Sisäpolitiikan pohjan laajeneminen

Juri Komissarov on kirjassaan Linja kertonut sisäpolitiikan pohjan laajenemisesta. Suomen kommunistinen puolue ja sen johtama Suomen kansan demokraattinen liitto ovat kaikissa vaiheissa korostaneet, että maan ulkopolitiikan tulee perustua ystävyyteen, luottamukseen ja yhteistyöhän Neuvostoliiton kanssa tähtäävään linjaan sekä aktiiviseen toimintaan rauhan ja kansainvälisen turvallisuuden puolesta. SKP on esiintynyt ja esiintyy yhteistyön aikaansaamisen puolesta näiden päämäärien hyväksi muiden Suomen työtätekevän väestön etuja edustavien poliittisten puolueiden, ennen kaikkea sosiaalidemokraattien ja keskustalaisten kanssa.

Urho Kekkonen johti taistelua Maalaisliiton aikaisempien johtajien politiikkaa vastaan heidän vastustaessaan lähentymistä Neuvostoliittoon1940-luvun lopussa ja 1950-luvun alussa. Maalaisliiton tosiasialliseksi johtajaksi kohonneen Kekkosen ympärille liittyi yhteen ryhmä edistyksellisesti ansioituneita poliitikkoja (Arvo Korsimo, Kauno Kleemola, Reino Kuuskoski, Ahti Karjalainen), joiden näkemykset ja toiminta tähtäsivät uuden suhtautumistavan aikaansaamiseen ulkopolitiikkaan. Tämä suunta puolueessa sai nimen K-linja. Nimenomaan K-linjan edustajat, jotka kannattivat johdonmukaisesti ystävyyttä Neuvostoliittoon, myötävaikuttivat ratkaisevasti siihen, että Maalaisliitto ja myöhemmin Keskustapuolue antoivat tärkeän panoksen Paasikiven-Kekkosen linjan muodostumiseen ja vahvistamiseen.

1950- ja 1960-luvulla keskustapuoluelaiset olivat ulkopoliittisen asemansa ansiosta paljolti hallitsevassa asemassa maan poliittisella kentällä. Saatuaan eduskuntavaaleissa 21-23 % äänistä he joko muodostivat hallituksen (Kekkonen vuosina 1950-53 ja 54-56, V.J. Sukselainen vuonna 1957 ja vuosina 1959-1961, Martti Miettunen vuonna 1962, Ahti Karjalainen vuosina 1962-63 ja Johannes Virolainen vuosina 1964-66) tai pitivät niissä hallussaan tärkeimpiä ministeripaikkoja, muun muassa ulkoministerin salkkua.

Myöhemmin, 1970-luvulla, kun johtoasema oli suurelta osin siirtynyt sosiaalidemokraateille ja äänimäärät hieman alenivat (noin 17 %:iin), Keskustapuolue osallistui aktiivisesti useimpiin hallituksiin pitäen hallussaan pääministerin (Karjalainen vuosina 1970-71, Miettunen vuosina 1975-76) ja ulkoministerin (Karjalainen vuosina 1972-75, Keijo Korhonen vuosina 1976-77, Paavo Väyrynen vuosina 1978-82) salkkuja. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa Keskustapuolue sai 17,7 % äänistä ja 38 edustajapaikkaa.

Keskustapuolueen ja NKP:n väliset yhteydet ovat kehittyneet vuodesta 1974 alkaen ystävyyden ja asiapitoisen yhteistyön hengessä. Keskustapuolue oli ensimmäinen porvarillinen puolue, jonka kanssa NKP solmi viralliset suhteet. Neuvostoliitossa ovat vierailleet tunnetut keskustapuoluelaiset Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Eino Uusitalo ja Ahti Pekkala sekä Keskustapuolueen kansanedustajien ja piirisihteerien valtuuskunnat.

Vaikea ja ristiriitainen on ollut se tie, jonka Suomen sosiaalidemokraattinen tie on kulkenut suhtautumisessaan Paasikiven - Kekkosen linjaan. Pitkän aikaa aina 1960-luvun puoliväliin tämän puolueen linjaan, jota pitkään johti tunnettu taantumuksellinen Väinö Tanner, vaikuttivat menneisyyden painolasti, neuvostovastaisuus ja antikommunismi sekä vihamielisyys Kekkosta kohtaan uuden politiikan ilmentäjänä. Kahdesti, vuosina 1948 ja 1958, saatuaan mahdollisuuden muodostaa hallituksen (K-A. Fagerholmin ensimmäinen ja toinen hallitus), oikeistososiaalidemokraatit yrittivät Lännen tukemina noudattaa linjaa, joka tähtäsi Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden vaikeuttamiseen. Vuosina 1956 ja 1962 SDP liitossa oikeistolaisen Kokoomuspuolueen kanssa yritti estää Kekkosen valinnan presidentiksi.

Tämä politiikka johti SDP:n kannatuksen putoamiseen äänestäjien keskuudessa. Niinpä sosiaalidemokraattien saadessa vuosien 1950 ja 1956 presidentinvaaleissa vastaavasti 64 ja 72 valitsijamiestä (21,8 5 ja 23,3 % äänistä) vuonna 1962 puolueen valitsijamiesten määrä supistui 36:een (13,1 % äänistä). Tämä suuntaus ilmeni myös eduskuntavaaleissa: vuoden 1962 vaaleissa SDP menetti yli kolmanneksen äänistään ja sai koko historiansa pienimmän määrän kansanedustajapaikkoja (38) ja ääniä (19,5 %). Pitkän ajanjakson (vuodet 1959-66) SDP oli Neuvostoliiton ja Kekkosen vastaisen linjan vuoksi poliittisessa eristyksessä ja hallituksen ulkopuolella. Puolue menetti kannatustaan SAK:ssa ja suurimmassa osassa eri alojen ammattiliittoja.

SDP:n politiikassa 1960-luvun puolivälissä ilmenneet muutokset kuvastuivat puolueen saamien äänimäärien lisäyksenä vuoden 1966 eduskuntavaaleissa (27,2%). SDP:n puheenjohtaja Paasio muodosti hallituksen, johon sosiaalidemokraattien lisäksi osallistui Keskustapuolueen ja SKP/SKDL:n edustajia. Näin 12 vuoden tauon jälkeen elvytettiin kolmen suuren hallitusyhteistyö. Seuraavina vuosina sosiaalidemokraatit osallistuivat käytännöllisesti katsoen kaikkiin hallituksiin joko johtaen niitä ( Mauno Koivisto vuosina 1968-1970, Rafael Paasio vuonna 1972, Kalevi Sorsa vuosina 1972-75 ja 1977-79, Koivisto vuosina 1979-81) tai pitäen niissä halussaan tärkeimpiä ministeripaikkoja, muun muassa ulkoministerin salkkua.

1970-luvulla SDP:stä tuli Suomen suurin poliittinen puolue niin eduskuntapaikkojen luvun kuin äänimäärienkin osalta. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa se sai 26,8 % äänistä ja 57 edustajapaikkaa. Kesäkuussa 1984 pidetyssä SDP:n 38. puoluekokouksessa korostettiin olevan tärkeää jatkaa Paasikiven - Kekkosen linjaa ja ystävyyteen Neuvostoliiton kanssa tähtäävää suuntausta vuoden 1948 sopimuksen johdonmukaisen noudattamisen pohjalla ja asetuttiin kannattamaan sopimuksen jatkamista ennen määräaikaa. SDP oli ensimmäisiä sosiaalidemokraattisia puolueita, jotka 1968 solmivat viralliset yhteydet NKP:hen.

Lähdeaineisto: Juri Komissarov Linja ISBN951-1-08398-8

On totuuden aika

Paavo Väyrynen on kirjoittanut kaksiosaisen kirjan On totuuden aika. Kirjan ensimmäinen osa käsittää vuodet 1968-1982. Väyrynen kertoo asioista ja tapahtumista sellaisina kuin on ne itse nähnyt ja kokenut. Paavo Väyrynen on poliitikko, joka herättää intohimoja. Omasta mielestään hänellä on ollut koko uransa ajan vahva kannatus kansan keskuudessa. Hyvin monille suomalaisille hänen toiminnastaan on syntynyt kielteinen käsitys. Ehkä tuo kielteinen käsitys johtuu Paavo Väyrysen hillittömästä itserakkaudesta sekä suunnattomasta ja häikäilemättömästä vallanhimosta.

Väyrysen mukaan puolueen nuori suuri lupaus joutui kansanedustajana ja ministerinä yhä uudelleen kestämään taistojen helteen kuumimmillaan. Aivan 1970-luvun alussa Kekkosen suhde keskustapuolueeseen oli etäinen ja tyly. Kekkonen ilmeisesti koki molemmat tohtorit kilpailijoikseen. Karjalaisen kanssa hänellä ilmeisesti oli varsin hyvä suhde siihen saakka, kun Ahti alkoi osoittaa kärsimättömyyttään päästä hänen paikalleen, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Kekkosen suhde keskustapuolueeseen 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa oli myös kääntöpuoli hänen suhteestaan sosiaalidemokraatteihin ja yleensä vasemmistoon. Kun eduskuntaan tuli vuoden 1966 vaaleissa vasemmistoenemmistö, Kekkonen joutui hyvin riippuvaiseksi sosialidemokraateista. Vuoden 1970 vaalien jälkeen tilanne ei korjaantunut, sillä edelleen hän välttämättä tarvitsi sosialidemokraatteja saadakseen aikaan enemmistöhallituksia. Kekkonen oli erityisen riippuvainen SDP:stä siihen saakka, kun hänen jatkoaikansa varmistui. Tästä sai keskustapuolue kärsiä: meidän oli presidentinkin vaatimuksesta osallistuttava hallitusyhteistyöhön SDP:n sanelemin ehdoin.

Kun Kekkosen oma tulevaisuus oli varmistunut, hän alkoi taustalla hyvin voimakkaasti tukea nuorten pyrkimyksiä keskustapuolueen uudistamiseksi. Tuki sai myös näkyvän ilmauksen, kun presidentti kunnioitti läsnäolollaan keskustanuorten 30-vuotisjuhlaa vuonna 1975.
Kun olin 1970-luvun alussa ainoa näkyvä nuori poliitikko keskustapuolueessa, jouduin kantamaan päävastuun puolueen uudistamisesta. Tämän vuoksi Kekkosen tuki kanavoitui ensi sijassa minun kauttani. Vuosien varrella luottamus kasvoi ja nousin yhä vaativampiin ja yhä tuulisempiin tehtäviin, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Kalevi Sorsa oli 1970-luvulla mahtava mies. Hän tunsi voivansa määrätä asioista miten tahtoi. Urho Kekkonenkin oli hänestä riippuvainen. Ensimmäisen kerran Kekkonen pani Sorsan järjestykseen keväällä 1975, jolloin hän tuki taustalta keskustapuolueen nuorta polvea aluepoliittisessa kiistassa ja silloisen hallituksen kaatamisessa. Sen jälkeen Kekkonen runnasi kokoon keskustajohtoisen Miettusen hallituksen, ensimmäisen jossa minä olin mukana, kirjoittaa Väyrynen. Kekkosen tahdosta Karjalainen ja Virolainen jäivät sivuun. Hallitusryhmien runko rakennettiin hänelle läheisten voimien varaan. Keskustalla oli tässä hallituksessa varsin vahva asema. Sorsa oli haluton yhteistyöhön näillä ehdoilla ja hajotti hallituksen syksyllä 1976.

Enemmistöhallituksen hajottua Miettunen sai tehtäväkseen muodostaa keskiryhmien vähemmistöhallituksen. Sillä oli käänteentekevä vaikutus. Se osoitti Sorsalle, että maata voidaan hallita ilman SDP:n mukanaoloa. Toisaalta vähemmistöhallituksen taival olisi ollut jatkossa vaivalloinen. Syntyi yhteinen intressi muodostaa Sorsan johtama enemmistöhallitus toukokuussa 1977. Siinä SDP:llä oli selvä yliote.

Syksyllä 1977 Sorsa koki pahan pettymyksen. Hän esitti minulle pitkälle meneviä vaatimuksia sosiaalidemokraattien nimittämisestä ulkoministeriön virkoihin. Kun en suostunut, hän järjesti kolmenkeskisen tapaamisen Tamminiemessä. Sorsa ilmeisesti kuvitteli, että Kekkonen asettuu hänen kannalleen. Niin ei käynyt. Tämä tapaus osoitti Sorsalle kaapin paikan ulkopolitiikan hoidossa. Tällä alalla SDP:n vallalle oli pantu rajat.

Kun Koiviston hallitusta muodostettiin keväällä 1979, sai keskusta presidentiltä voimakkaan tuen. Toisaalta Kekkonen puuttui jälleen voimakkaasti myös keskustapuolueen sisäisiin asioihin edellyttämällä, että sekä Karjalainen että Virolainen jäävät hallituksen ulkopuolelle. Tämä merkitsi sitä, että keskustapuolueen osalta hallitusyhteistyöstä vastasivat ensi sijassa Eino Uusitalo ja Paavo Väyrynen.

Koiviston hallituksessa keskustalla oli johtava asema. Tämän ansiosta puolueen jäsenistö ja kannattajat olivat tyytyväisiä omien ministereiden toimintaa. Tämä auttoi puolueen puheenjohtajan vaihtamisessa kesällä 1980, kirjoittaa Paavo Väyrynen.

Lähdeaineisto:
Paavo Väyrynen: On totuuden aika 1 ISBN 951-0-18839-5

Puhemiehen paikalla – Virolaisen kaatoyritys

Veikko Helle kirjoittaa kirjassaan Puuseppä Suomen eduskunnasta, että olin ollut eduskunnassa miltei 25 vuotta ja näistä neljästä viimeisimpänä eduskunnan varapuhemiehenä, kun minut 1976 valittiin eduskunnan puhemieheksi. Yksi ja toinen voi nuoruudessaan unelmoida tai peräti päättää, mitä hänestä isona tulee. Olosuhteet olivat minun puolestani päättäneet, että minusta tuli puuseppä. Se oli hyvin selvää. Mutta että samaisesta puusepästä joskus tulisi eduskunnan puhemies, sitä ei kai voi nähdä hurjimmissa unissakaan.

Itse puhemieheksi tulo sujui sangen mutkattomasti. Maassa oli hallitus vaihtunut. Martti Miettusesta oli tullut hätätilahallituksen pääministeri marraskuun lopussa 1975. Suomen parlamentaarisessa elämässä on sellainen kirjoittamaton laki, että puhemies ja pääministeri eivät ole samasta puolueesta. Oli siis vaihdettava puhemiestä. Se tapahtui vuoden 1976 valtiopäivien alkaessa. Kalevi Sorsan ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan Matti Ahteen kanssa asiasta käytiin pieni keskustelu. Ryhmässä minulla oli sen vanhimpana jäsenenä tietty asema ja olin jo muutamia kertoja tullut ryhmän ehdokkaana valituksi varapuhemieheksi. Vaalissa sain 178 ääntä. Valtakunnan hierarkiassa eduskunnan puhemies on toinen mies heti tasavallan presidentin jälkeen.

Vuonna 1977 tulin valituksi uudelleen puhemieheksi, nyt peräti 189 äänellä. Myöhemmin keväällä tuli eteen uusi tilanne. Miettusen hallitus jätti paikkansa, ja Kalevi Sorsa muodosti toisen hallituksensa. Kepu hermoili. Heidän puhemiesehdokkaansa oli Ahti Pekkala, ja hänen vaalipiirinsä eli Oulun läänin Keskustapuolueen piirijärjestö tätä vaihdosta kovasti kiirehti. Puhemies on myös eduskunnan kansliatoimikunnan puheenjohtaja ja varapuhemiehet sen jäseniä. Tämä toimikunta mm. valmistelee eduskunnan budjetin ja päättää kiinteistöä ja henkilökuntaa koskevista asioista.

Eduskunnan arvovaltaa saattavat murentaa ja häiritä sellaiset eduskuntatalossa esitetyt näytelmät, jotka pistävät kansanedustuslaitoksen ellei nyt juuri naurunalaiseksi niin saavat kansalaiset ainakin hymähtelemään. Eräs tällainen mielestäni kaikin puolin tarpeeton ja sopimaton tapahtumaketju elettiin helmikuun 3. päivänä, jolloin eduskunta tavanomaisesti oli kokoontunut valitsemaan valtiopäivien puhemiehiä.

Olin pannut viikonvaihteessa merkille, että kokoomuspuolueen puheenjohtaja Ilkka Suominen oli pitänyt puheen, jossa hän suositteli eduskunnan siihenastista toista varapuhemiestä Juuso Häikiötä valittavaksi nyt puhemieheksi. Perusteluna oli se, että tehtävään tulisi valita suurimman porvarillisen eduskuntaryhmän edustaja. Näin voitaisiin kehittää porvarillisten ryhmien yhteistoimintaa.

Asia meni osaltani ohitse vähin ajatuksin. Mutta kun tulin tiistaiaamuna eduskuntataloon, sain heti kutsun Matti Ahteen työhuoneeseen neuvotteluun, jossa myös Kalevi Sorsa oli paikalla. Kuulin, mitä oli tekeillä. Ei se niin vähäistä ollutkaan. Suunnitelmiin kuului ajaa Häikiö puhemieheksi ja sivuuttaa Virolainen arvatenkin kokonaan. Sain kuulla, että liikkeellä oli Keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen. Tämä oli soittanut Sorsalle peräti Madridiin saakka, missä Sorsa oli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan matkalla. Kokoomus tietysti oli innolla mukana hankkeessa, koska se näin ollen saisi oman miehensä puhemiehen paikalle. Tukea oli saatavissa myös muista keskiryhmistä, sanottiin.

Sorsalta ja Ahteelta oli tiedusteltu, miten demarit tulevat tällaiseen asiaan suhtautumaan. Asia meni ryhmäkokoukseen. Puheenjohtaja Ahde kertoi, että toissapäivänä Keskustapuolueen taholta oli ilmoitettu, että he hyväksyvät kokoomuksen ehdotuksen Juuso Häikiön valitsemisesta eduskunnan uudeksi puhemieheksi. Kepun ryhmä perääntyi hankkeesta tai ei lähtenyt siihen mukaan, miten vain. Virolainen sai vaalissa 185 ääntä, mikä osoittaa eduskunnan halunneenkin valita hänet.

Seuraavana päivänä kävelimme puhemiehistönä juhlallisen kulkueen kärjessä avajaisjumalanpalvelukseen Tuomiokirkkoon. Virolainen otti siinä asian puheeksi ja sanoi: - Onpa se tuo Suominenkin lapsellinen mies ja kokematon poliitikko, kun ryhtyy tällaiseen hommaan. Virolainen siis katsoi, että Kokoomuksesta hanke oli lähtöisin niin kuin virallisesti olikin. Koko tässä äkillisessä ja oudossa pelissä oli ikävä maku.

Lähdeaineisto:
Veikko Helle: Puuseppä Suomen eduskunnasta ISBN 951-30-5500-0

Elvytetty mies

Syksy 1976 oli Kalevi Sorsalle synkkää aikaa. Suomen pisimmästä yksittäisestä pääministerikaudesta sitten toisen maailmansodan oli jäänyt jäljelle oppositiojohtajan asema. Riemukkaan nousukauden uljaasta kokonaisvaltaisesta uudistuspolitiikasta oli tultu synkimpään lamaan sitten toisen maailmansodan. Uudistuspolitiikan myötämielisestä tukijasta Urho Kekkosesta oli tullut kärttyinen vanhus, joka tukeutui sekä sisä- että ulkopolitiikassaan Sdp:n kannalta varsin kyseenalaisiin henkilöihin. Massa oli Lapin läänin eläkkeellä olevan maaherran Martti Miettusen johtama keskustan vähemmistöhallitus, jossa ulkoministerinä oli keskustapuolueen oikean laidan edustaja valtiosihteeri Keijo Korhonen.

Kaiken lisäksi hallitus oli tehnyt budjettisopimuksen kokoomuksen kanssa. Sorsa oli ymmällään; merkitsikö tämä sitä, että Kekkonen oli ohjaamassa sosiaalidemokraatteja sivuun valtakunnan politiikasta? Myös henkilökohtaisesti tilanne oli Sorsalle varsin outo. Koko poliittisen uransa ajan hän oli ollut vallassa, nyt hän oli sivussa.

Rafael Paasio oli pudonnut eduskunnasta 1975. Sorsan oli yksin oltava puolueen ja opposition johtajana. Uudesta puoluesihteeristä Ulf Sundqvistista ei ollut näissä töissä juuri apua. Sundqvist oli taitava neuvottelija, mutta kun piti luoda oppositiopolitiikkaa, hän käytti taitoaan henkilökohtaisten keskustelusuhteittensa säilyttämiseen.

Eduskuntaryhmää johti yksi ”Pojista”, Matti Ahde, joka oli ajettu ryhmän johtoon selvästi puoluejohdon miehenä, eikä hän nauttinut ryhmässä jakamatonta luottamusta. Vuoteen 1975 asti eduskuntaryhmää olivat hallinneet pitkän linjan poliitikot, jotka olivat verraten riippumattomia puoluetoimistosta. Ryhmää oli johtanut imatralainen Paavo Tiilikainen, joka oli kaikissa mahdollisissa käänteissä korostanut eduskuntaryhmän itsenäisyyttä. Hänen paikkansa oli vapautunut, kun hänet valittiin sisäministeriksi.

Rafael Paasio oli vuosikymmenien mittaan kehittänyt eduskuntaryhmässä oman johtamistapansa: hän oli antanut ryhmän keskustella, tullut itse mukaan usein vasta kun ratkaisu oli jo syntymässä, ja tarpeen tulleen uppiniskainen kansanedustaja oli tuotu Paasion nurkkapöytään kahville. Kalevi Sorsalle eduskuntaryhmä ja koko eduskunta olivat jääneet alunperinkin vieraiksi. Samoin kuin puolueessa ja valtakunnanpolitiikassa, hän oli päässyt eduskunnassakin vuonna 1970 suoraan huipulle: hänet oli valittu tuoreena kansanedustajana arvostetuimman valiokunnan, ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Sorsa ei koskaan joutunut tutustumaan lainsäädäntötyön arkipäivään vähemmän loistokkaissa, mutta työläissä valiokunnissa, jotka ovat rivikansanedustajien varsinainen työyhteisö. Hän saattoi keskittyä mieliharrastukseensa, kansainvälisen politiikan kysymyksiin yhteisössä, johon puolueet valikoivat tärkeimmät poliitikkonsa. Sorsa ei juuri antautunutkaan keskusteluun politiikan sisällöstä rivikansanedustajien kanssa.

Sorsan kannalta eduskuntaryhmän ainoa ongelma eivät olleet vanhat, itsenäiset kansanedustajat. Itseään melko lukeneena pitävää Sorsaa ärsytti muun muassa nuori älykkö Erkki Tuomioja, jota ei juuri koskaan nähty eduskunnassa ilman jotain ajankohtaista pamflettia. Sorsalla ja Tuomiojalla oli vierekkäiset postihyllyt, eikä Sorsa voinut välttyä näkemästä paksuja kirjapaketteja, joita kustantajat lähettivät Tuomiojalle. Saatuaan kuulla Sorsan harmistuksesta Tuomioja ei pitänyt erityistä kiirettä niiden poisviemiseksi.

Monet eduskuntaryhmässä käydyt keskustelutkaan eivät juuri ylentäneet Sorsan käsityksiä eduskuntaryhmästään. Kun ryhmä esimerkiksi käsitteli esitystä paineastioiden valvonnan siirtämisestä sosiaali- ja terveysministeriöltä kauppa- ja teollisuusministeriölle, jouduttiin kiivaaseen sanaharkkaan siitä, mitä paineastiat olivat. Nuoremmat tiesivät kertoa, että esitys tarkoitti ydinvoimaloiden paineastioita, vanhemmat taas olivat sitä mieltä, että kyse oli suurkeittiöiden painekattiloista. Enemmistö ryhmästä päätyi kattiloiden kannalle.

Sorsan kannalta oli käytännöllistä, että yksi ”Pojista” tuli ryhmän puheenjohtajaksi, ja ryhmään alkoi muodostua ”Poikien” valtajärjestelmä, joka teki mitä puoluejohto halusi. Oppositioaikana eduskunnan olisi pitänyt olla se työkenttä, jolla Sorsa teki politiikkansa. Sitä hän ei osannut, eikä oppositiopolitiikan teossa ollut ”Pojistakaan” hyötyä. Koko eduskuntaryhmässä oli vain kuusi jäsentä, jotka aikoinaan 1960-luvulla olivat olleet oppositiossa: Lyyli Aalto, keskisuomalainen Arvo Ahonen, Veikko Helle, Meeri Kalavainen, raumalainen Uljas Mäkelä ja pohjoiskarjalainen Uki Voutilainen. Tämä joukko ei antautunut keskustelemaan oppositiopolitiikan hienouksista sen enempää Sorsan kuin Ahteenkaan kanssa.

Hämmentynyt Sorsa kulki Paasivuorenkadun ja eduskunnan väliä nippu hallituksen pölyttyneitä suunnitelmia salkussaan. Niistä eduskuntaryhmä yritti löytää pohjaa uskottavalle oppositiopolitiikalle. Siitä ei tahtonut tulla mitään: kansanedustajat, jotka olivat koko eduskuntauransa ajan tottuneet ylistämään hallituksen viisasta politiikkaa, eivät kerta kaikkiaan tienneet miten eriävä mielipide kirjoitetaan – välikysymyksestä puhumattakaan.

Opposition parlamentaarinen vuosi huipentuu yleensä hallituksen budjettiesitykseen, joka on lupa leimata arvosanoilla toivottamasta surkeaan. Mutta siitä huolimatta, että Miettusen hallitus ajo budjettiaan syksyllä 1976 avoimesti kokoomuksen tuella, budjetin arvostelu oli Sdp:lle ja Sorsalle kiusallista. Tätä samaa budjetti Sorsa oli itse ollut hyväksymässä edellisen, syksyllä 1976 juuri ennen budjetin esittelyä kaatuneen Martti Miettusen enemmistöhallituksen ulkoministerinä. Budjetin oli valmistellut Sdp:n valtionvarainministeri Paul Paavela. Juuri tämän budjetin taakse Sdp oli vielä muutama kuukausi sitten kovin sanoin vaatinut kommunisteja, ja hallitus oli kaatunut näihin erimielisyyksiin. Budjetti oli lähes sanasta sanaan sama kuin Paavelan valmistelema. Oppositiopolitiikan teki lopullisesti mahdottomaksi se, että sosiaalidemokraateilla ei ollut esittää hallituksen politiikalle vakuuttavaa vaihtoehtoa.

Lähdeaineisto
Antti Blåfield – Pekka Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli

Kun aika on kypsä

Heikki Kymäläinen on toimittanut kirjan Rafael Paasiosta. Muistelmien nimi on Kun aika on kypsä. Muistelmissaan Rafael Paasio kuvaa lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan Uskelassa, siirtymistään Helsinkiin latojanoppiin. Hän kertoo värikkäästi 1920- ja 1930-luvun sosiaalidemokraattisen nuorisoliikkeen toiminnasta ja osuudestaan sen ajan poliittisessa taistelussa, vastustajina sekä äärioikeisto että äärivasemmisto.

Hän kertoo siirtymisestään Turkuun Sosialistin päätoimittajaksi, paikkaan ja tehtävään, jossa hän sanoo olleen yllin kyllin opettelemista. Turusta alkoi jo parikymmentä vuotta järjestötyötä tehneen Paasion asteittainen nousu politiikkamme portailla: kansanedustajaksi 1948 ja 1950 kahdesti ministeriksi ensin Kekkosen toiseen ja sitten Fagerholmin kolmanteen, ns. yöpakkashallitukseen.

Paasio tilittää omaa suhdettaan SDP:n 1950-luvun puolivälissä alkaneeseen hajaannukseen, puolueen johdon toimintaan, joka oli ensisijaisesti suunnattu uutta presidenttiä Urho Kekkosta vastaan. Hän kertoo yksityiskohtaisesti Kekkosen nujertamiseen suunnatun Honka-liiton synnystä ja sen kaatumisesta, Neuvostoliiton lähettämän nootin aiheuttamasta umpikujasta, joka lopulta kaatoi sosiaalidemokraattien ja oikeiston presidenttihankkeen ja nosti sen vastustajan, Rafael Paasion SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Hän kuvaa puolueessa aiheuttamaansa hämmennystä, kun hän presidentinvalitsijamiesten vaalin jälkeen ehdotti, että SDP:n valitsijamiehet äänestäisivät varsinaisessa presidentinvaalissa Urho Kekkosta. Jo Honka-liiton kaatumisen yhteydessä esittämiään ajatuksia SDP:n siirtämisestä ”pari piirua vasemmalle” ja suhteitten luomista Kekkoseen ja Neuvostoliittoon Paasio alkoi järkähtämättä toteuttaa tultuaan valituksi SDP:n johtoon 1963. Hän kertoo peittelemättä puolueessaan vallinneesta henkilöpelistä ja juonittelusta, joilla hänet yritettiin kukistaa, viimeisen kerran menestyksekkään pääministerikauden jälkeen 1968, sillä läheskään kaikki puoluetoverit eivät hyväksyneet hänen toimintatavoitteitaan.

Paasio kuvaa taitavasti sitä kiihkeän odotuksen tunnelmaa ja riemua, kun asetetut tavoitteet saavutettiin vuoden 1968 eduskuntavaaleissa: SDP nousi suurimmaksi puolueeksi ja murtautui kahdeksan vuoden oppositiosta maan hallituspolitiikan johtoon. Hallituksen muodostajan tehtäviä kuvatessaan Paasio antaa lukijalla ainutlaatuista tietoa niistä tavoista, joilla hallitus muodostetaan, neuvotteluista, joissa ilta ei läheskään aina ollut aamua viisaampi ja sitkeistä ennakkoluuloista, jotka liittyivät SKDL:n mukaantuloon hallitukseen. Hän kertoo korkean tason päättäjien mielialoista – niin pettymyksen ja kiukun purkauksista kuin kaikki politiikan kiemurat kokeneitten poliitikkojen sutkauksistakin. Hän selvittää maatalouspolitiikan, sisäpolitiikkamme suuren kiistakysymyksen, osuutta hallituksissa ja hallitusneuvotteluissa, jotka 1972 johtivat ristiriitaan Keskustapuolueen kanssa ja Paasion vähemmistöhallituksen muodostamiseen.

Rafael Paasion (1903-1980), kaksinkertaisen pääministerin, eduskunnan puhemiehen ja SDP:n pitkäaikaisen puheenjohtajan muistelmateos on korkean tason kuvaus 1960-luvun ja 1970-luvun politiikkamme sisäpiiriin ja sen keskeisimpiin tapahtumiin. Pääministerin ja hallituksenmuodostajan tehtäviä kuvatessaan Paasio välittää lukijalle osin salaisiin neuvottelumuistioihin ja pöytäkirjoihin perustuvaa tietoa, miten maatamme hallitaan ja mikä on hallitusten muodostamisessa presidentin kuuluisa ”runnaajan” rooli. Paasio kertoo puheenjohtajakautensa vuosia kestäneestä eheyttämis- ja rakentamistyöstä, jolla hän vain pieni tukijoitten joukko apunaan onnistui kokoamaan 1950-luvulla hajalle lyödyn sosiaalidemokraattisen liikkeen ja luomaan luottamukselliset suhteet Urho Kekkoseen ja Neuvostoliittoon, SDP:n hajaannusvuosien suuriin kompastuskiviin.

Rafael Paasio ja kehitys SDP:ssä
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/09/rafael-paasio-ja-kehitys-sdpssa.html

Tannerin vastaehdokas
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/12/tannerin-vastaehdokas.html

Rafael Paasio
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rafael_Paasio

Rafael Paasio, eduskunnan matrikkeli
http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=911187&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki

DDR halusi demarit
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/ddr-halusi-demarit

Tarja Halosen toiminta tunnustamiskomiteassa
http://portti.iltalehti.fi/keskustelu/showthread.php?t=112253

KGB valmisteli 1969 tietä Kalevi Sorsalle
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1604554

Lähdeaineisto:
Heikki Kymäläinen Kun aika on kypsä ISBN 951-30-39056-6

”On ilmeistä, että minun aikani on tulla vanhaksi”

Puolisonsa kuoleman jälkeen Kekkonen oli paennut Tamminiemen yksinäisyyttä ja elämän tyhjyyden tunnetta kuntoiluun, mikä oli muuttunut suorastaan pakkomielteeksi. Pitkät hiihtotaipaleet vedettiin veren maku suussa ja muussakin liikunnassa etsittiin inhimillisen kestokyvyn rajoja. Aikaa myöten yli voimien ponnistelu kostautui. Ruumis nousi kapinaan. Jo keväällä 1975 Kekkonen valitteli kipuja ja unettomuutta. Syksyllä kipeytyi akillesjänne, mikä esti liikunnan viikoksi. Käsiin kehittyi nivelrikko, joka muutti hänen käsialansa entistä vaikeaselkoisemmaksi. Sitten alkoi selkä oireilla. Tutkimuksissa löytyi rangan alemmista nikamista kipua aiheuttavia piikkejä. Syksyllä 1976 Kekkonen huolestui toistuvista rintakivuista. Raju ponnistelu aiheutti rytmihäiriön. Kolme päivää kestäneet perusteelliset tutkimukset paljastivat, että Kekkoselle oli kehittynyt sydämen vajaatoiminta seurauksineen. Sydän oli ehtinyt laajentua viidenneksen. Itse perussairaus alkoi vähitellen näkyä myös muualla. Vaikka voimat olisivat muuten riittäneetkin, jalat pyrkivät tekemään tenän pitkillä hiihtomatkoilla. Aikaa myöten Kekkonen havaitsi itsessään muitakin muutoksia, jotka hän luki niin ikään vanhuuden tiliin. Keväällä 1978 hän totesi panneensa merkille, että tasapaino ei ole yhtä vakaa kuin aikaisemmin. Joskus vei seurakin mennessään ja lääkäreiden ohjeita tuli rikottua tahattomasti: ”Päivällisellä Mika Tiivolan luona. Hetemäet, Aurat, Rastaat, Hornit, Anita ja minä. Mukava lauluilta, mutta meni vähän myöhään.”

Näon heikentyminen olikin Kekkosen vaivoista se, josta hän tuli seuraavien vuosien aikana kärsimään eniten ja joka aiheutti paljon vaikeuksia. Vuosina 1977-1978 Kekkosen lähinäkö huononi olennaisesti. Viat ja muutokset, jotka 1980-luvun alussa olivat tekevä presidentistä liioittelematta näkövammaisen, olivat hyvää vauhtia kypsymässä. Kekkonen ei nähnyt enää normaalikokoista tekstiä niin, että olisi pystynyt sen pohjalta pitämään puheensa sujuvasti. Tämä johti takelteleviin esityksiin, jotka herättivät huomiota, koska Kekkosta oli totuttu pitämään armoitettuna puhujana.

Kekkonen oli ollut koko ikänsä tarkka kunnostaan ja terveydentilastaan. Oireiden ei tarvinnut olla kummoisiakaan, kun hän jo kysyi niistä lääkärin mielipidettä. Muistihäiriöt olivat palanneet ”hirmukuntoilun” myötä. Niitä ilmaantui harvakseltaan nimenomaan kovien ruumiillisten ponnistusten yhteydessä tai niiden jälkeen. Myös muu rasitus tai pitkään valvominen saattoivat laukaista lyhytaikaisen muistikatkoksen.

Keijo Korhonen, tuolloinen ulkoministeri ja sittemmin alivaltiosihteeri, joka joutui seuraamaan presidenttiä ulkopolitiikan saralla lähempää kuin ehkä kukaan toinen, on todennut, että vaivat alkoivat näkyä vasta vuosina 1978-1979. Presidentti sairasti yleistä valtimokovettumistautia. Verenkiertojärjestelmän vajaatoiminta antoi merkkejä muun muassa sydämessä, jaloissa ja silmissä. Huhut presidentin muistihäiriöistä levisivät. Johannes Virolainen levitti tietoa, että presidentin muisti ”pätkii”. Puolison kuolema muutti radikaalisti Kekkosen elämäntyyliä.

Huhtikuussa 1978 tuli kuluneeksi kolme vuosikymmentä YYA-sopimuksen solmimisesta. Vuosipäivää vietettiin näyttävästi sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Helsinkiin saapunutta SNTL:n hallitusvaltuuskuntaa johti ulkoministeri A. A. Gromyko. Moskovaan matkustanutta Suomen valtuuskuntaa veti puolestaan pääministeri Kalevi Sorsa, joka sai miltei valtiovieraan vastaanoton.

Mitä selvemmin Stepanov ja Vladimirov alkoivat ajautua törmäyskurssille – mitä jälkimmäinen ei lainkaan salaillut – sitä helpottuneempia Suomen valtiojohdossa oltiin. Kekkonen kuuli Väyryseltä Vladimirovin kertoneen, että Stepanov oli jo aiottu kutsua pois Helsingistä. Sittemmin hankkeesta oli luovuttu. Syksyllä, nk. Ustinov-välikohtauksen jälkeen, neuvostodiplomaatit puhuivat avoimesti Vladimirovin johtavan suurlähetystöä.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi Umpeutuva latu ISBN 951-1-16257-8

Ystävyys katkeaa

Eino Uusitalo kirjoittaa kirjassaan Jälkipeli, että helmi-maaliskuun vaihteessa 1977 olin käymässä Tamminiemessä keskustelemassa eräistä nimityksistä presidentin kanssa. Asiat käsiteltyämme Kekkonen sanoi: - Luottamukseni Ahti Karjalaiseen alkaa olla nyt lopussa. Hänen kanssaan ei voi keskustella asioista niin kuin ennen, hän ei ole enää entisensä. Lisäksi hänen alkoholinkäyttönsä on huolestuttavasti lisääntynyt eikä hän osaa harkita, milloin sopii ottaa alkoholia ja milloin ei. Kekkonen oli hyvin huolestunut. Kysyin, voisinko tehdä jotakin asian hyväksi. – Et sinä eikä kukaan muukaan ulkopuolinen voi tehdä mitään. Vain Karjalainen itse voi kohentaa asemaansa.

Masentuneena ja allapäin lähdin Tamminiemestä työpaikalleni sisäministeriöön. Maaliskuun 2. päivän aamuna soitti presidentin adjutantti minulle ja sanoi, että minun pitäisi heti tulla hakemaan kirje Kekkoselta. Ihmettelin mielessäni, mitä nyt on tapahtunut, kun näin kiireesti Tamminiemeen kutsutaan. En aavistanut vähääkään, mikä minua siellä odotti. Lähdin noutamaan kirjettä saman tien ja Tamminiemeen päästyäni oli Kekkonen minua jo vastassa. Hän ojensi minulle kirjeen luettavakseni ja jäi viereen odottamaan. Kirjekuoren päällä oli teksti: ”Ministeri Eino Uusitalo, Haetaan Tamminiemestä.” Kuoren sisällä Kekkosen käsin kirjoittama kirje:

”Lisää Karjalaisesta.
2-3 vuotta sitten pidin Ahti Karjalaista seuraajanani. Viime viikkoihin saakka olen epäröiden ollut samalla kannalla. Nyt on ystävyyden ja työtoveruuden aika loppunut. Luottamus on kadonnut. Ei auta kieltäminen. Sekä Ahti Karjalaisen että minun hyvät ystävät ovat tulleet minulle kertomaan, mitä ovat kuulleet Ahdin sanovan minun syrjäyttämisestäni ja Ahti Karjalaisen tulosta tilalleni.” Kirjettä seurasi viisi kohtaa sisältävä muistio, jossa oli todella kovia näkökohtia Karjalaisen väittämistä ja toiminnoista.

Luettuani kirjeen oli ymmällä ja hämmentynyt. Kysyin Kekkoselta, onko tilanne todella näin paha. Kekkonen totesi tiukkasanaisesti, että mitään ei oteta pois siitä, mitä hän kirjoittanut ja sanonut. Kysyin jälleen, onko mitään tehtävissä, sillä tilanne on äärimmäisen vakava ja ongelmallinen. ”Asia on minun ja Karjalaisen, eivät tässä muut voi tehdä mitään”. Kysyin vielä voinko kertoa kirjeestä läheisille ystävilleni ja kerrotaanko tästä myös Karjalaiselle. Sain molempien osalta myöntävän vastauksen.

Kerroin välittömästi käynnistäni Tamminiemessä ja saamastani kirjeestä lähimmälle ystävälleni ja pyysin Jukka Juuselaa, Karjalaisen hyvää ystävää, välittämään tiedon myös Karjalaiselle. Päätimme odottaa ja katsoa tilanteen kehittymistä. Jonkin ajan kuluttua kokoonnuimme uudelleen pohtimaan aisaa. Karjalainen oli mukana murtuneena ja pahoillaan siitä, että hänestä oli hänen oman käsityksensä mukaan levitetty vääriä tietoja Kekkoselle. Hän myönsi erimielisyyden ja kitkan Kekkosen ja hänen välillään, mutta ei ymmärtänyt, miksi asiaa on vääristellen esitetty presidentille.

Välirikko aiheutti liikehdintää myös keskustapuolueen sisällä. Alkoi epävarmuuden kausi, jolloin Karjalaisen tutkijat joutuivat arvioimaan uudelleen Karjalaisen presidenttiehdokkuutta sekä lisääntyneen alkoholinkäytön että syntyneen välirikon vuoksi.

Lähdeaineisto:
Eino Uusitalo Jälkipeli ISBN 951-26-2439-7