Urho Kekkonen kärsi muistinmenetyksistä vuonna 1976. Tästä on esimerkkinä ”Muistinmenetys Ristilässä”. Kun sanoin Maaritille, että menen pesemään hampaani, ja Maarit sanoi, että sen jo tein, havaitsin, että muistin katkeaminen oli tapahtunut”. Muistinmenetyksistä kärsivä, juuri 76-vuotisrajapyykin ohittanut presidentti suhtautui edelleen myönteisesti kommunisteihin ja näki yhteiskunnan jakautuneen ”oikeistoon” ja muihin, erilaisiin hyväksyttäviin voimiin.
”Jos pääsisin niin pitkälle, että voisin Suomen osalta ehdottaa, että armeija on lakkautettava ja lyhytaikainen miliisipalvelu osalle nykyisiä asevelvollisia järejstää.” Tämän lähes äärimmäistä pasifismia heijastelleen merkinnän Kekkonen kirjoittaa päiväkirjassaan 23.9.1976. Kekkonen päätyi arvioon, että ”Naton puuhastelu” Norjassa oli ongelma, ei niinkään Neuvostoliiton varustautuminen. Jaakko Kalela – epäilemättä Kalevi Sorsan linjauksia mukaillen – opasti presidenttiä vakuuttelemalla Norjan muuttaneen politiikkaansa ”hakemalla Bonnista selkänojaa Moskovaa vastaan”.
Kekkosen Norjan matkalla mukana ollut SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli 22.9.1976 esittänyt Kekkoselle luottamuksellisesti, että hajonneen Miettusen hätätilahallituksen tilalle nimettäisiin hänen johtamansa sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus. Eduskunnassa oli selvä keskustan ja oikeiston enemmistö, mutta tämä ei Sorsaa pelottanut. Hän oletti saaneensa pysyvän otteen istuvasta presidentistä.
Martti Miettusen kansanrintamahallitus oli kaatunut syyskuussa kauan jatkuneisiin poliittisiin erimielisyyksiin – ennen muuta SKP:n sisäiseen hajaannukseen. NKP:ssä oli vuoden alussa 1976 käynnistetty ideologinen kurinpito, jossa oli erityisesti vaadittu kuria läntisiin kommunistipuolueisiin. Operaation käynnistäjä oli KGB:n johtaja ja politbyron jäsen Juri Andropov. SKP:n tilanne vaikeutui samalla, kun Breznev muuttui entistä ahdasmielisemmäksi. Presidentti Kekkonen nimitti 30.9.1976 Miettusen keskustalaisen vähemmistöhallituksen, jossa oli kolme puoluetta: Keskustapuolue, LKP ja RKP. Vähemmistöhallituksen ulkoministeriksi tuli yllätysnimenä Keijo Korhonen, jota sekä SDP, SKP ja KGB arvostelivat heti nimityksen tapahduttua.
Itäblokin tilanne oli vaikeutunut ja Suomea sidottiin ruotuun aiempaa kovakouraisemmin. Oppositioon joutunut SDP yhtyi nyt aiempaa pontevammin samaan kampanjaan. Vasemmistopuolueiden ulkopoliittinen tuomarineuvosto käynnisti toimintansa SKP:n säestyksellä. Kekkosen ulkopoliittinen avustaja Jaakko Kalela palasi kaksiviikkoiselta Neuvostoliiton matkalta 21.10. ja kertoi neuvostojohdon olleen huolissaan Suomessa voimistuneista oikeistolaisista virtauksista ja kyselleen ”miksi Korhonen?”. Kalelan KGB-kontaktiupseerina toimi vuosina 1973-77 Albert Kozlov, jonka kalenterissa hänen peitenimensä oli ”Prof”. Professori Osmo Apunen liittyi myös Keijo Korhosen arvostelijoihin.
SDP:n ja SKP:n koventuneen ulkopoliittisen painostuksen vanavedessä KGB:n Kotov oli valittanut suoraan Kekkoselle 15.10.1976 Supon hankaloittaneen neuvostodiplomaattien toimintaa. Kekkonen lupasi panna suitset varjostukselle. Todellisuudessa KGB:n illegaalioperaatioiden tukimies, 2. sihteeri Ernst Russak, luovutti 24.9.1976 rahaa tullilaitoksen yliaktuaarille Olavi Pihlmanille. Samassa yhteydessä Supo pidätti Pihlmanin, joka myöhemmin tuomittiin vakoilusta. Myös toinen vakava värväystapaus paljastui samoihin aikoihin. KGB:n Kotov riensi Suomeen hoitamaan tilannetta ja yritti ensin harhauttaa Kekkosta. KGB veti myös Russakin esimiehen Vladimir Smirnovin pois maasta 11.11.1976. Russakin katsottiin toimineen myös Jaakko Lakson yhteyshenkilönä vuonna 1981 paljastuneessa Dumellin tapauksessa.
Stasi suuntasi urkinnan vuonna 1977 Kokoomukseen, jonka kokouksista ja toiminnasta vuoden mittaan meni 11 tietuetta. Keskeinen henkilö on ”Mantel”, joka toimitti 15-sivuisen koosteraportin 23.8.1977 Kokoomuksen puoluekokouksesta ja peräti 22-sivuisen dokumenttipaketin Kokoomuksen nuorten konferenssista 8.12.1977.
Aiemmin talvella Karjalainen oli ajautunut pysyväksi osoittautuneeseen välirikkoon Kekkosen kanssa, kun presidentti kuvitteli Karjalaisen pelaavan hänen selkänsä takana presidenttipeliä. Lähinnä juorut katkaisivat 27 vuotta kestäneen poliittisen yhteistyön. Presidenttiteatterin seuraava näytös tapahtui 10.3.1977, jolloin monen puolueen johtajat tulivat Tamminiemeen taivuttelemaan Kekkosta jatkamaan presidenttinä. ”Meillä on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa paljon tekemätöntä työtä”. Se sopi puoluejohtajien mielestä nimenomaan 77-vuotiaalle suomalaismiehelle, joka kärsi muistinmenetyksistä. Stasi sai 17.3. huippuagenttinsa kautta koosteraportin kuuden puolueen Tamminiemen käynnistä Kokoomus-lähteen kautta.
Keväällä 1977 oli käynyt selväksi, että Keijo Korhonen oli saanut vastaansa myös presidentin kanslian ”kabinetin”, joka halusi ulkopolitiikan linjauksissa kuunnella KGB:n aivoituksia tarkemmin kuin istuva ulkoministeri. Kun Miettusen hallitus vaihtui toukokuussa 1977 Sorsan johtamaan keskustan ja vasemmiston hallitukseen, joutuivat alkoholivaikeuksien ja uskottavuusongelmien kanssa paininut Karjalainen sekä SDP:n provosoiman neuvostokritiikin kohteena ollut Korhonen syrjään. ” Neuvostoliiton edustaja puhuivat yötä päivää Korhosta vastaan” selitti Sorsa Kekkoselle. Korhonen oli nimenomaan mielletty puolueettomuuspolitiikan puolustajaksi.
Sorsan avustajakuntaan tuli eduskuntaryhmästä oik. kand. Seppo Nevala sekä SAK:n lakimies Tarja Halonen. Vapun alla tuleva pääministeri oli käynyt puoluesihteerinsä kanssa Neuvostoliitossa, jossa isäntänä toimi nousevassa uraputkessa ollut keskuskomitean sihteeri Mihail Zimjanin. Uudella oikeusministerillä Paavo Nikulalla oli myös SDP:n jäsenkirja. Ulkoministeriksi nousi Kepun varapuheenjohtaja Paavo Väyrynen.
Lähdeaineisto:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti