Kun jatkosota päättyi Moskovan välirauhansopimukseen 19. syyskuuta 1944, Suomi oli sekä inhimillisesti että taloudellisesti äärirajoillaan. Vuosina 1939–1945 oli menehtynyt noin 96 000 suomalaista, yli 100 000 oli vammautunut pysyvästi, ja yli 400 000 luovutettujen alueiden evakkoa tarvitsi uuden kodin ja toimeentulon (0:11). Samaan aikaan Suomi oli menettänyt noin kymmenesosan maa-alueestaan (2:18) – ja sen mukana elintärkeän osan taloutensa perustasta: neljänneksen vesivoimastaan, viidenneksen rautateistään, yli kymmenesosan teollisuuskapasiteetistaan (kuten Enson teollisuuskeskittymän ja Viipurin) sekä Petsamon nikkelikaivokset ja jäämerenyhteyden (1:35).
Tässä raunioituneessa lähtötilanteessa Suomelle määrättiin rauhanehtona sotakorvaukset, joiden suuruus vaikutti aluksi lähes mahdottomalta suorittaa (3:19).
Kohtuuttomista vaatimuksista kohti sopimusta
Sotakorvausten suuruudesta oli keskusteltu jo maaliskuussa 1944, jolloin Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov esitti alustavissa rauhantunnusteluissa valtioneuvos J. K. Paasikivelle ja Carl Enckellille peräti 600 miljoonan dollarin vaatimusta (1:37). Vaikka tuo summa puolittui syyskuun 1944 välirauhansopimuksessa 300 miljoonaan dollariin, taakka oli yhä valtava (3:19). Väkilukuun suhteutettuna Suomen sotakorvaukset olivat raskaammat kuin Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen määrätyt korvaukset (3:33).
Sopimuksen ankaruutta lisäsi sen laskentatapa: korvauksia ei laskettu käyvin hinnoin, vaan vuoden 1938 kultadollareina, joiden arvo oli noin 15 prosenttia tavallista dollaria korkeampi (5:03). Sotavuosien inflaation vuoksi 300 miljoonan kultadollarin todellinen hinta nousi lähes kaksinkertaiseksi, arviolta 500–600 miljoonaan silloiseen dollariin (2:49). Korvaukset oli maksettava rahana sijasta tavaratoimituksina kuuden vuoden kuluessa (4:47). Liittoutuneiden valvontakomission johtaja Andrei Ždanov teki pääministeri Paasikivelle selväksi, että mikäli Suomi ei selviäisi ehdoista, Neuvostoliitto ottaisi suomalaisia tehtaita suoraan haltuunsa (4:33).
Jättimäinen tuotanto- ja kuljetusurakka
Käytännön toimituksia organisoimaan perustettiin väliaikainen valtionelin, Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta (Soteva) (3:56). Ensimmäisenä sotakorvausvuonna – joka laskettiin aina välirauhan vuosipäivästä 19. syyskuuta – Suomi joutui luovuttamaan puutavaran ohella yli sata valmista alusta, mikä leikkasi pois neljänneksen Suomen jo sodassa supistuneesta kauppalaivastosta (8:27).
Toisesta korvausvuodesta eteenpäin toimitukset koostuivat pääosin uustuotannosta (8:41). Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi jälleenrakennustarvikkeita, joten Suomi valjasti teollisuutensa tuottamaan entiselle viholliselleen muun muassa (4:36):
Yli 535 uutta alusta (rakennettiin 17 telakalla ja konepajassa), joiden joukossa oli hinaajia, troolareita, proomuja, 91 puukuunaria sekä täysin antimagneettisesta piipronssista valmistettu tutkimuskuunari Zarja (9:27).
728 kapearaiteista veturia, joista 525 oli PT-4-mallisia höyryvetureita – maailman suurin yhtenäinen kapearaiteisten vetureiden sarja (10:51).
30 täydellistä tehdaslaitosta voima-asemineen, 1 140 muuntaja-asemaa, 52 500 sähkömoottoria sekä suuria määriä pystytysvalmiita puutalopaketteja (10:00).
Urakan mittakaavaa kuvaa se, että koko kahdeksan vuoden aikana Neuvostoliittoon kuljetettiin yli 345 000 junavaunullista tavaraa (9:43). Jo kuuden ensimmäisen vuoden 340 000 vaunua olisivat peräkkäin asetettuna muodostaneet 3 600 kilometriä pitkän junan. Tuotantoa valvoivat tarkasti neuvostoliittolaiset tarkastajat (9:27), ja koska sodan runtelemassa Euroopassa oli huutava pula raaka-aineista ja koneista, Suomi tarvitsi Ruotsista ja Yhdysvalloista saatuja lainoja sekä materiaalitoimituksia pitääkseen pyörät pyörimässä (5:08).
Helpotukset ja arjen niukkuus
Raskaimmillaan vuosina 1945–1949 sotakorvaukset sitoivat 15–16 prosenttia Suomen valtion kaikista menoista. Samaan aikaan Suomi eli niin sanottuja vaaran vuosia (9:57): Lapissa sodittiin saksalaisia vastaan (11:23), sisäpolitiikkaa varjostivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit (6:19), asekätkentäjuttu (6:03) ja pelko Neuvostoliiton miehityksestä (6:03). Tavallisten kansalaisten arjessa sotakorvaukset tuntuivat ankarana verotuksena (9:13), elintarvikkeiden ja kulutustavaroiden säännöstelynä (9:46) sekä pahana asuntopulana (11:52). Yksityinen kulutus laski lähes neljänneksen (12:07), ja investoinnit romahtivat puoleen (12:26).
Suomen pelastukseksi koituivat Neuvostoliiton myöntämät kaksi merkittävää helpotusta, joiden taustalla vaikuttivat sekä Neuvostoliiton oma etu saada tavarat varmasti perille että halu rauhoittaa muita Pohjoismaita länsisuuntaukselta (6:29). Loppuvuodesta 1945 Stalin myönsi maksuaikaan kaksi vuotta lisäaikaa (yhteensä kahdeksan vuoteen) (7:01), ja 1. heinäkuuta 1948 jäljellä olevaa korvaussummaa puolitettiin, jolloin kokonaismääräksi vahvistui 226,5 miljoonaa kultadollaria (7:48).
Teollistumisen vauhdittaja vai menetetty mahdollisuus?
Jälkikäteen sotakorvausten taloudellisia vaikutuksia on arvioitu kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä sotakorvaukset pakottivat Suomen nopeaan rakennemuutokseen: vielä ennen sotia Suomi oli agraarinen maa, jossa metalliteollisuuden osuus tuotannosta oli vain 3,7 prosenttia (5:17). Sotakorvausten takaamat pitkät tilaussarjat synnyttivät uusia teollisuusyhdyskuntia (7:17) ja modernisoivat erityisesti telakka- ja konepajateollisuuden – muun muassa valtion asetehtaista koottu Valmet syntyi vastaamaan tähän tarpeeseen (6:57). Vuonna 1949 Suomella oli jo Pohjoismaiden uudenaikaisimpiin kuuluva telakka- ja konepajateollisuus, ja 1950-luvulla metalliteollisuuden osaaminen loi perustan kaupalliselle idänkaupalle (13:38).
Toisaalta historiantutkimus on tuonut esiin kriittisempiä äänenpainoja. Taloushistorioitsija Riitta Hjerppe on huomauttanut, ettei sotakorvauksia voi pitää yksinomaan Suomen metalliteollisuuden luojana, sillä ala oli kehittynyt vahvasti jo 1930-luvulla ja sotavuosina – ilman tätä pohjaa urakasta ei olisi edes selvitty. Lisäksi sodanjälkeinen valtiojohto korosti tietoisesti sotakorvausten myönteisiä puolia pitääkseen yllä kansan maksumoraalia. Samalla jäi vähemmälle huomiolle se, että vastikkeeton vienti söi kipeästi kaivattuja jälleenrakennusvaroja ja esti Suomea hyötymästä Länsi-Euroopan (kuten Ison-Britannian) valtavasta jälleenrakennus- ja puutavarakysynnästä (12:56).
Viimeinen juna ja uuden ajan alku syksyllä 1952
Lopulta Suomi suoriutui urakasta täsmällisesti (9:04). Viimeinen sotakorvausjuna ylitti itärajan Lappeenrannan Vainikkalassa 18. syyskuuta 1952, päivää ennen määräajan päättymistä (10:38). Suomesta tuli maailmanhistoriassa ainoa maa, joka maksoi sille määrätyt toisen maailmansodan sotakorvaukset kokonaisuudessaan (10:49).
Sotakorvausten päättyminen kruunasi vuoden 1952, jolloin myös säännöstelyä purettiin (9:46), Helsingin olympialaiset toivat kansainvälisen tuulahduksen maahan (10:07) ja pahimmat vaaran vuodet olivat väistyneet (9:57). Helsingin Messuhallissa järjestettiin 23. syyskuuta 1952 virallinen päättäjäisjuhla (13:51), joka sai myös yllättävän sisäpoliittisen sivujuonteen: kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervon esiintyminen juhlapäivällisten jäljiltä väsyneessä kunnossa johti hänen ja SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskisen välirikkoon, mikä vauhditti myöhempää SDP:n ja ay-liikkeen hajaannusta.
Soteva lakkautettiin vuoden 1953 lopussa (14:22). Suomi oli maksanut kalliin hinnan itsenäisyytensä säilyttämisestä, mutta samalla maa oli noussut agraarisesta jälleenrakentajasta moderniksi teollisuusvaltioksi (4:18).
Suomen sotakorvaukset 1944 - 1952
https://www.youtube.com/watch?v=5wuO1SnPwQI&t=166s
Suomen sotakorvaukset
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sotakorvaukset
Suomen sotakorvaukset 1944–1952
https://www.youtube.com/watch?v=jj1mfLdKndE&t=373s
Sodan jälkeinen aika, asekätkentä, sotakorvaukset ja jälleenrakennus Suomessa
https://www.youtube.com/watch?v=zocKWSpHnvU&t=496s
Suomen sotakorvaukset Neuvostoliitolle olivat jättimäinen urakka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti