Keväällä 1999 presidentti Ahtisaari oli käynyt sisäpoliittisen tuoksinnan jatkuessa tiiviitä neuvotteluja niin eurooppalaisten kuin amerikkalaisten johtajien kanssa siitä, miten Balkanin tilanne saataisiin rauhoitettua. Yllättäen hän tulikin vedetyksi mukaan historialliseen kansainväliseen ponnistukseen, jonka suotuisaan lopputulokseen vain harva uskoi.
Keskiviikkona toukokuun 5. päivänä 1999 Ahtisaari sai Presidentinlinnaan puhelun Washingtonista. Soittaja oli Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott, Ahtisaaren hyvin tuntema Venäjä-ekspertti. Ahtisaari ja Talbott olivat keskustelleet säännöllisesti Kosovon kriisistä – viimeksi vain toista viikkoa aikaisemmin Washingtonissa. Ystävällisten tervehdysten ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen Talbott esitti perin erinkoisen toiveen: jos tämä puhelu ei johtaisi mihinkään, keskustelua ei koskaan edes käyty. Ahtisaari oli pelkkänä korvana.
Talbott kysyi, olisiko Ahtisaarella kiinnostusta ja olisiko hän vapaa pistäytymään Belgradissa tapaamassa Jugoslavian presidenttiä Slobodan Milosevicia. Päivänä jolloin Talbott soitti, Nato pommitti Serbiaa ja Kosovoa jo 43:ta päivää, mutta Milosevic ei ollut osoittanut mitään merkkejä antautumisesta. Päinvastoin. Kosovolaisten sortaminen vain lisääntyi.
Yhdysvaltain johdolla oli Washintonissa kylässä parhaillaan vieras, Venäjän entinen pääministeri ja presidentti Boris Jeltsinin nimittämä Kosovo-edustaja Viktor Tsernomyrdin, joka oi vakuuttunut siitä, että tilanne Belgradissa oli muuttunut. Koko maailmaa veritöillään järkyttänyt Milosevic olisi valmis laskemaan miekkansa, jos sen vastaanottajaksi löytyisi oikea ihminen.
Se ei voinut olla venäläinen slaaviveli, vielä vähemmän amerikkalainen pommittaja. Ja vaikka Saksa oli parhaillaan EU:n puheenjohtajamaa, historiallisista syistä saksalainen olisi varmasti viimeinen, jolle Jugoslavia voisi kasvojaan menettämättä antautua. Oikea henkilö tulisi konfliktien ulkopuolisesta maasta. Hänellä piti olla auktoriteettia ja kokemusta vastaavista tilanteista. Washingtonisssa oli nostettu esiin monia nimiä, mutta kukaan heistä ei tunutunut oikealta.
Talbott oli muistanut Ahtisaaren ja ehdottanut häntä Yhdysvaltain ulkoministerille Madeleine Albrightille. Amerikkalaiset olivat Talbottin mukaan jo kauan tienneet, että Ahtisaari on Euroopan viisaimpia johtajia ja oiva kanava silloin, kun Moskovan suuntaan haluttiin välittä viestejä. Helsingissä kaksi vuotta aiemmin järjestetty huippukokous oli lopullisesti vakuuttanut amerikkalaiset Ahtisaaren diplomaattitaidoista.
Ja kun Albright oli ottanut Ahtisaaren nimen esiin seuraavassa tapaamisessa Tsernomyrdinin kanssa, oli tämä ollut pakahtua innosta. ”Suomi on käyttäytynyt Venäjää kohtaan aina kunnioittavasti”, oli Tsernomyrdin todennut ja lisännyt, että presidentti Ahtisaarella oli myös erinomaiset suhteet Jeltsinin kanssa. Ja vaikka Venäjällä tunnettiin Ahtisaaren hyvin tiukka linja Balkanin kriisin suhteen ja Jugoslavian vastuuseen siinä, ei se ollut vähentänyt Tsernomyrdinin kiinnostusta.
Ahtisaari tuli maasta, jolla oli hyvt suhteet niin itään kuin länteen, ja Ahtisaarella itsellään oli vankka kokemus sekä TK:sta että Balkanilta. Ja se, että Suomi ei ollut Naton jäsen, oli Talbottin mukaan olennaista. ”En usko, että venäläiset olisivat hyväksyneet Suomen presidenttiä, jos suomi olisi ollut Naton jäsen”, arvelee Talbott 2010 Yhdysvalloissa antamassaan lausunnossa.
Kaiken muun lisäksi Suomi olisi EU:n seuraava puheenjohtaja eli keskeisessä roolissa Kosovon jällenrakentamisen suhteen, jos rauha saataisiin aikaan. Siksi siis Ahtisaari.
Lähdeaineisto Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla Martti Ahtisaarn tarina ISBN 978-951-1-24112-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti