lauantai 11. joulukuuta 2010

Vasemmistopuolueet eivät halunneet olla samassa hallituksessa kokoomuksen kanssa


















Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluja hallitsi kokoomuksen selkeän vaalivoiton aikaansaama ongelma. Oli syntynyt ratkaisematon yhtälö, jonka osatekijöitä olivat kokoomuksen oikeutettu pyrkimys päästä hallitukseen, SKDL:n, SDP:n ja Kepun reaktiot tähän pyrkimykseen, Neuvostoliiton avoimen kielteinen suhtautuminen vaalivoittajaan ja sen yritykset vaikuttaa hallitusratkaisuun kuin myös hallituksen nimittävän tasavallan presidentin näkemykset eri aikoina.

Jälkeenpäin lopputuloksesta, kokoomuksen jäämisestä hallituksen ulkopuolelle, on syyllistetty presidentti Kekkonen. Hänen on katsottu taustalta ohjanneen näytelmää voimakkain ottein. Tätä tulkintaa on aktiivisimmin levittänyt Johannes Virolainen, ja hänen esittämäänsä ovat sittemmin tukeutuneet monet muistelmateokset ja aikakautta käsittelevät yleisesitykset. Alkuperäislähteet antavat hallituksen muodostamisesta ja Kekkosen roolista kuvan, joka poikkeaa melkoisesti Virolaisen esittämästä.

Heti vaalituloksen selviämisen jälkeen Kekkonen pohdiskeli syntynyttä asetelmaa päiväkirjassaan ja oli ymmällään. Hän totesi kokoomuksen havittelevan laajapohjaista enemmistöhallitusta, jolle kuitenkaan ei näyttänyt olevan toteutumisen edellytyksiä, koska SKDL ja SDP olivat jo vaalitaistelun aikana ilmoittaneet yksiselitteisesti, etteivät ne tule lähtemään samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa. Tämän kantansa ne toistivat heti vaalituloksen selvittyä. Yhtä vähän onnistumismahdollisuuksia Kekkonen näki kokoomuksen ja keskiryhmien koalitiolla, koska sillä ei ollut takanaan eduskuntaenemmistöä. Sen varmistamiseksi olisi mukaan pitänyt ottaa vielä SMP ja SKL. Sitä paitsi Kepukin näytti Kekkosen saamien tietojen mukaan karsastavan yhteistyötä kokoomuksen kanssa.

Kekkonen näki tilanteessa kaksi vaihtoehtoa: joko kokoomus oli koetettava saada tavalla tai toisella hallitukseen tai puolueen oli itse kieltäydyttävä siitä. Ratkaisuvallan asiassa hän halusi jättää pitkälle kokoomuksen käsiin. Lähipiirissään hän kuitenkin korosti muutoksen ja ”uusien kasvojen esiintuomisen” tarvetta.

Jo viikkoja ennen hallitustunnustelujen käynnistymistä julkisuudessa oli arvuuteltu tulevan pääministerin nimeä. Mielipidetiedustelut nostivat esille Koiviston ja Sorsan. Jälkimmäinen oli selvästi suositumpi vasemmistossa, kun taas oikeistopuolueiden kannattajat pitivät Koivistoa parempana. Kekkonen nieli Koiviston ehdokkuuden pitkin hampain. Torjuvasti Koivistoon suhtauduttiin myös äärivasemmalla. Eivätkä hänen kielteiset kannanottonsa eläkeuudistukseen sekä työttömyyskorvausten ja päivärahojen verollepanon kiirehtiminen olleet hänen kannatustaan aikakaan kasvattaneet. Yhtä vähän Koivistosta Kekkonen oli innostunut Virolaisesta. Kepulaisista Kekkonen asetti Uusitalon tuossa vaiheessa muiden edelle. Sosiaalidemokraateista hän tunsi luottamusta Sorsaan ja Liinamaahan.

Salora- ja Valco-juttujen riepottelema Sorsa halusi kuitenkin jättäytyä hallituksen ulkopuolelle, aivan kuten hän oli jo 7.2. Kekkoselle kertonut. Uuden eduskunnan järjestäytyessä Sorsa jätti 4.4.1979 hallituksen eronpyynnön. Kun Holkeri tiedusteli Kepun suhtautumista porvarilliseen enemmistöhallitukseen, hän sai kierteleviä vastauksia. Vaihtoehto ei selvästikään houkutellut keskustalaisia. Puolueen johdossa haviteltiin SDP:n ja keskiryhmien varaan rakentuvaa koalitiota. Holkeri teki asetelmasta johtopäätökset. Neuvottelussa keskiryhmien puheenjohtajien kanssa hän totesi, ettei porvarilliselle enemmistöhallitukselle ollut edellytyksiä ja ettei hän tulisi tekemään presidentille edes sitä koskevaa muodollista ehdotusta. Holkerin päätettyä työnsä presidentti nimitti 19.4. hallitustunnustelijaksi eduskunnan sosiaalidemokraattisen varapuhemiehen Veikko Helteen.

Liinamaata Kekkonen oli kaavaillut pääministeriksi jo pitkään, mutta ei ollut vienyt asiaa eteenpäin, kun SAK vastusti tämän ehdokkuutta. Torjuvasti SAK tosin suhtautui Koivistoonkin. Ulf Sundqvist puolestaan oli ”kyllä fiksu mies”, mutta vasta ”poikonen”. Jäljelle näytti näin ollen jäävän vain eronneen hallituksen sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Työläjärvi, jota oli Kekkoselle ”tosissaan ehdotettu”.

Kun Kekkonen palasi Länsi-Saksan vierailultaan 11.5., hän sai Helteeltä raportin, josta kävi ilmi, että hallituksen pohjasta vallitsi yksimielisyys: SKDL, SDP ja keskiryhmät olivat ilmaisseet valmiutensa muodostaa yhdessä enemmistöhallitus. Kekkonen kutsui Sorsan luokseen ja kysyi, että saisiko Koivisto SDP:n piirissä laajempaa kannatusta. Kun Sorsa vastasi myöntävästi, Kekkonen kutsui Koiviston luokseen ja pyysi tätä muodostamaan enemmistöhallituksen. ”Koivisto suostui vähällä houkutuksella”, Kekkonen toteaa päiväkirjassaan. Kaikki viittaan siihen, että Kekkonen joutui turvautumaan Koivistoon tilanteessa, jossa muita vaihtoehtoja ei juuri ollut. Ilmeiseltä vaikuttaa, että hän teki sen pitkin hampain. Hallituksen kokoaminen eteni verkkaisesti. Osasyynä hankkeen pitkittymiseen pidettiin pääministerikandidaatin jahkailevaa ja epävarmaa tyyliä.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Umpeutuva Latu ISBN 951-1-16257-8

Ei kommentteja: