovin kanssa sovittiin, että Väyrynen ottaa epävirallisen yhteyden Vladimiroviin ja selvittää mitä etuja ja mitä varjopuolia on siitä, että Suomi liittyy EFTA:n täysjäseneksi.
20.1. Perttunen 25.1. Oli tavannut Stepanovin, joka ärtyneessä äänilajissa jatkuvasti puhuu Sodan ja rauhan miehistä.
29.1. Dagens Nyheterin nimimerkin Tysta Marin julkaisemia juoruja Suomen diplomaattikunnasta. Nimimerkin herkullinen kuvaus rouva Anita Hallaman yksinvallasta referoidaan tarkasti: ”Rouva Hallama on yksi harvoista tasavallassa – ehkä ainoa – jota mahtavan presidentinkin täytyy totella.”
31.1. Olin Turjan kanssa Vaasassa katsomassa Turjan ”Jääkäri Ståhlia”. Harvinaisen huono näytelmä, mutta Pohjanmaalla menee mikä tahansa, kun se on isänmaallista ja ryssänvihaa.

Helmikuu
1.2. Vladimirov luonani. Maanpetosjuttu hoituu normaalissa järjestyksessä.
7.2. Sorsa luonani. Hän esitti ajatuksenaan, että hän on harkinnut, ettei jatkaisi pääministerinä vaalien jälkeen.
13.2. Perttunen luonani. Kertoili Kepun sisäisistä asioista. Vanhemman ja nuoremman polven välillä on ristiriitoja, mutta Perttunen oli sitä mieltä, että tämä vahvistaa Kepun K-linjaa.
16.2. Joukko vanhoja ystäviä Tamminiemessä. Rastaat, Sevelius, Hentilä, Sotamaat, Kivalot, Pentti Halonen, Mattilat, Kaihari ja Anja Nurmi, Wächterit, Westerlundit, Sarpanevat ja Maarit.
21.2. Kosygin täytti 75-vuotta. Lähetin lahjaksi Martti Talvelan esittämän Boris Godunovin. Hallama vei lahjan ja kirjeen Kosyginille.
26.2. Hetemäki luonani. Oli ollut kaksi kertaa syömässä Vladimirovin kanssa. Neuvostoliiton Suomen suurlähetystössä kaksi linjaa. Toinen hyväksyy Kokoomuksen hallitukseen (Valdimirov) ja toinen sen torjuu jyrkästi (Stepanov).

Maaliskuu
8.3. Puhuin radiossa. Oli näyte 1956 vaalitilaisuudesta ja puhe vuodelta 1979. Puhe 8.3.1956 oli selkeä, tankkailematon, kirkas. Nuoren miehen puhe. Eilinen puhe, joka tulee julki Länsi-Saksan matkan yhteydessä, ääni on epävarma, takeltelevaa, takaisinottoja jne. Tuntui todella kuin vanha mies olisi päässyt tehtävään, siis puheen pitämiseen ja se oli todella vanhuksen puhe.
15.3. Kutsuin Korhosen ja Perttusen luokseni. Kyseessä Perttusen laukaisu: Suomi hoitaa asiansa, ei aina tarvitse juosta kysymään neuvoja Tehtaankadulta (siitä kirje Korhoselle). Korhonen vakuutti, että hän ei tarkoittanut minua, hän on ollut ja on lojaali. Sovittiin, että asia unohdetaan. Mutta tähän asia ei jää tähän. Tehtaankadulla puhutaan tästä jo paljon.
18.3. Vaalipäivä. Äänestin Arja Kekkosta.
19.3. Vaalit 18. ja 19.3. Huonosti kävi Kepulle, mutta pahinta oli Vennamon nousu. 2+6= 8.
22.3. Jaakko Pajula tuli luokseni. Hän kertoi olleensa laajassa keskustelussa Vladimirovin kanssa. Vaalit ja hallitus. NL voi suhtautua myönteisesti siihen, että kokoomuslaisia tulee uuteen hallitukseen.
27.3. 29.3. Koivisto luonani. Tapaa Vladimirovin lounaalla. Sorsa kertoi tavanneensa Kanervan, joka oli uhannut, että kanervalaiset voivat erota kokoomuksesta. Heillä kokous nyt viikonvaihteessa.
29.3. Perttunen luonani. Hän selvitteli Kepun ryhmän sisäisiä suhteita. K-linjalla 23 ja Virolaisen linjalla 13. Perttunen katsoi, että Virolainen on menettänyt asemansa ryhmän johdossa (ihmiset ovat kyllästyneet naaman vääristelyyn).

Huhtikuu
3.4. Karjalainen kertoi, että sd puolue on tehnyt yksimielisen päätöksen, että se ei suostu kokoomuksen kanssa yhteiseen hallitukseen.
4.4. Luonani pyynnöstään kanervalaiset (Kanerva, Juuso Häikiö, Mykkänen ja Kivelä) Ei erikoisempaa. Sanoin kanervalaisille: olette rohkeita poikia.
9.4. Presidenttikierros hallitusasiassa. Vladimirov: Hallitusasia olisi hoidettava niiden poliittisten puolueiden yhteistyöllä, jonka SDP, SKP ja Kepu muodostavat.
11.4. Stepanov Väyryselle: kommunistien osalta olisi paras hallitusratkaisu, että kommunistit eivät mukana.
17.4. Ahti on alkoholisti, sen on Vladimirov myöntänyt.
24.4. Hallama: Sobolev Neuvostoliiton uudeksi suurlähettilääksi Helsinkiin.
30.4. Leike, jossa referoidaan Die Welt artikkelia suomettumisesta.

Toukokuu
2.5. Luonani Vladimirov. Kysyi olenko kuullut Stepanovista. Hänen suhteensa on tehty periaatepäätös, että eroaa. Tilalle diplomaatti, jonka nimeä en kärttänyt saada, koska tiesin kuka tulee. Vladimirov puolusteli Karjalaista. Minä sanoin, että en luota. Virolainen ei osaa ulkopolitiikkaa.
7.5. Kirjoitin yksityisluontoisen kirjeen Virolaiselle. Esitin siinä, että hän eroaisi hallituksesta, hänelle annettaisiin puhemiehen paikka.
8.5. Koivisto suostui vähällä houkutuksella. Ei näytä Väyrysen mielestä hyvältä.
22.5. Koivisto luonani. Ei tunnu saavan aikaan päätöksiä. Hän on verraton mies fundeeraamaan.
23.5. Päivällinen Tamminiemessä. Wallenberg, Hallamat, Vanamot, Tiivolat, Mattilat + minä ja Wächter.
27.5. Lehtileike, jossa kerrotaan Suomen Pankin vt. pääjohtajan Ahti Karjalaisen joutuneen syytteeseen rattijuopumuksesta ja kommentoidaan tapahtuman tragiikkaa.
28.5. Söin Anitan kanssa päivällisen Tamminiemessä.
29.5. Heräsin aamulla puhelinsoittoon. Ahti Karjalainen soitti. Kertoi, että hänen yksityiselämänsä on saanut pahan kolauksen. 10.5. hän söi lounasta tovereidensa kanssa. Tuli otettua. Hän ajoi sitten kotiin ja nukkui 6 tuntia. Illalla lähti ajamaan Suomusjärvelle, ajoi itse. Lohjanharjulla hän kärähti. Someron apulaisnimismies otti hänet kiinni, henki haisi viinalle. Poliisiasemalla alustava tutkinta. Alkoholi% oli noin 1,5. Joutuu syytteeseen.

Kesäkuu
9.6. Vladimirov luonani. Tiedusteli, milloin olen vapaa vierailemaan Neuvostoliitossa.
11.6. Leikkeitä, joissa Virolainen puolustautuu ja perustelee lausuntojaan.
13.6. Johannes Virolainen S. Kuvalehti 15.6.1979 n:o 24 (sivun kokoinen leike). HS 16.6. J.Virolainen: ”Kyllähän sen jokainen tietää, että ne ovat yleiset syyt, eivätkä sisäiset syyt.”
17.-22.6. Leikkeitä, joissa puidaan Virolaisen haastattelua ja Kekkosen tuomitsevaa lausuntoa.

Heinäkuu
11.7. Rytkösen kirje UKK:lle 18.6.1979.
17.7. Sain päivällisen aikana omituisen taudinkohtauksen: valtimo jätti aluksi 4-5 lyönnin jälkeen yhden tyhjän lyönnin.
22.7. Palasin Laukaan matkaltani.

Elokuu
2.8. Kalle Kaihari 3.8.1979. Täytti 80 vuotta.
9.8. Ahvenanmaalla kalassa.
13.8. Syyskuu 1978: Kekkoselle toimitettu Neuvostoliiton korkeimman johdon nimissä tuotu viesti. Siinä esitetään, että Suomen presidentti suostuisi siihen, että marsalkka Ustinovin virittämiä keskusteluja ”Suomen ja Neuvostoliiton armeijain yhteisistä toimenpiteistä” voitaisiin jatkaa syyskuussa Neuvostoliittoon lomamatkalle saapuvan kenraali Sutelan kanssa.
27.8. Mika Waltari kuoli.

Syyskuu
5.9. Suomen Kuvalehti: Leike, jonka aiheena on BBC:n aloittama ohjelmasarja ”Karhun naapurina”, jonka yksi osa on filmattu Suomessa. Sen odotetaan antavan Suomesta hyvin negatiivisen kuvan.
19.9. Uusitalo soitti. Kertoi, että Kepun kenttä on viime aikoina selkeästi ottanut Virolaista vastustavan kannan.
29.9. Lavajärvellä. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia vierailulla Suomessa. Tampereen 200-vuotisjuhlat.

Lokakuu
2.10. Väyrynen luonani. Kerroin hänelle Hallaman kirjeestä. Olen kutsunut Hallaman Helsinkiin 16.10. Hallama huolissaan talvisotaan liittyvistä lehtikijroituksista.
11.10. Olin Jyväskylässä maaherra Sipposen luona saunassa. Kepun järjestöväki luopunut Virolaisen tukemisesta.
15.10. Hirvijahdissa Danskarbyyssä. Ammuin 1,5-2-vuotisen uroshirven. Ilta meni sen jälkeen repaleiseksi.
19.10. Halonen soitti. Kaikki menee hyvin, mutta sokeritauti on pojassa.

Marraskuu
25.11. Kansan Uutiset. Virolaisen antama haastattelu. Haastattelijana Jalmari Rotko. Virolainen ei tule luopumaan puheenjohtajakilvasta. Virolainen vakuuttaa, ettei hänen tarkoituksenaan ollut loukata Kekkosta ja ettei se merkinnyt minkäänlaista irtiottoa.

Joulukuu
12.12. Maaherra Timonen luonani. Kertoi, että Väyrynen ei mene viljelijäväestön keskuudessa läpi. Suositteli Heikki Haavistoa.
16.12. Ahti Karjalainen soitti 11.12. lounaan jälkeen ja päissään.
17.12. Vladimirov luonani. Väyrynen aiheuttaa päänsärkyä NL.n taholta. Epäluuloja on.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Urho Kekkosen päiväkirjat 4 ISBN 951-1-19251-5

Vuosi 1979 – Kekkonen vieraili Länsi-Saksassa

Presidentti Kekkonen vieraili Länsi-Saksassa.

Alkuvuodesta 200 000:n rajaa hiponut työttömyys kääntyi laskuun, tuotanto alkoi vetää, vienti kääntyi nousuun, inflaatio painui alas ja rahamarkkinat kevenivät. Hallitus muutti elvytyksen painopistettä yritysten tukemisesta julkiselle sektorille, mutta säilytti tiukan otteen työmarkkinoihin. Hallitus johti talouspolitiikkaa varmoin ottein ja sai tulosta aikaan. Sitten tulivat kevään 1979 eduskuntavaalit.
Ne olivat opposition riemuvoitto. Kokoomuksen äänimäärä lisääntyi 120 000:lla ja se sai 12 uutta paikkaa eduskunnassa. SMP pääsi uuden nousun alkuun. Kaikkien hallituspuolueiden ääniosuudet laskivat. Vaalitulos oli kannanotto siihen, että poliittisen eliitin elämä ja toiminta oli irtautunut normaalista yhteiskuntaelämästä ja oikeustajusta. Kokoomus sai ylimääräistä arvonlisää siitä, että se oli pidetty toistakymmentä vuotta hallituksen ulkopuolella. SMP hyödynsi katkeraan loppuun asti lahjusoikeudenkäyntien lietsoman herravihan. Sorsa sai väistyä pääministerin paikalta.
Toukokuussa nimetty uusi hallitus oli pohjaltaan sama kuin Sorsan IIb-hallitus, mutta nyt vaalitappion kärsineet liberaalit jäivät pois ja ruotsalainen puolue palasi ruotuun. Poliittisen ilmaston muutos näkyi selvimmin pääministerin valinnassa. Hallituksen johtoon nousi Suomen Pankissa korkoa kasvanut Mauno Koivisto, joka oli kunnostautunut synkillä talousennusteillaan sinä aikana kun Sorsa veti kansantaloutta läpi harmaan kiven.

Tammikuu
1. tammikuuta – Yhdysvallat ja kommunistinen Kiinan kansantasavalta solmivat diplomaattiset suhteet
1. tammikuuta – Kemin mlk:n nimi muutettiin Keminmaaksi.
1. tammikuuta – Lieksan kirkko tuhoutui tulipalossa.
5. tammikuuta – Taloudellisiin vaikeuksiin joutunut Wihuri-yhtymä myi Perniössä sijaitsevat Teijon tehtaat Finnmekano Oy:lle. Kauppaan kuuluivat myös Teijon kartano ja 3 000 hehtaaria metsää.
7. tammikuuta – Vietnamin ja Kamputsean kapinalliset ilmoittivat Pol Potin hallituskauden päättyneen.
8. tammikuuta – Ranskalainen säiliöalus Betelgeuse räjähti ja katkesi kahtia Irlannin kaakkoisrannikolla sijaitsevassa öljysatamassa. Onnettomuudessa kuoli 49 ihmistä ja sen aiheutti laivan öljysäiliöihin lastia tyhjennettäessä päässyt kipinä.
11. tammikuuta – Neuvostoliitto riisti kansalaisoikeudet shakin maailmanmestarilta Viktor Kortsnoilta, joka 1976 pyysi turvapaikkaa Alankomailta.
12. tammikuuta – Eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, ettei pääministeri Kalevi Sorsan Saloralta saamilla lahjoilla ollut yhteyttä hänen virkatoimiinsa. Seitsemän kansanedustajaa Kokoomuksen Tuure Junnilan johdolla oli vaatinut Sorsan asettamista syytteeseen valtakunnanoikeudessa.
16. tammikuuta – Iranin šaahi pakeni Egyptiin.
16. tammikuuta – Neste Oy:n pääjohtajaksi nimitettiin Valmet Oy:n toimitusjohtaja Jaakko Ihamuotila.
23. tammikuuta – Raivoisa tulipalo tuhosi Virtain vanhainkodin, jolloin 27 vanhusta sai surmansa. Laitoksessa oli ollut hoidettavana yhteensä 69 vanhusta.
29. tammikuuta – Kiinan viranomaiset vahvistivat entisen presidentin Liu Shaoqin kuolleen. Vuonna 1959 presidentiksi tullut Liu oli syrjäytetty kulttuurivallankumouksessa vuonna 1966 ja hän oli kadonnut vuonna 1968.
31. tammikuuta – Syyttäjä vaati ehdottomia vankeusrangaistuksia verohallituksen entiselle pääjohtajalle Mikko Laaksoselle ja entiselle ylijohtajalle Aake Mesimäelle lahjusten otosta ja virkarikoksista osana Salora-juttua.
31. tammikuuta − SDP:n kansanedustaja Uuno (Uki) Voutilainen siirtyi Mikkelin läänin maaherraksi. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli Raimo Päivinen.

Helmikuu
1. helmikuuta – Ajatolla Ruhollah Khomeini saapui Teheraniin 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen.
3. helmikuuta – Vuonna 1753 rakennettu Bromarvin kirkko kirkko paloi.
6. helmikuuta − Pakistanin korkein oikeus vahvisti entiselle pääministerille Zulfikar Ali Bhuttolle maaliskuussa 1978 langetetun kuolemantuomion. Bhutto oli tuomittu hänen poliittisen vastustajansa vuonna 1974 tapahtuneen murhan suunnittelusta.
10. helmikuuta – Tampereen Särkänniemessä avattiin Sara Hildénin taidemuseo.
11. helmikuuta – Khomeini otti vallan Iranissa.
14. helmikuuta – Kabulissa Afganistanissa fundamentalistit kaappasivat Yhdysvaltain lähettilään, Adolph Dubsin, joka kuoli myöhemmin kaappaajien ja poliisin taistelussa.
17. helmikuuta – Kiina hyökkäsi Pohjois-Vietnamiin ja aloitti Kiinan-Vietnamin sodan.
17. helmikuuta − Pohjanmaalla koettiin lievä 10−15 sekuntia kestänyt maanjäristys.
21. helmikuuta – Neuvostoliitto vähensi maakaasun toimituksia Suomelle 35 prosentilla ilmoittamatta syytä toimenpiteelle.
22. helmikuuta – Saint Lucia itsenäistyi Yhdistyneestä kuningaskunnasta.

Maaliskuu
12. maaliskuuta − Iran ja Pakistan erosivat Keski-idän puolustusliitosta CENTOsta. Liitto hajosi lopullisesti, kun myös Turkki ilmoitti erostaan 15. maaliskuuta.
14. maaliskuuta – Hawker-Siddeley Trident -lentokone törmäsi tehtaaseen Kiinassa lähellä Pekingiä surmaten 200 ihmistä.
19. maaliskuuta – Suomessa käytiin eduskuntavaalit, joiden voittajia olivat kokoomus ja SMP.
20. maaliskuuta – Taidemaalari Olli Lyytikäisen ateljee tuhoutui ullakkopalossa Helsingin keskustassa. Tuli tuhosi Lyytikäisen miltei kaiken tuotannon 10 vuoden ajalta.
25. maaliskuuta – Ensimmäinen Yhdysvaltain avaruussukkula, Columbia, toimitettiin John F. Kennedyn avaruuskeskukseen Floridaan laukaisua varten.
28. maaliskuuta – Three Mile Islandin ydinonnettomuus.
29. maaliskuuta – Malesian kuningas Sultan Yahya Petra ibni Almarhum Sultan Ibrahim Petra kuoli, hänen seuraajakseen nousi Pahangin sulttaani Haji Ahmad Shah Al-Mustain Billah ibni Almarhum Sultan Sir Abu Bakar Riayatuddin Al-Muadzam Shah.
31. maaliskuuta – Euroviisut järjestettiin Jerusalemissa.

Huhtikuu
1. huhtikuuta – Iranista tuli islamilainen tasavalta 98 %:n äänivyöryllä. Šaahin valta päättyi virallisesti.
4. huhtikuuta – Pakistanin entinen presidentti Zulfikar Ali Bhutto teloitettiin. Uusi presidentti Muhammad Zia ul-Haq oli kieltäytynyt armahtamasta Bhuttoa lukuisista kansainvälisistä vetoomuksista huolimatta.
4. huhtikuuta – Uuden eduskunnan puhemieheksi valittiin Keskustapuolueen Ahti Pekkala, ensimmäiseksi varapuhemieheksi SDP:n Veikko Helle ja toiseksi varapuhemieheksi Kokoomuksen Juuso Häikiö.
5. huhtikuuta – Rautavaaran puukirkko paloi tuhopolttajan sytyttämänä.
9. huhtikuuta – Vantaan kihlakunnanoikeus tuomitsi Finnairin matkustajakoneen syyskuussa 1978 kaapanneen Aarno Lamminpartaan seitsemän vuoden ja yhden kuukauden vankeuteen. Oikeuden mukaan Lamminparras oli toiminut täyttä ymmärrystä vailla.
11. huhtikuuta – Tansanian tukemat Ugandan kapinalliset valtasivat maan pääkaupungin Kampalan. Kukistetun diktaattorin Idi Aminin olinpaikkaa ei aluksi tiedetty, mutta myöhemmin kesällä saatujen tietojen mukaan hän oli paennut Libyaan, joka oli myöntänyt hänelle turvapaikan.
11. huhtikuuta – Suomen hallitus teki periaatepäätöksen yhden pennin kolikon valmistuksen lopettamisesta. Vuoden 1980 alusta lähtien alettiin hinnat pyöristää lähimpään viiteen penniin, vaikka penni säilyikin raha- ja laskentayksikkönä.
16. huhtikuuta – Yli 200 ihmistä kuoli ja 80 000 menetti kotinsa Jugoslavian etelärannikolla sattuneessa maanjäristysten sarjassa. Alueella tapahtui 24. toukokuuta jälkijäristyksiä, joissa kuoli noin 50 ihmistä. Kaatosateet vaikeuttivat pelastustöitä.
21. huhtikuuta – Luonnonsuojelijat keskeyttivät Forssassa sijaitsevan Koijärven kuivatuksen rakentamalla padon järven laskuojaan. Helsingin vesipiiri lähetti 25. huhtikuuta kaivinkoneen avaamaan laskuojaa, jolloin luonnonsuojelijat kahlitsivat itsensä kaivinkoneeseen. Koijärveä pidettiin Suomen arvokkaimpana lintujärvenä ja tapahtumia on pidetty vihreän liikkeen alkusysäyksenä Suomessa.
22. huhtikuuta – Tapanilassa järjestettiin ensimmäinen Mosa herää -kyläjuhla. Kylä oli ollut purku-uhan alla ja vaihtoehtoisen kaavan valmistelleet kyläläiset aktivoivat näin kyläläisiä säilyttämään kotiseutunsa.
28. huhtikuuta – Neuvostoliitto vapautti neljä vankeustuomiota kärsinyttä toisinajattelijaa ja antoi heille luvan matkustaa Yhdysvaltoihin. Vastavuoroisesti Yhdysvallat vapautti kaksi vakoilusta vankeuteen tuomittua neuvostoliittolaista YK-virkailijaa.
29. huhtikuuta – Israelissa otettiin kuolemanrangaistus virallisesti maan perustuslakiin. Se voitiin langettaa "epäinhimillisistä terroristirikoksista".

Toukokuu
4. toukokuuta – Konservatiivit voittivat vaalit Britanniassa ja Margaret Thatcher nousi pääministeriksi.
7. toukokuuta – Tasavallan presidentti Urho Kekkonen aloitti ensimmäisen valtiovierailunsa Länsi-Saksassa. Vierailun katsottiin saattaneen päätökseen Suomen ja molempien Saksojen suhteiden normalisoinnin.
10. toukokuuta – Mikronesian liittovaltio itsenäistyi.
11. toukokuuta – Helsingin työttömät toimeenpanivat "rukkasmarssin" Ruskeasuolta eduskuntatalolle ja kumosivat marssin päätteeksi 30 kottikärryllistä työrukkasia eduskuntatalon portaille. Tällä tempauksella haluttiin kiinnittää valtiovallan huomio työttömien vaikeaan asemaan Suomessa.
13. toukokuuta – Iranin vallankumoustuomioistuimen puheenjohtaja ilmoitti, että maanpakoon lähteneet šaahi Reza Pahlavi, hänen puolisonsa Farah Diba ja pääministeri Shapur Bakhtiar oli tuomittu kuolemaan.
15. toukokuuta – Oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte sanoi virkamiesten moraalin heikentyneen 1970-luvun mittaan ja katsoi, että poliittisin perustein nimitetyistä virkamiehistä oli muodostumassa "uusi rälssi".
25. toukokuuta – American Airlinesin lennolla 191 DC-10 putosi kesken nousun Chicagon O'Haren kansainvälisellä lentoasemalla tappaen 271 koneessa ollutta ihmistä ja lisäksi kaksi maassa.
26. toukokuuta – Presidentti Urho Kekkonen myönsi eron Sorsan II hallitukselle ja nimitti Koiviston II hallituksen.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Rhodesian (nykyinen Zimbabwe) ensimmäinen musta hallitus 90 vuoteen otti vallan ja syrjäytti Ian Smithin.
2. kesäkuuta – Paavi Johannes Paavali II vieraili kotimaassaan Puolassa ja sai suorastaan haltioituneen vastaanoton. Hän oli ensimmäinen kommunistisessa maassa vieraillut paavi.
2. kesäkuuta – Ensimmäinen Provinssirock järjestettiin Seinäjoella.
5. kesäkuuta – Tohtori Johannes Virolainen valittiin eduskunnan puhemieheksi Ahti Pekkalan siirryttyä valtiovarainministeriksi Koiviston hallitukseen.
10. kesäkuuta – Neuvostoliitto kutsui Helsingin-suurlähettiläänsä Vladimir Stepanovin kotiin ja nimitti hänen tilalleen Nl:n ulkoministeriön Skandinavian osaston päällikön Vladimir Sobolevin.
10. kesäkuuta − Presidentti Risto Rytin patsas paljastettiin hänen syntymäkunnassaan Huittisissa. Patsaan veisti Kauko Räike. Rytin syntymästä oli helmikuussa tullut kuluneeksi 90 vuotta.
12. kesäkuuta – Bryan Allen lensi ensimmäisenä ihmisenä lihasvoimin Englannin kanaalin yli.
15. kesäkuuta – Virolainen antaa haastattelun yleisistä syistä.
18. kesäkuuta – Jimmy Carter ja Leonid Brežnev allekirjoittivat SALT II -sopimuksen Wienissä.
20. kesäkuuta – Presidentti Urho Kekkonen moitti eduskunnan puhemiestä Johannes Virolaista siitä, että tämä oli antanut "väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta". Virolainen oli Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa sanonut, että Kokoomuksen jättäminen oppositioon johtui "yleisistä syistä". Tapausta alettiin kutsua juhannuspommiksi.
26. kesäkuuta – Helsingin hovioikeus tuomitsi Verohallituksen entisen pääjohtajan Mikko Laaksosen ja entisen ylijohtajan Aake Mesimäen sakkoihin lahjus- ja virkarikoksista.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Suomessa tuli voimaan yli 30 työntekijän yrityksiä koskeva yhteistoimintalaki.
4. heinäkuuta – Algerian entinen presidentti Ahmed Ben Bella vapautettiin 15 vuotta kestäneestä kotiarestista. Hänet syrjäyttänyt Houari Boumédienne oli kuollut joulukuussa 1978.
4. heinäkuuta – Postipakettina lähetetty pommi surmasi miehen ja vahingoitti viittä muuta perheenjäsentä Parikkalassa. Pommin lähettäjäksi epäilty mies pidätettiin 18. heinäkuuta.
9. heinäkuuta – Voyager 2 -avaruusluotain lensi Jupiterin ohi.
9. heinäkuuta – Osuuskaupat olivat kätkeneet veroviranomaisten mukaan omia liiketulojaan säästökassojen tileille. Aiemmin oli kerrottu, että korkosopimuksia rikkovaa koronmaksua oli peitelty kauppojen kirjanpidossa väärin tosittein.
12. heinäkuuta – Tyynellämerellä sijaitseva saarivaltio Kiribati itsenäistyi Ison-Britannian alaisuudesta.
16. heinäkuuta – Irakin presidentti Ahmad Hassan al-Bakr erosi ja jätti paikan serkulleen Saddam Husseinille.
17. heinäkuuta – Nicaraguan presidentti kenraali Anastasio Somoza Debayle erosi ja pakeni Miamiin. Marxistiset sandinistat muodostivat uuden hallituksen 19. heinäkuuta.
23. heinäkuuta – Ajatolla Khomeini kielsi musiikin esittämisen Iranin radiossa ja televisiossa, koska musiikki "tylsistyttää aivot".
29. heinäkuuta – Irakin uusi Saddam Husseinin johtama hallitus teloitutti useita maan johtomiehiä. Vallankumousneuvosto syytti nimeltä mainitsematonta arabimaata Irakin hallituksen vastaisten vehkeilyjen tukemisesta.

Elokuu
3. elokuuta – Päiväntasaajan Guinean diktaattori Francisco Macías Nguema syöstiin vallasta sotilaskaappauksessa. Ngueman 10-vuotisen valtakauden aikana arvioitiin jopa 50 000 ihmisen tulleen surmatuksi ja yli 100 000 ihmisen paenneen maasta.
4. elokuuta – Kansanedustaja, tullineuvos Veikko Vennamo jätti Suomen maaseudun puolueen puheenjohtajuuden Porissa pidetyssä puolueen 20-vuotisjuhlakokouksessa. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin hänen poikansa, kansanedustaja Pekka Vennamo. Puoluesihteeri Urpo Leppänen jatkoi tehtävässään.
5. elokuuta – Turun kaupungin 750-vuotisjuhlallisuudet huipentuivat kaupungin halki edenneeseen historialliseen kulkueeseen.
6. elokuuta – Ensimmäiset Vietnamista lähteneet ns. venepakolaiset saapuivat Suomeen.
8. elokuuta – Irakin uusi presidentti Saddam Hussein suoritti laajoja puhdistuksia hallitsevassa Baath-puolueessa. Virallisesti ilmoitettiin, että 21 puolueen johtohenkilöä oli teloitettu syytettyinä valtiopetoksesta ja satoja muita henkilöitä pidätetty.
20. elokuuta – Suomen Pankin vt. pääjohtaja Ahti Karjalainen tuomittiin Lohjan kihlakunnanoikeudessa yli 25 000 markan sakkoon ja 14 kuukauden ajokieltoon rattijuopumuksesta. Rangaistukseen johtanut ajo oli sattunut valtatie 1:llä 18. toukokuuta. Kyseessä oli Suomen siihen asti suurin liikennesakko.
26. elokuuta – Suomen Akatemian jäsen, kirjailija Mika Waltari kuoli.
29. elokuuta – Valtiojohtoisen Valcon kuvaputkitehtaan myönnettiin joutuneen vakaviin talousvaikeuksiin tuotannon jälkeenjääneisyyden vuoksi. Satoja työpaikkoja oli uhattuna.

Syyskuu
1. syyskuuta – Pioneer 11:stä tuli ensimmäinen Saturnuksen läheisyydessä käynyt avaruusalus sen ohitettua planeetan 21 000 km:n etäisyydeltä.
1. syyskuuta − Varatuomari Risto Tainio siirtyi Hämeen läänin uudeksi maaherraksi hänen edeltäjänsä Valdemar Sandelinin jäätyä eläkkeelle.
3. syyskuuta – Iranin armeijan sotilaat teloittivat kymmeniä kurdikapinallisia Mahabadin kaupungissa maan pohjoisosassa.
7. syyskuuta – Chrysler Corporation pyysi Yhdysvaltain hallitukselta miljardia dollaria välttääkseen konkurssin.
12. syyskuuta − SMP:n kansanedustaja ja entinen varapuheenjohtaja Eino Poutiainen kuoli. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli SMP:n vaaliliittokumppanin Suomen Kristillisen Liiton edustaja, rehtori Erkki Korhonen.
14. syyskuuta – Valcon kuvaputkitehdas irtisanoi koko henkilökuntansa.
14. syyskuuta – Työministeriön kansliapäällikkö Keijo Liinamaa nimitettiin valtakunnansovittelijaksi. Liinamaa oli hoitanut virkaa jo aiemminkin.
16. syyskuuta − Porvarilliset puolueet voittivat niukasti Ruotsin valtiopäivävaalit.
19. syyskuuta – Hangon raastuvanoikeudessa alkoi oikeudenkäynti yhtä merivartijaa ja yhtä pursimiestä vastaan. Heitä syytettiin kymmenestä kuolemantuottamuksesta ja tahallisesta virkavelvollisuuksien laiminlyönnistä. Syytteet liittyivät Hangon lähellä syyskuun lopussa 1978 sattuneeseen Viikinki-huviveneen uppoamiseen.
21. syyskuuta – Keski-Afrikan keisari Bokassa I syrjäytettiin verettömässä vallankumouksessa. Bokassan aikanaan syrjäyttämä David Dacko julisti maan jälleen tasavallaksi ja julistautui presidentiksi. Bokassa ei ollut kaappaushetkellä maassa; Norsunluurannikko ilmoitti myöhemmin myöntäneensä hänelle turvapaikan.
21. syyskuuta – Suomi revalvoi n. 2 %.
29. syyskuuta – Paavi Johannes Paavali II aloitti historialliseksi luonnehditun vierailun Irlannissa. Hän vetosi Irlannin tasavaltalaisarmeijaan IRA:han Pohjois-Irlannin väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Paavin Dublinissa pitämään messuun osallistui noin 1,2 miljoonaa ihmistä eli liki kolmannes Irlannin väestöstä.

Lokakuu
1. lokakuuta – Tampereen kaupunki juhli 200-vuotissyntymäpäiväänsä. Juhlallisuuksiin osallistuivat presidentti Urho Kekkonen sekä Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa ja kuningatar Silvia.
1. lokakuuta – Paavi Johannes Paavali II jatkoi matkaansa Irlannista Yhdysvaltoihin. Hän esitti YK:n yleiskokouksessa vetoomuksen ihmisoikeuksien kunnioittamisen puolesta ja ilmaisi huolensa kasvavan asetuotannon aiheuttamasta vaarasta maailmanrauhalle.
5. lokakuuta – NATO:n erikoisryhmä hyväksyi Yhdysvaltain suunnitelman 572 ydinkärjillä varustetun keskipitkänmatkan ohjuksen sijoittamisesta Eurooppaan.
7. lokakuuta – DDR vietti Berliinissä 30-vuotisjuhliaan. Juhlapäivään ja sotilasparaatiin ottivat osaa kaikki Itä-Euroopan johtajat Romanian Nicolae Ceauşescua lukuun ottamatta, jonka poissaolo pantiin merkille. Leonid Brežnev ilmoitti Neuvostoliiton vähentävän 20 000 miestä Itä-Saksaan sijoitetuista joukoista. Puheensa jälkeen Brežnev katosi pitkäksi aikaa julkisuudesta ja hänen ilmoitettiin sairastuneen ja huhuttiin jopa kuolleen.
10. lokakuuta – Thorbjörn Fälldin (kesk.) valittiin uudelleen Ruotsin pääministeriksi.
16. lokakuuta – Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen vihki käyttöön postin uuden lajittelukeskuksen Helsingin Pasilassa käynnistämällä automaattisen pakettienlajittelukoneen.
19. lokakuuta – Thaimaa avasi rajansa Kamputsean pakolaisille. Tuolloin maailmalle paljastui, että punakhmerien vuodesta 1975 hallitsema suljettu maa oli ajautunut nälkäkuoleman partaalle.
26. lokakuuta – Etelä-Korean tiedustelupalvelun johtaja Kim Jaegyu ampui presidentti kenraali Park Chung Heen.
26. lokakuuta – Maailman terveysjärjestö WHO ilmoitti, että isorokko oli hävitetty maapallolta.
27. lokakuuta – Saint Vincent ja Grenadiinit itsenäistyi.
30. lokakuuta − Suomen yksityisyrittäjäin puoluejärjestö (Syp) ja Sosialistinen Työväenpuolue poistettiin puoluerekisteristä.

Marraskuu
1. marraskuuta – Eversti Alberto Natusch Busch kaappasi vallan Boliviassa.
1. marraskuuta – Ajatolla Khomeini kehotti kansaa nousemaan Yhdysvaltain ja Israelin etuja vastaan.
3. marraskuuta – Greensborossa Pohjois-Carolinassa viisi kommunistisen puoleen jäsentä ammuttiin ja seitsemän haavoittui Ku Klux Klanin ja uusnatsien välissä yhteenotossa.
4. marraskuuta – Iranin panttivankikriisi alkoi: Iranin radikaalit, enimmäkseen opiskelijoita, valtasivat USA:n lähetystön Teheranissa ja ottivat 90 panttivankia, joista 63 yhdysvaltalaista. Kaappaajat vaativat šaahia Iraniin oikeudenkäyntiä varten.
5. marraskuuta – Iranin johtajan Khomeinin nuoret kannattajat valtasivat Ison-Britannian Teheranin-lähetystön. Khomeini vaati Britanniaa luovuttamaan entisen pääministerin Shapur Bakhtiarin. Britannian hallitus vastasi, että Bakhtiar ei ollut Britanniassa.
6. marraskuuta – Neuvostoliitto nostaa öljyn hintaa 10 %.
8. marraskuuta − Suomen Pelastusarmeija täytti 90 vuotta.
11. marraskuuta – Suomen Gallupin suorittama mielipidetiedustelu osoitti pääministeri Mauno Koiviston aseman johtavana presidenttiehdokkaana vakiintuneen. Koivistoa kannatti seuraavaksi presidentiksi 43 prosenttia haastatelluista.
12. marraskuuta – Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter määräsi raakaöljyn tuonnin lopetettavaksi Iranista vastauksena panttivankikriisiin.
12. marraskuuta − Puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela arvosteli puolustusmäärärahojen vähyyttä luonnehtien Suomen puolustusvoimien varustetasoa eurooppalaisittain "minitasoksi". Sutela perusteli mielipidettään Pohjolan strategisen merkityksen kasvulla.
14. marraskuuta – Kaikki Iranin varat Yhdysvalloissa jäädytettiin.
16. marraskuuta – Bukarestin ensimmäinen metrolinja avattiin Romaniassa (Timpuri Noista Semanatoarean asemalle, 8,63 km).
17. marraskuuta – Iranin panttivankikriisi: Ajatolla Khomeini määräsi 13 naista ja mustaa panttivankia vapautettavaksi.
19. marraskuuta – Mekan valtaus: šiiajoukko valtasi Mekan johtajanaan Mohammad Abdallah al-Kahtami, joka nimitti itseään uudeksi Mahdiksi. Valtaajia oli 200–300 ja he pitivät puoliaan useita päiviä saudien kymmeniä tuhansia eliittijoukkoja vastaan. Joukon tukijoiksi epäiltiin Libyan Muammar Gaddafia ja koulutuspaikaksi Etelä-Jemeniä.
21. marraskuuta – Yhdysvaltain lähetystöön Pakistanissa hyökättiin ja se sytytettiin tuleen, neljä ihmistä sai surmansa.
23. marraskuuta – Irlannin tasavaltalaisarmeijan jäsen Thomas McMahon tuomittiin elinkautiseen vankeuteen Lordi Mountbattenin murhasta.
23. marraskuuta – Suomen ortodoksisen kirkon kolmas piispa Leo nimitettiin Oulun piispaksi. Kirkon täyden itsenäisyyden ehtona on kolme hiippakuntaa.
26. marraskuuta − Pakistanilainen Boeing 707 -matkustajakone syöksyi maahan vuoristoisessa autiomaassa Saudi-Arabiassa, jolloin 156 ihmistä kuoli. Pääosa matkustajista oli Mekasta palaamassa olleita islamilaisia pyhiinvaeltajia.
28. marraskuuta – Air New Zealandin DC-10 törmäsi Mount Erebus -vuoreen Antarktiksella, surmansa sai 257 ihmistä.

Joulukuu
5. joulukuuta – Salora-juttua käsitellyt Turun raastuvanoikeus tuomitsi Saloran entisen pääjohtajan Jouko Nordellin ja yhtiön toisen pääomistajan Olavi Laakson vankeuteen veropetoksesta. Nordellia ja Laaksoa vastaan esitetyt korvausvaatimukset päätettiin käsitellä myöhemmin.
7. joulukuuta – Saudi-Arabian sisäministeri, prinssi Nauyef Ben Abdel paljasti kapinallisia surmatun Mekassa 75 ja panttivankeja 175. Kaappauksen johtaja Mohammad Abdallah al-Kahtami sai surmansa.
7. joulukuuta – Rahtialus M/S Malmi upposi Itämerellä vieden mukanaan 14 henkeä.
8. joulukuuta – Choe Gyuha nimitettiin Etelä-Korean presidentiksi.
12. joulukuuta – Tapaus "12. joulukuuta" (12•12 군사 반란): eteläkorealainen kenraali Chun Doo-hwan määräsi armeijan johdon pidätettäväksi presidentti Park Chung Heen murhatutkimusten yhteydessä ja pääsi näin tukijoineen armeijan johtoon.
12. joulukuuta – Rhodesia luopui itsenäisyydestään 14 vuoden "kapinan" jälkeen ja maan kuvernööriksi tuli brittiläinen lordi Soames.
15. joulukuuta – Iranin syrjäytetty šaahi Muhammed Reza Pahlavi, jonka luovutusta lähetystökaappaajat vaativat, jätti Yhdysvallat ja matkusti Panamaan.
19. joulukuuta – Kouluhallitus totesi lausunnossaan työrauhan kouluissa heikentyneen huomattavasti ja esitti koululakien ja -asetusten muuttamista siten, että koulun työtavat vastaisivat paremmin kunkin oppilaan henkilökohtaisia oppimisedellytyksiä.
20. joulukuuta – Valtioneuvosto asettaa kolmannen parlamentaarisen puolustuskomitean.
24. joulukuuta – Afganistanin sisällissota: kolme Neuvostoliiton divisioonaa miehitti Bagramin, Kabulin, Kandaharin ja Heratin lentokentät Afganistanissa. Yhdysvaltalaisen uutistoimisto AP:n mukaan kyseessä oli suurin neuvostojoukkojen siirto ulkomaille vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen.
27. joulukuuta – Babrak Karmal korvasi teloitetun Afganistanin presidentin Hafizullah Amin.
28. joulukuuta – Yhdysvallat esitti Neuvostoliitolle vastalauseen "sotilaallisesta sekaantumisesta Afganistanin sisäisiin asioihin."

Elävä arkisto 1979
http://www.yle.fi/haku/?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1979&sa=L%C3%B6yd%C3%A4#914

Videohaku 1979
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid%3A1&q=1978&btnG=Haku&aq=f&aqi=g1&aql=&oq=&gs_rfai#sclient=psy&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=vid:1&q=1979&aq=0&aqi=g5&aql=&oq=&gs_rfai=&pbx=1&fp=58e91d3d528482a

Kuvahaku 1979
http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbs=isch%3A1&sa=1&q=1978&btnG=Haku&aq=f&aqi=&aql=&oq=&gs_rfai&biw=1362&bih=594

Lähdeaineisto
Mitä, missä, milloin 1980
Mitä, missä, milloin 1981
Valitut Palat Itsenäinen Suomi

Vuoden 1977 maataloustulolaki ja sen soveltaminen

Uusi maataloustulolaki, jonka eduskunta hyväksyi 19.12.1977, oli nelivuotinen ja tuli voimaan 1.3.1978 alkaen hinnoitteluvuoden alusta. Laki oli tuotto- ja kustannuslaskelmien osalta melko pitkälle vuoden 1973 lain kaltainen. Kustannustason nousu korvattiin edelleen maatalouden hintaneuvottelukunnan laatimien laskelmien perusteella ja maataloustulolain korotuksesta sovittiin valtioneuvoston ja maataloustuottajajärjestöjen välisissä neuvotteluissa.
Laki sisälsi kuitenkin myös eräitä merkittäviä muutoksia. Sellaisia olivat hinnoitteluvuoden puolivälissä suoritettava välitarkistus, maatalouden markkinointivastuuta säätelevä tuotantokattojärjestelmä sekä neuvottelumenettelyn radikaalinen muuttaminen. Syyskuun alussa suoritettavassa välitarkistuksessa korvattiin siihen asti todettavissa olevat kustannusten nousut lukuun ottamatta pääomakustannusta, jonka nousu korvattiin kerran vuodessa.

Maatalouden vientikustannusosuuden korvaamiseen kuului tasausjärjestelmä, jonka mukaan tuotantokaton alittaminen joissakin tuotteissa – maitoa lukuun ottamatta – voitiin lukea muiden tuotteiden hyväksi. Maataloudelle asetettu markkinointivastuu ei sinänsä ollut uusi asia. Asian julkisuudessa saama suuri huomio johti jopa sellaiseen käsitykseen, että maatalous joutuisi osallistumaan markkinointivastuuseen vasta ensimmäistä kertaa.

Uuden lain merkittävin muutos, joka muutti koko hintajärjestelmän luonnetta, oli siirtyminen täysin avoimeen neuvottelumenettelyyn. Laki ei enää sisältänyt mitään neuvotteluja ohjaavia säännöksiä, ei edes ohjelmapykälää maataloustulon kehittämistavoitteista.
Syksyn 1977 tapahtumat jyrkensivät MTK:n vaatimuksia avoimen puitelain puolesta. Tältä osin laki vastasi MTK:n tavoitteita ja todennäköisesti ratkaisi valtuuskunnan myönteisen kannan sen puolesta.

Maataloustulolaki ei ehtinyt vielä läpäistä eduskuntakäsittelyä kun jo suunniteltiin sen poikkeuksellista soveltamista. Tämä liittyi hallituksen joulukuussa 1977 esittämiin toimenpiteisiin talouselämän elvyttämiseksi ja työttömyyden vähentämiseksi. Ohjelman mukaan tuli vuoden 1978 maaliskuun ja syyskuun alussa suoritettavaksi sovitut palkankorotukset siirtää siten, että ensiksi mainittu toteutetaan vasta 1.9.1978 ja jälkimmäinen 1.2.1979. Vastaavasti myös maataloustuloneuvottelut siirtyisivät syksyn välitarkistuksen yhteyteen ja ensimmäinen hintaratkaisu toteutettaisiin siten 1.9.1978. Teollisuuden ja kaupan tuli puolestaan pidättäytyä hintojen ja maksujen korotuksesta vuoden 1978 loppuun. Varsinaisesta hintasulusta ei kuitenkaan ollut kysymys.

MTK myöntyi maataloustuloneuvottelujen siirtämiseen. MTK vaati valtuuslakiin lausuman, että syksyllä neuvotellaan ja sovitaan myös maataloustulolain korottamisesta eikä yksinomaan kustannuskompensaatiosta, jota maataloustulolain soveltaminen sellaisenaan olisi edellyttänyt. Hallitus lähti siitä, että elvytyksestä selvittäisiin ilman devalvaatiota. Toisin kuitenkin kävi. Palkankorotusten siirtäminen osoittautui riittämättömäksi toimenpiteeksi teollisuuden kilpailukyvyn parantamiseksi. Suomen Pankin 16.2.1978 tekemällä päätöksellä markka devalvoitiin jälleen 8 %:lla. Hallituksessa se vietiin läpi keskipuolueiden voimin ja oli kaataa koko hallituksen. Kun Sorsa sittemmin perui silloin jättämänsä eronpyynnön, oli seurauksena vain RKP:n jättäytyminen pois hallituksesta.

Devalvaation johdosta STK:n ja SAK:n välillä käynnistyneissä neuvotteluissa ilmapiiri oli varsin kireä. SAK uhkasi jopa yleislakolla. Loppujen lopuksi sopu syntyi maaliskuun lopulla silloisen tulopoliittisen virkamiehen Keijo Liinamaan tekemän välitysehdotuksen pohjalta. Helmikuussa 1979 toteutettavaksi sovitusta 2,5 %:n palkankorotuksesta siirrettiin 1,5 %-yksikköä suoritettavaksi jo 1.5.1978 lukien nostamalla tuntipalkkoja 22 pennillä. Lisäksi joulun ja pääsiäisen jälkeiset lauantait muutettiin vapaapäiviksi.

MTK katsoi, ettei silloisessa tilanteessa olisi ollut varaa minkään ryhmän tulojen korotukseen, mutta edellytti että mikäli palkkoja kuitenkin korotetaan, on myös viljelijäväestön saatava vastaava hyvitys. Kyseisestä maataloustulolain tarkistuksesta kehittyi kuitenkin monivaiheinen prosessi. Hallituksen tulkinnan mukaan maataloustuloa oli korotettava 1,5 %. Maataloustuottajat vaativat määrää, joka vastasi 22 penniä maataloudessa tehtyä työtuntia kohti. Lukkiutuneen tilanteen laukaisemiseksi tekivät hallituksen neuvottelijoita edustaneet Suomela ja Uronen oman kompromissiehdotuksensa, joka olisi merkinnyt 2,4 %:n korotusta maataloustuloon. MTK:n johtokunta oli valmis suosittelemaan valtuuskunnalleen sen hyväksymistä. Näin pitkälle ei kuitenkaan siltä pohjalta päästy. Oikeuskansleri puuttui asiaan ja tulkitsi valtuuslakiin otetun lausuman tarkoittavan maataloustulon korottamista 1,5 %:lla. Siltä osin asia oli loppuun käsitelty.

MTK:ssa ryhdyttiin hyvissä ajoissa valmistautumaan syksyn 1978 neuvotteluihin. Valtion neuvottelijat leimasivat MTK:n vaatimukset suuresti ylimitoitetuiksi. He lähtivät siitä, että neuvottelut käydään aikaisempaan tapaan kokonaislaskelman pohjalta ja että maataloustuloa voidaan korottaa enintään samalla prosenttimäärällä, jolla palkkojakin korotetaan. Prosenttiluku ilmoitettiin 3:ksi.
Tavoitehinnat nousivat keskimäärin 3,8 %. Keskimääräistä enemmän korotettiin leipäviljan ja kananmunien hintoja. Muissa tuotteissa korotus oli 3 %:n luokkaa. Erikoista oli että maidon tavoitehinnan korotus, keskimäärin 4,7 penniä porrastettiin pientuotannon tukemiseen siten, että korotus oli 24 000 litran vuosituotantoon asti 5,5 penniä ja sen ylittävälle määrälle 3,5 penniä litralta. Toimenpide ei siten vaatinut budjettirahoitusta.

Lähdeaineisto: Liisa Sauli MTK ja Suomen maatalouspolitiikka ISBN 951-26-3085-0

Juhannuspommi ja yleiset syyt

Kesällä 1978, heinäkuun lopussa, saksalainen lehti Die Welt julkaisi artikkelin Suomesta ja Kekkosesta. Siinä arvosteltiin Urho Kekkosen politiikkaa ankarin sanoin, ja artikkeli päättyi toteamukseen, että Kekkonen on tuhlannut Paasikiven perinnön. Suomen ulkopoliittinen liikkumatila on pienempi kuin Romanian ja Jugoslavian, väitti lehti.
Luettuaan tämän kieltämättä sensaatiomaisen artikkelin Kultarannassa Kekkonen tuli murheelliseksi, jopa masentuneeksi. Hän mietiskeli asiaa ja kutsui pari vanhaa ystäväänsä luokseen Kultarantaan elokuussa 1978. Siellä nämä presidentin ystävät kehottivat häntä vastaamaan vääriin syytöksiin ja torjumaan ne. UKK ei kuitenkaan halunnut itse sitä tehdä. Ilmeisesti hän jo silloin tunsi itsensä väsyneeksi. Silloin ystävät kehottivat, että hän pyytäisi jotakin luottamushenkilöään, ennen muuta entistä ulkoministeri Karjalaista, kirjoittamaan vastineen tähän epäoikeudenmukaiseen, jopa solvaavaan kirjoitukseen. Siihenkään hän ei innostunut, vaan oli itse ehdottanut, että kun Virolainen menee syyskuun alussa Bonniin parlamenttien välisen liiton kokoukseen, hän voisi siellä käyttää puheenvuoron ja torjua väärät väitteet.

Bonnin puhe 6.9.1978

Syyskuun kuudentena 1978 pidin Saksan Liittotasavallan parlamentissa puheen, Johannes Virolainen kirjoittaa. Puheeni herätti Saksan Liittotasavallassa suurta huomiota. Liittokansleri Helmut Kohl torjui voimakkain sanoin käsitteen ”suomettuminen” käyttäjien väitteet. Hän sanoi täysin ymmärtävänsä Suomen ulkopolitiikkaa, jonka tavoitteena on oman maan etu. Myös sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Willy Brandt ja ulkoministeri Hans-Dieter Genscher esittivät Suomea ymmärtäviä ja puolustavia lausuntoja.
Palattuani Bonnista Helsinkiin otin välittömästi yhteyden presidentti Kekkoseen, joka oli tyytyväinen puheeseeni ja käytti muistaakseni sanontaa ”piditpä helvetin hyvän puheen”, Virolainen kirjoittaa.

Keskustelu UKK:n kanssa 20.5.1979

Sain myllykirjeen 19.5.1979, ja seuraavana päivänä soitin UKK:lle. Kiitin häntä saamastani kirjeestä ja mainitsin, että mitä hallitukseen osallistumiseen tulee, olen hänen kanssaan samaa mieltä, etten osallistu siihen. UKK sanoi, että voisit kai tulla eduskunnan puhemieheksi. Minä huomautin, että enhän minä voi tulla eduskunnan puhemieheksi, kun puhemiehenä on Pekkala. - Minkälaista paikkaa hän on ajatellut hallituksessa? kysyi presidentti.
Tähän vastasin, että kun Pekkala on Oulun piirijärjestön puheenjohtaja, sen edustajat katsovat, että pitäisi nimittää valtionvarainministeriksi. Siihen presidentti tuttuun sarkastiseen tapaansa: - Niistä asioistahan hän ei mitään ymmärrä.
Hallitus muodostettiin vasta toukokuun lopussa 1979 erittäin pitkien ja vaikeitten neuvottelujen jälkeen.

Puhemiehen vaali 6.6.1978

Tiistaina kesäkuun 6. päivänä 1979 eduskunta valitsi minut puhemiehekseen, Virolainen kirjoittaa. Samana iltana matkustin ulkomaille, ja kun tulin seuraavana perjantaina eduskuntaan pöydälläni oli myllykirje.
”Hyvä Veli,
luin suurella ihmetyksellä Helsingin Sanomille antamasi haastattelun. Sinä vaadit, että ministereille pitäisi ryhtyä palkkaamaan omat vakituiset sihteerit. Kyllähän tässä maassa on yli kuusikymmentä vuotta tultu toimeen ilman ministereitten vakituisia sihteereitä. Itse puhut usein valtion menojen supistamisesta, eikö tämä ole mitä suurinta tuhlausta? Hän lopetti kirjeensä tunnetulla ironisella tyylillään todeten ”No, nämähän ovat presidentin ajatuksia, eikä niillä nykyään enää ole paljon arvoa.
Parhain terveisin
Urho Kekkonen

Seuraavana maanantaina tuli Tamminiemestä uusi myllykirje, jota seurasi käsin kirjoitettu pieni paperilappu, ja siinä sanottiin näin: ”Se kirje, jonka viime keskiviikkona Sinulle lähetin, oli sävyltään ja sisällöltäänkin hiukan epäonnistunut. Sen vuoksi lähetän Sinulle uuden version samasta asiasta. Hävitä se ensimmäinen kirje ja pidä tätä alkuperäisenä.” Tätä paperilappua seurasi koneella kirjoitettu kirje, joka oli sanasta sanaan sama kuin ensimmäinenkin! Presidentin kansliassa ei näyttänyt olleen ketään, joka olisi verrannut presidentin lähettämiä kirjeitä.

Juhannuspommi ja yleiset syyt

Kesäkuun 15. päivänä 1979 ilmestyneessä Suomen Kuvalehden numerossa toimittaja Matti Vehviläinen julkaisi minun haastatteluni, jossa vastailin Vehviläisen kysymyksiin siitä, minkä vuoksi kokoomuspuolue ei nytkään tullut hallitukseen, vaikka sitä kaikki odottivat. En voinut kertoa hänelle, mitä UKK oli sanonut minulle kokoomuksesta, vaan sanoin, että tähän varmaan vaikuttivat niin sanotut ”yleiset syyt”. Vehviläinen antoi tulkinnalle ”yleiset syyt” oman tulkintansa. Vehviläinen ei näyttänyt minulle kirjoittamaansa tekstiä ennen sen julkaisemista.
Suomen Kuvalehti ilmestyi torstaina ja UKK varmasti luki haastattelun ennen seuraavaa sunnuntaita, joka oli 17.6. Silloin oli Urhon päivä, ja ennen lähtöäni Nummelaan, Uudenmaan maatalousnäyttelyyn, soitin UKK:lle ja esitin hänelle onnittelut nimipäivän johdosta. Kekkonen vaikutti olevan aika hyvällä tuulella eikä vähimmässäkään määrin viitannut Kuvalehden haastatteluun.

Jälkisytytetty pommi ja salaiset aseet

Yllätykseni oli melkoinen, kun seuraavana keskiviikkona 20.6.1979, lähes viikko Kuvalehden artikkelin jälkeen suuri ”juhannuspommi” pamautettiin julkisuuteen. UKK tilasi aamulla Yleisradiosta ajan ja kertoi, että hänellä on ilmoitettavanaan maan ja kansan kannalta erittäin tärkeä tiedonanto. Kun eräät yleisradion johtomiehet saivat tietää, mistä asiasta oli kysymys, he yrittivät hillitä presidentin kiihtymystä, mutta epäonnistuivat ja saivat jo yrityksensä vuoksi kuulla kunniansa.
Miksi pommi räjäytettiin kuusi päivää jälkikäteen, eikä esimerkiksi lauantaina 16.6.1979, kun lehti ilmestyi 15.6.1979? Minkä vuoksi pommi yleensä piti räjäyttää, kun keskustelu siitä olisi vaimentunut muutaman päivän kuluttua, eikä yhdenkään länsisaksalaisen lehden suomettumiskirjoittelu ole ennenkään järkyttänyt Suomea? Oliko syynä muita tekijöitä kuin ne, jotka UKK toi esiin lausunnossaan? Oliko aloite hänen itsensä vai jonkun tai joidenkin hänen lähellään olleiden? Miksi UKK:n reaktio oli kohtuuttoman voimakas? Kukaan ei voi kieltää, etteikö julkisuuteen äkkiä vaadittu ja saatettu lausunto olisi ollut ylikiivas ja pahalla tahdolla muotoiltu.

Katso: Juhannuspommi http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhannuspommi

Lähdeaineisto: Johannes Virolainen Yöpakkasista juhannuspommiin ISBN 951-1-07155-7