SDP:n uusi kurssi ja SKP:n uudet tuulet

Presidentti Urho Kekkonen ja ulkoministeri Väinö Leskinen ovat palanneet Yhdysvalloista heinäkuun lopussa 1970. Kuva Lehtikuva Oy.

Sosiaalidemokraattisessa puolueessa kannatuksen alamäki ja poliittinen eritäytyneisyys Honka-liiton jälkeen johtivat uuteen tilannearvioon. Hajonneen liikkeen yhdistämistä ajaneet saivat lohtua siitä, ettei TPSL komeasta liikkeellelähdöstään ja SAK:n tuesta huolimatta ollut menestynyt vaaleissa. Presidentinvalitsijamiesvaaleissa ja eduskuntavaaleissa 1962 TPSL oli saanut vain kaksi paikkaa.

Väinö Tanner jättäytyi pois puolueen johdosta, ja vuoden 1963 puoluekokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Rafael Paasio. Uusi puheenjohtaja asetti valintansa ehdoksi, ettei Väinö Leskistä valittaisi puolueen johtopaikoille. Puoluesihteeriksi valittiin vielä kolmeksi kaudeksi Kaarlo Pitsinki. Sosiaalidemokraattisen liikkeen eheyttämisneuvottelut, joita itse asiassa oli käyty koko hajaantumisen ajan, eivät johtaneet tulokseen. TPSL aloitti 1964 uuden puheenjohtajansa Aarre Simosen johdolla avoimen yhteistoiminnan SKDL:n kanssa. Vanhan skogilaisen linjan kannattajat alkoivat palata SDP:hen. SDP:n paasiolainen johto kumosi vuonna 1965 aikaisemmin tehdyt erottamispäätökset ja hyväksyi puolueeseen palaajat vanhoina jäseninä. Paasion linjan tunnukseksi hyväksyttiin ”pari piirua vasemmalle”.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että uusi puheenjohtaja olisi hyväksynyt oppositiolaisten tai kommunistien SDP:n luonteesta esittämät syytökset. Paasio ei halunnut viedä puoluettaan yhteistoimintaan kommunistien kanssa näiden ehdoilla, kuten TPSL teki. Paasio kiiruhti hitaasti ja antoi ajan kypsyttää puolueen linjaa arvostelleita Kremliä ja Tamminiemeä. Uusi puoluejohtaja lopetti vihanpidon Kekkosta kohtaan ja presidentin ulkopolitiikan arvostelun.

Kekkonen teki aloitteen presidentin ja SDP:n välisten yhteistyösuhteiden solmimiselle. Paasikivi-Seuran kokous järjestettiin 25.9.1964 Helsingin Työväentalolle. Kekkonen sanoi puheessaan olevansa valmis tulemaan sosiaalidemokraatteja puolitiehen vastaan ja pitemmällekin. SDP:n kannatuksen nousu, TPSL jääminen kääpiöpuolueeksi ja lähestyvät presidentin vaalit nopeuttivat Kekkosen kädenojennusta.

Uudet mahdollisuudet synnyttivät sosiaalidemokraattien keskuudessa aloitteita puolueen eristäytyneisyyden murtamiseksi. Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto esitti vappuna 1965 SDP:n ja SKDL:n yhteistoiminnan aloittamista. Mauno Koiviston mukaan maalaisliiton johtovalta voitaisiin murtaa vain vasemmistopuolueiden yhteistoiminnalla. Hyväksymällä kommunistit yhteistoimintakumppaneiksi SDP pääsisi Koiviston mukaan ulkopoliittisesta paitsiostaan.

SDP:n johdosta syrjäytetty Väinö Leskinen esitti lokakuussa 1965 puolueensa Helsingin piiriin kokouksessa tilannearvion, joka oli täyskäännös. Oli tullut aika sopia Kekkosen, Neuvostoliiton ja kommunistien kanssa. Ulkopolitiikassa ei riittänyt ainoastaan Kekkosen linjan hyväksyminen. Urho Kekkonen oli valittava seuraavissa vaaleissa presidentiksi myös SDP:n tuella. Keväällä 1966 Väinö Leskinen sai kutsun saapua Moskovaan. Kremlin keskusteluissa epäilyt Neuvostoliiton aikeista haihtuivat. Väinö Leskisestä tuli kääntymyksensä jälkeen aktiivinen puolueensa neuvostosuhteiden kehittäjä ja kiirehtijä. Rafael Paasio tyytyi vähempään vauhtiin. Leskinen asettui yhteyteen myös SKP:n uuden johdon kanssa osoittaakseen todeksi tunnuslauseensa ”pari piirua vasemmalle”. Kommunistit olivat yhtenä kulmana sosiaalidemokraattien kohtalonkolmiossa.

SKP:n uudet tuulet

SKP oli vuoden 1957 edustajakokouksessaan hyväksynyt puolueelle periaateohjelman. Sitä ennen puolueella ei ollut muuta ohjelmaa kuin vuonna 1918 hyväksytty perustamislausunto ja vuoden 1954 lopulla hyväksytty ohjelmaluontoinen päätöslauselma. Työväki yhteistoimintaan, minkä avulla kommunistit olivat voineet tarkistaa aikaisempaa stalinistista toimintalinjaansa Neuvostoliiton uuden johdon viitoittamalla tavalla.

Vuoden 1956 aikana alulle pantu puoluekeskustelu oli tyrehtynyt Unkarin kansannousun ja SKP:n vanhan johdon tiukentuneen otteen vuoksi. Puoluekeskustelua vaatinut Työkansan Sanomien päätoimittaja Mauri Ryömä erotettiin puoluejohdosta. Kommunisteiksi lukeutuneet kansalliset kulttuurihenkilöt Arvo Turtiainen, Elvi Sinervo, Jarno Pennanen, Anja Vammelvuo sekä monet muut jättivät puolueen.

Keskustelu pulpahti pinnalle uudelleen 1965. Uudet kansalliset voimat, jotka olivat lähinnä ammattiyhdistyskommunisteja, esittivät, ettei neuvostojärjestelmä ollut ainoa oikea tie sosialismiin. SKP:n johdossa toimineet Neuvostoliiton kansalaiset joutuivat eroamaan. Heidän lisäkseen SKP:n poliittisesta toimikunnasta joutuivat lähtemään 1964-1965 kesken toimikauttaan Yrjö Murto, Aili Mäkinen ja Paavo Koskinen. Tilalle tulivat nuorta sukupolvea edustaneet Anna-Liisa Hyvönen, Aarne Saarinen, Jorma Simpura ja Taisto Sinisalo. SKDL:ssä Ele Alenius valittiin pääsihteeriksi ja varapuheenjohtajaksi tammikuussa 1965.

Vanha Aimo Aaltosen – Ville Pessin johtokaksikko pysyi vallassa SKP:ssä, mutta puoluejohdon uudet voimat valmistelivat kaikessa hiljaisuudessa heidän syrjäyttämistään. SKP:n 14. edustajakokokuksessa 29.1.-1.2.1966 Aarne Saarinen ja Erkki Salomaa valittiin puheenjohtajiksi. Aimo Aaltosen syrjäyttämisessä heitä auttoi se, että taistelupari Aaltonen – Pessi hajosi, kun kumpikin pyrki pelastamaan oman nahkansa. Yhteistyökykyisempi Ville Pessi sai jäädä puolueen pääsihteeriksi. Arvo Aalto syrjäytti Pessin tästä asemasta seuraavassa, vuoden 1969 edustajakokouksessa.

Vuoden 1966 edustajakokouksessa ei juurikaan keskusteltu puolueen linjakysymyksistä. Puoluejohdon uusiminen oli uudistuslinjan tärkein tavoite. Poliittiseen toimikuntaan saivat jäädä vanhaa puoluejohtoa edustaneet Hertta Kuusinen, Inkeri Lehtinen, Martti Malmberg, Leo Sillanpää ja Erkki Tuominen. Aimo Aaltonen poistui SKP:n johdosta arvokkaasti sanakaan sanomatta.

SKP:n johdon uudisti ammattiyhdistysliikkeen kautta kanavoitunut uudistuslinja, joka näki puolueen tulevaisuuden rakentuvan yhteistyöhön sosiaalidemokraattien enemmistölinjan kanssa. Kommunistit olivat kyllästyneet pönkittämään TPSL:n, todellisuudessa vähemmistöön kuuluvia, johtoryhmiä työväenjärjestöissä, etenkin SAK:ssa.

Lähdeaineisto:
Itsenäisen Suomen historia: Lauri Haataja Kekkosen aika ISBN 951-35-5157-1

Suojelupoliisin kriisi

Suomalaisen yhteiskunnan nopea muuttuminen 1960-luvulla, vasemmiston nousu valta-asemiin politiikassa ja valtiolojaliteetin hapertuminen sitä perinteisesti kannattaneissa piireissä ajoivat suojelupoliisin kriisin, jossa viraston ikääntyvän johdon kyvyt joutuivat kovalle koetukselle. Jäykkä ja sulkeutunut virasto ei pysynyt yhteiskunnan muutoksen tasalla.

Uutena kansainvälisenä haasteena esiin nousivat radikaalit nuorisoliikkeet, joiden toimintatapoja ja merkitystä oli hankala hahmottaa. Se ei ollut suomalainen vaan kansainvälinen kysymys, uusi vakava haaste kaikkien länsimaiden turvallisuusviranomaisille. Pariisin toukokuu 1968 johti EEC-maiden turvallisuuspoliisien yhteistyön tiivistymiseen ja vakinaistamiseen; Yhdysvaltain uusi presidentti Ricahrd Nixon tilasi ensimmäisenä päivänään virassa CIA:n arvion maailman nuorisoliikkeistä.

Uusista liikkeistä suojelupoliisia kiinnosti eniten Sadankomitea, jonka tematiikkana oli maanpuolustus, jossa ei enää voitu nojautua perhetaustaan. Toisaalta radikaalinuorison valvonta tarjosi tapoihinsa pinttyneelle virastolle uutta työtä ja avasi tilaisuuden nuorille valppaille dekkareille, jotka aikanaan kohoaisivat merkittäville paikoilla. Tällaisia olivat esimerkiksi etsivät Kalevi Tiihonen tai Simo Siira, joka oli Vanhan ylioppilastalon valtauksessa ”viidentenä sisällä”. Mutta tämän muutoksen vaikutukset, niin kuin moni muukin vuoden 1968 liikkeelle sysäämä hiljainen prosessi, tulivat näkyviin vasta vuosien päästä.

Uudessa ilmapiirissä suojelupoliisin poliittinen taustatuki alkoi horjua, etenkin niillä päätöksentekijätahoilla, jotka eivät aikaisemminkaan tukeneet Supoa sataprosenttisesti, mutta olivat kuitenkin tunnustaneet sen välttämättömyyden. Näitä olivat presidentti Urho Kekkonen ja uusi valtapuolue, sosiaalidemokraatit. Jälleen osoittautui, miten tavattoman herkkä turvallisuuspoliisi on poliittisen painopisteen siirtymiselle. Voimasuhteiden siirtymä heijastuu aina suhteellisen pian turvallisuuspoliisiin.

Kesäkuussa 1963 CIA:n Helsingin aseman päällikkö Frank Friberg pyrki Lontooseen – jossa Golitsyn oli kuultavana – saamaan tarkennuksia, sillä KGB:n toimissa Suomessa oli yhä paljon epäselvää. Erityisesti kiinnosti uusi residentti Juri Voronin, jos loikkarilla olisi ideoita miten häntä olisi paras lähestyä. Parempaa tietoa toivottiin vielä kahdesta suomalaisesta. Ensinnäkin tarkennusta vaativat Golitsynin syytökset Kustaa Vilkunaa vastaan. Toisena tarkasteluun piti ottaa X.O.Viitanen, josta oli CIA:n henkilömappi n:o 201-211177. Kysymyksessä lienee ollut eversti Arvo Viitanen.

Lisäselvitykset olivat kiven alla. Väärät väitteet ja heikot tiedot herättivät epäilyksiä Euroopassa. Todistaakseen loikkarinsa arvon amerikkalaiset laskivat julki tiedon, että loikkari oli auttanut tunnistamaan Länsi-Saksan BHD:n vastavakoilun päällikön Heinz Felfen neuvostoagentiksi. Uutisen tullessa Urho Kekkonen muisti venäläisten vakuuttelut, ettei Golitsyn tiennyt juuri mitään. ”Näyttää kuitenkin jotain tietäneen”.

Lontoon-kuulemisiin osallistunut Rex Bosley ilmestyi elokuussa 1963 Helsinkiin. Bosley hankkitui vanhan juomakaverinsa puheille Tamminiemeen kertomaan Golitsynin antaneen luettelon ”NL:n palveluksessa olevista suomalaisista”. Presidentti ihmetteli, oliko tosiaan ”NL:n palveluksessa olevat?” Juuri noilla sanoilla, Bosley vastasi, mutta lisäsi omasta puolestaan, että länsi piti Kekkosta ”arvoituksellisena miehenä”, jolla oli läheiset henkilökohtaiset suhteet Hrustsheviin, mutta eihän sentään Neuvostoliiton palveluksessa ollut. Arvio sai ilahtuneen Kekkosen pohtimaan, miten saisi ”jotakin tietä” Moskovaan tietoon, että länsi piti häntä arvoituksellisena, ”jopa epäilee”. Se tieto vahvistaisi hänen asemaansa Kremilissä. Vuosia myöhemmin Bosley kertoi, että britit olivat torjuneet Golitsynin väitteet sanomalla, että Kekkonen olisi heidän vakoojansa. Näin presidentti sai kullanarvoista hyötyä brittisuhteistaan. Paradoksaalista kyllä, alun viileyden jälkeen loikkausjupakka johti vähitellen Kekkosen aseman uuteen vahvistumiseen lännessä. Oli viisasta pitää yhteyttä ja tukea niitä presidentin politiikan aspekteja, jotka voitiin nähdä lännen kannalta myönteisinä. Tämä sopi Ruotsin tehtäväksi.

Golitsynin vihjeet johtivat monissa maissa agenttien paljastumiseen. Amerikkalaisten aineisto paljastaa Supon tiiviin suhteen CIA:han. Ratakadulla sitä varottiin panemasta paperille. Golitsynin loikka 1961 auttoi suojelupoliisia ymmärtämään KGB:n tiedustelun organisaatiota, paljasti muutaman vakoilutapauksen ja tarkensi katseen poliittiseen tiedusteluun. KGB muutti Neuvostoliiton rahoituksen toimittamista Suomen kommunistiselle puolueelle. Arkaluontoinen lähetys oli uskottu tiedustelulle, vaikka SKP:n poliittinen ohjaus ei sille kuulunutkaan. Pitkään meneteltiin niin, että residentti itse antoi rahat suoraan pääsihteeri Ville Pessille. Vuonna 1971 siirryttiin järjestelyyn, jossa rahat toi Moskovaan jo palannut KGB:n diplomaattiupseeri, joka kävi Suomessa vain tällä komennuksella.

Golitsynin loikan jälkeen suojelupoliisin vastavakoilun painopistesuunnaksi tuli poliittisen tiedustelun seuranta. Syynä olivat loikkarin paljastukset KGB:n tunkeutumisesta poliittiseen elämään ja sen verkoston nopea laajeneminen.1950-luvun lopulla siinä painottuivat Maalaisliitto ja sosiaalidemokraateista irronnut TPSl, mutta vuodesta 1964 venäläiset rakensivat määrätietoisesti kontakteja SDP:hen, sitten mediaan, talouselämään ja nuorisojärjestöihin ja vuosikymmenen lopulla Kokoomukseen. Myös kontaktit ulkoministeriön piiriin moninkertaistuivat.

Lähdeaineisto:
Matti Simola: Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-951-0-35243-4

Yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys 1960-luvulla

Suomen yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys 1960-luvulla seurasi läntisessä Euroopassa vallinneita virtauksia. Verrattuna sodanjälkeisiin vuosiin poliittinen ja kulttuurinen yhteydenpito Suomesta ulkomaille oli huomattavasti helpottunut, ja erityisesti läntisen Euroopan voimakas talouskasvu lisäsi osaltaan kanssakäymistä. Toisaalta yhteiskunnallisen ja taloudellisen rakenteen murros pakotti monet suomalaiset muuttamaan työn perässä maalta kaupunkeihin ja monessa tapauksessa saman tien Ruotsiin.

Suomen puoluekenttä eli yhteiskunnallisen muutoksen mukana. Teollistumiskehitys kasvatti vasemmiston kannatuspohjaa, jota vahvistivat myös ulkomailta saadut henkiset vaikutteet. Sosiaalidemokraattinen puolue eheytyi vuodesta 1963 alkaen ja saavutti vuoden 1966 eduskuntavaaleissa selvän voiton. Myös ammattiyhdistysliike yhdistyi.

Valtion tuella toteutettiin useita taloudellisia suurhankkeita. Vuosikymmenen kuluessa suomalainen yhteiskunta kaikkiaan muuntui maatalousvaltaisesta teollistuneeksi, ja palvelualat laajenivat. Muutos tuntui yhtä lailla talouden, politiikan ja kulttuurin aloilla.

Elokuussa 1968 tapahtunut Tsekkoslovakian miehitys aiheutti Suomessa kiivaita reaktioita. Suomi ei suoranaisesti ollut uhanalaisena, mutta kriisin vaikutukset heijastuivat myös Itämeren alueelle ja muistuttivat kylmän sodan asetelmien jatkumisesta.

Vuonna 1962 valitun eduskunnan aikana hallitsivat porvarilliset puolueet vaihtelevilla ja lyhytikäisillä kokoonpanoilla. Yleensä hallituksen runkona toimi Maalaisliitto, joka vuonna 1965 muutti nimensä Keskustapuolueeksi ja pyrki muuntumaan samalla leimallisesti maatalousväestön etupuolueesta yleispuolueeksi.

Sosiaalidemokraatit kärsivät vielä hajaannuksesta, mutta vuoden 1963 puoluekokouksessa valittu uusi johto aloitti jo eheytystyön. Puheenjohtaja Rafael Paasio lupasi siirtää puolueen linjaa ”pari piirua vasemmalle”. Tähän sisältyi sisäpolitiikassa vasemmistoyhteistyön tehostaminen ja ulkopolitiikan alalla tunnustautuminen Kekkosen edustaman linjan tukijaksi, mikä merkitsi myös pyrkimystä idänsuhteiden parantamiseen. Kekkonen puolestaan lupasi tulla SDP:tä vastaan ja menikin vuonna 1964 pitämään puheen Helsingin työväentalolle.

Näyttävintä SDP:n uudessa orientaatiossa oli ”asevelisosialistina” tunnetun Väinö Leskisen julkinen kääntymys Kekkosen linjalle vuonna 1965 ja siihen liittyneet matkat Moskovaan tapaamaan neuvostojohtoa. Eduskuntavaaleissa vuonna 1966 SDP saavutti suuren voiton 17 edustajan lisäpaikoilla ja nousi 55 kansanedustajallaan suurimmaksi puolueeksi. Vasemmiston nousu ja yhteistoiminnan parantuminen heijastui ammattiyhdistysliikkeeseen, jonka tärkein keskusjärjestö, uudistettu SAK, nousi mahtitekijäksi.

Suomen kommunistinen puolue (SKP) vaihtoi vuonna 1966 jyrkkää linjaa edustaneen johtonsa maltillisempaan ja yhteistyöhenkisempään. Vähemmistöön jäänyt osapuoli ei kuitenkaan hyväksynyt tappiotaan vaan pyrki seuraavina vuosina palaamaan valtaan. Toisaalta SKP:n ote äärivasemmiston yhteistyöjärjestöstä SKDL:stä heikkeni, kun liiton johtoon nousi ei-kommunistiseksi sosialistiksi tunnustautunut Ele Alenius.

Vasemmiston poliittiseen nousuun liittyi kulttuurielämän vasemmistolaistuminen ja radikalisoituminen. Nuoriso sai vaikutteita läntisessä Euroopassa levinneestä uusvasemmistolaisuudesta, jonka radikaalit ilmiöt kehittyivät Ranskassa ja Saksassa kapinaksi vallitsevia yhteiskunnallisia normeja vastaan. Uusiin aatteisiin kuului pasifismia ja solidaarista kamppailua tuloerojen ja valtasuhteiden tasaamiseksi koko maailmassa.
Erityisen kiihkeää oli kamppailu tiedonvälityksestä, mikä ennen kaikkea koski Yleisradion hallintaa ja noudatettavaa ohjelmapolitiikkaa.

Suomalaisen öljynjalostuskapasiteetin rakentaminen oli aloitettu jo 1950-luvulla. Vuonna 1957 valmistuneen Nesteen Naantalin jalostamon osoittauduttua onnistuneeksi hankkeeksi mutta liian pieneksi tyydyttämään kasvavaa polttoaineiden tarvetta, ryhdyttiin 1960-luvun alussa suunnittelemaan uuden kapasiteetin rakentamista. Neste rakennutti vuosikymmenen puolivälissä jalostamon Porvoon Sköldvikiin, ja sinne valmistui myös merkittäviä kemianteollisuuden laitoksia.

Suomalaisten öljynjalostamoiden rakentamiseen käytettiin läntistä tekniikkaa, mutta raakaöljystä yhä suurempi osa tuotiin Neuvostoliitosta. Sillä oli tärkeä rooli idänkaupan tasapainottajana. Neste hankki itselleen myös tankkialuslaivaston, joka toimi kansainvälisessä liikenteessä valtamerillä.

Suomen ja Neuvostoliiton välille kehitettiin monia yhteisprojekteja, joilla taloudellisen hyödyn lisäksi oli poliittisia motiiveja. Pitkäaikaisilla rakennusprojekteilla tasattiin suhdannevaihteluita ja ylläpidettiin rakennusalan työllisyyttä.

Suomen ulkomaankauppa vapautui säännöstelystä ja suurelta osin myös tulleista 1960-luvun kuluessa. Seurauksena oli aluksi tuonnin voimakas kasvu ja siitä aiheutuneet vaihtotaseongelmat. Tähän liittyi inflaatio, jonka haittojen tasapainottamiseksi markka devalvoitiin vuonna 1967 peräti 31 prosentilla. Ruotsiin muutti muutamassa vuodessa yli 100 000 henkeä noususuhdannetta eläneen teollisuuden palvelukseen.

Lähdeaineisto:
Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa ISBN 976-951-1-20925-6

Vuosi 1963 Urho Kekkosen päiväkirjassa

Idästä kantautuvat viestit osoittivat, miten vaikeaan välikäteen Suomi olisi saattanut joutunut ilman de Gaullea. Neuvostoliiton johtavat tiedotusvälineet varoittivat toistuvasti jyrkkään sävyyn kaikenlaisesta kytkeytymisestä EEC:hen ja korostivat sen merkitsevän muun muassa puolueettomuudesta luopumista, siirtymistä NATO:n puolelle sekä liittoutumista SLT:n kanssa. Kekkosen vierailut länteen alkoivat vähitellen kantaa satoa selventäessään epäluuloisille tarkkailijoille Suomen poliittista asemaa ja siihen liittyviä kysymyksiä.
Samaan aikaan Kekkonen joutui puolustamaan hallitusta neuvostoliittolaisten suuntaan, jotka painostivat pudottamaan kokoomuksen hallituksesta.

Tammikuu
1.1. Olen valmis yhteistyöhön vaikka pirun kanssa, jos se ottaa huomioon meidän ulkopoliittiset etumme, ja torjun vaikka enkelin kanssa, jos ei. Kyllä Leskisen kanssa uskaltaisi olla samassa hallituksessa. Uudenvuodenpuhe. Hiihdin 12 km =55 km.
5.1. Tampereella saunassa ja ”Täällä Pohjan tähden alla” I osa. Erkki Lindfors ja Poika Tuominen kertovat, että sos.dem. puoluekokouksessa vanha linja jatkuu siten, että Väinö Leskinen pitää ohjat käsissään, mutta Paasiosta tehdään puheenjohtaja.
9.1. Arvo Korsimo tavannut Kotovin. Hrustshevilla ehdoton arvovalta ML:ssä. Kotov pitää skogilaisten asemaa huonona.
12.1. Minulla Linnassa neuvottelu, jossa oli Karjalainen, Karttunen, Merikoski ja vuorineuvoksia. Kyseessä metsäteollisuuden 5-vuotisohjelma idän kaupassa.
19.1. Vladimirov väittänyt, että Nato lähettää vakoilijoitaan Neuvostoliittoon Suomen kautta. Sos.dem. puolue on voimistanut yhteistyötään länteen. Silvola on mainittu ja Sukselaista pitävät silmällä.
22.1. Karjalainen kertoi taas kuulleensa, maalaisliitto neuvottelisi parastaikaa leskisläisten kanssa. Tavoitteena kolmen suuren hallitus. Neuvostoliittolaisella taholla väitetään, että neuvotteluja todella käydään.
24.1. TUL:n miehet luonani.

Helmikuu
1.2. Eduskunta valitsi puhemiehistön: Kleemola, Aitio, Saukkonen. Matti kertoi, että sos.dem. ja kokoomuksen Ilaskivi olivat tehneet työtä Fagerholmin puolesta. Fagerholmia äänesti 55.
7.2. Välikysymysäänestys. Maalaisliitto äänesti omaa ponttaa vastaan. Sukselainen pelasi rumaa peliä.
8.2. Eeli Erkkilä erosi omasta pyynnöstään valtioneuvoston jäsenyydestä Niilo Ryhtä tilalle.
11.2. Tänään liikennelakkolaisten mielenosoitus. Kommunistikokouksessa välihuuto: ”Lähettäkää sana Hrustsehville, että lopettaa leikittelyn Suomen työläisillä”.
20.2. Ahti lähti Neuvostoliittoon valtiovierailulle (viralliselle pääministerivierailulle).
26.2. Saukkonen luonani. Kertoi, että Hetemäki jatkuvasti toimii hallitusta vastaan.

Maaliskuu
2.3. Saunassa Eino S. Repo, joka kertoi että Väinö Leskinen oli kertonut, että kahden vuoden kuluttua Suomessa kansalaissota.
5.3. Zaharov luonani. Suomi neuvottelee aseostoista Englannin kanssa ja Neuvostoliitto tuntee sen vuoksi olevansa loukattu.
8.3. Vapaamielisten porvaristo (vrt. aiemmat hallituskaavailut) olisi Teuvo Aura (missäs paska jos ei rattaissa), Nykopp, Kivekäs, Hetemäki, Valdemar Jensen. Joo!
14.3. Torsten Nilsson= Ruotsin ulkoministeri, saapui vierailulle Suomeen. Nilsson toteaa Ruotsin seuraavan tarkoin ja myötätunnolla Suomen omaksumaa ulkopoliittista suuntausta.
15.3. Torsten Nilsson luonani. Kerroin, että NL tahtoo hyviä suhteita Skandinavian kanssa.
18.3. Gunnar Korhonen kertonut, että Leskinen, Pitsinki ja Lindblom kertoneet, että Maakansan artikkelin jälkeen ei sovintoa Maalaisliiton kanssa tehdä. He tulevat tekemään sovinnon kommunistien kanssa ja hankkimaan poliittisen liittoutuman avulla kommunistien kanssa itselleen ulkopoliittisen toimintakelpoisuuden.
19.3. Ahti kertoi tavanneensa Voroninin. SDP koettanut saada epätoivon vimmalla yhteyksiä kommunisteihin ja NL:n suurlähetystön miehiin. Ei tule mitään muutosta.
25.3. Vilkuna ollut Zaharovin luona. Zaharov esitti huolestumsiensa sen johdosta, että on puhuttu Eero A. Wuoren valinnasta puheenjohtajaksi leskisläisten suostumuksella.

Huhtikuu
5.4. Aamiainen A.N. Kosyginille.
6.4. Illalla oli NL:n suurlähetystössä vastaanotto. Sen jälkeen Kosygin, Zaharov, Orlov ja Semitshastnov olivat saunassa. Ahti ja Mattila.
10.4. Illalla Kosyginin illallinen NL:n suurlähetystössä. Kosygin vakuutti, että henkilökohtaisesti nautin Hrustsehvin, hallituksen ja politbyron täyttä luottamusta ja toivoi menestystä rauhanpolitiikaani.
16.4. Kun Leskinen oli mennyt Kanarian saarille yhdessä Auran ym. kanssa, niin NL olisi lähettänyt oman miehensä Leskistä varjostamaan.
29.4. Kirjoitin kirjeen US:n päätoimittaja Petäjäniemelle ja pahoittelin, että hän Unkarin matkaani koskevassa artikkelissaan oli tahallaan loukannut minua.
30.4. Luonani Simonen. Kertoi, että Skog on valtuutettu käymään sovintoneuvotteluja.

Toukokuu
5.5. Lähdin valtiovierailulle Jugoslaviaan ja yksityiskäynnille Unkariin.
11.5. Kadar vaikutti todella miellyttävältä ja järkevältä mieheltä.
21.5. USA:n uusi suurlähettiläs Rowan jätti valuuskirjeensä. Toi Kennedyn terveiset ja vakuutti ymmärtämystä.
23.5. Tanner piti ”jäähyväispuheensa” Tampereella. Vanhan miehen voimatonta ärinää, ei edes ärjyntää.
27.5. Timesin mies luonani. Kyseli omasta aloitteestaan Pohjolan ydinaseettomuudesta.

Kesäkuu
4.6. Olin NL:n suurlähetystössä illallisella. Zaharov kiitti Maakansan ”maaliskuun manifestia”.
9.6. TUL:n liittojuhlan päänäytöksessä.
13.6 Zaharov luonani.
15.6. Paasio valittiin sos.dem.puolueen puheenjohtajaksi.
17.6. Bourgiba lähti aamulla. A-M.Snellman herra Voroninin luona illallisella. Voronin kiinnostunut SDP:n puoluekokouksesta.
24.6. Kotov päivällisillä.

Heinäkuu
3.7. Helsinkiin. Otin vastaan Eestin presidentin Muuriseppin, joka kutsui minua käynnille Eestiin.
27.7. Haapajärven maatalousnäyttelyssä.
29.7. Zaharov luonani esittämässä Moskovan kannan Aavin ja Teikon vakoilujutussa. Aav julistettu vangituksi.

Elokuu
7.8.Neuvottelu Macmillanin kanssa.
8.8. Aamulla taas neuvottelu Macmillanin kanssa (kahden kesken)
20.8. Päivällisillä Harjattulassa Arvosen luona. Rankka päivällinen Zaharov, Karjalainen, Kuuskoski, Korsimo, prof. Brummer, R.Raade, rva Irja Ketonen, Kestilä, Leinonen. Siinä ne olivat.
27.8. Patolishev luonani saunassa.
29.8.Klimovin juttu. Klimov esittänyt amerikkalaisille luettelon NL:n palveluksessa olevista suomalaisista. Siinä on nimet: Simonen, Skog, Erik Gabrielsson, Urho Kekkonen.
31.8. Karjalaisen hallitus jätti eronpyynnön.

Syyskuu
3.9. Nyerere luonani. Hän kertoi minulle laajasti Afrikan asioista.
5.9. Puheeni L.B. Johnsonille.
7.9. Neuvottelut L.B.Johsonin kanssa.
11.9. Kyllä minulla on saatanan huono onni, kun politiikkaani vastassa on ollut vanhan jääräpään katkeruus (Tanner), nuoren miehen uhkapelurimaisuus ja boheemisuus (Leskinen) sekä fanatismi (Pitsinkin). Lindblom on sen sijaan mies, joka syö makupalan kenen kädestä tahansa.
26.9. Sukselainen arvosteli budjetin lähetekeskustelussa hallitusta ja Karjalaista, nimeä sanomatta.

Lokakuu
3.10. Karjalaisella oli ollut keskustelu Erkki Lindforsin kanssa, joka kieltäytyi tulemasta hallitukseen. Hänet erotetaan sd.puolueesta eikä hän voi auttaa Paasiota.
8.10. Vilkuna oli ollut Zaharovin luona aamiaisella.
9.10. Fagerholm luonani.
14.10. Vilkuna aamaisiella Zaharovin luona. Zaharov oli ilmeisesti mieluummin ollut virkamieshallitusta suosivalla kannalla.
24.10. Fagerholm kertoi minulle sovintoneuvotteluista. Hän oli optimistinen.
31.10. Vilkuna ollut aamiaisella Zaharovin luona. Keskusteltu uudesta hallituksesta. Zaharov oli ollut mitä epäluuloisin kokoomusta kohtaan.

Marraskuu
5.11. Aavin juttu tullut US:n kautta julkisuuteen. Zaharov oli sanonut Matille: panitteko merkille, että Aavin jutun kertoi ensiksi kokoomuspuolueen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi!
7.11. Olin NL:n suurlähetystössä vallankumouspäivän vastaanotolla. Zaharov puhui hyvin jyrkässä äänilajissa Uudesta Suomesta.
8.11. Korsimo oli syönyt aamiaista Voroninin kanssa. Miksi ei tullut virkamieshallitusta? Miksi Ahti K. jatkaa pääministerinä? Onko UK pakottanut hänet? Onko A.K. vahva mies?
16.11. Zaharov luonani.
21.11. Matti ollut Zaharovin mukana Kajaanissa. Zaharov kertonut, että Sukselainen ottanut osaa virolaisen emigranttijärjestön kokoukseen Tukholmassa. Uutinen ja valokuva ollut Eesti Päeväleht-nimisessä julkaiussa.
22.11. Rva Snellman soitti ja kertoi, että presidentti Kennedy on Dallasissa joutunut murhayrityksen kohteeksi. Järkyttävä mieletön teko.
25.11. Illalla filmiesityksessä NL:n suurlähetystössä. Zaharov kertoi, että metsästys tapahtuu armeijan metsästysmailla 140 km pohjoiseen Moskovasta Kalininin alueella.
29.11. Lähdin Neuvostoliittoon. Autolla Vainikkalaan.
30.11. Tulo Moskovaan. Aamulla Hrustshev, Brezhnev,Kosygin, Gromyko.

Joulukuu
1.12. Varsinainen metsästyspäivä.
2.12. Aamulla käveltiin Zavidovossa.
3.12. Katsoimme elokuvat atomiräjäytys 1953 ja mannertenvälisen ohjuksen torjuntaohjus 1961.
13.12. Valtionvarainministeri Osmo P. Karttunen pyysi eroa valtioneuvoston jäsenyydestä ja sai. Rowan kävi luonani kyselemässä, mitä olin keskustellut Hrustshevin kanssa.
17.12. Hallitus jätti eronpyynnön.
18.12. Kutsuin luokseni Reino R.Lehdon ja pyysin häntä muodostamaan hallituksen.
20.12. Vilkuna oli ollut lounallaa Zaharovin kanssa.
31.12. Zaharov luonani. Toi Hrustshevin lahjana filmin metsästyksestä Zavidovossa.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2 63-68 ISBN 951-1-18174-2

Vuosi 1963 – esitys ydinaseettomasta Pohjolasta

Toukokuussa 1963 Kekkonen esitti oman ehdotuksensa Pohjoismaiden ydinaseettomasta vyöhykkeestä, jollaista Hrustshev oli kaavaillut jo tammikuussa 1958. Kekkonen sanoi Paasikiviseurassa pitämässään puheessa, että Pohjoismaat olivat jo käytännössä ydinaseeton alue ja ehdotti, että ne vahvistaisivat tämän tilan keskinäisellä sopimuksella. Se siirtäisi nämä maat ydinasestrategien kehityksen synnyttämisen spekulaatioiden ulkopuolelle.
Kekkonen ei varmasti kuvitellut muuttaa ydinasevarustelun kulkua. Aloitteen tarkoituksena oli vahvistaa Suomen ulkopoliittista asemaa, sillä Pohjois-Euroopan sotilaalliseen voimakenttään oli ilmestynyt uusia tekijöitä, joiden takia oli järkevää toimia.
Suomen kannalta vaarallisin ajatus oli NATOn monikansallisesta ydinaselaivastosta. Saksalainen sormi ydinaseen laukaisimella oli Kremlin johtajien pahin painajainen. Kekkonen oli luvannut Novosibirskissä seurata Pohjois-Euroopan tilanteen kehitystä ja pyrkiä purkamaan jännitystä, jos sellaista ilmenee.

Tammikuu
1. tammikuuta – Rahanuudistus Suomessa, yksi uusi markka vastasi sen jälkeen sataa entistä markkaa.
1. tammikuuta – Valkeakoski muuttui kaupungiksi ja Espoo kauppalaksi.
9. tammikuuta – Kymmenen ihmistä sai surmansa Typpi Oy:n räjähdysturmassa Oulussa.
14. tammikuuta – George Wallacesta tuli Alabaman kuvernööri.
14. tammikuuta – Ranskan presidentti Charles de Gaulle sanoi, ettei Britannia "ollut vielä valmis" liittymään Euroopan talousyhteisöön EEC:hen.
24. tammikuuta – Kreikan 22-vuotias kruununprinssi Konstantin ja Tanskan 16-vuotias prinsessa Anne-Marie kihlautuivat.
29. tammikuuta – Charles de Gaulle esti vetolla Britannian pääsyn Euroopan talousyhteisöön. 31. tammikuuta − Neuvostoliitto ja Iso-Britannia hyväksyivät Suomen Pariisin rauhansopimuksesta esittämän tulkinnan, jonka mukaan Suomi saa hankkia ohjuksia puolustuskäyttöön.

Helmikuu
1. helmikuuta – eduskunnan puhemieheksi valittiin Kauno Kleemola, ensimmäiseksi varapuhemieheksi Paavo Aitio ja toiseksi varapuhemieheksi Jussi Saukkonen.
8. helmikuuta – Matkustus ja varojen siirto Kuubaan kiellettiin Yhdysvaltain kansalaisilta.
8. helmikuuta – Sisäministeri Eeli Erkkilä sai sairauden vuoksi pyytämänsä eron Karjalaisen hallituksesta ja hänen tilalleen nimitettiin kansanedustaja Niilo Ryhtä. Erkkilä kuoli huhtikuun alussa.
16. helmikuuta – Väinö Linna vastaanotti Oslossa hänelle myönnetyn Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon (Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjasta).
20. helmikuuta – USA ehdottaa NATOn monikansallisen laivaston ydinaseiden sijoittamista pinta-aluksiin.

Maaliskuu
4. maaliskuuta – Kuusi henkilöä tuomittiin Pariisissa kuolemaan presidentti Charles de Gaullen murhan suunnittelusta.
27. maaliskuuta – Britanniassa Lordi Beechingin raportti ilmoitti suurista supistuksista raideliikenteessä, mikä tarkoitti mm. kolmanneksen asemista sulkemista. Supistustoimet saivat nimen "Beechingin kirves"'.
29. maaliskuuta – Ulkoministeri Veli Merikoski pitää linjapuheen.

Huhtikuu
7. huhtikuuta – Jugoslavia julistettiin sosialistiseksi tasavallaksi ja Josip Broz Tito sen elinikäiseksi presidentiksi.
12. huhtikuuta – Valmistumaisillaan ollut yhdeksänkerroksinen asuintalo sortui Lahdessa rakennuksen betonivalussa olleiden vikojen vuoksi. Henkilövahingoilta vältyttiin.
12. huhtikuuta – suomalainen moottorialus Finnclipper törmäsi sumussa neuvostoliittolaiseen sukellusveneeseen Juutinraumassa.
15. huhtikuuta – 70 000 ihmistä protestoi ydinaseita vastaan marssimalla Lontoosta Aldermarstoniin.
20. huhtikuuta – Espanjalainen kommunistijohtaja Julian Grimau teloitettiin Madridissa hänen saatuaan kuolemantuomion Espanjan sisällissodan aikaisista rikoksista.
26. huhtikuuta – Fidel Castro saapui Murmanskiin 45 päivää kestäneellä Neuvostoliiton-matkallaan. Castro vietti kolme päivää Kuolassa, josta hän jatkoi Moskovaan, Baikalille ja lopulta Taškentiin ja Samarkandiin.
29. huhtikuuta – Presidentti Urho Kekkonen nimitti säveltäjä Joonas Kokkosen ja fyysikko Erkki Laurilan akateemikoiksi.

Toukokuu
1. toukokuuta – Yleisradio aloitti Sävelradion.
5. toukokuuta – Presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen lähtivät valtiovierailulle Jugoslaviaan. Paluumatkallaan 12. toukokuuta presidenttipari kävi Unkarissa.
10. toukokuuta – Ruotsi päättää siirtyä oikeanpuoleiseen liikenteeseen syyskuussa 1967.
19. toukokuuta – Indonesian parlamentti nimitti presidentti Ahmed Sukarnon virkaansa eliniäkseen.
21. toukokuuta – Eduskunta hyväksyy sairausvakuutuslain.
25. toukokuuta – Afrikan yhtenäisyysjärjestö perustettiin Addis Ababassa Etiopiassa.
28. toukokuuta – Presidentti Urho Kekkonen ehdotti Paasikivi-seurassa pitämässään puheessa Pohjolan julistamista ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Ehdotus sai muissa Pohjoismaissa viileän vastaanoton.

Kesäkuu
2. kesäkuuta – Orjuus julistettiin laittomaksi Saudi-Arabiassa.
5. kesäkuuta – Britannian sotaministeri John Profumo erosi seksiskandaalin vuoksi.
7. kesäkuuta – Valtioneuvosto päättää rautateiden sähköistämisestä.
11. kesäkuuta – Munkki Thích Quảng Đức sytytti itsensä tuleen Saigonissa, Vietnamissa protestoidakseen presidentti Ngo Dinh Diemin politiikkaa.
11. kesäkuuta – Kreikan pääministeri Konstantin Karamanlis erosi protestina kuninkaan vierailtua Isossa-Britanniassa.
15. kesäkuuta – Ranska vetää laivastonsa NATOn yhteiskomennosta.
16. kesäkuuta – Valentina Tereškova lensi ensimmäisenä naisena avaruuteen.
16. kesäkuuta – Väinö Tanner jätti SDP:n puheenjohtajan tehtävät. Hänen seuraajakseen valittiin kansanedustaja Rafael Paasio.
20. kesäkuuta – Ruotsin ilmavoimissa palvellut eversti Stig Wennerström pidätettiin Tukholmassa. Hän tunnusti 25. kesäkuuta toimittaneensa Neuvostoliitolle runsasta rahallista korvausta vastaan tietoja Ruotsin ja Yhdysvaltain puolustuksesta 15 vuoden ajan.
20. kesäkuuta – USA ja Neuvostoliitto sopivat ylimmän poliittisen johdon välisestä kuumasta linjasta.
21. kesäkuuta – Giovanni Battista Montini valittiin uudeksi paaviksi. Hän otti nimen Paavali VI.
23. kesäkuuta – Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy saapui vierailulle Länsi-Saksaan.

Heinäkuu
5. heinäkuuta – Kiinalainen valtuuskunta saapui Moskovaan neuvottelemaan neuvostojohdon kanssa maiden välisistä ideologisista erimielisyyksistä. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina 20. heinäkuuta.
11. heinäkuuta – Armeija kaappasi vallan Equadorissa.
20. heinäkuuta – Neuvostoliitto ehdottaa YK:ssa Euroopan ydinaseetonta vyöhykettä.
26. heinäkuuta – Skopjessa Jugoslaviassa kuoli maanjäristyksen seurauksena 1 070 ihmistä ja 75 % asukkaista menetti kotinsa.
26. heinäkuuta – Syncom, maailman ensimmäinen geostationaarinen satelliitti, laukaistiin kiertoradalleen.
27. heinäkuuta – Indonesian elinikäinen presidentti Sukarno julisti murskaavansa Malesian. Sota Borneosta jatkui vuoteen 1966.

Elokuu
5. elokuuta – Yhdysvallat, Britannia ja Neuvostoliitto solmivat ydinkokeet ilmakehässä, ulkoavaruudessa ja veden alla kieltäneen Osittaisen ydinkoekieltosopimuksen (Partial Test Ban Treaty, PTBT).
5. elokuuta – Suomalainen rauhanjärjestö Sadankomitea perustettiin.
5. elokuuta – Suomessa alkoi sotilaspoliisien koulutus Santahaminan varuskunnassa Helsingissä.
6. elokuuta – Englannin pääministeri Harold Macmillian saapuu viralliselle vierailulle Suomeen.
9. elokuuta – Tšekkoslovakia ilmoitti, että maan kommunistipuolueen entisen johtajan Rudolf Slánskýn maine oli puhdistettu. Slánský oli tuomittu tekaistujen syytteiden perusteella kuolemaan ja teloitettu vuonna 1952 Josef Stalinin käskystä.
11. elokuuta – Näyttelijä Ida Aalbergin muistokivi paljastettiin Janakkalan Leppäkoskella.
27. elokuuta – Suomen ja Neuvostoliiton solmima Saimaan kanavan vuokrasopimus astui voimaan.
28. elokuuta – Kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King, Jr. piti Washingtonissa kuuluisan puheensa I Have a Dream.

Syyskuu
1. syyskuuta – Philips esitteli kasettinauhan.
6. syyskuuta – Yhdysvaltain varapresidentti Lyndon Johnson saapui puolisonsa ja tyttärensä kanssa vierailulle Suomeen.
16. syyskuuta – Malesian liittovaltio luotiin Malaijin liittovaltion ja brittiläisten kolonioiden Singaporen ja Pohjois-Borneon yhdistyessä.
18. syyskuuta – Mellakoijat polttivat Britannian lähetystön Jakartassa protestoidakseen Malesian luomista.
18. syyskuuta – Helsingissä pidettiin Suomen kansanedustuslaitoksen 100-vuotisjuhla.

Lokakuu
9. lokakuuta – Ugandasta tuli tasavalta.
12. lokakuuta – Yhdysvaltalainen näyttelijä Jayne Mansfield saapui vierailulle Suomeen esiintyen Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä.
15. lokakuuta – Länsi-Saksan liittokansleri Konrad Adenauer erosi virastaan. Uudeksi liittokansleriksi tuli talousministeri Ludwig Erhard.
16. lokakuuta – Valtatie 3:lla Sääksmäellä vihittiin käyttöön Vanajaveden ylittävä 205-metriä pitkä riippusilta.
18. lokakuuta – Harold Macmillian eroaa.
21. lokakuuta – Kiinan ja Neuvostoliiton välinen rajakahakka Ussuri-joella.
23. lokakuuta – Neuvostoliitto syytti Kiinan johtajaa Mao Zedongia leninismin hylkäämisestä ja sen korvaamisesta henkilöpalvonnalla.

Marraskuu
1. marraskuuta – SAK:ta edustaneet ministerit Onni Koski, Onni Närvänen ja Olavi Saarinen erosivat Karjalaisen hallituksesta. Heidän tilalleen nimitettiin Maalaisliiton Mauno Jussila ja Olavi Lahtela sekä sitoutumaton Olavi J. Mattila.
2. marraskuuta – Etelä-Vietnamin presidentti Ngo Dinh Diem murhattiin sotilasvallankaappauksessa. Kenraali Duong Van Minh otti vallan.
5. marraskuuta – Suomen kielen oikeuksien satavuotismuistomerkki paljastettiin Parolan varuskunnassa Hattulassa.
8. marraskuuta – Maarianhaminan lento-onnettomuudessa sai 22 ihmistä surmansa, kun Aero Oy:n DC-3 matkustajakone törmäsi lentomajakkaan laskeutuessaan Maarianhaminan lentokentälle.
14. marraskuuta – Tulivuorenpurkaus loi Surtseyn saaren Islantiin.
21. marraskuuta – Suomen Kansallisooppera täytti 90 vuotta.
22. marraskuuta – Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ammuttiin Dallasissa Teksasissa. Teksasin kuvernööri John B. Connally haavoittui. Varapresidentti Lyndon B. Johnsonista tuli Yhdysvaltain 36. presidentti.
23. marraskuuta – Ensimmäinen osa BBC:n televisiosarjasta Doctor Who esitettiin Isossa-Britanniassa.
24. marraskuuta – Jack Ruby ampui John F. Kennedyn salamurhasta syytetyn Lee Harvey Oswaldin Dallasissa suorassa televisiolähetyksessä.
24. marraskuuta – Presidentti Lyndon B. Johnson vakuutti Yhdysvaltain jatkavan Etelä-Vietnamin taloudellista ja sotilaallista tukea.
29. marraskuuta – Eduskunta hyväksyi äänin 103-91 uuden, vuoden 1964 alussa voimaan tulleen liikevaihtoverolain.
29. marraskuuta – Tesvisio ilmoitti supistavansa toimintaansa voimakkaasti talousvaikeuksien vuoksi.

Joulukuu
12. joulukuuta – Kenia itsenäistyi, ensimmäisenä pääministerinä aloitti Jomo Kenyatta.
12. joulukuuta – Valtiovarainministeri Osmo P. Karttunen erosi hallituksesta.
17. joulukuuta − SKDL:n kansanedustaja Yrjö Murto kuoli. Hänen tilalleen eduskuntaan tuli Johannes Mustonen, joka puolestaan kuoli jo toukokuussa 1964.
18. joulukuuta – Presidentti Urho Kekkonen myönsi eron Karjalaisen hallitukselle ja nimitti kansliapäällikkö Reino Lehdon muodostaman virkamieshallituksen.
24. joulukuuta – Kyproksella alkoi lyhyt sisällissota turkkilaisten ja kreikkalaisten välillä.
31. joulukuuta – Rhodesian ja Njassamaan Keski-Afrikan liittovaltio purkautui.

Katso Elävä arkisto 1963
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&g=&n=1963&k=&m=

Kuvahaku 1963
http://images.google.fi/images?hl=fi&lr=&rlz=1G1ACAW_FIFI340&um=1&sa=1&q=1963&btnG=Kuvahaku&aq=f&oq=&start=0

Videohaku 1963
http://video.google.com/videosearch?hl=fi&rlz=1G1ACAW_FIFI340&q=1962&um=1&ie=UTF-8&ei=_Wk1S4X0JILc-QaXjuCuCg&sa=X&oi=video_result_group&ct=title&resnum=11&ved=0CDIQqwQwCg#emb=0&hl=fi&q=1963&view=3

The Beatles
http://www.youtube.com/watch?v=5qNl6eiNPaQ

Kennedyn murha
http://www.youtube.com/watch?v=uedVpHeNO34&feature=related

Kennedyn murha- the Zapruder film
http://www.youtube.com/watch?v=E66__vymfPA

Kennydyn murhasta
http://www.youtube.com/watch?v=XY02Qkuc_f8&feature=fvw

Lähdeaineisto:
Mitä, missä, milloin 1964
Mitä, missä. milloin 1965
Valitut Palat: Itsenäinen Suomi

Virolainen puoluejohtoon

Otteet Sukselaista kohtaan kovenivat vuoden 1962 kuluessa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Sukselaisen presidenttipyrkimykset olivat yleisesti tunnettuja. Kekkonen oli valittu toiselle kaudelleen, mutta seuraavien vaalien asetelmia jo luotiin. Kekkonen oli päässyt kunnolla valtaan, eikä ajatellut luopua vuonna 1968. Sukselainen oli päättänyt olla asettumatta ehdokkaaksi vuoden 1962 koitokseen, mutta itse presidentinvirka ja vaalit vuonna 1968 kiinnostivat kovasti.

Neuvostoliiton suurlähetystön edustajat osoittivat tietä. Voroninin puheet osoittivat, että Sukselaisen ulkopoliittinen asema oli heikentynyt Neuvostoliiton silmissä. Hänen syrjäyttämisensä sai näistä puheista puhtia. Kekkosella oli kilpailijan kaatamismotiivi, samoin Karjalaisella ja Virolaisella. Viimeksi mainitulla oli lisäksi puheenjohtajuus mielessä jo pitkään vaihtoehtona, toisin kuin Karjalaisella. Korsimo vastusti Sukselaista, jonka asema heikkeni suomalais-neuvostoliittolaisessa suhdekehikossa.

Maalaisliiton puheenjohtajavaihdos nousi konkreettisen toiminnan tasolle vuoden 1964 alussa. Puoluekokous Kouvolassa kesäkuussa lähestyi. Sukselainen oli vastustajiensa iloksi tehnyt ulkopoliittisen ”kömmähdyksen” eli tavannut Ruotsissa virolaisia pakolaisia. Se oli neuvostovastainen teko. Presidentti Kekkonen aloitti toiminnan. Hän kutsui 8.1.1964 luokseen lounaalle Kauno Kleemolan, Arvo Korsimon ja Ahti Karjalaisen. Tässä tilaisuudessa he keskustelivat siitä, että Johannes Virolaisesta tehdään Maalaisliiton puheenjohtaja. K-klaani piti juonitteluistunnon.

Virolainen oli käytännössä ainut, jolla oli mahdollisuuksia Sukselaista vastaan. Hän nautti puolueensa kentällä laajaa kannatusta, ei niinkään k-linjan hallitsemissa puolue-elimissä. Mutta kun k-linja halusi hänet puheenjohtajaksi, tie oli silitetty ehdokkuuteen. Virkamieshallituksen pääministerin Reino Lehdon sihteeri Jouko Loikkanen osallistui peliin. Tämä kirjoitti 21.2. nimimerkillä Tarkkailija Maakansassa Sukselaisesta, joka oli juuri tavannut toisen kerran virolaisia emigrantteja, tällä kertaa New Yorkissa. Neuvostolehdistö oli jo kiinnittänyt asiaan huomiota, samoin Kansan Uutiset. Sukselaisen kaataminen sai vauhtia.

Lopulta Virolainen havaitsi, että koko k-kööri ( Karjalainen, Kleemola, Korsimo) Kekkosta myöten oli valinnut hänet puheenjohtajakandidaatiksi, jotta Sukselainen kaatuisi. Kekkonen runnoi kovaotteisesti Sukselaista Maalaisliiton puheenjohtajan pallilta. Sukselainen teki neuvostovastaisiksi luokiteltuja asioita. Näiden ilmiöiden seuranta oli yksi KGB:n keskeisistä tehtävistä. Kun Pravda lisäksi kritisoi 6.4.1964 julkisesti Sukselaista, asia herätti laajaa huomiota. Kekkonen sai halutessaan yhteyden KGB:n edustajiin koska tahansa, useata kanavaa pitkin, jollei halunnut itse soitella. Esimerkiksi Kustaa Vilkuna tai Matti Kekkonen olivat sopivia.

Sukselaisen kaato edistyi keväällä 1964. Karjalainen oli saanut vihjeitä tulevasta 7.3.1964 lounaalla Neuvostoliiton suurlähettilään Zaharovin luona, joka muiden asioiden ohella otti esille ”eräät ilmiöt” Maalaisliiton piirissä. Suurlähettiläs kertoi saaneensa neuvoja hyökätä julkisuudessa V.J. Sukselaista vastaan. Kekkonen puolestaan siirtyi taustalle vetelemään köysiä, joihin oli Sukselaisen ripustanut. Kekkonen vauhditti Sukselaisen kaatumista. Hän kirjoitti Virolaiselle ja eduskuntaryhmälle 15.4.1964 kirjeen, jossa hän piti Pravdan kirjoituksesta syntynyttä keskustelua Suomen ulkopolitiikalle vahingollisena.

Kekkosen intressit olivat selvät: hän tarvitsi lojaalia Maalaisliittoa, jonka puheenjohtaja ei aiheuttaisi tahroja hänen ulkopoliittiseen viittaansa. Virolainen suostui huhtikuussa haastamaan Sukselaisen. Karjalaiselle puolestaan sopi myös Virolaisen sitominen puoluejohtoon yhdestä hyvin perustellusta syystä: hän aavisteli, että puoluejohdosta olisi paljon vaikeampaa ponnistaa presidentiksi kuin hieman sivusta.

Pari päivää ennen Maalaisliiton 13.-15.6.1964 Kouvolassa pidettyä puoluekokousta Kekkonen kutsui Sukselaisen, Virolaisen ja Karjalaisen Tamminiemeen. Kekkonen oli Karjalaisen muistiinpanojen mukaan moittinut Sukselaisen kannattajia varomattomista ulkopoliittisista puheista. Kekkonen otti kantaa toteamalla, että hänen oikeastaan pitäisi kehottaa Sukselaista luopumaan, mutta hän ei tehnyt sitä, koska tiesi, ettei se vaikuttaisi mitään. Sukselainen oli vastannut tähän myöntävästi.

Maalaisliiton puoluekokouksessa kesäkuussa 1964 Johannes Virolainen voitti niukasti V.J. Sukselaisen äänin 888 – 866. Tämä osoitti, että Sukselaisen asema oli kuitenkin ollut hyvin vahva. Karjalainen ei olisi kyennyt lyömään Sukselaista. Virolaisen asema vahvistui vahvistumistaan. Peli Moskovan kortilla oli kovaa. Kekkonen ja k-linja tarvitsivat Virolaista vain Sukselaisen kaatamiseen.

Ajan trendi näkyi puolueen lehdistössä. Pää-äänenkannattaja Maakansa oli muuttanut nimensä 1.9.1965 lukien. Se ilmestyi nimellä Suomenmaa. Maaseudun Nuorten Liitto oli muuttanut nimensä Nuoren keskustan liitoksi kesäkuussa 1965. Maalaisliitto muutti nimensä seuraavana vuonna. Virolainen oli ajanut sitä pitkään. Puoluekokous päätti syksyllä 1965 uudesta nimestä äänin 1036- 127. Puolueesta tuli Keskustapuolue.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Isänmaan asiat Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X

Urho Kekkosen toisesta presidenttikaudesta

Hallitusta muodostettaessa Kekkonen katsoi presidentin käsien olevan pitkälti sidotut, etenkin jo eduskunnan enemmistö on päässyt yksimielisyyteen enemmistöhallituksen muodostamisesta. Sellaisessa tapauksessa Kekkonen totesi voivansa vaikuttaa korkeintaan ulkoasiainministerin valintaan. Pitkälti näiden näkemysten mukaan Kekkonen toimi toisella presidenttikaudellaan.
Tamminiemen päivittäiset vieraat, useimmiten oma-aloitteisesti presidentin puheille pyrkineet, palvelivat enemmän tiedon saantia kuin mahdollisuutta vaikuttaa. Tosin on myönnettävä, että jo näinä vuosina kävijöiden joukosta alkoi erottua nk. viestinkantajia: sellaisia, jotka mieluusti antoivat ymmärtää tehtävänsä, mitä mieltä presidentti oli kulloinkin esillä olevista kysymyksistä. Usein tällainen ”informointi” näyttää tapahtuneen Kekkosen tietämättä tai jopa ilman, että itse asiasta oli edes keskusteltu Tamminiemessä, Juhani Suomi kirjoittaa.

Ottaessaana julkisuudessa puheissaan ja kirjoituksissaan kantaa Kekkonen oli usein kärkevä ja kriittinen ja tavallaan provosoi vastakritiikkiä. Arvostelemalla muita hän asettui itse arvosteltavaksi ja tavallaan provosoi vastakritiikkiä. Näennäisen kovuuden ja piittaamattoman kuoren alla piili kuitenkin yllättävän herkkä ihminen, joka kaipasi tunnustusta isänmaan hyväksi tekemästään työstä ja joka kärsi siitä vihamielisyydestä, jolla häneen edelleen laajasti suhtauduttiin, kirjoittaa Juhani Suomi Kekkosen päiväkirjan johdannossa.

Kekkonen myönsi, että presidentin asema ulkopolitiikan johtajana oli korostunut hänen aikanaan. Hän katsoi sen kuitenkin johtuneen enemmän ulkoisista kuin omasta aktiivisuudestaan. Juhani Suomen kirjan mukaan Kekkosen ei voida väittää toimineen ulkopolitiikassa vastoin hallituksen tai eduskunnan enemmistön tahtoa. Hän oli kiistatta ulkopolitiikan suvereeni johtaja. Epäilemättä Kekkonen itsekin aikaa myöten oivalsi, ettei hänen ulkopoliittinen roolinsa mahtunut vallanjako-opin perinteisen kaavan mukaisiin puitteisiin. Suomen kannalta tärkein oli ulkopolitiikka ja vasta sitten tuli puolustuspolitiikka. Se ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että hänen suhtautumisensa maanpuolustukseen olisi ollut kielteinen. Vielä enemmän Neuvostoliiton muodostaman uhan minimoiminen hallitsi Kekkosen ulkopolitiikkaa ja puolustuspoliittisia näkemyksiä.

Osa Kekkosen diplomatiaa oli toimivan henkilökohtaisen suhteen rakentaminen neuvostojohtoon. Hän oivalsi, että Neuvostoliiton pitkän tradition omaavassa johtajavaltaisessa järjestelmässä kaikki oli henkilöitynyttä – diplomatiakin. Vuosina 1962-1964 suomalaiset saivat monista myönnytyksistä kiittää nimenomaan Hrustshevia, joka ajoi läpi Kekkosen kanssa sopimansa asiat.
Hrustshevin tultua syrjäytetyksi tilanne muuttui. Neuvostoliiton uusi johto suhtautui Suomeen viileämmin ja korosti haluavansa välttää ulkopolitiikan kytkemistä henkilösuhteisiin. Kekkonen kuitenkin pystyi luomaan toimivan suhteen pääministeri A.N. Kosyginiin. Sen sijaan NKP:n 1. sihteeri L.I. Brezhnev ja Korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja N.V. Podgornyi jäivät hänelle etäisiksi ja vieraiksi.
Ennalta ehkäisevän diplomatian piiriin on luettava myös Kekkosen kontaktit Neuvostoliiton Suomessa oleviin edustajiin. Toisen kauden aikana kävi entistä ilmeisemmäksi, että tärkeät kysymykset hoidettiin nk. puoluelinjan edustajien välityksellä. Keskeisimmät edustajat toimivat KGB:n residentteinä Suomessa.

Suhteet länsivaltoihin jäivät Kekkosen toisella kaudella Neuvostoliiton ja Saksan liittotasavallan politiikan muodostaman uhkatekijän varjoon. Aivan oma lukunsa oli suhteet Ranskaan. Kekkonen ei sallinut pohjoismaisen yhteistyön vaarantavan Suomen puolueettomuuspoliittista asemaa. Puolueettomuuspolitiikka säilyi Kekkosen toisella kaudella hänen turvallisuuspolitiikkansa päämetodina. Puolueettomuuspolitiikassaan Kekkonen oli realisti. Kekkosen puolueettomuuspolitiikan avainsana oli luottamus, nimenomaan Neuvostoliiton luottamus.

Kekkosen suhtautuminen äärivasemmistoon osoitti omalla tavallaan, miten keinotekoinen ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajalinja oli. Hrustshevin kukistumisen jälkeen uusi neuvostojohto pyrki pönkittämään SKP:n arvovaltaa. Suurimpana sisäpoliittisena haasteena Kekkoselle olivat SDP ja Kokoomus. Kekkonen takasi kokoomuksen Honka-seikkailussa ryvettyneen imagon itään päin. Toisen kautensa loppupuolella Kekkonen arvioi kokoomuksen siirtyneen ”oikealle puolelle ulkopoliittista rajaviiva-aitaa”.
Rafael Paasion noustua SDP:n puheenjohtajaksi Kekkonen ryhtyi välittömästi ajamaan puoluetta hallitukseen. SDP:n oli tultava ulkopoliittisesti toimintakykyiseksi.

Kekkonen voitti vuoden 1968 presidentinvaalit ylivoimaisemmin kuin yksikään edeltäjistään normaaliaikoina. Voitto ei tuntunut voitolta. Äänestäjien ilmeinen protesti loukkasi Kekkosta. Aivan erityisesti loukkasi se, että se oli kanavoitunut Veikko Vennamon eikä suinkaan todelliseksi vastustajaksi koetun Matti Virkkusen kautta.

Lähdeaineisto:
Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat 2 63-68 ISBN 951-1-18174-2