Juhani Suomen mukaan suomettumispuheilla oli useimmiten kovin vähän tekemistä Suomen ja sen politiikan kanssa. Kysymys oli enemmänkin pelottelusta, seinälle maalatusta pirusta, jota käytettiin aseena asianomaisten maiden sisäpoliittisissa taisteluissa.
Neuvostoliiton kommunistisen puoleen arkistoista löytyi aikoinaan muistio, joka sisälsi kokoomuskansanedustaja Ilkka Kanervan pisteliäitä juoruja kokoomuspoliitikoista. Kanerva laverteli puolestaan SKP:n toimitsijalle Esko Vainionpäälle eli kokoomuksen päävastustajalle. Risto Uimosen mukaan (HS.28.3.1997) Vainionpään muistio ei hätkähdytä. ”Siihen kirjatut luonnehdinnat kuulostavat aidolta Kanervalta. Hän ei ole edes koskaan yrittänyt salata hyviä yhteyksiään enemmistökommunisteihin, taistolaisiin ja Tehtaankadulle. Päinvastoin ne ovat olleet hänelle poliittisen inspiraation ja pätemisen väline.”
Neuvostoliittolaiset puhuivatkin ”kotikanervista”. Mahdollisesti Kanerva meni pitemmälle kuin moni muu, mutta samansuuntaisesti toimi lukuisa joukko Suomen johtohenkilöitä ja poliitikkoja. Kanerva vaan joutui pahasti rysän päältä kiinni.
Ben Zyskowitz kuvaa kokoomuksen toimintatapoja 1980-luvun alkupuolella Kokoomuksen nuorten liiton historiassa (Vesa Vares: Kaksi askelta edellä). Vares sanoo, että KNL:n jäsenet kosivat suuressa innossaan Moskovaa suorastaan ”hampaat irvessä”.
Olisi mielenkiintoista tietää, kumpi meni pitemmälle hakiessaan suosiota Neuvostoliitosta, keskustapuolueen K-linja vaiko Kokoomuksen nuorten liitto. K-linja tietysti hyötyi suhteista huomattavasti enemmän, sillä eihän Neuvostoliitto tarvinnut Kokoomuksen nuorten liittoa. Tosin liiton johtajista ja myötäjuoksijoista saivat itselleen irtopisteitä, josta heille näyttää olevan hyötyä vielä tänä päivänäkin suomalaisessa yhteiskunnassa.
Esimerkkejä suomalaisten käyttäytymisestä venäläisten kanssa pitäisi kerätä talteen. Niistä saisi kokoon aika mielenkiintoisen poliittis-psykologisen oppikirjan.
Professori Jukka Nevakivi huomauttaa kirjassaan Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui, että monet suomalaiset poliitikot ja ennen muita presidentti Kekkonen pyrkivät muodossa tai toisessa tarjoamaan Neuvostoliitolle takeita myötämielisyydestään ja vastalahjana käyttämään naapurivaltaa hyväkseen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Tällaisen suomettumispolitiikan seurauksena ”Suomen kansan sielua voi vaivata pitkään tietoisuus siitä, että se on joutunut elämään Neuvostoliiton naapurina suurimman osan itsenäisyyden kautta suomettumisen, valheen, teeskentelyn ja itsepetoksen ilmapiirissä”.
Säälimättömästä ja kovasanaisesta kritiikistään tunnettu Carl-Gustaf Lilius kirjoitti Huvudstadsbladetissa 13.4.1997 artikkelin itsesensuurista ja itsetutkiskelusta. Liliuksen mukaan Suomen historian kunniattomuuden aikakauden hirvein sanoma sisältyy Vladimirovin lauseen: ”Mutta joka tapauksessa Koivisto oli yksi minulle läheisimpiä ihmisiä Suomessa.”
Professori Esko Salminen käsittelee perusteellisessa tutkimuksessaan Vaikeneva valtiomahti suomalaisen lehdistön itsesensuuria. Aiheesta on Salmisen mukaan puhuttu vain epämääräisesti. Hänen tutkimuksessaan itsesensuurilla tarkoitetaan Suomen joukkoviestinnän sisäistä säätelymekanismia, kokonaan tai osittain vapaaehtoista ulkopuolisen kirjoittelun kontrollijärjestelmää, erityisesti kustantajien ja toimittajien taipumusta välittää Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden arvostelua. Tänä päivänä tilanne on jo toinen.
Meillä suomettumiskritiikkiin suhtaudutaan jatkuvasti herkästi ja siihen reagoidaan epä-älyllisesti ja tunteenomaisesti.
Pääministeri Paavo Lipponen yhdisti politiikan ”kunniakkuuteen” sekä sodanaikaisen että sodanjälkeisen politiikan. Se on taitava propagandistinen veto, mutta ei se kriittistä kuulijaa hämää. Suomen sodanjälkeisestä politiikasta ja sen menettelytavoista ollaan edelleenkin eri mieltä, mutta kuinka moni enää väittää, että se olisi ollut ”kunniakasta”, vaikka sanojen merkitystä tulkittaisiinkin suuripiirteisesti.
Veikko Vennamo kirjoittaa muistelmissaan Kulissien takaa: Suhteeni Urho Kekkoseen johti siihen, että hänen valtakautenaan olin noin kaksikymmentä vuotta aivan kuin vankilassa. Diktatuurimaassa olisin jopa menettänyt henkeni. Mutta Suomessa minut nujerrettiin julkisesti ja poliittisesti. Nöyristely UKK:n edessä lisääntyi koko ajan. Kuuluin tuomittujen henkilöiden luetteloon.
Heikki Ylikangas kirjoittaa Ulkopolitiikka-lehdessä 4/1999: Menneisyyden hallinta on suomettumisen osalta vasta alullaan. Ristiriidat kansalaisten ja tutkijan käsityksissä ovat jyrkkiä. On tultava toinen tutkijapolvi – sellainen jolla ei ole omakohtaista kosketusta nykyiseen kauteen – ennen kuin voimme puhua edes tyydyttävästä menneisyyden hallinnasta. Se aika on toistaiseksi kohtalaisen kaukana edessäpäin.
Lähdeaineisto:
Björn Alholm Tosinajattelija suurlähettiläänä ISBN-31-2097-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti