Maaliskuussa 1985, neljä tuntia sen jälkeen kun virallinen ilmoitus Konstantin Tsernenkon kuolemasta oli tullut, NKP:n keskuskomitean pääsihteeriksi valittiin kovalla kiireellä Mihail Gorbatshov ( Kuningas on kuollut! Eläköön kuningas!) Hän oli yhtä tuntematon nimi keskuskomitean ja puolueen jäsenille kuin laajoille kansankerroksille. Hän oli työskennellyt koko ikänsä komsomol- ja puoluetyössä – siis varsin vähän perinteinen puolueura – Stavropolin aluepiirissä. Vuonna 1978 hänet oli kutsuttu Moskovaan keskuskomiteaan, jossa oli vapautunut maatalousasioista vastaavan sihteerin virka. Voidaan sanoa, että hän oli tehnyt urallaan todella huiman harppauksen, jonka syyt ovat yhä osittain hämärän peitossa.
Puhutaan, että Gorbatshov oli käyttänyt vetoapunaan Mihail Suslovia, Juri Andropovia ja Aleksei Kosyginilta saamaansa tukea. Onkin totta, että Breznev oli epäröinyt nimittäessään Gorbatshovin mainittuun virkaan. Hän oli kysynyt Suslovilta suoraan: ”Ettemme nyt vain tekisi virhettä?”. Suslov oli pysynyt kannassaan. Myös Tsernenko suositteli sitkeästi Gorbatshovia. Breznev huitaisi kädellään ja sanoi: ”Hyvä on, tehkää niin kuin haluatte, hän on aika merkityksetön tyyppi.” Ensimmäisenä Gorbatshovin valintaa oli ehdottanut Andrei Gromyko Jegor Ligatshovin tukemana. On yleisessä tiedossa, että puoluejohdon työntekijät kaikkia muita paremmin tuntenut Andropov ei ollut lainkaan ihastunut Gorbatshovin ”saavutuksiin maataloudessa”, mutta todella suositti häntä NKP:n keskuskomitean sihteeriksi. Gorbatshov ei puolestaan antanut pääsihteeriksi tultuaan Andropoville mitään arvoa ja Kosyginille hän käänsi selkänsä jo Breznevin aikana. Gorbatshovin vakavin kilpailija oli Grigori Romanov, hyvin voimakas persoonallisuus.
Gorbatshov on ehdottomasti hahmo, joka on muuttanut perusteellisesti maailmanhistorian kulkua. Hänessä oli demokraattisen poliittisen kulttuurin piirteitä. Jo ensimmäisen kuukauden kuluessa uusi pääsihteeri esitti keskuskomitean täysistunnossa ohjelmanjulistuksensa: ”Nopeuttaminen, uudistaminen (perestroika), demokratisointi, avoimuus (glasnost).” Kansa otti nämä samat toiveikkaana vastaan. Kaikilla oli tunne, ettemme voineet enää elää samalla tavalla kuin ennen, ja ajattelimme: lopultakin. Uudistuksia odotti paitsi tavallinen kansan myös – erilaisista syistä – suurin osa johtavissa asemissa olevista. Kansa ei enää vaiennut, jännitys yhteiskunnassa voimistui, ja ennakoimme jyrähdystä. Meillä oli tunne, että olimme saaneet todellisen, vastuuntuntoisen valtiojohtajan, jolle ovat vieraita mahtailu ja henkilökohtainen kunnianhimo. Aktiivisella toiminnallaan kansainvälisellä näyttämöllä ja kotimaassaan Gorbatshov voitti ensimmäisen kierroksen.
Kohtalokas raja, jonka jälkeen perestroika alkoi muuttua heikentyneelle mutta yhä toimivalle taloudelle tuhoisaksi, oli vuosi 1987. Sinä vuonna aloitettiin voimaperäinen osuuskuntien muodostaminen myös yrityssektorilla. Osuuskuntien maksamien palkkojen rajoittamaton kasvu sai aikaan sen, että parhaat työntekijät siirtyivät niiden palvelukseen. Osuuskunnille myönnetty kontrolloimaton mahdollisuus muuttaa tilivarojaan käteiseksi ja myydä tuotteitaan ulkomaille antoi tilaisuuden pumpata miljardeja ruplia harmaan talouden piiriin. Käynnistyi hallitsematon vientibuumi, ja markkinat ryöstäytyivät valloilleen. Tuotanto alkoi romahtaa. Valtion virkamiesten korruptio ja rikollisten ainesten ( syyttäjälaitos ja miliisi saivat määräyksen , etteivät ne saaneet selvittää osuuskuntia perustavien tai kauppoja ja ravintoloita ostavien ihmisten rahojen alkuperää) toiminnan vilkastuminen alkoivat saavuttaa uhkaavat mittasuhteet. Yhteiskunta alkoi voimakkaasti jakautua. Yhteiskunnallinen tilanne alkoi olla kuin ruutitynnyrissä. Vaikutti siltä, että vanha tuhoutuu liian nopeasti, vaikka uudenkaan ääriviivoja ei ole vielä hahmotettu.
Gorbatshov teki ulko- ja sotilaspolitiikasta melkein heti oman monopolinsa. Muille NKP:n johdon jäsenille jäi parhaassa tapauksessa puheoikeus, mutta vähitellen kollektiivisen ulkopoliittisen päätöksenteon järjestelmä romutettiin puoluejohdossa kokonaan. Gorbatshov alkoi toimi yksin tai yhdessä ulkoministeri Shevardnadzen kanssa, joka oli uusi tulokas kansainvälisessä politiikassa.
Monissa tapauksissa, kun Neuvostoliitolla olisi ollut mahdollisuus taistella etujensa puolesta, Gorbatshov toimi ikään kuin olisi varta vasten kiiruhtanut luopumaan maan kaikista kansainvälisistä ha strategisista näkemyksistä Yhdysvaltain ja muiden Nato-maiden hyväksi. Esiintyessään vuonna 1988 YK:ssa hän antoi selvästi ymmärtää, että Neuvostoliitto aikoo lähteä Keski- ja Itä-Euroopasta. Yhdenkään Varsovan liittoon kuuluvan maan kanssa ei ollut vaihdettu mielipidettä asiasta, ja suurin osa politbyroon jäsenistä, mukaan lukien hallituksen päämies Nikolai Ryzkov, näki Gorbatshovin puheen vasta siinä vaiheessa, kun hän oli jo matkalla Atlantin yli New Yorkiin.
Syksyllä 1989 Gorbatshov ilmoitti antavansa täyden tukensa Saksan demokraattiselle tasavallalle ja olevansa valmis kehittämään suhteita sen kanssa vastaisuudessakin. Kuitenkin jo seuraavana vuoden alussa tavatessaan Kohlin ja Gensherin Moskovassa hän ilmoitti näiden hämmästykseksi, että kansleri voi ottaa Saksan yhdistymisasian omiin käsiinsä ja saksalaiset voivat päättää tulevaisuudestaan itse ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Kohl ei kauan epäröinyt eikä halunnut päästää tilaisuutta käsistään vaan tarttui hanakasti aloitteiseen. Puoli vuotta myöhemmin Gorbatshov suostui ehdotta siihen, että Saksan liittotasavalta käytännössä hotkaisi Saksan demokraattisen tasavallan itseensä ja yhdistyneen Saksan mukana Naton jäseneksi. Yksipuolisella päätöksellä Gorbatshov sitoutui vetämään kaikki neuvostojoukot DDR:stä syyskuuhun 1994 mennessä.
Lähdeaineisto: Vladimir Fjodorov NKP:N Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17085-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti