tiistai 13. tammikuuta 2009

Vieras isänmaa


Oskar Himiläinen(alunperin Arhipov) on syntynyt vuonna 1915 Inkerinmaalla Soikkolan pitäjän Kolkanpään kylässä. Hän kuvaa järkyttävässä elämäkerrassaan vuosikymnmenien takaisia koettelemuksia, nuoruuttaan vangitsemisten kuristamassa Inkerissä. Stalinin pakkotyöleirejä, sota-ajan kohtalonkäänteitä, pääsyään Suomeen, liittymistään heimopataljoonaan ja pakoaan Tornionjoen yli. Kovia kokeneen miehen muistelmat avaavat kiinnostavan tavallisen ihmisen näkökulman historian mullistaviin tapahtumiin. Seuraavassa otteita kirjasta.

Kirjassaan Oskar Himiläinen kertoo näin: "Kun minut työnnettiin vankilan koppiin ja raskas ovi rämähti takanani kiinni, minua oli tuijottamassa noin 40 kappaletta eläviä luurankoja. He tekivät niin paljon kysymyksiä yhtaikaa, etten ehtinyt läheskään kaikkiin vastailla: mitä kuuluu, koska olette pidätetty, mistä syystä jne. Vangit olivat pääosaltaan lähiympäristön talonpoikia."

"Meidät vietiin pakkotyöleirille Valosovan piiriin paikkakunnalle, jonka nimi oli Veretse. Siellä alkoivat metsätyöt. Ruoka oli leirin puolesta ja suolet kärsivät kroonista nälkää. Herätys tapahtui aina kello viisi. Mukavuuksiin kuului lautalaverit, lumppuinen patja ilman peitettä ja molemmissa päissä huonetta isot peltitynnyrikaminat. Rangaistukseni läheni loppua. Muistaakseni 18. päivänä syyskuuta 1934 minulle annettiin kouraan todistus vapautumisesta."

"Sitten sattui yllättävä tapaus: 1. päivänä joulukuuta 1934 murhattiin Leningradin hallitusmies Sergei Mironovits Kirov. Tapahtumille annettiin mitä laajin poliittinen merkitys. 4. päivänä huhtikuuta 1935 söimme siskon kanssa murkinaa ennen työhön menoa, kun tupaan astui oveen koputtamatta kylänvanhin, sotilaspukuinen upseeri ja kaksi sotilasta kiväärit olalla. Minun käskettiin ottaa evästä pariksi päiväksi ja yksi pari puhtaita alusvaatteita."

"Vangittavien metsästystä oli suoritettu läpi yön. En aavisanut vielä silloin, että näin viimeisen kerran synnyinseutuni. Aluksi oli vangittu isännät ja sellaiset poikamiehet, jotka oli määrätty erotettavaksi perheistä. Eukkoväelle annettiin kymmenen päivää aikaa järjestää kotiasioita. 14. päivänä huhtikuuta alkois lastaus Koskisen rautatieasemalla. 27. päivänä huhtikuuta 1935 saavuimme -melkein - perille. Vielä kerran meidät lastattiin kapearaiteisiin vaunuihin ja kyyditettiin noin satakilometriä sisäaroille. Koko matka kesti parisen viikkoa. Myöhään illalla 27. päivänä saavuimme lopullisesti perille Kazaghstaniin."

"Myöhään syksyllä syttyi Neuvostoliiton ja Suomen välillä sota. Baltian maat olivat jo menettäneet itsenäisyytensä. Nyt tuli Suomen vuoro. Puna-armeija eteni etenemistään, ilmoitti kovaääninen laiturin radiosta. Joku arveli, että puna-armeijalaiset ryyppäisivät pian Helsingissä kahvia. Mutta sota jatkui. Puhuttiin, että saksalaiset ja ranskalaiset olivat rakentaneet Suomeen kumilla päällystetyt bunkkerit. Kun tykistö ampui, kranaatit pompahtivat takaisin omalle puolelle. Puna-armeijan eteneminen hidastui.
Sitten lähti kiertämään vaikka minkälaisia huhuja, Suomalaiset olivat perääntyessään jättäneet rintalapsen itkemään huoneeseen. Punasotilas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi oli miinoitettu ja räjähti. Monta sotilasta tuhoutui räjähdyksessä."


Saksalaisten vangiksi

"Seuraava pysähdys oli jossain Puolassa sotavankileirillä numero 16 tai 116. Täällä jouduin olemaan kokonista kolme kuukautta. Leirillä laskettiin olevan noin 70 000 - 80 000 vankia. Kuolleisuus oli noin 200 - 250 henkeä vuorokaudessa. Yöaikana monttuun kuolleet heitettiin aamulla ruumispinoihin, jotka päivemmällä kuljetettiin pois. Ruumiit olivat alastomia, nälästä kuivuneita luurankoja. Eloonjääneet takavarikoivat kuolleitten vaatteet. Siellä oli myös siviileitä, pääasiassa juutalaisia ja mustalaisia. Vaikka kuolleisuus oli suuri, kansa ei vähentynyt. Uusia tuotiin jatkuvasti tilalle.Se oli saksalaista järjestystä. Keskellä leiriä oli riukuaitauksin varustetut kaivetut montut tarpeita varten."

"Jos eteen sattui epäilyttävä naama, upseeri kysyi: "Jude?". Myönteisessä tapauksessa upseeri laski kumipampun hiljaa kyseisen olkapäälle. Tämän piti lähteä juoksemaan kumipamppuilla varustettujen Saksan sotilaitten muodostaman kujan läpi. Sotilaita seisoi 5-6 kummallakin puolella. He hakkasivat pampuilla juoksijaa minkä ehtivät. Joku pökertyi iskuista, mutta hyppäsi uudestaan ylös ja jatkoi juoksemistaan.
Eräänä päivänä näimme kahden punasotilaan istuvan erillään maassa vartiomiesten seistessä vieressä. Sotilaat olivat paljain jaloin. Heitä oli siinä määrin pahoinpidelty, että toisen irtaantunut silmä roikkui poskella. Samana päivänä kumpikin ammuttiin".


Uusi univormu

"Suomalaiset upseerit hakivat meidät Suomeen. Muistelen matkan kohti Suomea alkaneen 27. päivänä heinäkuuta 1942. Turun satamassa meidät lastattiin taas tavaravaunuihin. Jokseenkin samanaikaisesti saapui Naarajärvelle inkeriläisiä sotavankeja. Täällä tapasin tuttavia, joita en ollut nähnyt moneen vuoteen. Meille jaettiin valkoiset hihanauhat, joissa luki suurilla mustilla kirjaimilla: heimokansalainen. Muuten olimme venäläisten sotavankien joukossa. Naarajärvellä oli venäläisten sotavankien kuolleisuus tavattoman suuri. Kuolleisuus johtui yksinomaan aliravitsemuksesta, nälästä.
Sitten olikin jo myöhäinen syksy, kun meidät marraskuun lopulla koottiin taas Naarajärven leirille. Tarkoituksena oli perustaa heimosotavangeista pataljoona, joka nimitettiin Heimopataljoona kolmoseksi, HP3. Kun pataljoona oli perustettu niistä sotavangeista, jotka olivat antaneet vapaaehtoisen suostumuksensa liittyä Suomen armeijaan, kuljetettiin meidät Aholahteen perustettuun koulutuskeskukseen, Samalla meille annettiin Suomen kansalaisuus."

Hyvästi Suomi

"Suomi ja Neuvostoliitto tekivät aselevon ja sitten seurasi rauha. Muutaman päivän kuluttua ilmestyi Vainikkalan kartanoon tyksitön majuri, muistaakseni Raski nimeltään. Hän ilmoitti, että meidän olisi mahdollista päästä kotimaahan, Neuvostoliittoon, jos haluaisimme.
Kymmenentenä marraskuuta aamulla saavuin Raahen kaupunkiin. Kolme lottaa mittaili minua päästä jalkoihin ja sitten yksi kysyi: "Oletteko heimopataljoonan poikia?" Sanoin olevani. Lotat kertoivat: "Teidän pataljoonanne vangittiin jo viikko sitten. Eilen saapui tähän samaan toimistoon kaksi poikaa, mutta emme osanneet neuvoa mitään ja heidät vangittiin. Poikia pääsi paljon karkuun ja heitä etsitään koko Raahen ympäristöstä. Älkää siis enää kyselkö yksikköänne, vaan häipykää Raahesta niin pitkälle kuin suinkin mahdollista". Lotat ottivat repun selästäni ja pakkasivat sinne aika runsaasti evästä: leipää, juustoa, sokeria ja taskuun vielä askin tupakkaa. Kiitin ja lähdin ulos".

Himiläinen pakeni Tornion kautta veneellä Ruotsiin. Karungista Himiläinen vietiin poliisiautolla Haaprantaan ja siellä suoraan saunaan, jossa oli muutamia heimopoikia.

"Seuraavana päivänä kävimme yksitellen kuulusteltavina. Jouduimme taas piikkilangan sisälle Uumajan lähistölle Håkanäsiin. Meitä oli yhteensä noin 200 henkeä. Pääosa oli Inkerin poikia, mutta joukossa oli myös muutama venäläinen ukkeli."

Lähdeaineisto Oskar Himiläinen Vieras Isänmaa ISBN 951-20-2205-2

1 kommentti:

Raili Sergejeff kirjoitti...

Tämäpä olikin mielenkiintoinen juttu. En ole ennen nähnytkään.

Tänään hain juttua Oskar Himiläisen kirjasta, kun tuli puheeksi inkeriläiset. Minulla itselläni on se kirja.

O. Himiläinen on ex-mieheni siskon miehen isä. Hänen poikansa Olavi himiläinen asuu Ulricehamnissa.