perjantai 23. tammikuuta 2009

Suomen poikien historiaa



Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota alkoi 22.6.1941. Saksalaiset valtasivat Tallinnan 28.8.1941 ja niin päättyi vuoden päivät kestänyt puna-armeijan miehitysvalta Virossa. Viron kansallismieliset, jotka eivät halunneet liittyä saksalaisten muodostamaan ns. Viron Legioonaan, siirtyivät joko Viron metsiin tai tulivat yli Suomenlahden Suomeen ja ilmoittautuivat vapaaehtoisina Suomen armeijaan.

Kun Saksan tappio talvella 1943 näytti ilmeiseltä, sen miehitysjoukot Baltiassa ryhtyivät toimeenpanemaan kutsuntoja. Virossa kutsuttiin palvelukseen viisi peräkkäistä ikäluokkaa. Tarkoituksena oli perustaa virolainen yhtymä, joka olisi lähetetty taistelemaan Kaukasukselle. Virolaiset olivat hyvin maanpuolustustahtoisia. He olisivat jo vuonna 1939 halunneet taistella yhtenäisenä kansakuntana Neuvostoliiton miehitysuhkaa vastaan, mutta valtiojohto teki toisenlaisen ratkaisun. Niinpä virolaiset olisivat myös vuonna 1943 kernaasti liittyneet saksalaisiin joukkoihin omassa maassaan, omaa maataan puolustaakseen. Kaikkia virolaisia yhdisti halu puolustaa Viroa neuvostojoukkojen hyökkäykseltä. Mutta monet pitivät vastemielisenä tehdä se vieraalla maaperällä ja toisen diktatuurin joukoissa. He halusivat liittyä ihailemaansa Suomen armeijaan.

Lähes 3400 nuorta virolaista miestä ja nuorukaista siirtyi Virosta Suomeen vuosina 1942-1943 pienillä moottoriveneillä yli hyisen Suomenlahden. Nuorin heistä oli vain 14-vuotias ja mukana oli myös kaksi 16-vuotiasta "lasta". Esimerkiksi maaliskuussa 1943 saapuneista virolaisista 337 vapaaehtoisesta lähes puolet oli 18-21-vuotiaita ja noin 30% 22-25-vuotiaita.Miesten koulutustaso oli huomattavan korkea, sillä heistä noin 45 % oli akateemisen loppututkinnon suorittaneita, ylioppilaita ja virkamiehiä. Kun nämä virolaiset nuoret miehet lähestyivät useinkin myrskyisältä mereltä Suomen rannikkoa, heille valkeni "uusi aamu"! Kukaan heistä ei voinut tietää, mitä edessä oli!Jo talvisodassa oli ollut mukana pieni ryhmä virolaisia miehiä ja jatkosodan syttyessä 25.6.1941 virolaisia oli pieninä osastoina Suomen armeijan eri joukoissa. Virolaiset kokivat, että he olivat velkaa Suomelle Viron vapaussotaan osallistumisesta ja nyt oli tullut aika maksaa tämä velka pois.Virolaiset moottoriveneet rantautuivat lähinnä Porkkalan ja Helsingin edustojen saariin, mm Pirttisaareen. Siellä Suomen rajaviranomaiset ottivat nämä viluissaan olevat miehet vastaan. Kuulustelujen jälkeen miehet vietiin Helsinkiin Jollaksen kartanoon, jossa heille tarjottiin mahdollisuutta mennä metsätöihin tai sotilaskoulutukseen. Niin heistä alettiin käyttämään nimitystä "Soomepoisid, Suomen-pojat tai Suomi-pojat".

Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943. He tunsivat olevansa Suomen jääkäriliikkeenperillisiä. He halusivat saada hyvää sotilaskoulutusta ja näin kasvaa oman isänmaansa vapaustaistelijoiksi. Mutta samalla he halusivat taistella "Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta", kuten heidän tunnuslauseensa kuului. Ensimmäinen vapaaehtoiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Pataljoonan komentajana oli marsalkka Mannerheimin sisarenpoika majuri Claës Gripenberg, joten virolaiset toimivat Suomen korkeimman sotilasjohdon suojeluksessa.

Virolaiset kuljetettiin Helsingin soutustadionilla suoritetun varustamisen jälkeen mm. Nurmekseen ja Luumäen Taavettiin ja 9.2.1944 virolaisista miehistä perustettiin Taavettiin Jalkaväkirykmentti 200. Jalkalassa lähellä Terijoen kauppalaa koulutettiin JR 200:n I pataljoona, joka sai "tulikasteensa" 9.6.44 alkaneessa venäläisten suurhyökkäyksessä. Raskaimmat taistelut käytiin Rajajoelta Viipurinlahdelle, jolloin virolaisia kaatui 10.-13.6.44 lähes 30 miestä. JR 200:n II pataljoona saapui Taavetista Viipurinlahdelle vasta 20.6.1944.Raskaimpien taistelujen jälkeen JR 200 siirrettiin Vuoksen alueelle ja siellä taistelutoiminta muodostui lähinnä asemasodaksi, alueelle saatiin vain venäläisen tykistön häirintätulta.

Syksyllä 1943 tuli vapaaehtoisia lisää. Kun heidän koulutusvaiheensa päättyi, koko virolaisesta vapaaehtoisjoukosta muodostettiin Jalkaväkirykmentti 200. Se osallistui Kannaksen torjuntataisteluihin aivan etulinjassa. He olivat osaltaan toteuttamassa II maailmansodan ainoata suurhyökkäyksen pysäyttämistä, kesän 1944 ihmettä. Kun tuo torjuntavoitto oli hiuskarvan varassa, ei kukaan meistä voi sanoa, mikä hiuskarva oli ratkaiseva. Joka tapauksessa Suomen-pojat, jolla nimellä heidät opittiin tuntemaan, täyttivät miehuullisesti paikkansa.
Myös Suomen merivoimiin liittyi suuri joukko virolaisia vapaaehtoisia. Peräti 10 % laivastomme vahvuudesta oli virolaisia. Kaikkiaan virolaisia vapaaehtoisia oli puolustusvoimissamme 3350 miestä. Heistä kaatui rintamillamme noin 200.

Tilanne Virossa heikkeni saksalaisten kannalta heinäkuun lopulla 1944, kun venäläiset joukot valtasivat 23.7. Pihkova`n ja 24.7. Narva`n. Viron tapahtumat vaikuttivat heti JR 200:n taistelukelpoisuuteen, koska nyt taisteltiin jo oman kotimaan maaperällä. Tehtiin kysely halukkaista kotimaahan palaajista. Viroon halusi palata 1728 miestä ja Suomeen jäisi 163 miestä. Lopullisesti lähtijöitä oli 1752.Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta kaatui 196 virolaista vapaaehtoista miestä ja Suomen Tasavallan kunniamerkeillä palkittiin 260 Suomen-poikaa.
Virolaiset siirrettiin Myllypellon asemalta kahdella junalla Hankoon ja sieltä edelleen aseettomina laivalla Viron Paldiski`in ja Saku`un Männiku`n koulutuskeskukseen, jossa saksalaiset sotilaat odottivat heitä.Osa virolaisista siirrettiin rintamalle ja osa määrättiin uudelleen koulutukseen. Venäläiset valtasivat Tallinnan 22.9.1944 ja virolaiset joukot perääntyivät Keski-Viroon. Saksalaisten käskyn mukaisesti virolaisten joukkojen piti mennä Viljandin kautta Riikaan ja sieltä edelleen Saksaan. Virolaiset halusivat jäädä Viron maaperälle, mennä Viron metsiin ja kotiseuduilleen. Myöhemmin osa pakeni merta pitkin Ruotsiin tai meni Suomen kautta Ruotsiin.Taistelujen jälkeen Virosta pääsi länteen vajaat 500 Suomen-poikaa ja venäläiset vangitsivat yli 1000 Suomen-poikaa.

Elokuussa 1944 saksalaiset aloittivat vetäytymisensä neuvostojoukkojen alta myös Virossa. Silloin JR 200:n miehet saivat palata synnyinmaahansa osallistumaan taisteluun Viron kohtalosta. Tilanne oli lähes toivoton. Saksalaiset veivät raskaat aseet mukanaan, neuvostojoukoilla oli huikea ylivoima. Suomen poikien ensimmäinen pataljoona suunnattiin heti maihintulon jälkeen vastahyökkäykseen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Tuo divisioona uhkasi jo Tallinnaa. Suomen-pojat onnistuivat tässä toivottomalta tuntuvassa tehtävässään, divisioonan hyökkäys pysähtyi kolmeksi viikoksi. Tuona aikana evakuoitiin Pohjois-Virosta 70.000 Viron sivistyneistön edustajaa länteen. He kaikki olivat ihmisiä, joita olisi odottanut teloitus tai pakkotyö venäläisten miehitettyä maan.
Venäläisten ylivoima oli kuitenkin niin murskaava, ettei taistelulla ilman raskasta aseistusta ja ulkopuolista tukea ollut onnistumisen edellytyksiä. Viro miehitettiin ja alkoi hirvittävä ajanjakso virolaisten elämässä. Kun Suomi menetti tavisodassa, jatkosodassa ja Lapin sodassa yhteensä noin 91.000 miestä kaatuneina, veljeskansastamme kaatui 46.000 miestä, kuoli teloitettuna tai Siperiaan menehtyneitä yli 100.000 ja länteen siirtyneinä noin 100.000 kansalaistaan. Kaikki tämä väestöstä, joka oli vain kolmas osa Suomen kansasta, hieman toista miljoonaa. Tilalle he saivat 700.000 vierasta kieltä puhuvaa ja virolaista elämänmuotoa ymmärtämätöntä ihmistä.

Neuvostoliitolla oli Virossa enimmillään 570 sotilastukikohtaa yli 83600 hehtaarin alueella. Neuvostoliiton tuomioistuimet määräsivät suurelle osalle Suomen-poikia pääsääntöisesti §58-1a:n mukaisesti pakkotyötä 15+5+5 vuotta, joista vankileireillä eloon jääneet sovittivat siitä eripuolilla Siperiaa yli 10 vuotta. Usein myös heidän perheensä jäsenensä, äidit, isät ja sisarukset, kyyditettiin Siperiaan! Leireiltä elossa selviytyneet olivat jo yli 30-vuotiaita, nuoruuden opiskelut oli mitätöity ja perhe oli perustamatta. Niin heidän piti etsiä työ kuin työ. Ahkerina miehinä monikin selvisi neuvostoajasta. He perustivat perheen ja jotkut heistä työskentelevät vieläkin yli 80-vuotiaina!

Tästä Suomen jatkosodassa taistelleesta 3 337:n virolaisen miehen joukosta Virossa on nyt elossa vajaat 240 miestä, joiden keski-ikä on yli 85 vuotta. Ne lähes 500 Suomen-poikaa, jotka pääsivät eri tavoin pakenemaan Virosta tai suoraan Suomesta Ruotsiin ja sieltä edelleen Kanadaan ja USA:han, heistä on vielä elossa toistasataa miestä, joista Ruotsissa asuu arviolta vajaat 70 Suomen poikaa.
Virossa asuvien yli 10 vuotta pakkotyössä olleiden Suomen-poikien eläkkeet ovat noin 360 euroa kuukaudessa (virolaisten keskipalkka oli 5.12.07 n.700 euroa/kk). Ensimmäisen (vuoden 1993) 2 000 markan ns. kertakorvauksen jälkeen, Suomen valtio on vuodesta 1995 lähtien maksanut Suomen-pojille rintamalisää vastaavan summan, joka on ollut nyt kolmen vuoden ajan 38 euroa (suomalaisille veteraaneille maksetaan v. 2008, 43,63 euroa) kuukaudessa. Lisäksi Suomen valtio kustantaa Suomen-pojille heidän kotimaassaan tapahtuvan 14 vrk:n vuosittaisen laitoskuntoutusjakson.
Pian näistä lähes 3 400:sta Suomen-pojasta on jäljellä vain muistot, muistomerkit ja hautakumpujen hautakivet!

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/jatkosota/kahdesti_kaatunut.htm
Lähdeainestoa ja kirjallisuutta
Eversti Matti Lukkarin ja Rissto Kurjen kirjoitukset
Anne-Riitta Isohella, Suomen-pojat. Virolainen jääkäritarina. Jyväskylä 1999. ISBN 951-566-020-3.
Martti Issakainen: Toinen vyöttää sinut. 1994. ISBN 951-600-865-8.Paul saarin tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle.
Ülo Jõgi, Ernan tarina. Jyväskylä 1996. ISBN 951-9440-50-X.Suomen tiedustelujoukko Virossa toisen maailmansodan vuosina.
Jaakko Korjus, Viron kunniaksi. Hämeenlinna 1998. ISBN 951-23-3819-X.
Raul Kuutma, Suomen-poikien tie. 2004. ISBN 951-1-19684-7.Virolaissotilaiden kohtaloita. Kaikkia näitä miehiä sitoi yhteinen päämäärä: Viron itsenäisyyden palauttaminen. Yksi kertomuksista on Kuutman oma.
Raul Kuutma - Antero Tuomisto, Suomen-pojat. Muistomerkkijulkaisu. Kerava 2002. Uusi painos 2005.
Mart Laar, Unohdettu sota. Jyväskylä 1993.
Niilo Lappalainen, Veljeskansojen kohtalonvuosilta. 1999. ISBN 951-0-23578-4.
Jari Leskinen, Veljien valtiosalaisuus. WSOY 1999. ISBN 951-0-23828-7.Alanimeltään "Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918 – 1940."
Matti Lukkari, Viron itsenäistyminen. Keuruu 1996. ISBN 951-1-13853-7.
Jorma Mutanen, Jalkaväkirykmentti 200. Joensuu 1991. ISBN 952-90-3222-6.Virolaisten vapaaehtoisten historiikki Suomessa ja kotimaassa toisen maailmansodan aikana.
Seppo Myllyniemi, Baltian kriisi 1938-1941. 1977. ISBN 951-1-04443-5.
Sylvia Nurminen, Veljeskansan vapaaehtoiset. 1996. ISBN 951-23-3628-6.
Ants Oras, Viron kohtalonvuodet. 1989. ISBN 951-20-3443-3.
Toivo U. Raun, Viron historia. 1989. ISBN 951-1-10610-4.
Heino Relvik, Mereväe soomepoisid. EVG Print trükikoda/Tallinn 2003.Viron kielinen kirja kertoo virolaisista vapaaehtoisista Suomen merivoimissa.
Lassi Saressalo, Päämajan kaukopartiot jatkosodassa. Juva 1987.
Soome Sõjaveteranide Eesti Ühendus, päätoimittaja Raul Kuutma, Vabaduse Eest. ISBN 9985-60-347-8.
Heino Susi, Laulu Suomen poikien. Hämeenlinna 1994.
Pentti H. Tikkanen, Hyppy helvettiin. Hämeenlinna 1986 (Romaani).
Evald Uustalu - Rein Moora, Soomepoisid. 1992. ISBN 5-460-00017-3.
Aleksander Warma, Lähettiläänä Suomessa 1939 – 1944. Otava 1973. ISBN 951-1-00002-0.Muistiinpanoja ja dokumentteja diplomaatin taipaleelta.

Ei kommentteja: