perjantai 20. helmikuuta 2009

Sodalla on hintansa


















Talvisota, sen seuraukset ja siihen liittyvät aluevaltaukset olivat Neuvostoliiton historiassa kauan vähäteltyjä aiheita. Virallisissa teoksissa puhuttiin vuosikymmenten ajan tällä kohdin vain "sotilaallisesta konflinktista" eikä sodasta. Puna-armeijan saavutuksia talvisodassa päinvastoin suurenneltiin, Karjalan kannaksen pääpuolutusaseman, Mannerheim-linjan, vahvuutta liioiteltiin. Suomen armeijan tappiot kaksin- tai kolminkertaistettiin. Omat tappiot ilmoitettiin vain kolmannekseksi todellisesta. Neuvostoliiton sankarin kunnianimiä jaettiin, samoin kunniamerkkejä ja mitaleita.

Viktor Stepakov on teokseensa Sodalla on hintansa kiitettävällä tavalla koonnut monentyyppistä aineistoa asioista, jotka ovat olleet varsin tuntemattomia. Viktor Stepakovin kuvaus talvisodasta, Karjalan ja Porkkalan asuttamisesta ja venäläisistä sotavangeista perustuu venäläisten sotilaiden haastatteluihin. Vaikka venäläisille häpeällisestä talvisodasta ei saanut Neuvostoliitossa edes puhua, entisten sotilaiden muistia ei voitu kahlita.
Neuvostojohdon proganda väitti talvisodan olevan ohi parissa viikossa. Toisenlainen, lohduton totuus alkoi valjeta Puna-armeijan sotilaille 40-50 asteen pakkasessa Summassa, Kollaalla ja Raatteen korpitien varsilla.

Puna-armeijan politrukit selittivät, että Suomi on heikko tietämättömien ihmisten maa. Vallattuaan maata venäläiset sotilaat kuitenkin omin silmin näkivät, että kaikki oli päinvastoin kuin politurukit olivat kertoneet. Tyrmistyneitä olivat myäs suomalaisten sotavangeiksi joutuneet sotilaat, jotka palautettiin rauhanteon jälkeen Neuvostoliittoon. Vastaanotto oli armoton. Isänmaan pettureina heidät passitettiin työleireille.

Karjalaa ja Porkkaalaa asutettaessa moni sotamies ajatteli I.M. Levinin tavoin: "Sota oli niin kammottava ja turha ja Suomen kannalta tuhoisa. Kuinka paljon tuhoutuikaan koteja, omaisuutta ja tavaraa! Kutsumattoamt vieraat tulivat ja kokonaiselta kansalta tuholtiin hetkessä kaikki sukupolvienkovalla työllä aikaansaatu."

Yli viidenkymmenen vuoden kausi totuuden huolellista salaamista on tuonut tuntuvan tuloksen. Enimäkseen menestys ei ole perustunut niinkään arkistojen aineistojen luoksepääsemättömyyteen tai tuon sodan aiheen puuttumiseen museoiden esillepanosta kuin noita tapahtumia koskevan virallisen valheversion tietoiseen iskostamiseen yhteiskunnan tajuntaan. Ainakaan sodan jälkeisen sukupolven ihminen, joka on tarttunut esimerkiksi professori Barysnikovin teokseen, ei ole yrityksistään huolimatta löytänyt siitä mitään totuudenmukaista eikä objektiivista.

Tuskin tykistön jylinä oli vaiennut Neuvostoliiton ja Suomen välisellä rintamalla 13.3.1940, kun kaikkialla Neuvostoliitossa alkoi jo kynien tapina ja lehtimiest, kirjailijat ja runoilijat ryntäsivät kuvailemaan puna-armeijan hurjuutta ja voimaa.

"Vanha sotilas pyytää Suomen kansalta anteeksi."

Seuraavassa sotilaiden todistajalausuntoja: " Meidän sotakimissaarissamme sitä sotaa nimitetään sotilaalliseksi konfliktiski ja Leningradin arkiston vastauskirjeessa minulle lukee: Neuvostoliiton ja Suomen välinen konflikti. Mutta sehän ei ole totta! Sanoin sotakomissaariaatisssamme, että se ei ollut konflikti vaan sota, mutta he eivät halua kuullakaan siitä" (Neuvostoliiton ja Suomen sodan veteraani P.A. Osvetimski).

"Menin sotakomissariaattiin hakemaan todistusta osallistumisesta sotaan Suomea vastaan, mutta he sanoivat, ettei se ollut osta vaan retki (kampanija) ja ettei sitä ollut heillä merkittynä. Eivät antaneet minulle todistusta" (Neuvostoliiton ja Suomen sodan veteraani M.L. Tsarenko)

"Kerran - vuosia myöhemmin - käydessäni sotamissariaatissamme mainitsin, että olin ollut mukana sodassa Suomea vastaan. Minua käskettiin unohtamaan koko asia." ( Neuvostoliiton ja Suomen sodan veteraani A.I. Jegorov)
"Nyt häpean maani hallitusta ja sen viimeistä siirtoa noiden traagisten tapahtumien muistoa kohtaan - se on pelkurimaissesti poistanut tuohon sotaan osallistuneiden sotilaspasseista merkinnän sodasta." (Neuvostoliiton ja Suomen sodan veteraani M.D. Sablinski)

Yrittäessään kieltää veteraaneilta muistin vallanpitäjille sattui paha munaus, Mitä vähemmän maassa puhuttiin ja kirjoitettiin totta sodasta Suomea vastaan, sitä kirkkaamaksi kiteytyivät talvisten taisteluiden episodit mukana olleiden muistissa.

Kuusisen hallitus

Talvisodan historiassa kaikkein oleellisimpia ja kielteisimpiä seikkoja on niin sanottu Terijoen halllitus, joksi suomalaiset kansanhallitusta nimititävt. Tunnetun Komintern-miehen Otto Ville Kuusisen johtaman tyhjästä putkahtaneen hallitusken ansioista turha sota jatkui vuoden 1940 maaliskuuhun. Mutta toveri Kuusisen ja hänen hallituksensa toiminnan objektiivinen arvo löytyy nykyajan suomaisesta historian tutkimuksesta.

"Komissaari Potakov kutsui meidät huoneeseensa ja pyysi panemaan akatemian lehteen maininnan, että olimme kuulleet lyhyillä aalloilla Suomen hallituksen ilmoituksen. Kieltäydyimme vetoamalla siihen, ettemme osanneet suomea. Meille tarjoittiin tekstin vastaanottamista englanninkielellä. Kieltäydyimme edelleen. Uskottavuuden lissämiseksi Potakov ehdotti, että "siepattu" viesti olisi julkaistu lennätinasussa (Morsen aakkosin) eli tavalliselle lukijalle käsittämättömänä. Meidän oli pakko suostua. Tietenkin meiltä otettiin kuittaus vaitiolosta." (Kapteeni G.L. Hodakov, entinen armeijan Budjonyi-viestintäakatemian teknisen tiedekunnan oppilas)

Proganda puna-armeijassa

Armeijassa harjoitetusta progandasta voisi kirjoittaa nidekaupalla. Miehistö ei millään halunnut hyväksyä iskulausetta, jonka mukaan sotaa käytiin: "Vapautamme Suomen kansan valkosuomalaisten vallasta!". Sanoimme komissaarille: miehistö sanoo, että taistelemme vapauttaaksemme suomalaiset suomalaisten vallasta, mikä merkitsee samaa, kuin vapauttaa venäläiset venäläisten vallasta. Komissaari kuunteli perustelumme ja vastasi: "Lennän illalla Moskovaan ja palaan kolmen päivän päästä. Komissaari palasi kolmen päivän kuluttua, niin kuin oli luvannut ja ilmoitti: "Iskulauseemme on: Leningardin kapungin ja luoteisrajojemme turvallisuuden puolesta!" Nämä sanat miehistö ymmärsi" ( 84. jalkaväkidivisioonan 344. jalkaväkirykementin politrukki S.P. Melasenko).

Vorkuta

Venäläisten sotavankien kohtalo oli erikoinen. Suomi jäi taakse ja edessä odotti kotimaa. Viipurin kaupunki oli sotavankijunien ensimmäinen vastaanottaja. Siellä entiset sotavangit saivat lääkintähuotoa ja uudet - puna-armeijan sotamiehet - sotialspuvut. Synnyinmaa vastaantti poikansa. Sitten alkoi painajainen. Näin kertoo sotamies G.I. Velitsko, 24. tykistörykmentti: "Äkkiä kuulin jonkun huutavan "Velitsko!" Sotavankijoukosta ryntäsi esiin Ivan Bogdanov, meitä krasnodarilaisia, Novotitarovkan kylästä. Minun rintamakaverini. Meidän ei annettu puhua. En edes tiedä, mihin heidät saunomisen jälkeen ajettiin. Sillä lailla heidät piilotettiin, eristettiin muusta maailmasta."

Viipurista sotavankien tie kävi tiettyyn tarkasti määrättyyn suuntaan - Venäjän federaation Ivanovon alueen eteläiseen korpeen työleirille. Kauan kaivattu rakkaimpien tapaaminen lykkääntyi epämääräiseen tulevaisuuteen, palaajille oli valmistettu toisenlainen tapaaminen.

Matkalla Ivanonvon alueella sattui välikohtaus. Eräs vangeista telkeytyi käymälään, sitoi vesisäiliön kannatinrautaan narun ja hirttäytyi. Oven avaaminen kesi meiltä kauan - hirttäytyneen ruumis haittasi - ja kun ovi vihdoin daatiin auki, oli jo liian myöhäistä. Muistan vainajan nimen - Ivanov.

Lähdeaineisto Viktor Stepakov Sodalla on hintansa ISBN 951-1-13942-8

1 kommentti:

Vesa Aro kirjoitti...

Kannattaa ilman muuta lukea. Vähän näkökulmaa myös toiselta puolenkin. Hyvää kerrontaa!