Arne Treholtin tapaus

Luultavasti kymmenet, elleivät sadat, suomalaiset poliitikot ovat harrastaneet samaa kuin Arne Treholt. Lukuisat liikemiehet, diplomaatit, lehtimiehet, kulttuurihenkilöt ja nuorisopoliitikot ovat osallistuneet sen kaltaiseen toimintaan, joka koitui Arne Treholtin tuhoksi. Suomessa on keksitty nimitys, joka osuvasti kuvaa Arne Treholtin kanssakäymistä esimerkiksi Gennadi Titovin kanssa. Helsingissä ns. piireillä oli ”kotiryssänsä”. Monella suomalaisella on näihin kontakteihin samantapaiset motiivit kuin Arne Treholtilla. Yksin-kirja ei täsmälleen paljasta, mitkä oivat ne konkreettiset tiedot, jotka Treholtin katsotaan kavaltaneen, ja missä määrin nämä tiedot todella ovat vahingoittaneet Norjaa. Aftenposten uutisoi syyskuussa 2010 Treholtin tapaukseen liittyneen, nyttemmin eläköityneen, poliisiupseerin lausunnon, jonka mukaan Treholtin oikeudenkäynnissä käytettiin häntä vastaan väärennettyä todistusaineistoa. Arne Treholt tuomittiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Kuka on Arne Treholt?

Arne Treholt syntyi työväenpuolue-taustaiseen perheeseen entisessä Brandbun kunnassa (nyk. Granin kunnan alueella) Opplandissa. Hänen isänsä Thorstein Treholt oli kansanedustaja ja maatalousministeri. Treholt opiskeli pääosin Oslossa, jossa hän osallistui aktiivisesti nuoriso- ja opiskelijapolitiikkaan.
Treholt liittyi Norjan työväenpuolueeseen vuonna 1964. Vuonna 1965 hänestä tuli puolueen lehden, Arbeiderbladetin, kansainvälisiin asioihin orientoitunut toimittaja. Vuonna 1976 Treholt nimitettiin valtiosihteeriksi Norjan merioikeusministeriöön. Norjan politiikan suurimpia kysymyksiä 1970-luvulla olivat neuvottelut Euroopan yhteisön kanssa merioikeuksista ja myöhemmin ns. harmaiden alueiden sopimus (norj. gråsoneavtalen) merioikeuksiin liittyen Neuvostoliiton kanssa. Treholt oli näissä kysymyksissä maansa keskeisiä ja taitavaksi havaittuja toimijoita. Häntä pidettiin kontakteja luovana ja avoimena poliitikkona, joka kykeni luomaan suuren kansainvälisen verkoston politiikassa, tiedotusvälineissä ja virkamiessuhteissa.
Treholt opiskeli lyhyen aikaa Norjan puolustusvoimien korkeakoulussa 1982-83. Vuonna 1983 Treholt sai ulkoministeriön lehdistökonttorin toimistopäällikön viran.

Vakoilutapaus?

Treholt tapasi ensimmäistä kertaa KGB-agentti Evgenij Beljajevin vuonna 1967 cocktail-tilaisuudessa ja seuraavana vuonna miehet tapasivat vähintään kahdeksan kertaa. Beljajev esitteli Treholtin toiselle KGB-virkailijalle, Genadij Titoville, vuonna 1971. Miehet ystävystyivät ja heidän ystävyytensä kerrotaan jatkuvan edelleen. Vuonna 1979 Norjan poliisin turvallisuuspalvelu, joka oli siihen asti tyytynyt seuraamaan Treholtin KGB-yhteyksiä, kytki FBI:n mukaan tutkimuksiinsa. Samana vuonna Treholt solmi yhteydet KGB-agentti Vladimir Sjisjiniin, joka toimi YK:ssa ja josta tuli Treholtin yhteyshenkilö New Yorkissa.

Vuonna 1981 FBI asetti agenttejaan Treholtin naapurihuoneistoon. Poliisin tietojen mukaan Treholt otti vastaan KGB:lta huomattavia rahasummia. Norjan poliisin turvallisuuspalvelu asetti omia agenttejaan Treholtin naapurihuoneistoon Norjassa 1983. He tutkivat hänen asuntonsa 17. toukokuuta ja löysivät ratkaisevia todisteita Treholtia vastaan. Norjan poliisi tutki Treholtin asunnon uudelleen 22. elokuuta. Treholt pidätettiin Fornebun lentoasemalla Oslossa 20. tammikuuta 1984 hänen ollessaan matkalla Wieniin tapaamaan Titovia.

Pidätys

Kello lähestyy yhtä tammikuun 20. päivänä 1984. Olin menossa lentokoneeseen ja matkalle, joka ei koskaan alkanut. Se jäi tekemättä kun pitkä, laiha henkilö tukki tieni: - Toimistopäällikkö Treholt, teidät on pidätetty syytettynä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Sanat osuivat kuin ruoskan siima. Pidätetty. Vakoilusta. Neuvostoliiton hyväksi. Tämän oli pakko olla väärinkäsitys. Kysymyksessä en ole minä. Tämän on koskettava jotain muuta henkilöä. Useat siviilipukuiset poliisimiehet muodostivat piirin ympärilleni. Maailma hajosi ympäriltäni. Jalkani valahtivat voimattomiksi. Ruumiini tuntui halvaantuneelta. – Mitä tämä oikein merkitsee? Vastaus tuli kireänä ja torjuvana: - Sen saat kyllä aikanasi tietää.

Olen pienessä suljetussa huoneessa, jossa istuu kolme ihmistä. Tiedustelujohtaja on yksi heistä. Hän tuskin kykenee hillitsemään intoaan. Kaksi muuta istuu lähinnä odottavana kirjoituspöydän ääressä. Otan takin päältäni, ripustan sen kaappiin ja tunnen itseni alastomaksi. Neljä uutta miestä astuu sisään. Kuljemme käytävän poikki, uuden oven läpi ja olemme käymälässä. He ovat epävarmoja, eivät tiedä miten aloittaisivat. Kädet kulkevat ruumistani pitkin. Minua pyydetään kohottamaan käteni. On vastenmielistä tulle kopeloiduksi. Saan vatsanväänteitä. Käteni ovat lyijynraskaat. Minulla ei ole tuntoa jaloissani. Päässäni vain pyörii. – Ota vaatteet pois! Riisuudu alasti. – Että mitä? – Sinun täytyy näyttää, että sinulla ei ole mitään kätkettynä vaatteisiin. Irrota vyösi, sen me tarvitsemme. Koetapas hieman kiirehtiä!

Kävelen kohti WC:n ovea. Minun täytyy päästä sinne ja istuutua. – Sopiiko, että käyn siellä? – Kyllä. Suljen oven perässäni. Se riuhtaistaan uudelleen auki. – Ei, se ei käy laatuun. Meidän on pidettävä sinua silmällä. Istun mutta en saa mitään aikaan. Neljä miestä tuijottaa ja seuraa minua.

Arne Treholt kertoo kirjassaan Yksin siitä, minkä surun, tuskan ja pitkästymisen hän on saanut kokea 13 kuukauden aikana pidätyksestä lähtien ja aina hovioikeuden oikeudenkäyntiin helmikuun 25. päivänä 1985. Kirjan esipuheessa Treholt toteaa, että hovioikeus on tehnyt asiassani tuomion, mikä ei ole lainvoimainen ja siksi asia on vielä avoin. Nähtäväksi jää mitä korkein oikeus sanoo. Mutta ennen kaikkea on odotettava ”historian tuomiota”.

Oikeusprosessi

Viisitoista yli seitsemän ovelle koputetaan. Kolme poliisia liikkuvan poliisin erityisosastosta on siinä yhdessä suojelupoliisin edustajan kanssa. Ulkona vilisee valokuvaajia. He ovat vuokranneet talon vastapäätä katua, jotta heillä olisi parhaat mahdolliset lähtökohdat. Käsiraudat lyödään ranteisiini. Turvallisuustoimet ovat valtavat. Keitä he oikeastaan haluavat pelotella? Ulkopuolella on kolme autoa pysäköitynä. Minun paikkani on keskimmäisessä, mustamaija-tyyppisessä poliisiautossa, jossa on ovi takana. Käsirautoihin kytketty seuralaiseni ja minä ryömimme sisään. Siinä on vastakkain kaksi kovaa penkkiä. Me istumme toiselle puolella ja poliisi meitä vastapäätä. Auton etuosassa on ristikkoikkunan takana kuljettaja ja hänen vieressään poliisi, jolla on mauserpistooli sylissään. Edessä on poliisiauto sireeneineen. Tällä kertaa suojelupoliisi muodostaa jälkijoukon. Kummassakin muussa autossa istuu neljä miestä kumpaisessakin. Yhteensä 12 henkilöä osallistuu kuljetukseen.

Arne Treholt tuomittiin kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen 20. kesäkuuta 1985. Oikeudenkäynnissä Treholt oli tunnustanut omavaltaiset yhteydenotot useisiin KGB-upseereihin. Hän väitti kuitenkin ylläpitäneensä kontakteja lähinnä jännityksen vuoksi sekä toimiakseen avoimena kanavana idän ja lännen välillä kylmän sodan ollessa kylmimmillään. Treholt kielsi johdonmukaisesti toimittaneensa valtion turvallisuuden kannalta vahingollista materiaalia, mutta tunnusti rikkoneensa maansa virkamieslakia.
Eidsivatingin hovioikeuden tuomiossa Treholt todettiin syylliseksi vakoiluun sekä Neuvostoliiton että Irakin hyväksi. Treholtin tapaus herätti vilkasta keskustelua useissa vaiheissaan. Eräät pitivät tuomiota idealistisen itä-länsisuhteiden sillanrakentajan oikeusmurhana. Irakista saadut rahat ja salaiset KGB-tapaamiset kuitenkin monimutkaistivat tätä kuvaa. Tiedotusvälineiden roolista tapauksessa oli voimakasta keskustelua, samaten Kåre Willochin hallituksen päätöksestä päästää Treholt opiskelemaan puolustusvoimien korkeakoulussa 1982-83, tämän ollessa jo epäilyksen alaisena vakoilusta. Perusteeksi kerrottiin, ettei Treholtin tulisi epäillä mitään häntä vastaan olevan tutkimuksen suhteen. Toisaalta häntä vastaan käytetyistä argumenteista raskauttavimpia olivat juuri vuosina 1982-83 syyttäjän mukaan Treholtin KGB:lle toimittamat tiedot puolustusvoimien korkeakoulua koskien. Vankilatuomion pituudesta keskusteltiin myös vilkkaasti.

Norjan korkein oikeus epäsi ensimmäisen anomuksen Treholtin tapauksen uudelleenkäsittelystä 11. helmikuuta 1988. Toisen kerran korkein oikeus hylkäsi uudelleenkäsittelyanomuksen 8. toukokuuta 1992. Gro Harlem Brundtlandin kolmas hallitus armahti Treholtin terveydellisten syiden nojalla 3. heinäkuuta 1992. Treholt haki tapauksensa uudelleenkäsittelyä kolmannen kerran 15. joulukuuta 2008, mutta rangaistusasioiden uudelleentutkintakomissio hylkäsi anomuksen uudelleenkäsittelyn. Treholt muutti armahduksensa jälkeen Venäjälle ja asuu nykytietojen mukaan osan ajastaan Venäjällä ja osan Kyproksella.

Norjalaisen Arne Treholtin henkilökohtainen tilitys ja puolustuspuhe Yksin-kirjassa avaa todellisuuden asioissa. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tapaus Treholt on oikeusmurha. Keskeisenä todisteena oli salkullinen dollareita, jotka syyttäjän mukaan olivat peräisin Treholtin KGB-yhteyshenkilöltä. Treholt myönsi rahojen olemassaolon, mutta kiisti saaneensa ne KGB:ltä maksuna vakoilutiedoista. Juuri julkistetun kirjan mukaan rahasyytösten tueksi otetut valokuvat ovat väärennöksiä. Lisäksi Norjan turvallisuuspoliisin entinen tutkija on kertonut, että tapauksen todisteita väärennettiin. Mitä olisi tapahtunut, jos suomalaisiin olisi noudatettu kotiryssä-asiassa samaa linjaa kuin Norjassa Arne Treholtiin?

Lähdeaineisto:
Arne Treholt Yksin ISBN 951-26-2877-5

Stasi ja Tiitisen lista

Saksan demokraattisen tasavallan luhistumisen jälkeen on käynyt ilmi, miten suuren mittaluokan tekijä kansainvälisessä vakoilussa oli DDR:n valtionturvallisuuden ministeriön tiedustelun päähallinto (HV A), josta usein käytetään ministeriön nimestä johdettua lempinimeä ”Stasi”. Sen toiminnasta eri maissa on kirjoitettu hyvin paljon. Suojelupoliisissa oltiin selvillä siitä, että Neuvostoliiton jälkeen toiseksi tärkein Itäblokin maa tiedustelualalla oli DDR, jonka koko henkilökunnan määrä oi suhteellisen suuri muiden maiden välisten suhteiden ja kaupan kokoon nähden. Varsinaisten tiedustelu-upseerien määrän kuitenkin uskottiin rajoittuvan pariin-kolmeen, joiden pääkohteeksi tiedettiin Länsi-Saksa ja politiikka. Toisaalta tiedettiin itäsaksalaisten järjestelmällisyys; he eivät jättäisi eteen tullutta tietoa poimimatta.

17-vuotias Kaisa Kajo tutustui Polilla keväällä 1960 itäsaksalaiseen merimieheen nimeltä Helmut Leopold. Seurasi kirjeenvaihtoa, etärakkaus, muutama tapaaminen, ja kun avioliitto tuli ajankohtaiseksi, esiin ilmestyi toveri nimeltä Walter, joka pani ehdoksi suostumuksen ulkomaantiedustelun palvelukseen. Sopimus allekirjoitettiin Rostockissa 1964 peitenimellä ”Sibylle”. Kaisa Lepold hankki tietoja DDR:ssä vierailleiden suomalaisten valtuuskuntien tulkkina, erityiskohteena keskusta ja oikeisto. Jokaisesta piti tehdä henkilöraportti, jossa tärkein kysymys kuului: Onko DDR:n tunnustamisen kannalla? Sitten haluttiin mielipide Vietnamin sodasta, amerikkalaisista ja venäläisistä sekä Berliinin muurista. Kaisan mieleen jäivät eteenkin toimittaja Esko Lumikero ja poliitikko Ulf Sundqvist. Kaisa Kajo sai aikanaan 7 kuukauden kuritushuonetuomion.

Esa Erävalo tilitti Hyvä sanoma-lehdessä alkuvuodesta 1981. Hän oli 17-vuotiaana vuonna 1970 tempautunut Tapiolassa liikkeeseen, josta oli syntymässä nuortaistolaisuus. Parin vuoden päästä seurasi jäsenyys ja opinnot Otaniemessä. Ne kuitenkin keskeytyivät, kun Sosialistinen opiskelijaliitto 1973 tarjosi vuotta DDR:n nuorisojärjestön FDJ:n opistossa Bernaussa 40 kilometriä Berliinistä. Erävalosta tuli sujuvan saksan puhuja ja DDR:n ystävä, ja 1977 hän hankkiutui maahan uudelleen, työprikaatille Karl-Marx-Stadtiin. Siellä tuli puheeksi, pääsisikö opiskelemaan metallurgiaa. Sitä varten Erävalo kävi kahdesti DDR:ssä, he kutsuivat ja maksoivat, ja neuvottelut piti käydä Heinzin ja hänen esimiehensä Guntherin kanssa. Heidän kehotuksestaan Esa hankki työpaikan Länsi-Berliinistä ja kävi joka viikonloppu Itäpuolella tapaamassa Heinzin. Lokakuun lopussa 1978 saksalaiskaksikko paljasti olevansa turvallisuusministeriöstä ja kysyi, lähtisikö Erävalo diplomi-insinöörin paperit saatuaan heidän asioilleen Länsi-Saksaan. Esa suostui. Sopimus allekirjoitetitin 26. lokakuuta 1978 nimellä ”Juha”. Kolmesti tuli Länsi-Saksan passilla käymään yhteyshenkilö Karin, noin 35-vuotias nainen, jonka ensitapaaminen oli sovittu Stockmanin kellon alle. Sieltä mentiin Kellarikrouviin ja toisella kertaa Korkeasaareen. Esa Erävalo tuli myöhemmin uskoon.

Myös isompia kaloja liikkui Suomessa. Suojelupoliisin saavutuksiin kuului osallisuus HV A:n päällikön Markus Wolfin valokuvaamiseen. Siihen saakka tämä vakoilumaailman legenda tunnettiin lännessä nimellä ”Kasvoton mies”. Kesäkuussa 1978 passintarkastaja kuvasi Seutulassa kolme salaista diplomaattipassia, joiden haltijoista etenkin ”Kurt Werner” herätti suojelupoliisin epäilyksiä. Tieto hänen lähtölennoistaan välitettiin Tukholmaan ja Supo sai miehen kuvatuksi Kungsträdgårdenilla. Kun kuvaa näytettiin Länsi-Saksaan loikanneelle tiedustelu-upseerille Werner Stillerille, hän tunnisti varmuudella entisen päällikkönsä. Pian kuva komeili Der Spiegelin kannessa.

Suhteellisesti Suomi oli DDR:n tiedustelulle kaikista Pohjoismaista vähiten merkittävä, joskaan ei mitätön. Suomesta saatiin vuosina 1969-89 Normmannenstrasselle hankituksi kaikkiaan 1405 tiedustelutietoa, hieman vajaat puolet siitä määrästä tuli Ruotsista. Myös Tanskasta ja Norjasta saatiin selvästi enemmän.

DDR:n kukistumisen jälkeen suojelupoliisiin alkoi eri teitä tulla tietoa maan tiedusteluoperaatiosta Suomessa. Ensimmäinen vähän varteenotettavampi oli Saksan liittotasavallan BND:n alkukesästä antama 18 nimen lista, jota koskeva keskustelu käytiin Koiviston ja Tiitisen välillä. Tuo ns. Tiitisen lista on myöhemmin tullut erittäin kuuluisaksi.

Alpo Rusin mukaan listalla voi olla seuraavat nimet:

Ulf Sundqvist, entinen pankinjohtaja ja demaripoliitikko
Matti Ahde, SDP:n kansanedustaja, Veikkauksen entinen pääjohtaja
Kalevi Sorsa, entinen SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri
Paavo Lipponen, entinen SDP:n puheenjohtaja ja entinen pääministeri
Unto Niemi, SDP:n puoluetoimistossa työskennellyt järjestöpäällikkö
Jukka Rusi, tunnustanut Stasi-yhteydet, Alpo Rusin veli
Lars Lindeman, suurlähettiläs , entinen SDP:n kansanedustaja
Pekka Kuusi, entinen Alkon pääjohtaja, entinen SDP:n kansanedustaja
Seppo Halminen, Uutispäivä Demarin toimittaja
Matti Kekkonen, hallitusneuvos, presidentti Urho Kekkosen poika
Pentti Poukka, entinen Uuden Suomen päätoimittaja
Jouko Loikkanen, tielaitoksen entinen pääjohtaja, keskustan entinen puoluesihteeri

Espanjan Sanomien päätoimittaja Arto Ryynänen kertoi nähneensä Tiitisen listan. Listalla oli Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs Kirsti Lintonen, joka on myös ollut 1980-luvulla Kalevi Sorsan ulkopoliittinen avustaja. Lintonen aloitti uransa diplomaattina Itä-Berliinissä DDR:ssä 1973-76. Listalla oli alivaltiosihteeri Arto Mansala, joka on toiminut Suomen Saksan ja Venäjän suurlähettiläänä. Hänet tunnetaan ulkoasiainhallinnossa sosialidemokraattina, joka on presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelan luottomies. Listalla oli poliittinen alivaltiosihteeri Jaakko Laajava, joka 1990-luvulla oli Suomen Washingtonin suurlähettiläs. Laajava oli aikanaan 1970-luvun alussa DDR:n tunnustamiskomitean hallituksessa. Kalevi Sorsa oli listalla huomattavin nimi.

Johtopäätökset: Tiitisen listan julkistaminen on Suomelle erittäin vaikea asia sen takia, että jos presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela on mukana listalla, niin silloin vieraan vallan tiedustelupalvelun todistetaan marssineen sisään Suomen kaikkein pyhimpään paikkaan eli presidentin linnaan. Toinen vaikea nimi listalla on presidentti Urho Kekkosen poika Matti Kekkonen, koska sillä osoitetaan myös Suomen politiikan ja turvallisuuden haavoittuneisuus. SDP:n kannalta Tiitisen listan julkistaminen olisi hankalaa, koska listan julkistamisella ikään kuin lyötäisiin leimakirveellä leima SDP:n johtaviin poliitikkoihin. Sillä olisi SDP:n kannalta erittäin kielteiset seuraukset.
Alpo Rusin lista täydennettynä Espanjan Sanomien nimillä on lähes täydellinen Tiitisen lista, näin uskon. Vain kaksi nimeä puuttuu. Espanjan Sanomat ei olisi voinut kirjoittaa juttuaan ilman varmaa tietoa asioista.

Suomi ja Stasi
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/09/suomi-ja-stasi.html

Derkut ja mä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/07/derkut-ja-ma.html

Itätiedustelu tunkeutuu syvemmälle Suomeen
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/08/itatiedustelu-tunkeutuu-syvemmalle.html

Tehtaankatu 1
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/08/tehtaankatu-1.html

Suomi työnnetään suomettumisen polulle
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2010/07/suomea-tyonnetaan-suomettumisen-polulle.html

Suomettuminen ja KGB:n toiminta
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomettuminen-ja-kgbn-toiminta.html

Felix Karasev – Suomi elämässäni
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/felix-karasev-suomi-elmssni.html

Stasitiedot eivät ole salaisia
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/stasitiedot-eivt-ole-salaisia.html

Stasilista on julkistettava
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/stasi-lista-on-julkistettava.html

Rusin lista ja Tiitisen lista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/rusin-lista-ja-tiitisen-lista.html

Antoiko Supo väärän lausuman Rusi oikeudenkäynnissä?
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/antoiko-supo-vrn-lausuman-rusi.html

Lähdeainesto:
Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-951-0-35243-4
Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 976-20-7484-6
Seppo Hentilä Harppisaksan haarukassa ISBN 971-746-650-1
Espanjan Sanomat

KGB:n muut haarat

Syyskuussa 1970 Supo havaitsi lähetystösihteeri Gennadi Skvortsovin tapaamiset ortodoksipastori Vladimir Tsvetkovin kanssa. Kävi ilmi, että kysessä oli 1950-luvulla alkanut laaja operaatio, jossa oli kopioitu kirkonkirjoja, täydennetty niihin nimiä ja annettu tietoja eteenkin ulkomaille muuttaneista. Pakettiin kuuluvat kaikki käytössä olleet lomakkeet. Toisin sanoen KGB:n N-linja oli hankkinut erinomaiset edellytykset valmistaa suomalaisia henkilöllisyyksiä ja epäilemättä jo valmistanut niitä. Asiaa pahensi se, että sodassa neuvostoliittolaisten käsiin oli jäänyt Karjalan eräiden ortodoksiseurakuntien kirkonkirjoja, ja niitä korvaavat asiakirjat oli 1952 varastettu Kuopiosta.

Valehenkilöllisyydellä varustettujen tiedustelu-upseerien ujuttaminen ulkomaille ja heidän hoitamisensa oli kiistatonta vakoilua. Perustarkoitukseltaan se oli varautumista sotaan tai diplomaattisuhteiden katkeamiseen, mutta illegaaleille oli käyttöä myös rauhanaikana, sillä he hankkivat tietoja esiintymisellä ”väärän lipun alla” ja tapasivat sensitiivisimpiä agentteja rauhassa paikallisilta viranomaisilta. Tätä tapaamismuotoa käytettiin äskettäin paljastuneen virolaisen turvallisuusjohtajan Herman Simmin jutussa.

Illegaalin paljastaminen oli vaikeaa, jopa mahdotonta, ellei joku vaihtanut puolta niin kuin Häyhänen. Siksi illegaalin päänahkaa arvostettiin alalla suuresti, mutta lähettäjävirastolle paljastuminen teki kipeää. Vuosien vaiva valui hetkessä hukkaan. Sitkeällä arkistotyöllä suojelupoliisi sai vuosien mittaan selville lukuisia suomalaisia henkilöllisyyksiä, joita käytettiin illegaalien tarkoituksiin.

Tehtaankadulla oli verraten vahva illegaaleja hoitaneen N-linjan edustus. Se johtui suomalaisten henkilöllisyyksien käytöstä ja Suomen käytöstä kauttakulkuun, kun maailmalle sijoitetut illegaalit kävivät kotimaassaan. Sitä liikennettä Suomen viranomaisten oli hankala havaita; mahan tultiin yhdellä passilla, asuttiin toisella, lähdettiin kolmannella tai salatein. Illegaaleilla oli aina vähintään kolmet paperit, yhdet keksityn elämäntarinan eli ”legendan” mukaiset ja kestävät, kahdet rajanylityksiä varten. Rudolf Abelilla oli viidet. Tehtaankadulle sijoitetut N-linjan upseerit eivät ohjesäännön mukaan saaneet tavata Suomeen sijoitettuja illegaaleja eivätkä edes tietää, keitä he olivat. Sen sijaan heidän piti välittää salaista postia, hankkia ”postilaatikoita” eli yhteydenpitoa avustavia henkilöitä sekä kaikki tieto ja viranomaisdokumentaatio, joka tarvittiin suomalaisen henkilöllisyyden rakentamiseen. Erittäin arvokas oli esimerkiksi tieto lapsena tai muuten tietymättömissä kuolleesta, jonka kuolema ei ollut kirjoissa. Viranomaisten rekistereissä eivät elämä ja kuolema aina kohtaan. Näitä kollegojen tarpeita ajatellen myös Albert Akulov kirjasi katsaukseensa huomioitaan Suomen ”suhteellisen väljistä” ulkomaalaisoloista, väestökirjanpidosta, postin lähettämisen ja osoitteen kirjoittamisen oikeasta tavasta, passin hankkimisesta, työpaikkaan mennessä tarvittavista asiakirjoista.

N-linjalla oli vielä yksi erikoinen piirre. KGB:tä oli useaan otteeseen kielletty värväämästä ulkomaisia kommunisteja agenteikseen, koska paljastuessaan vakoilujutut aiheuttivat suurta poliittista haittaa. Mutta N-linjalla oli erivapaus värvätä ja käyttää kommunisteja, jos siihen oli saatu ”paikallisen” puolueen siunaus, ja Suomessa sen antoi pääsihteeri Ville Pessi (Baranov). Lomalla Neuvostoliitossa kesällä 1977 hän lupasi järjestää Helsingin KGB:n Viktor Vladimiroville 4-5 luotettavaa suomalaista koulutettavaksi illegaaliagenteiksi amerikkalaisia kohteita vastaan Tanskassa, Norjassa, Alankomaissa ja Yhdysvalloissa. Lisäksi hän lupaili paria agentia väestörekisteristä tai muualta dokumentoinnista.

Suomen passi oli KGB:n suosikkeja, kun ulkomailla toimineille tiedustelu-upseereille rakennettiin väärää henkilöllisyyttä. Siihen oli monta syytä: 1) Suomen passi oli epäluuloja herättämätön kelpo dokumentti lähes kaikkialla, 2) suomea ei juuri missään osata, joten kielitaidon puutteista ei jäänyt kiinni, 3) Suomen suopeat viranomaiset suhtautuivat joustavasti maailman turuille joutuneisiin maanmiehiin, 4) suomalaissyntyisiä oli sekä Pohjois-Amerikassa että Neuvostoliitossa, joten voitiin luoda mutkikkaita elämäntarinoita, joiden muuttoja, sukulaissuhteita ja kuolemia ei rekistereistä helppo ollut tarkistaa 5) sodassa neuvostoviranomaisten haltuun joutui Karjalan etenkin ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja, minkä jälkeen näiden seurakuntien tietoja oli vaikea ellei mahdoton tarkistaa, lisäksi KGB:llä oli joissakin tapauksissa mahdollisuus vaikuttaa kirkonkirjojen sisältöön Suomessa (pastori V.M. Tsvetkovin kautta).

Suomeen liittyviä illegaaleja olivat muun muassa Olavi Toivonen, Reino Gikman ja Veikko Pöllänen. Olavi Toivosen ( 5.8.1927) henkilöllisyys aktivoitiin hakemalla passia Suomen Hampurin konsulaatista 1959, jolloin hänen ei enää tarvinnut suorittaa asevelvollisuutta. Hän oli kirkonkirjoihin tehty lisäys, pantu perheineen muuttamaan jo ennen sotaa Saksaan paikkakunnalle, jolta tarkistuksia ei ollut tehtävissä. Saatuaan passin Toivonen oleskeli vähän aikaa Suomessa ja nai Saksassa 1961 Helga Conradin (s. 27.2.1932), joka näin sai Suomen kansalaisuuden. Pari asettui Norjaan ja sitten Saksaan, jossa heille ”syntyi” poika Tarmo Harald Toivonen ( s. 5.10.1964). Syntymä tapahtui vain papereilla, jotka oli erinomaisesti väärennetty; näin luotiin uusi henkilöllisyys odottamaan tulevia tarpeita. Vaimo katosi ”synnytyksen” jälkeen. Olavi Toivonen oleskeli useissa maissa, hänenkin uskotaan esiintyneen länsimaalaisena Prahan kevään aikana 1968. Suomessa hän oli syksyn 1969.

Sotavankeuden pitkä varjo
http://www.suomensotilas.fi/artikkelit_einohartikainen.php

Supo – maailman paras sukututkija
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Supo+%E2%80%93+maailman+paras+sukututkija/1135248918421

Tiedustelutoiminta
http://www.secmeter.com/tiedustelutoiminta.html

Liki 1000 illegaali
http://www.pealinn.ee/?pid=95&nid=3517&lang=5

Lähdeaineisto:
Matti Simola Ratakatu 12 ISBN 978-951-0-35243-4

Viktor Vladimirov ja muut

Tassin Helsingin toimiston päällikkö Aleksander Gorbunov kirjoittaa KGN toiminnasta Suomessa vuosina 1981-1986. Todellinen avainhahmo oli tietenkin Viktor Vladimirov, neuvostotiedustelun päällikkö Suomessa, niitä miehiä, joiden varassa Neuvostoliiton koko tiedustelupalvelu ylipäätään oli, eikä puhe tällöin ole yksinomaan Suomesta. Jokainen näkyvä suomalaispoliitikko luonnollisestikin tiesi tai ainakin arvasi, mikä Vladimirov todellisuudessa oli. Vladimirov ei milloinkaan tapaillut keitä hyvänsä suomalaispoliitikkoja. Hänen asiakaspiirinsä muodostui korkeassa asemassa olevista suomalaisista poliitikoista, puoluejohtajista, teollisuusmiehistä, pankkiireista, Suomen talouselämän eliitistä.

KGB-päällikkö tuskin harjoitti agenttien värväämistä sanan karkeassa merkityksessä. Vahvat suhteet Suomessa riittivät hänelle täysin. Aina yksinomaan suuria asioita hoiteleva Vladimirov käytteli suhteitaan taitavasti, eivätkä henkilöt, joiden kanssa Vladimirov oli tekemisissä, aina edes ymmärtäneet viime kädessä toimivansa jossain määrin tämän hyväksi, auttavansa tätä toteuttamaan jotakin ideaa.

Vanhan koulukunnan ammattitiedustelijana Vladimirov antoi jotakin maksuksi saadusta informaatiosta tai hänelle tehdyistä palveluksista. Jotakin muuta – tuskin rahaa. Hän saattoi esimerkiksi aterioidessaan ystävysten kesken pyytää vaikutusvaltaista Suomen liikemiespiirien edustajaa kykyjensä mukaan painostamaan jotakuta jääräpäistä poliitikkoa. Jos tämä onnistuisi, Vladimirov lupaili edesauttaa joidenkin edullisten tilausten suuntautumisessa, vaikkapa keskustelukumppanin edustamalle laivanrakennusyhtiölle.

Kaikkein heikoimmaksi neuvosto-KGB:n työn lenkiksi Helsingissä Vladimirov näki työntekijöidensä riittämättömät suhteet suurten suomalaisten sanomalehtien päätoimittajiin ja yhteiskunnassa vaikutusvaltaa nauttiviin journalisteihin. Tässä asiassa hän piti ihanteellisena tilannetta, jossa kuka hyvänsä KGB:n agentti pystyisi milloin tahansa tyrkkäämään jokaiseen suomalaislehteen juuri sitä tietoa – oikeammin: väärää tietoa, jonka kyhäämisessä KGB oli tosi mestari, - jonka julkaiseminen juuri sillä hetkellä oli KGB:lle edullista.

Vladimirov lähin alainen oli eversti Valentin Kosov, joka oli myös lähetystöneuvos. Kosovin alaa KGB:ssä oli pitkän aikaa Suomen sosiaalidemokraattinen puolue, hänen kontaktihenkilöitään olivat puolueen kaikki johtajat, Kalevi Sorsa, Erkki Liikanen ja Matti Ahde., jotka oletettavasti olivat hyvin selvillä, kenen kanssa olivat tekemisissä. Suomalaisten sosiaalidemokraattien kautta Kosovilla avautui kanava sosialistiseen internationaliin, ja on täysi syy uskoa, että KGN:n Suomen apulaispäälliköllä oli hyvät tiedot siitä, mitä sosinternissä tapahtui.

Andropovin lähipiirin miehet auttoivat Valentin Kossovia saamaan Helsingistä palattuaan ensin melko korkean viran KGB:n keskusapparaatista ja myöhemmin siirron NKP:n Keskuskomitean sihteerin Anatoli Lukjanovin avustajaksi – Lukjanovista oli vuoden 1987 marraskuussa tullut NKP:n Keskuskomitean Hallintoelinten osaston päällikkö. Tuo osasto kontrolloi KGB:n, Sisäministeriön ja Syyttäjäviraston toimintaa.

Viktor Vladimirovin tilalle KGB:n Helsingin päälliköksi tuli Feliks Karasev. Se ei ole hänen oikea nimensä vaan salanimi. Oikea on piilotettu KGN:n arkistoihin. Karasev työskenteli Helsingissä kuusi ja puoli vuotta – vuoden 1985 keväästä vuoden 1991 syksyyn. Karasevin KGB-päällikkyyden kaudella Helsingin suurlähettiläs Vladimir Sobolev, joka oli ollut pitkään Vladimirovin ”varjossa”, tunsi olonsa vapautuneemmaksi.

Albert Akulov, joka työskenteli KGB-päällikön kakkosmiehenä sekä Vladimirovin että Karasevin aikana, luetaan KGB:n ja ” Suomen suunnan” veteraaneihin. Hänen ensimmäinen ilmaantumisensa Suomeen ajoittuu vuoteen 1956, jolloin hän saapui tulkkina osallistumaan juhlalliseen tapahtumaan, Porkkalan palauttamiseen Suomelle. Karasev ja Akulov tapailivat enimmäkseen Suomen politiikan, teollisuuden ja finanssipiirien ”kakkostason” edustajia.

Kaikkien älykkäimpiä Helsingin KGB-upseereita oli epäilemättä Vladimir Silvestrov. Tämä rauhallinen ja järkevä ensimmäinen lähetystösihteeri hoiteli Keskustapuoluetta ja liikkui sen piirissä kuin kotonaan. Hänen suhteensa puolueeseen ulottuivat tavallisesta teknisestä työntekijästä Paavo Väyryseen.

Lähetystöneuvos ja KGB-kenraali Sergei Guskov johti ryhmää, jonka tehtävänä oli neuvostokansalaisten – myös KGB:n ja GRU:n upseerien – seurailu ja tarkkaileminen. Guskovin suurimpia ylpeilemisen aiheita oli KGB-upseeri Nikolai Sosnikov, joka työskenteli Helsingissä hienoissa tiloissa Esplanadin varrella Inturistin Suomen toimiston apulaisjohtajan virassa. Lyhyt vanttera Sosnikov oli oikea ”vainukoira”. Jokaisessa Suomeen saapuvassa neuvostoturistien ryhmässä oli KGB:n agentteja. Sosnikov ryntäili väsymättömästi kaupungilla keräämässä raportteja tiedottajiltaan, jotka niin ikään soittelivat hänelle Suomen kaikista kaupungeista informoidakseen ryhmän tapahtumista ja turistien mielialoista.

Neuvostotiedustelu Suomessa
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/neuvostotiedustelu-suomessa.html

Katso Felix Karasev – Suomi elämässäni
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/felix-karasev-suomi-elmssni.html

Gordievskyn lista
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/gordievskyn-lista.html

Taistolaisuus
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/taistolaisuus.html

Suomettumisen ajan henki
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/suomettumisen-ajan-henki.html

Lähdeaineisto:
Aleksandr Gorbunov Tehtaankatu 1 ISBN 951-0-17998-1

Tehtaankadun Suomi-syöjä

Keijo Korhonen analysoi kirjassaan Sattumakorpraali Vladimir Stepanovin toimintaa Suomessa. Korhonen kirjoitta, että Miettusen hallituksen uuden ulkoministerin nimi ei varmaankaan nostanut suosionosoituksia Neuvostoliiton suurlähetystössä Tehtaankadulla. Keijo Korhonen toki siellä tunnettiin. Hänestä oli varmaan erityinen henkilömappi – kenen tai keiden pitämä, sitä en osaa arvella. Korhonen oli ollut jo vuosia ulkoministeriössä ja tullut eri työtehtävissä tutuksi tehtaankatulaisten kanssa. Kekkosen mieheksi hänet hyvin tiedettiin.

Mutta Tehtaankadun päällikön silmissä enteet näyttivät ylipäätään pahoilta. Minulla oli valmista kuormaa hartioillani. Kun Kekkoselle sanoin, että suhteeni venäläisiin oli tiettävästi kunnossa, puhuin omasta näkökulmastani. Stepanovin käsitys oli epäilyksittä toinen, sen huomasi jo muutaman viikon sisällä. Korhonen oli tutkinut vanhoja arkistoja Leningradissa ja opetellut venäjää. Miten paljon hän sitä osasi, siitä ei ollut varmuutta. Mutta moinen harrastus oli sinänsä epäilyttävää. Myös neuvostodiplomaatit, eteenkin ne, joilla oli suoranaisia KGB-tehtäviä, olivat vastaavasti opetelleet suomea. Eivät he sitä välttämättä tehneet ystävyydestä Suomen maata ja kansaa kohtaan. Mappi varmasti kertoi Korhosen taustasta. Mies oli syrjäseudulta, mutta vanhemmat tunnettuja suojeluskuntalaisia. Kulakkeja ja tuholaisia, olisi Stalin Neuvostoliitossa todettu ennen perheen lastaamista Siperian radan härkävaunuihin. Lisäksi Korhonen oli opiskellut sekä newyorkilaisessa Columbus-yliopistossa että Harwardissa. Hän oli viettänyt toistakymmentä syyskautta Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksissa New Yorkissa. Mapin tiedot noilta ajoilta olivat arvattavasti vajaat. Mutta selkeän valinnan maailmanlaajuisessa sosialismin ja imperialismin välisessä taistelussa mies oli tehnyt.

Hänet tiedettiin myös ulkoministeriössä tekstinikkariksi ja taustatyöntekijäksi osastopäällikkö Hyvärisen vängätessä mainintaa Suomen puolueettomuudesta kaikkiin yleisiin kommunikeoihin. Korhonen oli tehnyt töitä myös Jakobsonille. Pääsihteeriseikkailussa hän tietenkin oli ollut joukon jatkona, vaikka ei kovin näkyvästi. Jakobsoniin hän piti edelleenkin yhteyksiä, se oli Helsingin KGB saanut selville.

Kaiken huipuksi Korhonen oli ollut riittävän tyhmä paljastaakseen korttinsa koti-Suomessa. Hän oli lähes kymmenen viime vuoden aikana pitänyt jokaisena itsenäisyyspäivänä juhlapuheen jossakin maaseudulla, useimmiten rajaseudun pitäjissä. Näiden viesti oli tarpeeksi selkeä KGB:llekin, ei toki hurraaisänmaallisuutta eikä millään muotoa ryssänvihaa, mutta itsepintaista Suomen puolueettomuuden ja omien kansallisten etujen jankuttamista. Korhonen oli myös kulkenut luennoimassa epäilyttävän Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-nimisen järjestön tilaisuuksissa eri puolilla maata.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina Korhonen oli saanut opetusministeriöltä lausuntopyynnön asiassa, joka mitä tiiviimmin liittyi Suomen ja Neuvostoliiton hyvien ja ystävällisten naapuruussuhteiden kehittämiseen. Edistyksellisten suomalaispiirien aloitteesta – jota oli Tehtaankadulta käsin sopivasti rohkaistu – oli opetusministeriöltä vaadittu virallista kantaa siihen, oliko Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ja silloisen Saksan 23. elokuuta 1939 solmimassa ns. Ribbentrop-sopimuksessa salainen lisäpöytäkirja, joka lupasi Suomen ja Baltian maat Neuvostoliiton etupiiriin ja Neuvostoliiton hoidettaviksi ilman että Saksa asiaan puuttuisi. Tällaista väitettä levittivät läntiset revansistiset ja imperialistiset piirit haluten saattaa Neuvostoliiton nimen epäilyttävään valoon. Neuvostoliiton virallinen historia torjui jyrkästi moiset katalat vihjailut. Salaisesta lisäpöytäkirjasta puhuminen Suomen kouluissa, yliopistoissa ja julkisessa sanassa vaaransi siten maiden väliset hyvät ja luottamukselliset suhteet.

Professori Korhonen oli ollut riittävän röyhkeä todistaakseen virallisesti, Helsingin Yliopiston Poliittisen historian laitoksen kirjepaperilla ja leimalla, että Ribbentrop-sopimuksessa todella oli tällainen lisäpöytäkirja. Sen kopio oli joutunut länsiliittoutuneiden käsiin muiden berliiniläisarkistojen mukana. Neuvostoliittolaiset väitteet asiakirjan väärentämisestä eivät Korhosen mukaan vaikuttaneet uskottavilta. Jos lisäpöytäkirjaa ei olisi ollut, miten voidaan selittää tuon ajan asiakirjalähteistössä eri maissa toisistaan riippumatta esiintyneet viitteet sen olemassaoloon? Niin laajan väärennetyn aineiston sijoittaminen arkistoihin eri puolille maailmaa ylitti sentään jopa länsieurooppalaisten ja amerikkalaistenkin kyvyt, uskalsi Korhonen neuvostovihamielisesti väittää.

Hallitus oli nimitetty alkuviikosta, muistaakseni tiistaina. Perjantai-iltapäivällä viikon viimeisen virastotunnin alkaessa tuli Tehtaankadulta kiireellinen viesti. Suurlähettiläs Stepanov haluaisi heti tavata ulkoministeri Korhosta. No mikäpä siinä, sopihan se. Suurlähettiläs parin lähimmän miehensä kanssa ilmestyi ministerin työhuoneeseen. Hänen asiansa oli hallituksensa puolesta toivottaa onnea ja tiedustella, mitä uusi ministeri ajatteli Suomen ja Neuvostoliiton suhteista nyt ja tulevaisuudessa.

Stepanov otti alusta lähtien minut haulikontähtäimiin. Opin pian kantapään kautta, että Stepanovilla oli suorat yhteydet presidenttiin. Olin täysin Kekkosen varassa ja hänen tahdostaan ministerinä. Mutta hän antoi minun selviytyä yksin, hän ei puolustanut ministeriään. Otin Stepanov-ongelman esille presidentin kanssa 24.11.1976. Totesin suurlähettilään asenteen olleen ”valmis” jo minun tullessani ministeriksi. Kekkonen kertoi minulle Stepanovin puhuneen myös hirvenmetsästysretkellä Hailuodossa minusta pahaa Oulun maaherralle Erkki Haukipurolle. Stepanovin asenteen ymmärsin loppujen lopuksi hyvin. Neuvostoliittolaisille Suomen puolueettomuuspolitiikan tunnustaminen olisi merkinnyt otteen heltiämistä pienestä luoteisnaapurista. Perhetausta ja henkilöhistoria tekivät V.S. Stepanovista todellisen Suomi-syöjän.

Lähdeaineisto:
Keijo Korhonen: Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4

SDP valmistelee paluuta valtaan KGB:n ja Kekkosen avulla 1976-77

Urho Kekkonen kärsi muistinmenetyksistä vuonna 1976. Tästä on esimerkkinä ”Muistinmenetys Ristilässä”. Kun sanoin Maaritille, että menen pesemään hampaani, ja Maarit sanoi, että sen jo tein, havaitsin, että muistin katkeaminen oli tapahtunut”. Muistinmenetyksistä kärsivä, juuri 76-vuotisrajapyykin ohittanut presidentti suhtautui edelleen myönteisesti kommunisteihin ja näki yhteiskunnan jakautuneen ”oikeistoon” ja muihin, erilaisiin hyväksyttäviin voimiin.
”Jos pääsisin niin pitkälle, että voisin Suomen osalta ehdottaa, että armeija on lakkautettava ja lyhytaikainen miliisipalvelu osalle nykyisiä asevelvollisia järejstää.” Tämän lähes äärimmäistä pasifismia heijastelleen merkinnän Kekkonen kirjoittaa päiväkirjassaan 23.9.1976. Kekkonen päätyi arvioon, että ”Naton puuhastelu” Norjassa oli ongelma, ei niinkään Neuvostoliiton varustautuminen. Jaakko Kalela – epäilemättä Kalevi Sorsan linjauksia mukaillen – opasti presidenttiä vakuuttelemalla Norjan muuttaneen politiikkaansa ”hakemalla Bonnista selkänojaa Moskovaa vastaan”.

Kekkosen Norjan matkalla mukana ollut SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli 22.9.1976 esittänyt Kekkoselle luottamuksellisesti, että hajonneen Miettusen hätätilahallituksen tilalle nimettäisiin hänen johtamansa sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Eduskunnassa oli selvä keskustan ja oikeiston enemmistö, mutta tämä ei Sorsaa pelottanut. Hän oletti saaneensa pysyvän otteen istuvasta presidentistä.

Martti Miettusen kansanrintamahallitus oli kaatunut syyskuussa kauan jatkuneisiin poliittisiin erimielisyyksiin – ennen muuta SKP:n sisäiseen hajaannukseen. NKP:ssä oli vuoden alussa 1976 käynnistetty ideologinen kurinpito, jossa oli erityisesti vaadittu kuria läntisiin kommunistipuolueisiin. Operaation käynnistäjä oli KGB:n johtaja ja politbyron jäsen Juri Andropov. SKP:n tilanne vaikeutui samalla, kun Breznev muuttui entistä ahdasmielisemmäksi. Presidentti Kekkonen nimitti 30.9.1976 Miettusen keskustalaisen vähemmistöhallituksen, jossa oli kolme puoluetta: Keskustapuolue, LKP ja RKP. Vähemmistöhallituksen ulkoministeriksi tuli yllätysnimenä Keijo Korhonen, jota sekä SDP, SKP ja KGB arvostelivat heti nimityksen tapahduttua.

Itäblokin tilanne oli vaikeutunut ja Suomea sidottiin ruotuun aiempaa kovakouraisemmin. Oppositioon joutunut SDP yhtyi nyt aiempaa pontevammin samaan kampanjaan. Vasemmistopuolueiden ulkopoliittinen tuomarineuvosto käynnisti toimintansa SKP:n säestyksellä. Kekkosen ulkopoliittinen avustaja Jaakko Kalela palasi kaksiviikkoiselta Neuvostoliiton matkalta 21.10. ja kertoi neuvostojohdon olleen huolissaan Suomessa voimistuneista oikeistolaisista virtauksista ja kyselleen ”miksi Korhonen?”. Kalelan KGB-kontaktiupseerina toimi vuosina 1973-77 Albert Kozlov, jonka kalenterissa hänen peitenimensä oli ”Prof”. Professori Osmo Apunen liittyi myös Keijo Korhosen arvostelijoihin.

SDP:n ja SKP:n koventuneen ulkopoliittisen painostuksen vanavedessä KGB:n Kotov oli valittanut suoraan Kekkoselle 15.10.1976 Supon hankaloittaneen neuvostodiplomaattien toimintaa. Kekkonen lupasi panna suitset varjostukselle. Todellisuudessa KGB:n illegaalioperaatioiden tukimies, 2. sihteeri Ernst Russak, luovutti 24.9.1976 rahaa tullilaitoksen yliaktuaarille Olavi Pihlmanille. Samassa yhteydessä Supo pidätti Pihlmanin, joka myöhemmin tuomittiin vakoilusta. Myös toinen vakava värväystapaus paljastui samoihin aikoihin. KGB:n Kotov riensi Suomeen hoitamaan tilannetta ja yritti ensin harhauttaa Kekkosta. KGB veti myös Russakin esimiehen Vladimir Smirnovin pois maasta 11.11.1976. Russakin katsottiin toimineen myös Jaakko Lakson yhteyshenkilönä vuonna 1981 paljastuneessa Dumellin tapauksessa.

Stasi suuntasi urkinnan vuonna 1977 Kokoomukseen, jonka kokouksista ja toiminnasta vuoden mittaan meni 11 tietuetta. Keskeinen henkilö on ”Mantel”, joka toimitti 15-sivuisen koosteraportin 23.8.1977 Kokoomuksen puoluekokouksesta ja peräti 22-sivuisen dokumenttipaketin Kokoomuksen nuorten konferenssista 8.12.1977.

Aiemmin talvella Karjalainen oli ajautunut pysyväksi osoittautuneeseen välirikkoon Kekkosen kanssa, kun presidentti kuvitteli Karjalaisen pelaavan hänen selkänsä takana presidenttipeliä. Lähinnä juorut katkaisivat 27 vuotta kestäneen poliittisen yhteistyön. Presidenttiteatterin seuraava näytös tapahtui 10.3.1977, jolloin monen puolueen johtajat tulivat Tamminiemeen taivuttelemaan Kekkosta jatkamaan presidenttinä. ”Meillä on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa paljon tekemätöntä työtä”. Se sopi puoluejohtajien mielestä nimenomaan 77-vuotiaalle suomalaismiehelle, joka kärsi muistinmenetyksistä. Stasi sai 17.3. huippuagenttinsa kautta koosteraportin kuuden puolueen Tamminiemen käynnistä Kokoomus-lähteen kautta.

Keväällä 1977 oli käynyt selväksi, että Keijo Korhonen oli saanut vastaansa myös presidentin kanslian ”kabinetin”, joka halusi ulkopolitiikan linjauksissa kuunnella KGB:n aivoituksia tarkemmin kuin istuva ulkoministeri. Kun Miettusen hallitus vaihtui toukokuussa 1977 Sorsan johtamaan keskustan ja vasemmiston hallitukseen, joutuivat alkoholivaikeuksien ja uskottavuusongelmien kanssa paininut Karjalainen sekä SDP:n provosoiman neuvostokritiikin kohteena ollut Korhonen syrjään. ” Neuvostoliiton edustaja puhuivat yötä päivää Korhosta vastaan” selitti Sorsa Kekkoselle. Korhonen oli nimenomaan mielletty puolueettomuuspolitiikan puolustajaksi.

Sorsan avustajakuntaan tuli eduskuntaryhmästä oik. kand. Seppo Nevala sekä SAK:n lakimies Tarja Halonen. Vapun alla tuleva pääministeri oli käynyt puoluesihteerinsä kanssa Neuvostoliitossa, jossa isäntänä toimi nousevassa uraputkessa ollut keskuskomitean sihteeri Mihail Zimjanin. Uudella oikeusministerillä Paavo Nikulalla oli myös SDP:n jäsenkirja. Ulkoministeriksi nousi Kepun varapuheenjohtaja Paavo Väyrynen.

Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Eduskunta syksystä 1976 kevääseen 1977

Viiden puolueen ”hätätilahallituksen” kaaduttua syksyllä 1976 jatkoi Martti Miettunen keskipuolueiden vähemmistöhallituksen pääministerinä. Sen aikana eduskuntatyötä sävyttivät pitkät neuvottelut valtion budjetista, maapoliittisesta lainsäännöstä ja hallituspohjan laajentamisesta. Nämä neuvottelut johtivatkin tulokseen, mutta niiden aikana muu laidansäädäntötyö varsinkin eduskunnan kevätistuntokaudella edistyi hitaanlaisesti.

Eduskunta palasi kesälomaltaan 21. syyskuuta, mutta työn käynnistymistä hidasti hallituksen vaihtuminen. Lisäksi kunnallisvaalien vuoksi pidettiin viikon loma. Eduskunnan puhemiehistöön hallituksen vaihdos aiheutti yhden muutoksen. Puhemiehenä jatkoi koko hallituskauden Veikko Helle ja toisena varapuhemiehenä Anna-Liisa Linkola, mutta ensimmäiseksi varapuhemieheksi valittiin Ahti Pekkala Johannes Virolaisen siirryttyä valtioneuvoston jäseneksi.

Eduskunnan työssä ja työmuodoissa ei tapahtunut muutoksia. Vaikka eduskunnassa v:n 1976 valtiopäivien päättyessä oli yli 2 600 edustaja-aloitetta käsittelemättä, uusia aloitteita tehtiin 737. Myös eduskunnan kansainvälinen toiminta jatkui vakiintunein muodoin. Eduskunnan valtuuskunta vieraili Jugoslaviassa ja Ruotsissa. Suomessa taas kävi parlamenttivaltuuskunta Bulgariasta, Ranskasta ja DDR:stä.

Keskipuolueiden vähemmistöhallitus esitteli lokakuun puolivälissä eduskunnalle talousarvioesityksensä, jota se luonnehti säästöbudjetiksi. Valtion v:n 1977 menot arvioitiin siinä 32,7 miljardiksi markaksi. Veropolitiikassa pyrittiin muuttamaan painopistettä välillisten verojen suuntaan. Niinpä tuloveroasteikkoihin esiteltiin 11 prosentin lievennystä, jonka arvioitiin vastaavan inflaation aiheuttamaa verotuksen kiristymistä. Toisaalta hallitus esitti edellisessä hallituksessa pitkään kiisteltyä liikevaihtoveron korottamista 11 prosentista 13 prosenttiin. Vuonna 1976 peritystä autojen käyttömaksusta luovuttiin, samoin suurten autojen erityisverosta ja yhtiöiden tilapäisestä omaisuusverosta. Sen sijaan jatkettiin yli 300 000 markan omaisuuksien tiukennettua verotusta. Vero-ohjelmaan kuului myös bensiinin ja dieselöljyn valmisteveron korottaminen 10 penniltä litralta sekä edellisenä vuonna korotettujen muiden valmisteverojen pitäminen ennallaan.

Kun tärkeimmät elintarvikkeet jäivät edelleen liikevaihtoverosta vapaiksi, lv-veron korotuksen arvioitiin nostavan elinkustannusindeksiä 1,1 prosenttia. Korvatakseen tätä rasitusta lapsiperheille hallitus esitti lapsilisiin 15 prosentin korotusta. Budjettiesityksen säästölinja näkyi koulu-. terveydenhoito- ja sosiaalialalla siten, että kalliimman vaihtoehdon sijasta pyrittiin valitsemaan halvempi. Valtion virkamieskunnan kasvuun puututtiin myös. Budjettiin sisältyi vain runsaat 600 uutta virkaa, ja valvontaan pantiin myös virat, joihin valtio antaa avustusta.

Eduskunnassa budjettia lähdettiin käsittelemään pitäen mielessä presidentti Kekkosen toivomus sellaisten ratkaisujen välttämisestä, joka heikentäisi mahdollisuuksia palata keskustan ja vasemmiston hallitusyhteistyöhön. Vasemmisto ei kuitenkaan hyväksynyt hallituksen ajamaa liikevaihtoveron korotusta eikä maatalousmäärärahoistakaan päästy yhteisymmärrykseen sosiaalidemokraattien kanssa. Budjettiin syntyi aukko, kun vasemmisto ja kokoomus valtionvarainvaliokunnassa ajoivat tuloveroasteikoihin 15 prosentin lievennyksen.

Saadakseen verolait säädetyksi ennen vuoden loppua hallitus teki budjettisopimuksen kokoomuksen ja kristillisen liiton kanssa. Näin syntyneen rintaman takana eduskunnassa oli 102 kansanedustajaa. Budjettisopimuksen mukaan liikevaihtoveroa korotettiin 1.1.1977 lukien prosenttiyksiköllä eli siis 14 prosenttiin. Tulo- ja varallisuusveroasteikoissa toteutettiin 16 prosentin lievennys, niin että uudet ennakonpidätystaulukot tulivat voimaan 1.4.1977. Lapsilisiä korotettiin 22 prosenttia vuoden alusta. Lisäksi sovittiin maatalouden tuotantotavoitteista ja maatalouden osallistumisesta tuotteidensa markkinointiin.

Vaikka budjettikiistat kuluttivat eduskunnan aikaa tavallista enemmän, ehdittiin syyskaudella säätää joukko merkittäviä lakeja. Marraskuussa hyväksytyllä kunnallislailla korvattiin vuodelta 1948 peräisin ollut kunnallislaki. Uuden lain nojalla luovuttiin kuntien erottelusta kaupunkeihin, kauppaloihin ja maalaiskuntiin.
Marraskuun alussa hyväksyttiin liikennejuopumuslainsäädännön uudistus. Uuden lain mukaan moottoriajoneuvon kuljettaminen rangaistaan rattijuopumuksena, jos kuljettajan veren alkoholipitoisuus on vähintäänkin 0,5 promillea. Ankarampi rangaistus seuraa törkeästä rattijuopumuksesta, jonka ensisijaisena tunnusmerkkinä on vähintään 1,5 promillen alkoholipitoisuus veressä.
Aivan vuoden 1976 valtiopäivien lopussa hyväksyttiin maatilalaki, jolla toteutettiin maankäyttölainsäädännön kokonaisuudistus.
Tammikuussa hyväksytyllä lailla toteutettiin rintamasotilaseläkejärjestelmän kokonaisuudistus.

Lähdeaineisto: Mitä, missä, milloin 1978