keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Breznevistä Gorbatshoviin
Suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden osalta Koivisto törmäsi aikamoisiin vaikeuksiin. Kun Kekkonen oli neljännesvuosisadan kestäneen presidenttiytensä aikana tekemisissä vain kahden neuvostojohtajan – Hrutshevin ja Breznevin – kanssa, niin Koivisto joutui presidenttikautensa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana solmimaan suhteet naapurivaltion viiteen johtajaan – Brezneviin, Andropoviin, Tsernenkoon, Gorbatshoviin ja viimein Jeltsiniin. Jokaisella heillä oli omat erikoisuutensa, mutta jokaisen kanssa piti päästä yhteisymmärrykseen. Mutta johtajien lisäksi muuttui myös itse naapurivaltio, sen poliittiset ja taloudelliset rakenteet, ideologia ja politiikka, suhde ja mielenkiinto Suomeen ja sekä itse suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet.
Vuosina 1977-84 tilanne Neuvostoliitossa ei kehittynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Jo 1970-luvun lopulla alkoivat neuvostotaloudessa tulla yhä selvemmin esiin kypsyvän kriisin oireet. Teollisuus toimi mahdollisuuksiensa rajalla. Kuluneet koneet olivat aikaa sitten ylittäneet kaikki käyttönormit. Riittävän korkea teknologinen taso säilyi vain sotateollisuuskompleksin yrityksissä. Monilla muilla aloilla ja osittain myös aseteollisuuden alalla Neuvostoliitto tuli yhä riippuvaisemmaksi länsimaisten koneiden ja laitteiden tuonnista. Siihen taas ei ollut riittävästi varoja, joita saatiin vain viemällä raaka- ja polttoaineita. Ulkomailta tuodut koneet ja laitteet vanhentuivat monissa tapauksissa ennen niiden vuositolkulla rakennettujen kohteiden valmistumista, joihin ne piti asentaa, ruostuen ja tärveltyen lopullisesti jo ennen käyttöönottoaan. Merkittävä osa valuuttatuloista käytettiin elintarvikkeiden, rehuviljan ja joukkokulutustarvikkeiden ostamiseen ulkomailta, koska kotimainen tuotanto ei tyydyttänyt alkuunkaan näiden tarvikkeiden kysyntää.
Työkuri teollisuuslaitoksissa höltyi yhtämittaa. Työn tuottavuus saattoi kasvaakin, mutta tämän kasvun vauhti oli äärimmäisen epätyydyttävä. Sosialistinen kilpailu ja muut vastaavanlaiset työaktiviteetin kannustamistavat olivat ammentaneet itsensä kuiviin eivätkä tuottaneet tarvittavia tuloksia. Aineelliset kannustimet olivat liian mitättömiä ollakseen tehokkaita. Sanalla sanoen tarvittiin perinpohjaisia talousuudistuksia, joiden välttämättömyydestä puhuttiin paljon mutta joiden hyväksi ei tehty juuri mitään.
Vuoden 1977 loppua kohden Breznev ei ollut enää läheskään sama mies, jollaisen tunsin hänet 1970-luvun alussa. Hänen tarmonsa oli ehtynyt, entinen liikkuvuus oli kadonnut eikä kasvoilla enää viihtynyt ystävällinen hymy. Ikä verotti armottomasti omansa, terveys huonontui ja työkyky laski katastrofaalisesti. Breznev oli tosiasiallisesti muuttumassa marionetiksi, jota liikuttelivat ja äänittivät kulissien takana seisseet Mihail Suslov, Viktor Grisin, D.A. Kunajev, Konstantin Tsernenko, Grigori Romanov, Geidar Alijev ja eräät muut.
Melko suuri osa Neuvostoliiton kansalaispiireistä ja muun muassa ”kadotetusta sukupolvesta” otti joka tapauksessa tyytyväisenä tiedon Andropovin nimityksestä aluksi NKP:n keskuskomitean sihteeriksi ja sittemmin myös puolueen pääsihteeriksi ja SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi. Tultuaan NKP:n keskuskomitean pääsihteeriksi ja SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi Andropov aloitti toimintansa kurin ja järjestyksen palauttamiseksi työpaikoille. Sitä tehtiin ennen muuta hallinnollisin keinoin. Ihmiset ryhdistäytyivät ja heidän silmiinsä ilmestyi toive jonkinlaisista muutoksista parempaan päin. On vaikea sanoa, miten Andropovin uudistusten olisi käynyt. Kohtalo mittasi hänelle liian lyhyen ajan. Andropov ei tuntenut sympatiaa SKP:n vähemmistöä kohtaan.
Heti kun olin saapunut Moskovaan yhdessä presidentti Koiviston kanssa joulukuussa 1982, otin yhteyttä Andropovin virkakoneistoon. Minulle sanottiin, että Andropovin ja Koiviston tapaamisesta on periaatteessa sovittu mutta että ajankohdasta ja paikasta minulle ilmoitetaan erikseen. Tällainen vastaus pani minut hieman varuilleni: syntyi pelko, että hanke voi päättyä samoin kuin vuoden 1977, jolloin jouduttiin julkaisemaan tiedonanto Kekkosen ja Bresznevin tapaamisesta, jota ei tosiasiallisesti ollutkaan.
Andropovin ja Koiviston välinen keskustelu kesti noin 30 minuuttia, mutta se oli poikkeuksellisen tiivis ja sisällökäs. Totesin erittäin tyytyväisenä, että kahden ystävällismielisen valtion uusien johtajien välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys, mikä antoi aiheen katsoa tulevaisuuden luottavaisin mielin.
Siinä ajassa, jonka kohtalo soi Andropovin olla puolueen ja valtion johdossa, hän ei kyennyt olennaisesti muuttamaan maassa vallitsevaa kriisitilannetta. Andropovin kuolemasta sain tietää ollessani SNTL:n ministerineuvoston puheenjohtajan Nikolai Tihonovin kanssa Wärtsilän telakalla. Tuo päivä oli 9. helmikuutta 1984. Hautajaisten järjestelykomission puheenjohtajaksi nimitettiin Konstantin Tsernenko, mikä määräsi ennalta hänen valintansa NKO:n keskuskomitean pääsihteeriksi ja SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi. Tsernenko oli Bresznevin varjo ja salkunkantaja, ”pysähtyneisyyden” ruumiillistuma ja sen kriisitilan symboli, johon maa oli ajautunut. Hänen kohoamisensa helmikuussa 1984 puolueen ja valtion korkeimpiin virkoihin herätti ihmetystä ja pettymystä.
Koiviston vierailu Neuvostoliittoon tapahtui vuoden 1984 huhtikuun lopulla eli kahden ja puolen kuukauden kuluttua neuvostojohtajan vaihtumisesta. Tsernenkon ja Koiviston Moskovassa käymät neuvottelut sujuivat ongelmattomasti. Niissä ei käsitelty mitään konkreettisia kysymyksiä. Analysoidessani monivuotista toimintaani Suomessa, päädyin siihen johtopäätökseen, että kokonaisuutena ottaen suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet olivat vuoden 1984 lopulla saaneet normaalin, sivistyneen luonteen.
Lähdeaineisto: Viktor Vladimirov Näin se oli… ISBN 951-1-12681-4
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti