Suomessa usko kahtiajaon säilymiseen ei horju

Gorbatshovin astuessa valtaan alkoi kehitys, joka johti 1991 Neuvostoliiton hajoamiseen. Kuten Arto Luukkanen toteaa, Gorbatshovin aloittaessa ”maan suurvalta-asema oli suhteellisen vakaa. Itä-Eurooppa oli tukahdutettu henkisesti ja puna-armeijan joukot miehittivät alueita Elbeltä Afganistaniin.” Mutta asiantuntijatkin alkoivat epäillä, että sosialistinen järjestelmä lähestyisi tiensä päätä. Suomen valtiojohto ja puolueet olivat kuitenkin itäblokin tiedustelulinjan diplomaattien otteessa, ja tiedustelupalveluissa ja NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla vastustettiin muutosta.

Itse asiassa KGB tehosti poliittista tiedustelua keväällä 1985. Huhtikuussa sillä oli onneakin, kun CIA:n palveluksessa 18 vuotta toiminut Aldrich Aines alkoi tarjota palveluksiaan KGB:lle Washingtonissa. Kahden kuukauden kuluttua hän paljasti 20 KGB:n läntistä agenttia, joiden joukossa oli GRU-kenraali Dmitri Poljakov, joka oli työskennellyt 20 vuotta CIA:lle, ja Oleg Gordievsky, josta oli tullut KGB:n Lontoon residentti. Suurin osa paljastuneista teloitettiin, mutta Gordievski pakeni Neuvostoliitosta M16:n avulla Suomen läpi Norjaan. Gorbatshov allekirjoitti maanpettureille teloitusmääräykset ja oli Mirohinin arkistojen perusteella vakuutettu siitä, että uuden liennytyksen alkaessa maalla oli CIA:n päämajassa korkean tason myyrä. Helsingissä ei myöskään täysin tajuttu, että pienet sosialistimaat jäivät vanhoillisen stalinistisen poliittisen luokan haltuun.

SDP:n johto oli NKP:n linjoilla, kun kansliapäällikkö Kalela korosti kontaktitapaamisessa suurlähettiläs Doernbergille, että ”hän ei näe mitään mainitsemisena arvoista muutosta Reaganin politiikassa ensimmäiseen kauteen verrattuna. Vaikka ajankohtainen vaara ei ole kasvanut, on retoriikka pysynyt muuttumattomana. Edellytykset asevarustelun pysäyttämiselle ovat heikentyneet”, totesi Kalela. Samalla Kalela vyörytti Israelin päälle syyn siitä, että suomalaiset UNIFIL:ssa palvellut rauhanturvajoukko oli joutunut Etelä-Libanonin armeijan (SLA) panttivangiksi 7.6.1985. Myös puoluesihteeri Erkki Liikanen piti tapaamisessaan Doernbergin kanssa 13.6. Israelin toimintaa provokatorisena, ”minkä johtaa väistämättä Israelin suhteiden kylmenemiseen”.

Brandtin Moskovan-vierailun alla SDP:n sihteeri Lasse Kangas ja professori Allan Rosas kävivät viralliset puoluekeskustelut Berliinissä SED:n politbyron jäsenen Axenin johtaman delegaation kanssa 9.-10.4.1985.
Kangas selosti Axenille Sorsan johtaman SI:n aseriisuntaa koskevan konsultatiivisen neuvoston Washingtonin (20.-23.3.) ja Moskovan (24.-25.3.) vierailujen tuloksia. Axen kiitti informaatiosta ja toivoi puoluesuhteiden tiivistämistä. Politbyrolle antamassaan laajassa raportissa Axen selosti SI:n työohjelman yksityiskohtia ja sitä, että Wienin konferenssiin tulee sosialistista maista edustajia.

DDR:n edustuston tiedustelulinjan diplomaatti Klaus Bredow arvioi laajassa raportissa SDP:tä elokuun alussa. Bredowin mukaan SDP:n kapitalistiseen järjestelmään nojaava sisä- ja talouspolitiikka oli jyrkässä ristiriidassa puolueen ”edistyksellisen ulkopolitiikan kanssa”. Sorsa oli Stasin tehoseurannassa. Sorsan manööveri sosiaalidemokraattisen ja kommunistipuolueiden yhteistyön vahvistamiseksi jatkui syksyn koittaessa. Mutta samaan aikaan SKP:ssä oli menossa toverisota, jossa ei keinoja säästelty.

Pääministeri Sorsan ”valtiovierailu” DDR:ään 9.-11.9.1985 oli syksyn suuria valtiollisia merkkitapahtumia. Sitä seurasi myös samankaltainen tehokas tiedustelun katse kuin edellisenä syksynä Honeckerin vierailua Suomeen. Berliinissä Honecker ja Sorsa tapasivat heti 9.11. Sydämellisessä kaksituntisessa mielipiteidenvaihdossa kerrattiin hyvien suhteiden historia, käsiteltiin laajasti kansainvälistä tilannetta ja saatiin arvioita sisäpoliittisista kehitysnäkymistä. Lokakuun 17. päivä 1985 Gorbatshov otti politbyroossa esille vetäytymisen Afganistanista. Sodan arkkitehdeistä pääjoukko oli siirtynyt jo ajasta ikuisuuteen.

Lähdeaineisto: Alpo Rusi Vasemmalta ohi ISBN 978-951-20-7484-6

Idänsuhteet teettävät työtä

Kevään ja kesän 1985 mittaan nimimerkki Juri Komissarov julkisti useaan otteeseen käsityksiään Suomen turvallisuuspolitiikasta. Hänen aktiivisuutensa oli sen verran poikkeuksellista, että se tuskin oli sattumanvaraista. Vaikutti siltä, että hän pyrki viestittämään jotakin suomalaisille. Asia, jota Komissarov painotti jokaisessa tekstissään, oli luottamus. Aivan erityisen tärkeä sen merkitys oli Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa: ”Tämä on eräs Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden historian tärkeimpiä opetuksia ja eräs hyvän naapuruuden menestyksellisen kehityksen tärkeimmistä edellytyksistä tulevaisuudessa.” Tämän luottamuksen Komissarov kytki Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuuteen ja johdonmukaisuuteen. Jälkimmäinen näytti hänen tulkintansa mukaan merkitsevän ennen muuta ulkopolitiikan ”tärkeimpien suuntaviivojen ja prioriteettien” säilyttämistä ennallaan.

Kuin vastauksena Komissaroville Max Jakobsson julkisti 18.8. Uudessa Suomessa näyttävästi neljä teesiä, jotka pitivät sisällään tulevaisuusohjelman Suomen ulkopolitiikalle. Kun Jakobson muissa teeseissään painotti sitä, että Suomen tuli kehittää suhteitaan Yhdysvaltoihin ja panostaa muutenkin länsisuhteisiin tehostamalla politiikkaansa EC:n piirissä, oli hän Neuvostoliiton-suhteiden osalta valmis tyytymään jo saavutettuun. Hän kuvaili suhteita vakiintuneiksi ja antoi rivien välistä ymmärtää, ettei niiden eteen tarvinnut enää uhrata energiaa. Näkemystään hän perusteli myös väitteellä, että Neuvostoliiton uuden johdon mielenkiinto kohdistui ensisijaisesti länteen, jolloin Suomen suhteellinen merkitys Moskovan silmissä tulisi vähenemään.

Jakobsonin keskustelun avaus sai myötäsukaista tukea eri puolilta. Muun muassa Helsingin Sanomat yhtyi pitkälle hänen esittämiinsä näkökohtiin ja teki vain joitakin täsmennyksiä. Jakobsonin näkemyksiä kritikoineet pyrkivät tasapainoilemaan toisaalta-toisaalta-linjalla. Esimerkiksi Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnisti Aimo Kairamo totesi, ettei hänellä ollut mitään läntistä suhteiden parantamista vastaan, mutta korosti samalla, ettei kuvaa lännessä tulisi kuitenkaan kirkastaa hankkiutumalla mahdollisimman huonoihin väleihin Neuvostoliiton kanssa.

Ulkoministeri Väyrynen torjui julkisesti ulkopolitiikan jakobsonilaiset uudelleenpainotukset ja vakuutti, että ”me toimimme tulevaisuudessakin sillä vakiintuneella tavalla, jonka mukaan tähän mennessä on eletty”. Tavallaan samoilla linjoilla hänen kanssaan oli YK-suurlähettiläs Korhonen, joka juuri Jakobsonin ulostulon edelle oli lehtihaastattelussa päässyt varoittamasta suomalaisia huolettomuudesta: kun asiat maassa ja maan rajoilla ovat hyvin, tahtovat perusasiat unohtua.

Keskisuomalaisessa nimimerkki Kunto Kalpa (Juhani Suomi) analysoi Jakobsonin visiota ja kiinnitti huomiota sen heikkoihin kohtiin. Luonnehtiessaan idänsuhteita niin vakiintuneiksi, ettei niiden hyväksi tarvitse enää ponnistella, vaan tavoitteet voidaan siirtää länteen Jakobson vetoaa siihen, että ”Suomen kansainvälinen asema on osa sitä Euroopan järjestystä, jota Neuvostoliitto pyrkii vakiinnuttamaan”. Tällöin hän unohtaa tyystin, että kuva Suomesta ja sen turvalllisuusjärjestelmän myönteisenä pysyvänä aineosana on suomalaista perua eikä välttämättä vastaa Moskovan näkemyksiä. Neuvostoliitoller Suomi on pikemminkin hyvä luontainen naapuri, jolla on YYA-sopimussuhde Neuvostoliiton kanssa, kuin osa Euroopan järjestystä, nimimerkki huomautti. Kalpa kiinnitti myös huomiota itäisessä naapurimaassa tapahtuneisiin muutoksiin, joiden hän katsoi edellyttävän jopa aiempaa suurempaa panostusta itäsuhteisiin ja nimenomaan tarvetta tarkistaa, että ”kellot käyvät samaa aikaa”. Naapurimaallamme on jo neljäs NKP:n keskuskomitean pääsihteeri tällä vuosikymmenellä. Puolueen keskuskomitean politbyroossa on sukupolvi vaihtunut. Suomea tuntevia jäseniä, tuntijoista puhumattakaan, on valitettavan vähän. Neuvostoliiton nuoremmalla sukupolvella ei ole edes historiallisia tapahtumayhteyksiä Suomeen. Johdon myötä on myös keskeisessä avustajakunnassa tapahtunut vaihdoksia ja lisää on kaikesta päätellen odotettavissa. Tässäkin piirissä tietämys Suomesta näyttää olevan kovin harvinaista.”
Jyrkimmin Jakobsonin teesejä vastaan kävivät SKP:n lehdet, enemmistön ja vähemmistön äänenkannattajat kerrankin rinta rinnan.

Lähdeaineisto: Juhani Suomi Epävarmuuden vuodet ISBN 978-951-1-200957-7

Muutosten aika

Maaliskuussa 1985, neljä tuntia sen jälkeen kun virallinen ilmoitus Konstantin Tsernenkon kuolemasta oli tullut, NKP:n keskuskomitean pääsihteeriksi valittiin kovalla kiireellä Mihail Gorbatshov ( Kuningas on kuollut! Eläköön kuningas!) Hän oli yhtä tuntematon nimi keskuskomitean ja puolueen jäsenille kuin laajoille kansankerroksille. Hän oli työskennellyt koko ikänsä komsomol- ja puoluetyössä – siis varsin vähän perinteinen puolueura – Stavropolin aluepiirissä. Vuonna 1978 hänet oli kutsuttu Moskovaan keskuskomiteaan, jossa oli vapautunut maatalousasioista vastaavan sihteerin virka. Voidaan sanoa, että hän oli tehnyt urallaan todella huiman harppauksen, jonka syyt ovat yhä osittain hämärän peitossa.

Puhutaan, että Gorbatshov oli käyttänyt vetoapunaan Mihail Suslovia, Juri Andropovia ja Aleksei Kosyginilta saamaansa tukea. Onkin totta, että Breznev oli epäröinyt nimittäessään Gorbatshovin mainittuun virkaan. Hän oli kysynyt Suslovilta suoraan: ”Ettemme nyt vain tekisi virhettä?”. Suslov oli pysynyt kannassaan. Myös Tsernenko suositteli sitkeästi Gorbatshovia. Breznev huitaisi kädellään ja sanoi: ”Hyvä on, tehkää niin kuin haluatte, hän on aika merkityksetön tyyppi.” Ensimmäisenä Gorbatshovin valintaa oli ehdottanut Andrei Gromyko Jegor Ligatshovin tukemana. On yleisessä tiedossa, että puoluejohdon työntekijät kaikkia muita paremmin tuntenut Andropov ei ollut lainkaan ihastunut Gorbatshovin ”saavutuksiin maataloudessa”, mutta todella suositti häntä NKP:n keskuskomitean sihteeriksi. Gorbatshov ei puolestaan antanut pääsihteeriksi tultuaan Andropoville mitään arvoa ja Kosyginille hän käänsi selkänsä jo Breznevin aikana. Gorbatshovin vakavin kilpailija oli Grigori Romanov, hyvin voimakas persoonallisuus.

Gorbatshov on ehdottomasti hahmo, joka on muuttanut perusteellisesti maailmanhistorian kulkua. Hänessä oli demokraattisen poliittisen kulttuurin piirteitä. Jo ensimmäisen kuukauden kuluessa uusi pääsihteeri esitti keskuskomitean täysistunnossa ohjelmanjulistuksensa: ”Nopeuttaminen, uudistaminen (perestroika), demokratisointi, avoimuus (glasnost).” Kansa otti nämä samat toiveikkaana vastaan. Kaikilla oli tunne, ettemme voineet enää elää samalla tavalla kuin ennen, ja ajattelimme: lopultakin. Uudistuksia odotti paitsi tavallinen kansan myös – erilaisista syistä – suurin osa johtavissa asemissa olevista. Kansa ei enää vaiennut, jännitys yhteiskunnassa voimistui, ja ennakoimme jyrähdystä. Meillä oli tunne, että olimme saaneet todellisen, vastuuntuntoisen valtiojohtajan, jolle ovat vieraita mahtailu ja henkilökohtainen kunnianhimo. Aktiivisella toiminnallaan kansainvälisellä näyttämöllä ja kotimaassaan Gorbatshov voitti ensimmäisen kierroksen.

Kohtalokas raja, jonka jälkeen perestroika alkoi muuttua heikentyneelle mutta yhä toimivalle taloudelle tuhoisaksi, oli vuosi 1987. Sinä vuonna aloitettiin voimaperäinen osuuskuntien muodostaminen myös yrityssektorilla. Osuuskuntien maksamien palkkojen rajoittamaton kasvu sai aikaan sen, että parhaat työntekijät siirtyivät niiden palvelukseen. Osuuskunnille myönnetty kontrolloimaton mahdollisuus muuttaa tilivarojaan käteiseksi ja myydä tuotteitaan ulkomaille antoi tilaisuuden pumpata miljardeja ruplia harmaan talouden piiriin. Käynnistyi hallitsematon vientibuumi, ja markkinat ryöstäytyivät valloilleen. Tuotanto alkoi romahtaa. Valtion virkamiesten korruptio ja rikollisten ainesten ( syyttäjälaitos ja miliisi saivat määräyksen , etteivät ne saaneet selvittää osuuskuntia perustavien tai kauppoja ja ravintoloita ostavien ihmisten rahojen alkuperää) toiminnan vilkastuminen alkoivat saavuttaa uhkaavat mittasuhteet. Yhteiskunta alkoi voimakkaasti jakautua. Yhteiskunnallinen tilanne alkoi olla kuin ruutitynnyrissä. Vaikutti siltä, että vanha tuhoutuu liian nopeasti, vaikka uudenkaan ääriviivoja ei ole vielä hahmotettu.

Gorbatshov teki ulko- ja sotilaspolitiikasta melkein heti oman monopolinsa. Muille NKP:n johdon jäsenille jäi parhaassa tapauksessa puheoikeus, mutta vähitellen kollektiivisen ulkopoliittisen päätöksenteon järjestelmä romutettiin puoluejohdossa kokonaan. Gorbatshov alkoi toimi yksin tai yhdessä ulkoministeri Shevardnadzen kanssa, joka oli uusi tulokas kansainvälisessä politiikassa.

Monissa tapauksissa, kun Neuvostoliitolla olisi ollut mahdollisuus taistella etujensa puolesta, Gorbatshov toimi ikään kuin olisi varta vasten kiiruhtanut luopumaan maan kaikista kansainvälisistä ha strategisista näkemyksistä Yhdysvaltain ja muiden Nato-maiden hyväksi. Esiintyessään vuonna 1988 YK:ssa hän antoi selvästi ymmärtää, että Neuvostoliitto aikoo lähteä Keski- ja Itä-Euroopasta. Yhdenkään Varsovan liittoon kuuluvan maan kanssa ei ollut vaihdettu mielipidettä asiasta, ja suurin osa politbyroon jäsenistä, mukaan lukien hallituksen päämies Nikolai Ryzkov, näki Gorbatshovin puheen vasta siinä vaiheessa, kun hän oli jo matkalla Atlantin yli New Yorkiin.

Syksyllä 1989 Gorbatshov ilmoitti antavansa täyden tukensa Saksan demokraattiselle tasavallalle ja olevansa valmis kehittämään suhteita sen kanssa vastaisuudessakin. Kuitenkin jo seuraavana vuoden alussa tavatessaan Kohlin ja Gensherin Moskovassa hän ilmoitti näiden hämmästykseksi, että kansleri voi ottaa Saksan yhdistymisasian omiin käsiinsä ja saksalaiset voivat päättää tulevaisuudestaan itse ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan. Kohl ei kauan epäröinyt eikä halunnut päästää tilaisuutta käsistään vaan tarttui hanakasti aloitteiseen. Puoli vuotta myöhemmin Gorbatshov suostui ehdotta siihen, että Saksan liittotasavalta käytännössä hotkaisi Saksan demokraattisen tasavallan itseensä ja yhdistyneen Saksan mukana Naton jäseneksi. Yksipuolisella päätöksellä Gorbatshov sitoutui vetämään kaikki neuvostojoukot DDR:stä syyskuuhun 1994 mennessä.

Lähdeaineisto: Vladimir Fjodorov NKP:N Suomen osastolla 1954-1989 ISBN 951-1-17085-X

Breznevistä Gorbatshoviin

Suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden osalta Koivisto törmäsi aikamoisiin vaikeuksiin. Kun Kekkonen oli neljännesvuosisadan kestäneen presidenttiytensä aikana tekemisissä vain kahden neuvostojohtajan – Hrutshevin ja Breznevin – kanssa, niin Koivisto joutui presidenttikautensa ensimmäisen kymmenen vuoden aikana solmimaan suhteet naapurivaltion viiteen johtajaan – Brezneviin, Andropoviin, Tsernenkoon, Gorbatshoviin ja viimein Jeltsiniin. Jokaisella heillä oli omat erikoisuutensa, mutta jokaisen kanssa piti päästä yhteisymmärrykseen. Mutta johtajien lisäksi muuttui myös itse naapurivaltio, sen poliittiset ja taloudelliset rakenteet, ideologia ja politiikka, suhde ja mielenkiinto Suomeen ja sekä itse suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet.

Vuosina 1977-84 tilanne Neuvostoliitossa ei kehittynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Jo 1970-luvun lopulla alkoivat neuvostotaloudessa tulla yhä selvemmin esiin kypsyvän kriisin oireet. Teollisuus toimi mahdollisuuksiensa rajalla. Kuluneet koneet olivat aikaa sitten ylittäneet kaikki käyttönormit. Riittävän korkea teknologinen taso säilyi vain sotateollisuuskompleksin yrityksissä. Monilla muilla aloilla ja osittain myös aseteollisuuden alalla Neuvostoliitto tuli yhä riippuvaisemmaksi länsimaisten koneiden ja laitteiden tuonnista. Siihen taas ei ollut riittävästi varoja, joita saatiin vain viemällä raaka- ja polttoaineita. Ulkomailta tuodut koneet ja laitteet vanhentuivat monissa tapauksissa ennen niiden vuositolkulla rakennettujen kohteiden valmistumista, joihin ne piti asentaa, ruostuen ja tärveltyen lopullisesti jo ennen käyttöönottoaan. Merkittävä osa valuuttatuloista käytettiin elintarvikkeiden, rehuviljan ja joukkokulutustarvikkeiden ostamiseen ulkomailta, koska kotimainen tuotanto ei tyydyttänyt alkuunkaan näiden tarvikkeiden kysyntää.

Työkuri teollisuuslaitoksissa höltyi yhtämittaa. Työn tuottavuus saattoi kasvaakin, mutta tämän kasvun vauhti oli äärimmäisen epätyydyttävä. Sosialistinen kilpailu ja muut vastaavanlaiset työaktiviteetin kannustamistavat olivat ammentaneet itsensä kuiviin eivätkä tuottaneet tarvittavia tuloksia. Aineelliset kannustimet olivat liian mitättömiä ollakseen tehokkaita. Sanalla sanoen tarvittiin perinpohjaisia talousuudistuksia, joiden välttämättömyydestä puhuttiin paljon mutta joiden hyväksi ei tehty juuri mitään.

Vuoden 1977 loppua kohden Breznev ei ollut enää läheskään sama mies, jollaisen tunsin hänet 1970-luvun alussa. Hänen tarmonsa oli ehtynyt, entinen liikkuvuus oli kadonnut eikä kasvoilla enää viihtynyt ystävällinen hymy. Ikä verotti armottomasti omansa, terveys huonontui ja työkyky laski katastrofaalisesti. Breznev oli tosiasiallisesti muuttumassa marionetiksi, jota liikuttelivat ja äänittivät kulissien takana seisseet Mihail Suslov, Viktor Grisin, D.A. Kunajev, Konstantin Tsernenko, Grigori Romanov, Geidar Alijev ja eräät muut.

Melko suuri osa Neuvostoliiton kansalaispiireistä ja muun muassa ”kadotetusta sukupolvesta” otti joka tapauksessa tyytyväisenä tiedon Andropovin nimityksestä aluksi NKP:n keskuskomitean sihteeriksi ja sittemmin myös puolueen pääsihteeriksi ja SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi. Tultuaan NKP:n keskuskomitean pääsihteeriksi ja SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi Andropov aloitti toimintansa kurin ja järjestyksen palauttamiseksi työpaikoille. Sitä tehtiin ennen muuta hallinnollisin keinoin. Ihmiset ryhdistäytyivät ja heidän silmiinsä ilmestyi toive jonkinlaisista muutoksista parempaan päin. On vaikea sanoa, miten Andropovin uudistusten olisi käynyt. Kohtalo mittasi hänelle liian lyhyen ajan. Andropov ei tuntenut sympatiaa SKP:n vähemmistöä kohtaan.

Heti kun olin saapunut Moskovaan yhdessä presidentti Koiviston kanssa joulukuussa 1982, otin yhteyttä Andropovin virkakoneistoon. Minulle sanottiin, että Andropovin ja Koiviston tapaamisesta on periaatteessa sovittu mutta että ajankohdasta ja paikasta minulle ilmoitetaan erikseen. Tällainen vastaus pani minut hieman varuilleni: syntyi pelko, että hanke voi päättyä samoin kuin vuoden 1977, jolloin jouduttiin julkaisemaan tiedonanto Kekkosen ja Bresznevin tapaamisesta, jota ei tosiasiallisesti ollutkaan.
Andropovin ja Koiviston välinen keskustelu kesti noin 30 minuuttia, mutta se oli poikkeuksellisen tiivis ja sisällökäs. Totesin erittäin tyytyväisenä, että kahden ystävällismielisen valtion uusien johtajien välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys, mikä antoi aiheen katsoa tulevaisuuden luottavaisin mielin.

Siinä ajassa, jonka kohtalo soi Andropovin olla puolueen ja valtion johdossa, hän ei kyennyt olennaisesti muuttamaan maassa vallitsevaa kriisitilannetta. Andropovin kuolemasta sain tietää ollessani SNTL:n ministerineuvoston puheenjohtajan Nikolai Tihonovin kanssa Wärtsilän telakalla. Tuo päivä oli 9. helmikuutta 1984. Hautajaisten järjestelykomission puheenjohtajaksi nimitettiin Konstantin Tsernenko, mikä määräsi ennalta hänen valintansa NKO:n keskuskomitean pääsihteeriksi ja SNTL:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaksi. Tsernenko oli Bresznevin varjo ja salkunkantaja, ”pysähtyneisyyden” ruumiillistuma ja sen kriisitilan symboli, johon maa oli ajautunut. Hänen kohoamisensa helmikuussa 1984 puolueen ja valtion korkeimpiin virkoihin herätti ihmetystä ja pettymystä.

Koiviston vierailu Neuvostoliittoon tapahtui vuoden 1984 huhtikuun lopulla eli kahden ja puolen kuukauden kuluttua neuvostojohtajan vaihtumisesta. Tsernenkon ja Koiviston Moskovassa käymät neuvottelut sujuivat ongelmattomasti. Niissä ei käsitelty mitään konkreettisia kysymyksiä. Analysoidessani monivuotista toimintaani Suomessa, päädyin siihen johtopäätökseen, että kokonaisuutena ottaen suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet olivat vuoden 1984 lopulla saaneet normaalin, sivistyneen luonteen.

Lähdeaineisto: Viktor Vladimirov Näin se oli… ISBN 951-1-12681-4

Uudenvuoden puhe 1985

Vähitellen keskustelu rötösherroista rauhoittui. Omalta osaltani keskustelun tilinpäätös oli uudenvuoden puheeni vuoden 1985 ensimmäisenä päivänä, Mauno Koivisto kirjoittaa. Otin kantaa käytyyn keskusteluun: ”Kuluvan vuoden aikana on käyty julkisuudessa varsin vilkasta rötösherrakeskustelu ja menossa olleita rikosjuttuja ja käynnissä olevia tutkimuksia on suurella mielenkiinnolla seurattu. Sen lisäksi, että olen julkisuudessa esittänyt useamman kerran huoleni monien oikeusjuttujen venymisestä ja ihmisten kohtuuttomasta ja ennenaikaisesta rikolliseksi leimautumisesta, olen pyrkinyt perehtymään oikeudenkäytön pulmiin ja saanut monenlaista pyytämääni selvitystä. Tärkeä kysymys on, ovatko tavat huonontuneet, onko yhteiskuntamoraali laskenut. Käsiini ei ollut mitään semmoista selvitystä, josta voisi todeta yhteiskuntamoraalin nousseen tai laskeneen. Oma käsitykseni tässä suhteessa on entinen: tavat ovat olleet paranemassa ja oikeuskäytäntö tiukkenemassa heijastaen tällöin ilmeisestikin yleisen mielipiteen kehitystä ankaramman järjestyksen suuntaan.

Tähän asti on voitu toisaalta sanoa, ettei ole ollut riittävästi julkilausuttuja normeja, ja toisaalta että tällaisten käyttäytymisnormien laatiminen on hyvin vaikeaa puuhaa. Kuluneen vuoden monissa oikeusjutuissa on tullut tuomioistuinten ratkaisuja, jotka antavat jo varsin hyvän pohjan vastaisen varalle sen arvioimiseen, minkälainen käyttäytyminen on tuomittavaa, minkälainen ei. Oikeuslaitoksen on ollut otettava kantaa nostettujen syytteiden johdosta, ja oikeuslaitos on kantoja ottanut. Esillä olleet oikeustapaukset ovat paljolti olleet yhteensattumien tulosta: yksi juttu poikii muita. Juttujen vanhentumisen pelossa on syytteitä nostettu myös varmuuden vuoksi. Näin lienee asianlaita useimmiten silloin, kun syyte tulee esille oikeudessa ja syyttäjällä ei ole vielä syyteaineisto valmiina. Kun näin ilmeisesti tulee olemaan myös jatkossa, tulee huomio varsin runsaasti kiintymään vähän vaille kymmenen vuotta vanhoihin tapahtumiin.

Kuluneen syksyn aikana on poliisiviranomaisten välisessä keskustelussa tuotu esille ajatus, etteivät kaikki kansalaiset olisikaan yhdenvertaisia lain edessä. Tästä asiasta olen erityisesti pyrkinyt saamaan selvyyttä. Siltä näyttää, että esitetyt väitteet ovat olleet selväsi liioiteltuja. Kokonaan toinen asia on se, että ihmiset ovat taloudellisista, koulutuksellisista ja muista seikoista johtuen yhteiskunnassa erilaisessa ja eriarvoisessa asemassa. Näin on siitä huolimatta, että huonompiosaisten asemaa oikeuden edessä on pyritty julkisen vallan toimenpitein tasoittamaan, esimerkiksi tekemällä maksuton oikeudenkäynti ja kunnallinen oikeusapu mahdolliseksi.
Sikäli kun yhdenvertaisuus lain edessä on riippuvainen kyvystä huolehtia omista oikeuksistaan, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta voi seurata myös epäyhdenvertaisuutta lain edessä.

Ilmeistä on, että sitä mukaan kun yhteiskunta kehittyy, ja erityisesti sitä mukaan kun uusia säädöksiä säädetään, lisääntyy myös säädösten rikkominen. Monien säädösten viidakossa ihmiset eivät enää pysty tai jaksa selvittää, mitä säädökset kulloinkin edellyttävät ja toimivat vaistonvaraisesti tai onneen luottaen.

Armahdusten armoton julkisuus

Eniten julkisuutta osakseen saaneita armahdettuja olivat ns. ylikorkotallettajat. Toisen hallitukseni aikana kävi selville, että erityisesti osuuskauppojen säästökassat olivat maksaneet talletuksille niin korkeita korkoja, että ne lain mukaan oli katsottava verotettavaksi tuloksi ja olisi siten tullut ilmoittaa verottajalle. Tapa oli niin laajalle levinnyt, että piti säätää erityinen armahduslaki, jonka mukaan vähäisemmistä ylikorkotalletuksista voitiin syyte jättää nostamatta. Jos lakia ei olisi säädetty, syytteitä olisi tullut kymmenin tuhansin. Nyt syytteet nostettiin vain kaikkein karkeimmissa tapauksissa. Tämä ns. ylikorkotallettajien armahduslaki tuli voimaan kesäkuussa 1981.

Kiivainta julkista keskustelua aiheuttaneita yksittäisiä armahduspäätöksiä olivat kauppaneuvos Erkki Salonojan armahtaminen huhtikuussa 1985 ja entisen kokoomuksen kansanedustajan Eero Lattulan armahdus syyskuussa 1987. Salonoja oli ehtinyt suorittaa lähes 7 kuukautta puolentoista vuoden rangaistuksestaan, kun hänet armahduksen myötä päästettiin ehdonalaiseen vapauteen. Salonoja oli maksanut yhteiskunnalle kaikki maksuunpannut jälkiverot ja maksut, kaiken kaikkiaan yli 22 miljoonaa markkaa. Salon armahduksessa näytteli suurta osaa kahden lääkärin todistus, jonka mukaan Salonojan sairauden vuoksi rangaistuksen täytäntöönpano saattaa hänen henkensä vakavaan vaaraan. Korkein oikeus oli äänin 3-2 suosittanut armahtamista.

Päästyään vapauteen Salonoja ilmoitti armahduspäätöksensä todistavan, että hänet oli alun alkaen tuomittu väärin. Hän ilmoitti aikovansa ryhtyä ajamaan kannetta valtiota vastaan. Kun hän vielä sanoi, ettei hänen terveydessään ole mitään vikaa, ilmoitin oikeusministeriölle, että vastaisuudessa yksityislääkärien lausunnot eivät riitä, vaan pitää olla myös virkalääkärin lausunto. Ei kovin kauan tämän tapahtuman jälkeen Salonoja kuoli.

Lattulalle oli Oulun raastuvassa langetettu 1 vuoden ja 8 kuukauden ehdoton vankeusrangaistus törkeästä veropetoksesta. Rovaniemen hovioikeuden tuomio oli alentunut 1 vuoteen 2 kuukauteen. Lattula itse kiisti syyllisyytensä. Koko prosessi oli kestänyt viitisen vuotta, jonka kestäessä Lattulan vaimo oli sairastunut ja tullut pysyvästi työkyvyttömäksi. Myös hänen oma terveytensä oli heikentynyt niin, että lääkärilausunnon mukaan hän oli kykenemätön hoitamaan asioitaan. Lattula armahdettiin ja hänen rangaistuksensa määrättiin ehdolliseksi 11. syyskuuta 1987.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5

Vuosi 1985 – Inarin ohjus ja SKP:n kohtalo täyttyy

Joulukuun lopussa Norjan ja Suomen ilmavoimat havaitsivat kohteen, joka lensi Barentsinmereltä Norjan yli Suomeen. Suomen ilmavoimat toimivat ohjesäännön mukaan. Torjuntahävittäjät lähtivät Rovaniemeltä kohti Inaria tunnistamaan tutkassa näkyvää kohdetta. Monet muut asiat epäonnistuivat. Näyttää siltä, että ulkopolitiikan ylin johto sai tiedon välikohtauksesta vasta lehdistä. Sitä ennen sotilasviranomaiset olivat jo joutuneet toimittajien ristituleen ja antaneet hämmentyneen sekavia lausuntoja. Inarin ohjus uhkasi tulla uuden suomettumiskeskustelun kantoraketiksi. Ohjus löytyi helmikuun alussa Inarin järven pohjasta. Lännen lehdistö teki yllättävän havainnon: asia oli juuri niin kuin Neuvostoliitto sanoi sen olevan.

SKP:n hajoaminen kääntyi ratkaisevaan vaiheeseen kevään 1984 edustajankokouksessa, jossa Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi. Hän otti tiukan muodollisen linjan, puolue toimii sääntöjen mukaan. Ne, jotka eivät toimi, eivät voi olla puolueessa. Aallon normalisointipolitiikka eteni toteutusvaiheeseen lokakuussa 1985. Silloin vähemmistöläiset piirijärjestöt erotettiin. Seuraavana vuonna taistolaiset perustivat Demokraattinen vaihtoehto (DEVA)-nimisen vaalipuolueen vuoden 1987 eduskuntavaaleja varten ja järjestäytyivät myöhemmin omaksi eduskuntaryhmäksi. Repeämä näkyi nyt pysyvästi myös eduskunnan puoluekartassa. SKDL:n ryhmällä oli 17 paikkaa, DEVA:lla 10 paikkaa.

Tammikuu
1. tammikuuta – Internetin DNS-nimipalvelu otettiin käyttöön.
4. tammikuuta – Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Vladimir Sobolev esitti ulkoministeri Paavo Väyryselle Nl:n hallituksen pahoittelun joulukuun lopulla sattuneesta ohjusvälikohtauksesta. Neuvostoliitto esitti asiasta pahoittelun myös Norjan hallitukselle, koska ohjus oli kulkenut Norjan ilmatilan kautta.
5. tammikuuta − Israelin ilmoitettiin kuljettaneen Yhdysvaltain ja Sudanin avustuksella noin 10 000 Etiopian mustaihoista juutalaista ilmasiltaa pitkin Israeliin (operaatio Mooses).
6. tammikuuta – Sallan Naruskassa mitattiin Suomen siihen asti alhaisin lämpötila 1900-luvulla, 50,4 pakkasastetta.
6. tammikuuta – Lapin alueen puhelimien suuntanumerot muuttuivat
8. tammikuuta – Neuvostoliitto ja USA sopivat aseidenriisuntaneuvottelujen jatkamisesta.
15. tammikuuta – Hankkija osti turkulaisen Puolimatka-konsernin. Tätä Suomen kaikkien aikojen suurinta, yli 700 miljoonan markan arvoista yrityskauppaa edelsivät noin vuoden kestäneet erittäin salaiset neuvottelut.
18. tammikuuta – Kirjailija Erno Paasilinna sai ensimmäistä kertaa jaetun Finlandia-palkinnon esseekokoelmastaan Yksinäisyys ja uhma.
21. tammikuuta – Antti Tuuri voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Pohjanmaa.
21. tammikuuta – Presidentti Mauno Koivisto ja hänen tyttärensä Assi Koivisto matkustivat yksityisluonteiselle vierailulle Japaniin, Australiaan ja Yhdysvaltoihin. Vieraillessaan Japanissa he tapasivat keisari Hirohiton.
22. tammikuuta – Amer-yhtymä osti Marimekon osake-enemmistön 83 miljoonalla markalla.

Helmikuu
1. helmikuuta – Kansallis-Osake-Pankki perusti ensimmäisenä suomalaisena pankkina sivukonttorin New Yorkiin.
4. helmikuuta – Inarinjärveen pudonneen neuvostoliittolaisen ohjuksen osien etsinnät lopetettiin. Löytyneet osat palautettiin Neuvostoliittoon, joka korvasi 560 000 markan etsintäkulut.
5. helmikuuta − Kokoomuksen kansanedustaja Pekka Löyttyniemi siirtyi Espoon kaupunginjohtajaksi ja erosi eduskunnasta. Uudeksi kansanedustajaksi tuli tiedotuspäällikkö Päivi Varpasuo.
5. helmikuuta − Suomenruotsalainen kirjallisuusseura Svenska Litteratursällskapet vietti 100-vuotisjuhliaan Helsingissä. Juhlan kunniaksi seura myönsi 30 000 markan palkinnon Johannes Salmiselle esseekokoelmasta Gränsland (Rajamaa).
6. helmikuuta – Steve Wozniak lähti Apple Computerilta.
7. helmikuuta – Puolalaisen papin Jerzy Popiełuszkon murhaan syyllisiksi todetut Puolan salaisen poliisin upseerit tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Syyttäjä oli vaatinut yhdelle syytetyistä kuolemantuomiota.
8. helmikuuta – Eteläkorealainen oppositiojohtaja Kim Dae Jung palasi maanpaosta kotimaahansa, mutta joutui heti kotiarestiin poliisien pahoinpitelemänä.
9. helmikuuta – Suomessa alkoivat ns. sokeripalarokotukset poliota vastaan.
9. helmikuuta – Etiopian johtaja Mengistu Haile Mariam esitti talousohjelman maata vaivaavan nälänhädän lievittämiseksi. Useat kuivuuden uhreja avustaneet valtiot olivat arvostelleet Mengistua siitä, ettei hänen hallintonsa ollut itse tehnyt riittävästi nälänhädän helpottamiseksi.
11. helmikuuta − Keskusrikospoliisin ilmoitettiin takavarikoineen kymmeniä neuvostoliittolaisen taidemaalarin Ilja Glazunovin nimellä signeerattuja maalauksia. Poliisi epäili taideväärennöstä tai salakuljetusta.
12. helmikuuta – Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Noppa-oikeudenkäynnissä Keskustapuolueen menettämään valtiolle 400 000 markkaa. Puolueen entinen puheenjohtaja Johannes Virolainen vapautettiin kaikista häneen kohdistetuista syytteistä.
22. helmikuuta – Arkkitehti Matti K. Mäkinen valittiin rakennushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Hänen edeltäjänsä Kalevi Sassi oli erotettu virasta Noppa-jutun vuoksi.
22. helmikuuta − Pasilan vanha, Rauhanasemaksi nimetty asemarakennus vaurioitui tulipalossa Itä-Pasilassa.
24. helmikuuta – Neuvostoliiton puoluejohtaja Konstantin Tšernenko näyttäytyi julkisuudessa ensimmäisen kerran lähes kahteen kuukauteen käydessään äänestämässä. Tämä jäikin hänen viimeiseksi julkiseksi esiintymisekseen, sillä hän kuoli 10. maaliskuuta.
25. helmikuuta − Oslossa alkoi oikeudenkäynti Norjan ulkoministeriön entistä lehdistöpäällikköä, vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi syytettyä Arne Treholtia vastaan.
26. helmikuuta − Lehtikustantaja A-lehdet päätti lopettaa vakavasti tappiollisen Jaana-naistenlehden julkaisemisen.
27. helmikuuta – Oulun raastuvanoikeus tuomitsi Kokoomuksen entisen kansanedustajan Eero Lattulan jatketusta törkeästä veropetoksesta yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden vankeuteen. Päätöksen mukaan verottajalta oli pimitetty 800 000 markan tulot.
28. helmikuuta – Tampereen Työväen Teatterin uusi teatteritalo vihittiin käyttöön.
28. helmikuuta – Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden vietto alkoi.
28. helmikuuta − Lehtikustantaja A-lehdet osti Makasiini-sisustuslehden julkaisuoikeudet Yhtyneiltä Kuvalehdiltä, joka puolestaan sai lopetettavan Jaana-lehden tilaajarekisterin.

Maaliskuu
3. maaliskuuta – Britannian kaivosmiehet päättivät lopettaa yli vuoden kestäneen lakkonsa ilman uutta työehtosopimusta. Kaivoslakko oli ollut Britannian historian pisin työtaistelu.
3. maaliskuuta – Santiagon maanjäristys Chilessä, jossa kuoli 177 ihmistä.
4. maaliskuuta – Hämeen lääninoikeus kumosi Tampereen kaupunginvaltuuston päätöksen, jonka nojalla kaupunginjohtaja Pekka Paavola oli pidätetty virastaan marraskuussa 1984.
8. maaliskuuta – Voimakas autopommi surmasi ainakin 80 ihmistä ja haavoitti yli 170:ää Libanonin pääkaupungissa Beirutissa.
10. maaliskuuta – Neuvostoliiton presidentti Konstatin Tsernenko kuolee.
11. maaliskuuta – Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton johtaja.
12. maaliskuuta – Elannon pääkonttorin edustalla Helsingin Sörnäisissä paljastettiin Väinö Tannerin muistomerkki. Tannerin portti -nimisen teoksen veisti Kari Juva.
13. maaliskuuta – Helsingin raastuvanoikeus vapautti entisen metrojohtajan Unto Valtasen kaikista syytteistä ns. metron hallintojutussa. Oikeuden mielestä Valtanen oli työsuhteessa kaupunkiin eikä virkamies. Sen sijaan 17 muuta syytettyinä ollutta henkilöä tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Syyttäjä valitti Valtasen vapauttamisesta hovioikeuteen.
17. maaliskuuta – Sarjamurhaaja Richard Ramirez teki ensimmäiset kaksi murhaansa Los Angelesissa (hänet pidätettiin 31. elokuuta).
20. maaliskuuta – Ainakin 17 ihmistä kuoli, kun Etelä-Afrikan poliisi avasi tulen mielenosoittajajoukkoon vuoden 1960 Sharpevillen verilöylyn 25-vuotispäivänä.
22. maaliskuuta – vähemmistöläiset jäävät pois SKP:n ylimääräisestä edustajakokouksesta.
31. maaliskuuta – Lasse Pöysti jätti paikkansa Tukholman Dramaten-teatterin johtajana. Teatterin näyttelijät olivat olleet tyytymättömiä Pöystin johtamistapaan.

Huhtikuu
2. huhtikuuta – Saab-Valmet ilmoitti lopettavansa Talbot-henkilöautojen valmistuksen Uudessakaupungissa ja keskittyvänsä Saab-autojen valmistukseen.
2. huhtikuuta – Helsingissä Kampin metroasemalla paljastettiin Ipi Kärjen maalaama, 3 x 7 metrin kokoinen teos Maa, ilma, tuli ja vesi.
6. huhtikuuta – Armeija kaappasi vallan Sudanissa. Presidentti Gaafar Nimeiry oli kaappaushetkellä vierailulla Yhdysvalloissa.
8. huhtikuuta – Neuvostoliitto keskeyttää keskimatkan ohjusten rakennusohjelman.
13. huhtikuuta – Ramiz Alia valittiin Albanian uudeksi puoluejohtajaksi edesmenneen Enver Hoxhan tilalle.
13. huhtikuuta – Suomen Lukiolaisten Liitto perustettiin. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Päivikki Jäppinen Mikkelistä.
18. huhtikuuta – Etelä-Afrikan presidentti P.W. Botha ilmoitti Etelä-Afrikan perustavan Namibiaan uuden väliaikaishallituksen ja antavan Namibialle "rajoitetun itsehallinnon".
20. huhtikuuta – Virolaiset Raivo Roosna ja Aleks Lepajõe pidätettiin epäiltyinä kahdesta Helsingissä tehdystä ryöstöstä. Tillanderin kultasepänliike oli ryöstetty 17. huhtikuuta ja Helsingin Osakepankin Käpylän konttori seuraavana päivänä. Ryöstösaaliiksi oli kertynyt koruja ja kultakelloja yli miljoonan markan arvosta sekä vajaat 100 000 markkaa rahaa. Poliisi otti kiinni eräitä muitakin henkilöitä, joita epäiltiin avunannosta ryöstöihin.
22. huhtikuuta – Presidentti Mauno Koivisto ja rouva Tellervo Koivisto matkustivat valtiovierailulle Bulgariaan.
22. huhtikuuta – Suomessa vietettiin partiotoiminnan 75-vuotisjuhlaa. Suomessa oli noin 850 partiolippukuntaa, joissa oli noin 73 000 jäsentä.[1]
26. huhtikuuta – Varsovan liiton seitsemän jäsenmaan johtajat allekirjoittivat Varsovassa sopimuksen sotilasliiton toimikauden pidentämisestä 20 vuodella. Samalla sovittiin, että sopimus jatkuisi vuoden 2005 jälkeen vielä kymmenen vuotta, ellei jokin jäsenmaa sanoutuisi siitä irti vähintään vuotta aiemmin.
27. huhtikuuta – Suomen ensimmäinen kaupallinen paikallisradio Radio Lakeus aloitti varsinaisen lähetystoimintansa Nivalassa.
30. huhtikuuta − Helsingin ensimmäinen paikallisradio Radio City aloitti lähetyksensä.

Toukokuu
3. toukokuuta – Kokoomuksen työministeri Urpo Leppäselle esittämä epäluottamuslause kaatui eduskunnassa.
4. toukokuuta – Euroviisut järjestettiin Göteborgissa.
5. toukokuuta − Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan teki Länsi-Saksaan suuntautuneen virallisen vierailun yhteydessä kunniakäynnin sotilashautausmaalle Bitburgissa. Käynti herätti kovaa arvostelua Yhdysvalloissa ja Israelissa, koska hautausmaalle oli haudattu saksalaisia SS-miehiä. Reagan kävi myös Bergen-Belsenin keskitysleirissä.
8. toukokuuta – New Coke tuli myyntiin Coca-Colan 99. vuosipäivänä.
8. toukokuuta – Toisen maailmansodan päättymisestä tuli kuluneeksi 40 vuotta.
8. toukokuuta – Kirkolliskokous torjuu naispappeuden äänin 71-32.
17. toukokuuta – Uudenkaupungin autotehtaalla julkistettiin suomalaisen sähköauton prototyyppi, jonka rakentamiseen olivat osallistuneet Neste, Imatran Voima, Kymi-Strömberg ja Saab-Valmet. Koeauto oli Talbot Horizon.
17. toukokuuta − Tampereen yliopisto vietti 60-vuotisjuhliaan. Presidentti Mauno Koivisto vihittiin juhlassa yhteiskuntatieteiden ja ministeri Esko Rekola hallintotieteiden kunniatohtoriksi.
23. toukokuuta – Thomas Patrick Cavanagh tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen yrityksestä myydä häiveteknologiaa Neuvostoliittoon.
25. toukokuuta – Trooppinen sykloni surmasi 10 000 ihmistä Bangladeshissa.
26. toukokuuta – Kansanedustaja Esko Helle valittiin SKDL:n uudeksi puheenjohtajaksi Keski-Suomen läänin maaherraksi siirtyvän Kalevi Kivistön tilalle.
29. toukokuuta – Belgiassa kuoli 39 ihmistä Brysselin Heysel-stadionilla käydyssä jalkapallon Euroopan cupin loppuottelussa, kun Liverpoolin kannattajat hyökkäsivät Juventuksen fanien kimppuun. Valtaosa kuolleista oli Juventuksen kannattajia.
31. toukokuuta – 41 tornadoa osui Ohioon, Pennsylvaniaan, New Yorkiin ja Ontarioon, 76 ihmistä kuoli.

Kesäkuu
2. kesäkuuta – Kalastaja Pentti Linkola synnytti kohun Vihreän Liiton kokouksessa Turussa esittelemällä avoimeen väkivaltaan yllyttävän eloonjäämisoppinsa.
6. kesäkuuta – Rock-yhtye "Guns N' Roses" perustettiin.
6. kesäkuuta – Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA määräsi englantilaiset jalkapallojoukkueet toistaiseksi pelikieltoon kaikkialla maailmassa englantilaisen jalkapalloyleisön väkivaltaisuuden vuoksi. Kielto kumottiin Euroopan ulkopuolisten pelikenttien osalta 11. heinäkuuta.
7. kesäkuuta – 25 suomalaista Libanonissa toiminutta rauhanturvaajaa joutui Israelin tukeman Etelä-Libanonin armeijan (SLA) panttivangeiksi. Heidät vapautettiin 15. kesäkuuta.
9. kesäkuuta – Thomas Sutherland otettiin panttivangiksi Libanonissa (hänet vapautettiin 1991).
10. kesäkuuta – Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola erosi virastaan.
11. kesäkuuta – Julmuuksistaan tunnetun Auschwitzin keskitysleirin lääkärin Josef Mengelen etsinnät päättyivät, kun Mengelen poika vahvisti Brasiliassa haudasta kaivetun ruumiin jäännösten kuuluvan hänen isälleen.
11. kesäkuuta – Gorbatshov vaatii Neuvostoliiton talouden perusteellista uudistamista.
14. kesäkuuta – Hizbollah kaappasi lennon TWA-847.
18. kesäkuuta – Eduskunta hyväksyy uuden siviilipalvelulain.
20. kesäkuuta – Eduskunnan oikeusasiamies Jorma S. Aalto antoi komisario Sulo Aittoniemelle vakavan huomautuksen Noppa-jutun tutkimuksissa tehdyistä virheistä.
20. kesäkuuta – Norjan ulkoministeriön entinen lehdistöpäällikkö Arne Treholt tuomittiin vakoilusta 20 vuodeksi vankeuteen sekä menettämään Norjan valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 1,1 miljoonaa kruunua. Treholt oli itse epäillyt oikeudenkäyntiä puolueelliseksi.
23. kesäkuuta – Air Indian lennolla 182 Boeing 747 räjähti 9 500 m:n korkeudessa Atlantin valtameren yllä ja 329 ihmistä kuoli.

Heinäkuu
1. heinäkuuta – Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Raivo Roosnan seitsemän vuoden ja 11 kuukauden vankeuteen sekä lähes 800 000 markan korvauksiin kahdesta ryöstöstä. Aleks Lepajõe määrättiin mielentilatutkimukseen.
2. heinäkuuta − Neuvostoliiton ulkoministerinä yhtäjaksoisesti vuodesta 1957 toiminut Andrei Gromyko nimitettiin Neuvostoliiton presidentiksi. Uudeksi ulkoministeriksi tuli kommunistisen puolueen politbyroon jäsen Eduard Ševardnadze. Ševardnadzen roolin arveltiin maailmalla jäävän melko vähäiseksi Gromykon ja puoluejohtaja Mihail Gorbatšovin rinnalla.
6. heinäkuuta – Zimbabwen presidentti Robert Mugabe sai murskavoiton presidentinvaaleissa. Voittonsa jälkeen Mugabe ilmoitti pyrkivänsä mahdollisimman pian kieltämään valkoihoisten toiminnan maan parlamentissa.
8. heinäkuuta – Adolf Hitlerin päiväkirjaväärennöksiä koskeneen oikeusjutun käsittely päättyi Länsi-Saksassa. Väärennökseen syyllistynyt antiikkikauppias ja Stern-aikakauslehden toimittaja tuomittiin kumpikin yli neljäksi vuodeksi vankeuteen. Väärennettyjä päiväkirjoja oli julkaistu Stern-lehdessä vuonna 1983.
10. heinäkuuta – Ranskan tiedustelupalvelun agentit räjäyttivät Greenpeacen aluksen Rainbow Warriorin Aucklandissa Uudessa-Seelannissa. Alus oli ollut matkalla Tyynelle valtamerelle Mururoan atollin alueelle, jolla Ranska suoritti ydinkokeita.
10. heinäkuuta – Coca-Cola toi asiakkaiden protestin jälkeen vanhan reseptin mukaisen Coca-Colan taas myyntiin nimellä "Coca-Cola Classic".
10. heinäkuuta − Maastopalo tuhosi lähes sata hehtaaria tunturikoivikkoa ja aluskasvillisuutta Kevon luonnonpuistossa Utsjoella.
12. heinäkuuta – Tangomarkkinat järjestettiin ensimmäisen kerran. Tangokuninkaaksi valittiin Kauko Simonen Rovaniemeltä.
13. heinäkuuta – Paasikiven päiväkirjojen salassapitoaika päättyy.
19. heinäkuuta – USA:n varapresidentti George H. W. Bush ilmoitti opettaja Christa McAuliffen olevan ensimmäinen avaruussukkula Challengerin lennolle pääsevä opettaja.
20. heinäkuuta – Espanjalainen kaljuuna Nuestra Señora de Atocha (upposi 1622) löydetiin Key Westin rannikolta Floridasta. Hylystä nostettiin 400 miljoonan dollarin arvosta kultaa ja hopeaa.
21. heinäkuuta – Pietarsaaren maaseurakunnan kivikirkko vaurioitui pahoin tulipalossa.
26. heinäkuuta − Valtiontalouden tarkastusvirasto katsoi työministeriön rikkoneen perustuslakia ottamalla itselleen eduskunnalle kuuluvaa budjettivaltaa. Työministeriö oli ylittänyt sille vuoden 1984 budjetissa varatun kiinteän määrärahan kuudella miljoonalla markalla ns. Rinteen työllistämismallin kokeilussa.
27. heinäkuuta – Ugandassa tehtiin sotilasvallankaappaus. Syrjäytetty presidentti Milton Obote pakeni Keniaan. Obote oli syrjäytetty vallankaappauksella jo vuonna 1971, jolloin Idi Amin nousi valtaan.
30. heinäkuuta – Helsingin Finlandia-talossa alkoi kolmipäiväinen ETYKin 10-vuotisjuhlakokous, johon osallistuivat kaikkien vuoden 1975 kokouksessa mukana olleiden maiden ulkoministerit. Juhlassa aiheutti jännitettä Yhdysvaltain ulkoministerin George Shultzin puhe, jossa hän arvosteli yksittäisiä tapauksia luetellen Neuvostoliittoa ihmisoikeuksien loukkaamisesta.
31. heinäkuuta − RKP:n kansanedustaja ja entinen ministeri Pär Stenbäck jätti eduskunnan siirtyessään Suomen Punaisen Ristin pääsihteeriksi. Hänen tilalleen kansanedustajaksi tuli dosentti Pähr-Einar Hellström.

Elokuu
2. elokuuta – 130 ihmistä kuoli Dallasin lentokentällä Texasissa Yhdysvalloissa, kun laskeutumassa ollut matkustajakone paiskautui tuulenpuuskan voimasta kiitotiehen. Koneessa oli kaikkiaan 161 henkilöä ja onnettomuushetkellä vallitsi raju ukkosmyrsky.
6. elokuuta – Hiroshimassa kymmenet tuhannet viettivät kaupungin tuhon 40. muistopäivää.
6. elokuuta – Eteläisen Tyynenmeren alue julistettiin ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Sopimuksen allekirjoittivat Australia ja Uusi-Seelanti sekä 11 alueen pikkuvaltiota.
10. elokuuta – Rajuilma "Lauri" riehui Kaakkois-Suomessa. Seuraavana päivänä riehui Oulun läänissä rajuilma "Sanna".
12. elokuuta – Tokiosta Osakaan matkalla ollut Japan Air Lines -yhtiön matkustajakone eksyi reitiltään ja putosi metsään. Koneessa olleista 509 henkilöstä vain neljä selviytyi hengissä. Onnettomuus johti lentoyhtiön pääjohtajan eroon.
15. elokuuta – Kaupallinen paikallisradio Radio 957 aloitti lähetyksensä Tampereella.
22. elokuuta – 54 matkustajaa kuoli Ison-Britannian Manchesterin lentokentällä, kun lähtökiidossa olleen matkustajakoneen toinen moottori räjähti. Kone katkesi hätäjarrutuksessa, jolloin takaosaan jääneet matkustajat saivat surmansa. Etuosassa olleet 83 ihmistä pelastuivat. Tämä oli jo kolmas vakava lento-onnettomuus yhden kuukauden aikana.
22. Hallitus laajentaa Etelä-Afrikkaan suuntautuvia pakoitteita.
27. elokuuta − Armeija kaappasi vallan Nigeriassa kenraali Ibrahim Babangidan johdolla.
27. elokuuta − Uusi-Seelanti syytti Ranskaa osallisuudesta Rainbow Warrior -aluksen upottamiseen.
28. elokuuta – Pankinjohtaja Jarmo Rantanen valittiin Tampereen uudeksi kaupunginjohtajaksi.
30. elokuuta − Eduskunnan oikeusasiamies Jorma S. Aalto antoi komisario Sulo Aittoniemelle uuden huomautuksen Noppa-jutun esitutkinnasta.

Syyskuu
1. syyskuuta – Yhdysvaltalais-ranskalainen retkikunta löysi RMS Titanicin hylyn noin 600 kilometrin päästä Newfoundlandin rannikolta.
1. syyskuuta − SDP:n kansanedustaja ja entinen ministeri, eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Pirkko Työläjärvi siirtyi Turun ja Porin läänin maaherraksi. Hänen tilalleen ensimmäiseksi varapuhemieheksi valittiin Matti Louekoski ja uudeksi kansanedustajaksi tuli aiemminkin eduskunnassa ollut merkonomi Pirkko Valtonen.
2. syyskuuta – Kambodžan punakhmerit ilmoittivat johtajansa Pol Potin siirtyneen eläkkeelle ja entisen puolustusministerin Son Senin tulleen hänen seuraajakseen.
5. syyskuuta − Lievestuoreen sellutehdas Laukaassa lopetti toimintansa tehtaan omistaneen Keski-Suomen Selluloosa Oy:n ajauduttua konkurssiin. Tehdasta oli pidetty sekä tuotanto- että ympäristöteknisesti pahoin vanhentuneena. Noin 200 henkilöä jäi työttömiksi. Vuonna 1927 perustetun tehtaan toiminta oli ollut keskeytyksissä jo aiemmin vuosina 1967−1971. Tehdas siirtyi Rauma-Repolan ja Metsä-Botnian omistukseen.
15. syyskuuta – Ruotsin eduskuntavaali. Liberaalit voittavat.
18. syyskuuta − Suomen YK-suurlähettiläs Keijo Korhonen valittiin puheenjohtajaksi YK:n erityispoliittiseen komiteaan, jonka käsiteltäviksi määrättiin YK:n rauhanturvatoiminta ja avaruuden rauhanomainen käyttö.
19. syyskuuta – Meksikon maanjäristys.
20. syyskuuta – Ranskan puolustusministeri Charles Hernu otti poliittisen vastuun ympäristöjärjestö Greenpeacen Rainbow Warrior -aluksen upottamisesta ja pyysi eroa tehtävistään. Presidentti François Mitterrand oli vaatinut jupakan pikaista selvittämistä pitäen tapausta vahingollisena Ranskan kansainväliselle maineelle.
23. syyskuuta – Karhu valittiin Suomen kansalliseläimeksi. Äänestyksen järjestivät Helsingin Sanomat ja Suomen Luonnonsuojeluliitto.
24. syyskuuta – Korkein oikeus hylkäsi kaikki syytteet ns. metron hallintojutussa.
25. syyskuuta − Kolme palestiinalaista hyökkäsi purjeveneeseen Larnakan satamassa Kyproksella ja surmasi kolme israelilaista.

Lokakuu
1. lokakuuta − Ryhmä israelilaisia lentokoneita hyökkäsi Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) päämajaan Tunisian pääkaupungissa Tunisissa. Hyökkäyksessä sai Tunisian viranomaisten mukaan surmansa 50 palestiinalaista ja 22 tunisialaista ja sitä pidettiin kostona Kyproksella syyskuun lopussa tehdystä iskusta.
2. lokakuuta – Neuvostoliiton puoluejohtaja Mihail Gorbatšov aloitti nelipäiväisen virallisen vierailun Ranskassa. Kyseessä oli ensimmäinen Gorbatšovin puoluejohtajana länteen tekemä vierailu.
7. lokakuuta – Palestiinalaiset terroristit kaappasivat matkustaja-alus Achille Lauron.
10. lokakuuta – Yhdysvaltain laivaston F-14-hävittäjät pakottivat Achille Lauron kaappajia kuljettaneen egyptiläisen matkustajakoneen laskeutumaan NATO:n tukikohtaan Sisilian Sigonellaan.
13. lokakuuta – Puolassa järjestettiin ensimmäiset parlamenttivaalit vuoden 1980 jälkeen. Solidaarisuus-ammattiliitto oli kehottanut äänestäjiä boikotoimaan vaaleja. Viranomaiset ilmoittivat vaalien jälkeen äänestysprosentin olleen 79, Solidaarisuuden johtaja Lech Wałęsa puolestaan sanoi sen olleen 66. Wałęsa asetettiin syytteeseen vaalivirkailijoiden halventamisesta. 13. lokakuuta – SKP erottaa vähemmistöläiset piirijärjestöt puolueesta.
16. lokakuuta – Maarianhaminasta Naantaliin matkalla ollut rahtialus M/S Hanna-Marjut upposi kovassa merenkäynnissä Kihdin selällä Kökarin ja Sottungan välillä. Neljä ihmistä hukkui.
18. lokakuuta – Pohjoismaiden ulkoministerit sopivat Oslossa yhteisistä Etelä-Afrikan vastaisista pakotteista, mm. tieteellisen ja teknologisen yhteistyön katkaisemisesta. Toimet eivät kuitenkaan olleet sitovia, vaan lähinnä suosituksia.
19. lokakuuta – Neuvostoliiton puoluejohtaja Mihail Gorbatšov siirsi ulkomaankauppaministeri Nikolai Patolitševin eläkkeelle ja nimitti hänen tilalleen varaulkoministeri Boris Aristovin. Vuodesta 1958 virassaan olleen, 77-vuotiaan Patolitševin aikana Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa oli kasvanut noin 25-kertaiseksi.
25. lokakuuta – "Manta-myrsky" koetteli Suomea.
28. lokakuuta − Yhdyspankki osti vajaat 20 prosenttia Helsingin Osakepankin osakkeista, jolloin siitä tuli HOP:n suurin omistaja. Myöhemmin SYP nosti omistusosuuttaan HOP:ssa yli 50 prosenttiin, minkä jälkeen SYP:n pääjohtaja Mika Tiivola ilmoitti, että HOP fuusioidaan Yhdyspankkiin.
29. lokakuuta – Kenraalimajuri Samuel K. Doe julistettiin Liberian monipuoluevaalien voittajaksi.

Marraskuu
4. marraskuuta − Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) neuvosto hyväksyi Suomen järjestön täysjäseneksi vuoden 1986 alusta lukien. Suomi oli ollut EFTAn liitännäisjäsen vuodesta 1961.
6. marraskuuta – "Huhtikuun 19. päivän liikkeen" vasemmistosissit valtasivat oikeustalon Kolumbian Bogotássa. 115 ihmistä kuoli valtauksessa ja sitä seuranneessa saarrossa.
7. marraskuuta – Kirjailija Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus paljastettiin Helsingin Töölössä. Kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen muotoilema muistomerkki oli jo etukäteen herättänyt vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan.
11. marraskuuta – Sinebrychoff osti tamperelaisen Pyynikin panimon. Hartwall osti Pyynikin tytäryhtiön, virvoitusjuomia valmistaneen Pirve Oy:n.
13. marraskuuta – Tulivuori Nevado del Ruiz purkautui Kolumbiassa, 23 000 ihmistä sai surmansa.
15. marraskuuta – Eduskunta siirsi loppiaisen ja helatorstain (ns. arkipyhät) viikonlopusta takaisin omille paikoilleen. Muutoksen oli tarkoitus tulla voimaan vuoden 1987 alussa. Työmarkkinajärjestöt olivat vastustaneet muutosta niille koituneiden lisäkustannusten vuoksi.
19. marraskuuta – Kylmä sota: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov tapasivat Genevessä ensimmäistä kertaa.
21. marraskuuta – Yhdysvaltain laivaston analyytikko Jonathan Jay Pollard pidättiin vakoilusta Israelin hyväksi ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
22. marraskuuta – Kaksi Ranskan tiedustelupalvelun agenttia tuomittiin Uudessa-Seelannissa kymmeneksi vuodeksi vankeuteen Rainbow Warrior -aluksen upottamisesta.
22. marraskuuta – Keskusrikospoliisi vangitsi Tampereen entisen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan. Toimenpide liittyi tutkimuksiin SDP:n osuudesta Noppa-jutussa.
23. marraskuuta – Egypt Airin lento 648 kaapattiin välillä Ateena–Kairo. Kone laskeutui Maltalle, egyptiläiset kommandot hyökkäsivät koneeseen ja 60 ihmistä kuoli.
27. marraskuuta – Pankinjohtaja Jaakko Iloniemi valittiin Paasikivi-seuran puheenjohtajaksi tehtävän jättäneen päätoimittaja Jan-Magnus Janssonin tilalle.
28. marraskuuta – Viidennen kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun ensimmäinen palkinto jaettiin neuvostoliittolaisen Ilja Kalerin ja kreikkalaisen Leonidas Kavakosin kesken.
30. marraskuuta – Suomalaiset urheilutoimittajat valitsivat mäkihyppääjä Matti Nykäsen vuoden parhaaksi urheilijaksi.

Joulukuu
3. joulukuuta – Filippiinien presidentti Ferdinand Marcos ilmoitti, että maassa järjestetään presidentinvaalit 7. helmikuuta 1986. Ilmoituksen taustalla arveltiin olleen Yhdysvaltain painostus. Murhatun oppositiojohtajan Benigno Aquinon leski Corazon Aquino ilmoittautui heti Marcosin vastaehdokkaaksi ja käynnisti vaalikampanjansa.
5. joulukuuta – Ruotsin keskustapuolueen puheenjohtajana vuodesta 1971 toiminut Thorbjörn Fälldin ilmoitti eroavansa 15. syyskuuta pidetyissä valtiopäivävaaleissa puolueelle koituneen huonon tuloksen vuoksi. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja Karin Söder, josta tuli Ruotsin ensimmäinen naispuoluejohtaja.
9. joulukuuta – Argentiinaa vuosina 1976−1983 hallinneen sotilashallituksen jäsenet tuomittiin Buenos Airesissa pidetyssä oikeudenkäynnissä pitkiin vankeusrangaistuksiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Entinen presidentti Jorge Videla tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
13. joulukuuta – Presidentti Mauno Koivisto nimitti valtiovarainministerinä yhtäjaksoisesti keväästä 1979 lähtien toimineen Ahti Pekkalan Oulun läänin maaherraksi helmikuun 1986 alusta lukien.
13. joulukuuta – Tanskan kansankäräjät päätti, että Tanska lopettaa kaiken kaupankäyntinsä Etelä-Afrikan kanssa vuoden 1987 alkuun mennessä. Tanska oli maailman ensimmäinen valtio, joka teki tällaisen päätöksen.
16. joulukuuta – New York Cityssä mafiapäälliköt Paul Castellano ja Thomas Bilotti ammuttiin. Murhan järjestäneestä John Gottista tuli Gambinon perheen johtaja.
18. joulukuuta – Suomeen syntyi uusi puolue, kun Suomen eläkeläisten puolue hyväksyttiin puoluerekisteriin.
25. joulukuuta – Pitkään jatkunut kahakointi Burkina Fason ja Malin välillä puhkesi avoimeksi sodaksi. Maat olivat kiistelleet alueesta, jolla arveltiin olevan runsaasti malmivaroja.
27. joulukuuta – Palestiinalaisterroristit tappoivat 20 ihmistä Rooman ja Wienin lentokentillä.
30. joulukuuta – Pakistanin presidentti Muhammad Zia-ul-Haq lakkautti maassa kahdeksan vuotta voimassa olleen sotatilan. Päätöksellä ei ollut käytännössä suurtakaan merkitystä.
30. joulukuuta – Burkina Faso ja Mali solmivat naapurimaiden välityksellä syntyneen tulitauon.

Elävä arkisto 1985
http://yle.fi/haku/default_fi.jsp?cx=007097612530377999607%3Aglpulxqhhs4&cof=FORID%3A9&q=1981&sa=L%C3%B6yd%C3%A4&g1_1.qry=El%C3%A4v%C3%A4+arkisto+1985

Videohaku 1985
http://www.google.fi/search?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&q=1984&aq=f&aqi=g10&aql=&oq#sclient=psy&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&tbm=vid&source=hp&q=1985&aq=0&aqi=g5&aql=&oq=&pbx=1&fp=81ec256b789df019

Kuvahaku 1985
http://www.google.fi/images?um=1&hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&biw=1362&bih=594&tbm=isch&sa=1&q=1985&btnG=Haku&aq=f&aqi=g1&aql=&oq=

Lähdeaineisto

Mitä, missä, milloin 1986
Mitä, missä, milloin 1987
Valitut Palat Itsenäisyytemme vuodet

Vakaan markan politiikan alkutahdit

”Tällä hetkellä kansantalouden näkymät ovat taas vaihteeksi vähän valoisammat”, totesi presidentti Koivisto uudenvuodenpuheessaan 1984. Merkit noususuhdanteen alkamisesta olivat hänen mielestään varmistuneet. Suhdannetaantuma oli jäänyt lieväksi, ja teollisuuden tuotanto jo kasvussa. Tällä perusteella presidentti patisti hallitusta siirtymään elvytyksestä jo tiukemmalle linjalle: valtiontalouden tilaa tuli vahvistaa ja samalla hintatason nousua merkittävästi hidastaa.
Tullessaan vuonna 1983 Suomen Pankin pääjohtajaksi Rolf Kullberg oli asettanut tavoitteeksi uuden linjauksen läpiajamisen. Sitä ryhdyttiin ennen pitkää kutsumaan vakaan markan politiikaksi. Se piti sisällään ainakin inflaation-devalvaatio-kierteestä irtaantumisen, reaalikoron muuttamisen positiiviseksi sekä raha- ja valuuttamarkkinoiden säännöstelyn purkamisen. Tällä linjalla, jota tasavallan presidentti taustalta tuki, jatkettiin myös vuonna 1984.

Pankkien kilpailu sai vauhtia markkinoiden kehittymisestä ja tuottojen kasvamisesta. Suomalaispankit pyrkivät alentamaan kustannuksiaan ja pystyttivät ensin markkinakorkokartellin. Suomen Pankki kuitenkin mursi sen ulkomaisten pankkien avulla. Vuoden vaihteessa ulkomaisille pankeille annettiin yhtäläinen oikeus päästä päiväluottomarkkinoille.
Rahamarkkinoiden vapautuminen jatkui. Julkisen vallan säätely alettiin yhä yleisimmin nähdä tehottomuutta edesauttavana ja kaiken lisäksi vaikeasti toteutettavana. Korko alkoi vähitellen määräytyä rahoituksen kysynnän ja tarjonnan perusteella. Samaan aikaan jatkettiin pankkien antolainauksen keskikorkosäätelyn purkamista.

Jo kesällä arvioitiin, että teollisuustuotanto tulisi vuoden 1984 aikana kasvamaan neljä prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Noususuhdanne oli muuttumassa jopa korkeasuhdanteeksi, jonka uskottiin jatkuvan ainakin vuoden 1985 puoliväliin asti. Viennin kasvu nopeana, mutta kasvu tuli yksinomaan länsiviennistä, jonka määrä kasvoi vuoden 1984 alkupuoliskolla arvoltaan 28 prosenttia. Itävienti sen sijaan supistui saldotilanteesta johtuen lähes 15 prosenttia.

Työmarkkinoilla koettiin yhtä kaikki vaikeita aikoja. Helmikuun lopussa 1984 päättyvä sopimuskierros oli tehty liittokohtaisena. Kun talouden nähtiin olevan nousussa, työnantajien tarjoamat palkkapennit koettiin siihen nähden vähäisiksi. Tilanne kiristyi aina yleislakon uhkaan asti. Loppujen lopuksi työmarkkinajärjestöt alkoivat kuitenkin kallistua kaksivuotisen tulosopimuksen kannalle. Sen hyväksymistä edesauttoi Suomen Pankin päätös revalvoida markka valuuttaputkessa prosentilla. Maaliskuun lopulla allekirjoitetun nk. II-Pekkas-ratkaisun ulkopuolelle jättäytyi lopulta vain Akava, ja senkin uskottiin yhtyvän sopimusrintamaan myöhemmin. Tyytyväinen Koivisto totesikin lehtimiehille, että ”saadaan mennä pitkä matka taaksepäin, ennen kuin tulee vastaan yleislinja, jossa olisi tyydytty näin mataliin palkankorotuksiin”.

Lähdeaineisto
Juhani Suomi Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X

Dopingia vai ei?

Arto Härkösestä tuli suomalaisen olympiahistorian kuudes kultamitalimies keihäänheitossa.

Aki Karvonen onnistui suomalaisista mieshiihtäjistä parhaiten Sarajevon laduilla. Pikamatkalla hopeamitali, yllätyspronssi 50 km:llä ja viestipronssi.

Kaikki eivät kestäneet suomalaisten loistavaa menestystä Sarajevon olympialaduilla. Norjan mieshiihtäjien päävalmentaja Magnar Lundemo esitti väitteen, jonka mukaan koko Suomen hiihtojoukkueelle oli vaihdettu veri. Lundemo joutui myöhemmin lausuntonsa vuoksi eroamaan päävalmentajan tehtävästä. Miksi asia oli niin arka norjalaisille?

Vuoden 1984 alku sujui Sarajevon talvikisoihin valmistauduttaessa, itse kisojen merkeissä ja Marja-Liisä Hämäläistä juhlittaessa, mutta loppuvuosi oli doping-skandaalien sävyttämää painajaista. Suomen urheilu eli ikiomaa Orwellin vuotta.
Sarajevon kisat olivat Marja-Liisa Hämäläisen kisat: kolme kultamitalia, yksi pronssi. Suomi ylitti muutenkin tavoitteensa, sillä mitaleja kertyi kaikkiaan kolmetoista, neljä kultaa, kolme hopeaa ja kuusi pronssia, enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin talvikisoissa. Marja-Liisa Hämäläisen lisäksi kultamitaliin ylti Matti Nykänen, joka voitti ison mäen ja sijoittui pienessäkin hopealle. Kisojen mitali- ja pistetilastossa Suomi oli kolmas ja pohjoismaisten lajien osalta paras.

Marja-Liisa Hämäläisen menestys ei rajoittunut Sarajevon mitaleihin. Hän voitti toistamiseen hiihdon maailmancupin ja hiihti kotimaan laduilla kolme Suomen mestaruutta. Kihlattu, sittemmin aviomies, Harri Kirvesniemi oli miesten maailmancupissa kolmas. Juha Miedolle vuosi 1984 merkitsi jäähyväisiä hiihdolle olympiatasolla – mitalien määrä lisääntyi yhdellä, viestin pronssilla. Kotimaassa Mietaa voitti uransa 17. ja 18. SM:n.

Matti Nykäselle kausi alkoi Keski-Euroopan mäkiviikon kolmannella sijalla. Sarajevon menestyksen jälkeen hän oli yhdessä Pentti Kokkosen, Jari Puikkosen ja Markku Puseniuksen kanssa voittamassa joukkuemäenlaskun MM:ta Sveitsin Engelbergissä. Kausi päättyi mäenlaskun pituusennätykseen 185 m Oberstdorfissa.
Yhdistetyn miesten Jouko Karjalaisen, Jukka Ylipullin ja Rauno Miettisen menestys oli Sarajevossa hyvä – hopea, pronssi ja neljäs tila – ja MM-joukkuekisassakin Rovaniemellä tuli hopea.

Myös voimailulajien arvokisamitalien ketju jatkui. Jarmo Övermark sijoittui kreikkalais-roomalaisen painin EM-kisoissa pronssille, eivätkä kauas mitaleilta jääneet myöskään Jukka-Pekka Tanner, Jaakko Talvitie, Jouko Salomäki ja Toni Hannula. Vapaapainissa Jukka Rauhala sijoittui kuudenneksi ja veli-Pekka neljänneksi.
Painonnostossa saatiin ensimmäiset yleisen sarjan arvomitalit yli kymmeneen vuoteen, kun Jouni Grönman saavutti tempauksen, työnnön ja myös yhteistuloksen hopean EM-kisoissa.
Karaten EM-kisoissa 1984 Suomi kamppaili viisi mitalia. Janne Timonen voitti 65 kg:n sarjan, Ritva Varelius oli toinen naisten 60 kg:n sarjassa ja pronssi toivat miesjoukkue, Jukka Lindström sekä Sari Kauria ja Sari Laine. Ammunnan menestyksestä vastasivat Sirpa Ylönen ja Timo Nieminen – molemmat ampuivat pronssille EM-kisoissa.

Kesän 1984 suurin urheilujuhla, Los Angelesin olympiakisat, menetti osan hohdettaan Neuvostoliiton, DDR:n ja 12 muun maan poisjäännin takia. Suomalaisista yltivät kultamitaliin soutaja Pertti Karppinen, moukarinheittäjä Juha Tiainen, keihäänheittäjä Arto Härkönen ja painija Jouko Salomäki. Lisäksi Suomen tuli kaksi hopeaa (Tapio Sipilä, paini ja Tiina Lillak, keihäänheitto) ja kuusi pronssia (Arto Bryggare, 110 m aidat, Jukka Rauhala, vapaapaini, Joni Nyman, nyrkkeily, Jouni Grönman ja Pekka Niemi, painonnosto sekä Rauno Bies, olympiapistooli).

Suomen menestys oli siis hyvä, kaksitoista mitalia. Alun perin mitaleita oli yksi enemmänkin. Martti Vainio sijoittui 10 000 m:llä toiseksi, mutta jäi kiinni doping-testeissä. Tästä alkoi mylläkkä mikä hallitsi tiedotusvälineiden otsikoita urheilusivuilta pääkirjoituksiin pitkälle syksyyn saakka.

Doping-kohun keskellä urheiltiinkin. MM- ja EM-mitaleita tuli Suomeen jousiammunnasta, moottoripyöräurheilusta, purjehduksesta, ilmailusta, moottoriveneurheilusta, voimannostosta, karatesta, kehonrakennuksesta, taekwondosta ja ralliautoilusta. Jousiampujat tähtäilivät maastolajien MM- ja EM-mitaleita Hyvinkäällä. Suomalaisista onnistuivat parhaiten Kyösti Laasonen (merkkiluokan MM-pronssi ja EM-hopea), Timo Heikkinen (vaistoluokan MM- ja EM-hopea), Eila Klemola (merkkiluokan EM-pronssi) ja Ulla Forsell (vaistoluokan MM- ja EM-pronssi).
Varsijousiampujat ottivat omissa MM-kisoissaan kaksoisvoiton ja lisäksi joukkuemestaruuden. Veikko Pöyrylle titteli oli jo toinen, hopealle ampui Kauko Latvala. Purjehduksen MM- ja EM-mitalit tulivat v. 1984 purjekelkkailusta (Gustaf Salmelin, MM-hopea), 470-luokasta (Peter ja Johan von Koskull, EM-kulta9. Lightning-luokasta (Lasse Hammar, EM-pronssi) ja Viklaluokasta (Håkan ja Laila Bjurström, EM-pronssi).

Vuoden 1984 parhaan urheilijan nimeäminen oli harvinaisen helppo tehtävä. Marja-Liisa Kirvesniemi oli ainoa mahdollinen valinta. Marja-Liisan saavutukset arvostettiin korkealle.

Lähdeaineisto:
Vuosi 1984
Markku Sinkkonen, Matti Ahola Urheiluvuosikirja 1984-1985 Isbn 951-9466-41-X

Lääketieteellä aloitetaan – dopingiin päädytään

Vuonna 1983 järjestettiin yleisurheilun MM-kisat Helsingissä ja projektia lähti vetämään Antti Kalliomäki. Tämä vuosi toi mukanaan muutoksia valmentautumisessa ja koko urheilun ilmapiirissä. Kilpailu maailmalla oli yhä kovenemassa ja siihen haluttiin vastata kovalla kovaa vasten. Helsinki MM 83-projektiin liittyi myös todella tarkka lääketieteellinen valmennus, joka maassamme näin aloitettiin. Jyväskylän yliopistossa alettiin tehdä toistuvia testejä, joissa veren kuvaa ja myös hormonitasapainoa tutkittiin. – Me urheilijat opimme veren rakenteesta esimerkiksi sen, että jos testosteronitaso on liian alhainen, keho ei palaudu kunnolla ylirasituksesta ja harjoittelusta tulee halutonta. Tätä voitiin nostaa paitsi luonnollisesti ajan kanssa levolla ja kevennetyllä harjoittelulla, mutta myös vitamiinien ja testosteroinivalmisteiden avulla.

Suomen Urheiluliitto on kattojärjestö, jonka sisällä jakaannutaan lajeittain ei organisaatioihin. Esimerkiksi kestävyysjuoksulla oli oma lohkonsa. Tämän sisällä oli juoksijoista ja valmentajista muodostettu kestävyysjuoksukolmio. Kolmioon kuuluivat Kari Sinkkonen, Jokke Kärpänen, Hannu Posti, Lippo Juvala, Antero Kinnunen ja joukko juoksijoita.

Samana vuonna kuin Helsingin MM-kisat pidettiin, olin kisoissa Italiassa ja Palermossa. Kävimme kavereiden kanssa myös apteekissa. Siellä oli vapaasti myynnissä erilaisia vitamiineja ja hormonivalmisteita suoraan apteekin itsevalintahyllyltä. Saamani opastuksen perusteella ostin pakkauksen, jossa oli muistaakseni viisi ampullia testosteroinivalmistetta. Yksi testosteroinipiikki pistettiin pakaraani viikkoa ennen Helsingin MM-kisoja. Testin mukaan testosteroniniarvoni olivat rajamailla kovan harjoittelun takia, ja tämä pistos korjaisi arvoni muutamassa päivässä.

Kympin juoksu oli vaikea, sillä vauhti sahasi hölkkälenkin ja ripeän juoksun välillä. Tämä oli tietysti osa sitä taktikointia, jossa Alberto Cova onnistui parhaiten. Viimeinen kierros olikin sitten luonnollisesti kaikkein rajuin vauhdiltaan, ja lopulta Martti hävisi kirvelevän 38 sadasosaa kullasta ja 11 sadasosaa pronssista. Sijoitus oli kirvelevä neljäs tila ulkona mitalipallilta.
Viitosen juoksu oli samanlaista siksakkia vauhdin suhteen. Viimeinen kilometri mentiin sitten aikaan 2.27 ja viimeinen kierros 53 sekuntia. Eamon Goghlanille kukaan ei mahtanut mitään, mutta taistelu seuraavista sijoista oli rajua. Heittäydyin vihonviimeisellä hetkellä ja tuloksena oli MM-pronssia.

- Helsingin pronssin jälkeen jatkoin samantasoista kovaa harjoittelua. Los Angeles oli päätähtäimeni, sillä näissä kisoissa olisin jo 33-vuotias. Tunsin, että on viimeisiä aikoja nousta kultamitalikorokkeelle olympialaisissa. Tähän siis kaikki laitetaan peliin.

Kymppitonnin finaali juostiin maanantaina, kuudes elokuuta Los Angelesin kuuluisalla Coliseumilla kellon lähestyessä kahdeksaa illalla. Kun viimeinen kilometri alkaa, Martti lisää vauhtia ja karistaa Covan kannoiltaan. Vainio johtaakin aina viimeiseen kaarteeseen saakka, kunnes Italian mies iskee armottomasti ja voittaa helpon tuntuisesti ajalla 27.45,54. Kaikki kirivoimat käyttäneenä Martti ylittää maalilinjan toisena, hieman yli viisi sekuntia kullan hävinneenä.

Tuohon aikaan kilpailijat testattiin aina suorituksen jälkeen. Virkailija pyysi minua kohteliaasti doping-testiin. Ehdin antaa lukuisia haastatteluja ja ilahduttaa nimikirjoituksen metsästäjiä, ennen kuin siirryimme doping-huoneeseen.
Pian oli palkintojen jako, jossa siniristilippu nousi toisena salkoon. Hopea on hyvä saavutus, mutta huippu-urheilija elää voittaakseen, siksi aivan makeinta tunnettu ei nyt syntynyt.

Perjantaina kymmenes elokuuta Martti saa kiireellisen viestin majapaikalleen. Siinä pyydetään ottamaan yhteyttä joukkueen johtoon. – Menimme Rollen kanssa pikavauhtia 32. Street Schoolille, jonka koulukeskuksen kolmannessa kerroksessa odottavat joukkueen ylijohtaja Carl-Olof Homen, Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Tapani Ilkka ja ylilääkäri Pekka Peltokallio. He kertoivat minulle, että soping-ryhmä oli ottanut heihin yhteyttä. Ensimmäinen antamistani näytteistä oli ollut positiivinen.

Kympin jälkeen kärysin ja olo oli luonnollisesti todella sekava. Aloin kuitenkin keskittyä kohti viitosen loppukilpailua. Juuri kun olin menossa Coliseum-stadionille, virkailijat tulivat luokseni. He näyttivät minulle paperia, jossa kilpailunumeroni ja nimeni oli ympäröity punakynällä. Minulle ilmoitettiin etten voi osallistua kilpailuun. Samalla Suomessakin alkoi kohu nousta, miksei Masa juokse. Ei kai Martti kuitenkaan …ei, eihän siihen kukaan voinut uskoa….

- Lähdimme Rollen kanssa matkaan kohti Suomea tietäen hyvin millainen mylläkkä olisi vastassa. Liikkuminen oli vaikeaa, vaikka poliisi yritti raivata meille tietä. Pirjon isä Esko oli meitä vastassa ja lopulta pääsimme pois hornankattilasta. Menimme Pirjon kotiin pakoon maailman pahuutta.

Lähdeaineisto: Ismo Mäkinen - Martti Vainio - Piikkareita ja tanssikenkiä ISBN 952-91-7596-5

Erich Honeckerin valtiovierailu Suomeen 16.-19.10.1984

Honeckerin vierailu oli ollut vireillä jo ainakin vuoden, koska perin edelliseltä adjutantilta joitakin kirjeitä ja SDT:n täkäläisen suurlähettilään Stefan Doernbergin heltymättömän yhteydenpitotarpeen. Kaksi Saksaa oli tosiasia, ja molemmat tuli käsitellä asianmukaisesti myös valtiovierailutasolla. Kekkosen vierailut molempiin Saksoihin olivat toteutuneet 1970-luvun lopussa, ja nyt oli vastavierailujen aika. Kommunismin lisäksi Honeckerin intohimona oli metsästys, ja hän halusi vierailullaan kaataa suuren suomalaisen hirven. Sen kokoisia ei Keski-Euroopassa ollut ammuttavaksi, joten jahti toivottiin sisällytettävän ohjelmaan.

Vieraan seurueeseen oli kutsuttu Partekin toimitusjohtaja ministeri Sakari T. Lehto, kenraalimajuri Uolevi Anthoni ja majuri Sakari Lehto. Lisäksi mukana oli Suomen Berliinin suurlähettiläs Ensio Helaniemi. Honecker toi mukanaan ulkoministeri Otto Fischerin ja valtiosihteeri Gerhard Beilin sekä kymmenkunta kansliansa ja ulkoministeriön virkamiestä, joukossa muun muassa joustava ja yhteistyökykyinen protokollapäällikkö Franz Jahsnowski. Seurueen mukana liikkui kaksi saksalaista lääkäriä, vaikka valmistelumatkalla oli selvitetty, ettei mitään lääkinnällisiä varotoimia tarvita. No, metsästys on vaarallista puuhaa, meilläkin oli lääkäriambulanssi kätkettynä jahdin ajaksi lähimetsään.

Honecker oli ensimmäinen valtiovieras, joka voitiin majoittaa keväällä Kalastajatorpan yhteyteen valmistuneeseen vierastaloon. Talon käyttöä valvoi ulkoministeriö, ja sen palveluksista vastasi Kalastajatorppa eli Alkon omistama Arctia-yhtymä. Taloon voitiin majoittaa päävieraan lisäksi kymmenkunta muuta. Muu seurue majoittui Kalastajatorpalle.

Eduskuntatalon ja kansallismuseon katsastuksen jälkeen seurasi tavallisuudesta poikkeava ohjelmanumero, käynti Hakaniemessä olevassa Leninmuseossa. Se kuului kaikkien Varsovanliiton maiden valtuuskuntien ohjelmaan. Täällä myös SNS-seuran johtohahmot tapasivat vieraan, joka asetti kukkia talon seinässä olevan muistotaulun viereen ja kiipesi sitten kapeita portaita huoneistoon, jossa Lenin oli piileskellyt käydessään Suomessa vuosisadan alkupuolella. Valitussihteeri Timo Karvonen esitteli museota rauhalliseen tapaansa. Kaupungin lounaalta Honecker siirtyi vierastalolle valmistautumaan metsästysretkelle.

Koivisto nouti vieraan iltapäivän lopulla, ja matka jatkui autolla Hämeenlinnan lähelle Renkoon, jossa Thomesto Oy:llä oli metsästysmaja keskellä hyvää hirviseutua. Aamupäivän ajot tuottivat muistaakseni kaadon vain Sakari T. Lehdolle. Lounas syötiin rakotulilla ja pienoisen jännityksen vallassa. Iltapäivän ensimmäinen ajo oli tyhjä, ja aikakin alkoi käydä tiukaksi. Kun hirvi vielä puuttui, oli yritettävä ylimääräisellä ajolla, jolla komea hirvilehmä yritti livahtaa Honeckerin passipaikan ohi. Osuiko hän ensimmäisellä laukauksella ei tullut selväksi, mutta saalis jatkoi vielä menoaan, joten hän jatkoi ampumista. Nyt myös valtiosihteeri Beil hätääntyi ja ampui varmuuden vuoksi muutaman kerran. Ennen ajoa annetut sektorirajatkin unohtuivat, hirvi oli kaadettava mihin hintaan hyvänsä. Valokuvaaja ja turvamiehetkin tunsivat olonsa turvattomaksi. Lopulta hirvi rysähti maahan vartiolinjan takapuolelle. Ruhoon tulleita reikiä ei ryhdytty laskemaan, kun pelkkä vilkaisu osoitti, että hirvi oli menettänyt peli itäberliiniläisten ristituleen.

Ajoon osallistumattomat istuivat tulilla kauempana ja laskeskelivat laukauksia. Pian paikalle saapuikin kovin onnellinen mies pyssy tyhjänä, mutta kuusenhavu lakissaan. Koivisto johdatti Honeckerin tulille ja tiedotusvälineiden tuntumaan. Erityisesti saksalainen seurue oli ilmiselvän iloinen valtiovierailun lopullisesta onnistumisesta. Lähdeaineisto: Veikko Vesterinen Presidentti Koiviston adjutanttina ISBN 951-20-4963-5

Idässä kauppaa käyden, länteen tähyillen

Suomen ja Neuvostoliiton väliselle kaupalle oli jo pitkään ollut tunnusomaista huomattava epätasapaino. Se juonsi juurensa vuoteen 1979 ja öljyn hinnan voimakkaaseen nousuun. Sen seurauksena Suomi velkaantui nopeasti, mutta pystyi kaupan clearing-periaatetta hyödyntäen kuitenkin kuromaan vajeen umpeen suhteellisen nopeasti. Suomen vienti jatkui korkealla tasolla vielä silloinkin, kun energian hinta ensin vakiintui ja sitten reaalihinta jopa aleni. Kun energian osuus koko Suomen Neuvostoliiton-tuonnista oli lähes 90 prosenttia, vientienemmyys johti siihen, että Neuvostoliitto vuorostaan velkaantui Suomelle 1980-luvun alussa. Suurimmillaan Neuvostoliiton clearing-velka oli vuonna 1982, jolloin jouduttiin turvautumaan erityisjärjestelyihin: clearing-tilin rinnalle perustettiin korollinen erityistili, jolle siirrettiin lähes puolet velasta. Tili sovittiin kuoletettavaksi vuosien 1984-1986 aikana.

Clearing-kaupassa viennin ja tuonnin edellytetään tasapainottavan toisensa. Siksi Suomi etsi ensi vaiheessa ratkaisua viennin supistamisesta. Vuoden 1984 kuluessa, jolloin Suomen viennin yleinen kasvu jatkui nopeana, Neuvostoliiton viennin arvo supistui tammi-kesäkuun aikana arvoltaan 15 prosenttia. Samaan aikaan länsivienti kasvoi peräti 28 prosenttia. Ulkomaankauppaministeri Jermu Laineen mukaan samalla pyrittiin kohottamaan Neuvostoliitosta tapahtuvan tuonnin arvoa. Jos tahtoa ehkä olikin, kyvyissä oli toivomisen varaa, mikä oli pääteltävissä suurlähettiläs Sobolevin kritiikistä. Toukokuussa Lappeenrannan Paasikivi-Seurassa puheessaan hän toisti samat valitukset, joita neuvostoliittolaiset olivat esittäneet jo vuosien ajan. Neuvostoliiton kone- ja laitetoimitusten vienti Suomeen ei ollut lisääntynyt. Suomen puolelle ei ollut synnytetty yhtään ainoata mittavaa yhteistyökohdetta, rakennushanketta, jossa myös neuvostoliittolaiset olisivat mukana. Yhtä huonosti oli menestytty yhteistyökohteiden luomisessa kolmansiin maihin.

Sobolevin mielestä yli- tai alijäämää ei kuitenkaan tullut nähdä niin suurena mörkönä kuin se mediassa oli nähty. Tärkeintä on keskinäisen kaupan korkean tason säilyttäminen ja sen edelleen kehittäminen, hän tähdensi. Ainakin julkisuudessa suomalaiset näyttivät ajattelevan samalla tavoin. Pyrkiessään kaupan tasapainottamiseen suomalaiset löysivät lopulta oikeat lääkkeet. Tehokkaimmaksi keinoksi lyhyellä tähtäyksellä osoittautuivat öljyn välityskaupat, sinällään epäterve ilmiö. Vientiä rouhittiin supistamalla nimenomaan suomalaisten rakennusliikkeiden urakointia Neuvostoliitossa. Maksuliikennettä tasapainotti myös suomalaisista riippumaton tekijä: Neuvostoliiton päätös muuttaa laivaennakkojen maksukäytäntöä aiempaa takapainotteisemmaksi. Se ehti jo vuoden 1984 kuluessa hermostuttaa suomalaistelakat perin juurin.

Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa muuttui alijäämäiseksi, ja syyskuun ensimmäisellä viikolla alijäämä nousi jo 630 miljoonaan markkaan. Käänteestä syytettiin nyt trading-öljyn lisätuontia sekä Suomen viennin ”liiallista” supistamista. Sorsa lähti viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon. Järjestyksessä kahdeksatta viisivuotista kaupan runkosopimusta oli loppuvaiheessa päästy viimeistelemään ilman suurempia paineita. Se näkyi myös tuon 25.9.1984 allekirjoitetun sopimuksen sisällössä. Allekirjoitetun uuden sopimuksen arvon laskettiin nousevan 28 miljardiin ruplaan eli noin 200 miljardiin markkaan silloisella kurssilla.

Aivan oman lukunsa muodostivat suurten suomalaisten yhtiöiden ja rakennusliikkeiden voiteluun, ”lahjoituksiin”, käyttämät huomattavat rahamäärät. Summien suuruudesta antaa osviitan esimerkki, jossa suomalaiset rakentajat maksoivat 250 miljoonan terminaaliurakasta 10 miljoonan ”lahjoituksen”. Neuvostoliiton suurlähetystä Helsingissä kaitsi suomalaisia liikemiehiä kaidalle tielle ja Moskovassa heitä otettiin kiinni kuulusteluja varten. Ahtaimmille joutuivat suurimmat urakoitsijat, ja monet vuorineuvokset saivat tutustua KGB:n kuulustelumenetelmiin. Joidenkin osalle ei riittänyt edes yksi pidätys. Erään suuren monialayrityksen pääjohtaja otettiin kesällä vielä pitkälliseen uusintakäsittelyyn peräti Lefortovossa, mikä johti moninaisiin kirjallisiin tunnustuksiin. Vaikka asianomaisen jauhot eivät UM:n virkamiesten mielestä puhtaat olleetkaan, hänen pelättiin aiheuttavan tunnustuksillaan ja monitasoisella pelillään vaikeuksia rehellisillekin viejille. Siksi UM:ssä käännyttiin Koiviston puoleen pyynnöllä, että asiassa saataisiin ottaa yhteyttä Vladimiroviin toivomuksella, että asianomainen välittömästi vapautettaisiin. Lupa saatiin, keskustelu käytiin, ja kahden vuorokauden kuluttua syntisäkki palasi Suomeen. Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Epävarmuuden vuodet ISBN-13 978-951-1-20957-7

Paasikiven päiväkirjat

Tohtori Aarne Koskimies, joka oli Alli Paasikivelle sukua, kävi luonani Linnassa kaksi kertaa toukokuussa 1984 ja toi nähtäväksi Urho Kekkosen vuosina 1957-59 kirjoittamia kirjeitä. Ne koskivat Kansallis-Osake-Pankin talletusholvissa olevia Paasikiven päiväkirjamuistiinpanoja. Kirjeissä Kekkonen korosti, että eheää Paasikivi-kuvaa pitäisi varjella. Ilmoitin yhtyväni tähän kantaan. Myöhemmin kävi selville, että Kekkosen luettavana olleet Paasikiven muistelmat olivat olleet vain professori Arvi Korhosen kokoama osa, jopa vähäisempi osa niistä muistiinpanoista, jotka olivat Kansallispankin holvissa.

Kekkosen kirjeitä Alli Paasikivelle oli kahden vuoden ajalta. Ensimmäisissä kirjeissänsä Kekkonen eräin varauksin piti muistelmien julkaisua perusteltuna, mutta vähitellen kirjeisiin tuli kriittisempää sävyä. Kun Alli Paasikivi päätti tallettaa päiväkirja-aineiston niin, että ne olisivat julkaisuvapaat 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Kekkonen oli selvästi helpottunut. Vasta tohtori Koskimiehen kautta tulinkin tietoiseksi Paasikiven päiväkirjamerkintöjen olemassaolosta ja niiden odotettavissa olevasta julkitulosta.

Olin toukokuussa 1984 TV-2:n päätoimittajatentissä vetänyt Paasikiveä esille omien ratkaisujeni taustaksi. Toimittaja Juhani Wiio totesi ohjelmassa, että toiminnassani oli haluttu nähdä eroja edeltäjieni, erityisesti Kekkosen, toimintaan. Hän kysyi, kuinka perusteltua tällainen vertailu oli ja kehen edeltäjääni itse haluaisin toimintaani verrattavan. Sanoin, että minulle oli se etu, että saatoin ottaa lähtökohdaksi sen, mitä Kekkonen olisi tehnyt uudessa tilanteessa. Mutta totesin myös, että ”mitä yleiseen asennoitumiseen tulee, niin minusta ihan oikein julkisuudessa on tulkittu asia niin, että minä olen lähtien hänen linjastaan jossakin määrin kulkenut Paasikiveen päin”.

Moskovaan siirtynyt Viktor Vladimirov tuli toukokuussa 1985 käymään ja sanoi saaneensa tehtäväkseen varoittaa Paasikiven päiväkirjojen sisällöstä. Ihmettelin, mistä he tiesivät niitten sisällöstä, kun me emme tienneet. Vladimirov vastasi heidän tietonsa perustavan siihen, mitä Kekkonen oli kertonut. Ennen kuin Paasikiven päiväkirjat syksyllä 1985 ilmestyivät, sain ne luettavakseni. Päiväkirjat oli otettu Kansallispankin holvista heinäkuussa 1985. Pyrin pitämään lukemisessani kiirettä, mutta J.K. Paasikiven oikeudenomistajat olivat jo päättäneet saamiensa suositusten mukaisesti julkistaa ne. Kävi selville, että ne olivat puhtaaksikirjoitettuja ja suhteellisen helposti julkaisuasuun saatettavissa. Esitin epäilyksiä, oliko viisasta julkaista päiväkirjojen merkinnät sellaisenaan ja viittasin tarpeeseen pitää kiinni eheämmän kaltaisesta Paasikivi-kuvasta. Minusta ei kuitenkaan ollut viisasta mennä sen pidemmälle kuin esittää epäilyjä.

Myöhemmin käydyssä keskustelussa katsottiin mielestäni perustellusti, että päiväkirjamerkinnät eivät olleet kokonaisuudessaan aitoja, vaan niitä oli Paasikiven itsensä toimesta myöhemmin muokattu, sanontoja oli muutettu ja joitakin merkintöjä ilmeisesti poistettu. Minustakin oli selvää, että Paasikivi oli aikonut presidentin toimesta luovuttuansa ryhtyä muokkaamaan itse niitä eheämpään asuun. Asia oli ilmeisesti niin kuin Paasikiven pojanpoika Juhani Paasikivi keskustellessamme sanoi: isoisä ei halunnut ajatella kuolemaansa.

Keskusteluni venäläisten kanssa päättyi siihen, että sanoin kirjoittavani pian Gorbatshoville kirjeen maittemme välisistä suhteista ja että sisällyttäisin siihen maininnan tästäkin asiasta. ”Luettuani laajan aineiston läpi saatoin todeta, että siihen sisältyy paljon Paasikivelle tunnetusti epäluuloisia pohdintoja muista ihmisistä ja valtioista. Katsoin, että näiden pohdintojen julkaiseminen ei vaaranna Suomen suhteita ulkovaltoihin.

Lähdeaineisto: Mauno Koivisto: Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1

Koivisto KGB:n otteessa

Koivisto oppi tien KGB:n residentin Viktor Vladimirovin asuntoon osoitteessa Pietarinkatu 3 viimeistään 17.2.1971, jolloin hän vietti illan Viktor Vladimirovin virka-asunnossa. Koiviston kontakti oli I sihteeri Hrabskov. Koivisto oli koko 1970-luvun aina valintaansa saakka presidentiksi vuonna 1982 kiinteässä suhteessa KGB:hen, joten presidentti Koiviston kontaktit kyseiseen tiedustelujärjestöön eivät ole mikään uusi käänne Koiviston poliittisella uralla. Kun KGB:n residentti Viktor Vladimorov oli valittu Ahti Karjalaista varten, pääministeri Mauno Koivisto joutui tyytymään lähetystöneuvokseksi edenneeseen Valentin Kossoviin. Hän otti tämän vastaan 31.7.1981 virka-asunnossaan Kesärannassa lounasaikaan, kello 12.00. Kosov oli vain kahta viikkoa aiemmin 13.7.1981 tavannut presidentti Kekkosen kansliapäällikön Juhani Perttusen ravintola Töölönrannassa. Kossov oli saanut tiedustelutukea I sihteeriltä Viktor Kubekiniltä. Kossov oli erityisen aktiivinen lounasisäntä keväällä 1981. Hän oli tavannut SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerin Pentti Väänäsen 27.2.1981, kansanedustaja Lasse Lehtisen 16.4.1981 sekä Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajan Aimo Kairamon kaksi kertaa 11.5. ja 9.6.1981.

Kekkosen jo erottua ja Koiviston toimiessa vt. presidenttinä Kossov tapasi SDP:n hallintopäällikön Mauno Ihalaisen 10.12.1981 lounaalla ravintola Varraksessa. Ja pisteen i:n päällä hän tapasi SDP:n puoluejohtajan Kalevi Sorsan 15.12.1981 eduskunnassa. Tässä tilanteessa Koiviston voitto näytti jo kaikin puolin varmalta. Kyseessä oli hänen ulkopoliittisen luotettavuutensa takaaminen. Presidentti vaihtui. Bernsteinilainen sosialisti Mauno Koivisto oli persoonana kovin erilainen kuin porvarilliset Paasikivi ja Kekkonen. Kyse oli henkisestä itsenäisyydestä suhteesta suureen naapuriin. Mauno Koivisto kysyi, jopa kirjallisesti, Kremlin mielipidettä kaikkiin oleellisiin asioihin etukäteen. Hän oli näistä kolmesta presidentistä selkeästi epäitsenäisin. Ulkopoliitikko Mauno Koivisto on lyhyesti luonnehdittavissa kehityksellä: Nordekin tunarista 1960-luvun lopulla syliin 1980-luvun alussa ja hyväksi vähemmistökommunistien silmissä. Tärkeä seikka oli Mihail Gorbatsovin nousu valtaan maaliskuussa vuonna 1985. Hän muutti NKP:n suhtautumisen ulkomaisiin kommunistisiin puolueisiin, suomalaiset mukaan lukien. Moskova-uskolliset puolueet, Ranskan kp ja taistolaiset Suomessa, saivat karvaasti havaita, että uskollisuus Moskovalle oli menettämässä merkitystään, vaikka esim. Ranskan kp:n puheenjohtaja Georges Marchais sai yhä edelleen varsin hyvin rahoitusta, aina vuoteen 1991 saakka. Kymmenvuotiskaudella 1981-1991 RaKP sai yhteensä 24 miljoonaa dollaria.

Muutoksen oireet olivat käsin kosketeltavia. Gorbatshov risti politiikkansa ”perestroikaksi”, uudelleenrakentamisen aikakaudeksi. Tämä kaikki oli mannaa Suomen presidentille Mauno Koivistolle. Hänen henkinen sitoutuneisuutensa Mihail Gorbatshoviin nousi välittömästi korkeisiin mittoihin. Koivisto alkoi samastua Kremlin uuteen herraan ja tämän visioihin uudesta Neuvostoliitosta – Koivistohan saattoi päätellä suurvalta Neuvostoliiton valtioideologian lähenevän hänen omaa maailmankatsomustaan. Koiviston kyky omaehtoiseen toimintaan väheni entisestään, mikäli mahdollista.

Gorbatshovilla oli käytössään maansa parhaat tietokanavat. KGB oli edelleen voimissaan. KGB:n rooli oli yhä yhtä keskeinen kuin ennenkin. Se oli ulkopolitiikassa edelleen johtavassa toteuttavassa asemassa verrattuna muihin valtion orgaaneihin, kuten ulkoministeriöön, ja määritteli vuonna 1988 tehtävänsä näin, vaikka NKP ei enää pitänyt luokkataistelua keskeisenä ajankohtaisena tavoitteenaan, akuutti Neuvostoliiton pelastamistehtävä oli noussut etualalle. Suomessa KGB:n keskeinen tehtävä oli ylläpitää vanhaa mallia, jossa Suomen valtaapitävät pysyisivät neuvostomyönteisillä linjoilla. Neuvostoliiton hajoamisen edistäminen, kuten esimerkiksi Baltian maiden itsenäistymisen tukeminen, oli neuvostovastaista toimintaa. Sen torjuminen oli yhä KGB:n keskeinen tehtävä Suomessa. DDR antoi sivustatukea, niin kauan kuin se kykeni. Se arvioi jatkuvasti neuvostovastaisuuden ilmenemistä Suomessa. Presidentti Mauno Koiviston muutoksia pelkäävä ja KGB:n tavoitteiden mukainen linja tuli hyvin esille hänen puheessaan 1.1.1989. Hän totesi: ”En odota, että rajoja Euroopassa alettaisiin siirrellä, että valtakunta katoaisi ja uusia syntyisi.” Samalla hän otti kantaa ennen kaikkea Neuvostoliiton puolesta ja noudatti tätä johdonmukaisesti niin kauan kuin suinkin kykeni. Hän ei voinut toimia neuvostovastaisella tavalla.

Koivisto suoritti valtiovierailun DDR:ään ajankohtana (29.9.-1.10.1987), jolloin sosialistisessa maailmassa jo rutisi voimakkaasti. Mutta Koiviston ”mikään ei muutu”-politiikka sopi hyvin valtiovierailulle DDR:ään. On selvää, että Koiviston vierailu miellytti isäntiä. Poliittisesti Stasi kiinnitti vierailuun erityisen paljon huomiota.

Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 – strategia ja toiminta ISBN 951-20-6548-7