Osaran aukiot

Metsähallitus kävi koko 1950-luvun ankaraa painia oman ministeriönsä eli maatalousministeriön kanssa. Kiistan kohteena oli valtion maankäyttöpolitiikka, ja siinä olivat vastakkain maatalous ja metsätalous. Maatalousministeriön sisällä valtion maiden käytöstä väänsi kättä kaksi vahvaa toimijaa: maatalousministeriön asutusasiainosasto ja Metsähallitus. Molempien johdossa oli pystyviä miehiä, asutusasiainosaston johtajana toimi Veikko Vennamo ja Metsähallituksen johdossa istui vähintäänkin yhtä räväkkä N.A. Osara.

Osaran nimitys

N.A. Osaran nimitys Metsähallituksen pääjohtajaksi oli pitkän suostuttelun tuloa. Ratkaisevassa neuvottelussa syyskuussa 1952 pääministerin virkahuoneessa olivat Osaran kanssa pääministeri Urho Kekkonen, maatalousministerit Matti Lepistö ja Martti Miettunen, puolustusministeri Emil Skog ja kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo. Metsähallituksen pääjohtajalle tarjottiin valtion palkkataulukon sallimaa maksimipalkkaa, samaa jota puolustusvoimain komentaja ja arkkipiispa nauttivat, mutta tarjous ei tyydyttänyt Osaraa. Valtion palkkausjärjestelmä ei sallinut myöntää Osaralle tämän kaipaamaa tuloa, mutta tilanne muuttui, kun pääjohtajan paikan lisäksi Osaralle tarjottiin valtionyhtiöiden Enso-Gutzeit Oy:n, Veitsiluoto Oy:n ja Oulu Oy:n hallintoneuvoston paikkoja. Osara sai myös vapaamman autoedun. Osara ei oman määritelmänsä mukaan tullut Metsähallitukseen virkamiehenä, vaan liikemiehenä. Liikemies Osara ja valtavaa, lähes koskematonta pohjoisten metsien reserviä hallinnoiva Metsähallitus olivat unelmapari. Osaran mukaan koskemattomat salot muuttuvat nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimuksia paremmin tyydyttäviksi talousmetsiksi. Osara näki syrjäseutujen metsät käyttämättä jääneenä valtavana omaisuutena, jonka ”kaikinpuolinen saattaminen talouselämäämme palvelemaan on muuan tämän hetken keskeisimpiä tehtäviämme”.

Jyräävät hakkuut

Perä-Pohjolassa leimikot olivat keskimäärin 650 hehtaarin laajuisia. Hieman etelämpänä Kainuussa ja Ylämaassa leimikoiden keskikoko oli 250 hehtaaria ja Keski-Pohjassa 150 hehtaaria. Itä-Suomen itäosissa 130 hehtaaria ja lännenpänä 60 hehtaaria.
Vieri viereen sijoitetuttuina suuret leimikot muuttuivat vielä suuremmiksi. Pudasjärven Susivaaran alkujaan 4000 hehtaarin laajuinen ala kasvoi pikkuhiljaa ja yhdistyi viereisiin keskityksiin. Idässä kolme Suomussalmen puoleista hakkuukeskitystä yhtyi ajan mittaan lähes 10 000 hehtaarin yhtenäiseksi avolaksi. Samoin kävi kaikille Susivaaraan rajoittuville keskityksille. Susivaaran ja sen ympärille syntyi lopulta yli 20 000 hehtaaria. Alaa on pidetty Euroopan ennätyksenä. Laajat avohakkuut herättivät keskustelua. Susivaaran hakkuut suunnitellut Pauli Kylmälä arvioi jälkeenpäin, että hakkuut ”riistäytyivät käsistä”. Kylmälä puhui avohakkuukuumeesta. Pudasjärven Susivaraa Kylmälä piti ”kaikkein pahimpana hävitysalana”.
Avohakkuiden – erityisesti Osaran suosikeiksi miellettyjen radikaalien avohakkuiden – suosiminen ja jälkitoimenpiteiden laiminlyöminen alkoivat näkyä. 1950-luvun lopulla esiin tulleet laajojen hakkuiden uudistusongelmat pakottivat Metsähallituksen uudistamaan toimintaansa. Runsaasti siementä vaativasta kylvöstä siirryttiin pakon edessä istutukseen. Valtion mailla siirryttiin nopeasti maapohjan auraukseen.





Kuva Luston Metsämuseo













Väärinkäytöksiä ja erottaminen

Lokakuussa 1959 nostettiin esiin Osaran luottamustoimet puunjalostusteollisuuden johtoelimissä ja esitettiin Osaralle kysymys, olivatko luottamustoimet sellaisia, ”jotka saattavat häiritsevästi vaikuttaa virkatoimintaanne”. Kysymys oli siitä, oliko Osara jäävi vai ei. Metsähallitus oli ollut valtion tilintarkastajien erityistarkkailussa. Tilintarkastajat olivat iskeneet silmänsä nk. Pyöreän puutavaran toimistoon, joka löyhästi Metsähallituksen yhteydessä. Kyseinen toimisto oli perustettu 1950, kun Metsähallitus oli saanut määräyksen jatkaa aiemmin SOTEVA:n harjoittamaa paperipuun ja junttapaalujen vientiä Neuvostoliittoon. Osaran väitettiin käyttäneen toimiston varoja omien henkilökohtaisten menojensa kattamiseen. Tilintarkastajien huomio kiintyi pääjohtaja Osaran ja metsäneuvos Gripenbergin suuriin ravintola- ja alkoholilaskuihin. Joukossa oli myös Osaran henkilökohtaisia menoja, kuten satojentuhansien kukkakauppalaskuja ja järjestöjen jäsenmaksuja. Rahastosta oli maksettu myös Gripenbergille henkilökohtaista palkanlisää.

Oikeuskansleri nosti asiassa syytteen sekä Osaraa että Gripenbergiä vastaan. Syyte koski muotoseikkoja, eikä Osaraa enää syytetty oman edun tavoittelusta vaan jatketusta virkavirheestä eli suomeksi sanottuna Pyöreän puutavaran toimiston virheellisen toiminnan sallimisesta. Syytteen valvontavastuun laiminlyönnistä sai myös ylijohtaja Lappi-Seppälä. Lappi-Seppälän viranhoitoon syyte ei vaikuttanut, sillä hänen ei katsottu olevan suorassa vastuussa tapahtuneeseen. Sen sijaan Osara jäi virkavapaalle ja tutkimusten venyessä sairauslomalle, jolloin hänen sijaisenaan Metsähallituksen pääjohtajana toimi ylijohtaja Lappi-Seppälä.

Osaran erottamiseen ei vaadittu tuomioistuimen tuomiota, yleisen mielipiteen tuomio riitti. Samaan aikaan lehdistön hampaissa ollut rautatiehallituksen pääjohtaja Erkki Aalto, jota syytettiin valtion varojen käyttämisestä kesämökilleen johtavan sillan rakentamiseen, sai jatkaa tehtävässään. Pääjohtaja Osaran erottaminen tapahtui presidentin esittelyssä. Sekä Osara että Henrik Gripenberg vapautettiin tehtävistää presidentin ylimääräisessä esittelyssä. Sen sijaan syytettyinä olleet ylijohtaja Martti Lappi-Seppälä ja kamreeri Sulo Järvinen saivat jatkaa tehtävissään.

Erkin kommentti:
Osaralle annettiin mahdollisuus vapaasti tuhota valtion omaisuutta oman etunsa nimissä, koska hän toimi valtion virkamiehenä valtion yhtiöiden Enso-Gutzeit Oy:n, Veitsiluoto Oy:n ja Oulu Oy:n edusmiehenä niiden päättävissä elimissä. Paljonko Osara taloudellisesti hyötyi Osaran aukioista on jäänyt selvittämättä. Kysymys on kuitenkin järkyttävästä yhteiskunnan varojen väärinkäytöstä omien taloudellisten etujen ajamisessa.

Lähdeaineisto:
Antti Parpola – Veijo Åberg: Metsävaltio, Metsähallitus ja Suomi 1859-2009 ISBN 978-951-37-5582-9

Korsimo kukistuu

Yhä useampi tukija päätyi siihen, että maalaisliiton puoluesihteerin vaihdos olisi välttämätön. Kustaa Hirvilammi kirjoitti joulun alla Kekkoselle keskustelleensa Kleemolan kanssa Korsimon seuraajasta. Esillä olivat Kusti Eskolan, Niilo Ryhdän ja Tahvo Rönkän nimet. Heistä parhaana Hirvilammi piti Eskolaa. Erikseen Hirvilammi mainitsti, ettei Eeli Erkkilää kannattaisi ajatella, mikä viittaa siihen, että jotkut olivat ajatelleet. Pekka Silvolan nimeä ei Keski-Pohjanmaan K-linjalaisten keskustelussa esiintynyt.

Presidentti kutsui 29.12. Tamminiemeen Sukselaisen, Karjalaisen ja Korsimon. Korsimon pitkä ja vetoava puheenvuoro odottavista kolmista vaaleista, joissa hän vielä halusi antaa ”kokemuksensa käytettäväksi”, ei purrut. Korsimo jäisi ministeriksi, mutta kieltäytyisi puoluekokouksessa uudelleen valinnasta puoluesihteeriksi. Korsimo koki järjestelyn nöyryytyksenä ja masentui.

Korsimo ei alistunut helpolla. Sukselainen sai kevään lähestyessä huomata ministeri-puoluesihteerin olevan liikkeellä saadakseen lähtöpäätöksen pyörretyksi. Sukselainen kirjoitti 15.4. tiukkasävyisen kirjeen Korsimolle ja lähetti kirjeen tiedoksi Kekkoselle. Pitkämielisen puheenjohtajan mitta oli tullut täyteen eikä hän enää suostunut joustamaan. Kekkoselle Sukselainen selitti, että Korsimon lähtö oli presidentinkin kannalta välttämätöntä. Vaikka Korsimo uhkasi, että Sukselainen olisi seuraava mies, ”joka lentää”, ei Sukselainen suostunut muuttamaan kantaansa.

Eduskuntaryhmä otti kantaa asiaan 21.4.1960. ”Ryhmä pisti yllättävästi tikarin Korsimon selkään”, luonnehti K-linjan keskushahmoihin lukeutunut Jouko Loikkanen. Samaa henkeä oli jonkin verran puoluevaltuuskunnassa, joka kokoontui 25.-26.4.1960. Sukselainen kertoi avauspuheessaan ministeri Korsimon puolesta, ettei tämä enää tulisi asettumaan ehdokkaaksi puoluesihteerivaalissa. Lopputulos näytti selvältä. Ministeri Korsimolla oli vastentahtoinen lähtö puoluesihteerin paikalta, jota hän oli hallinnut kymmenen voimakasta vuotta.

Korsimo puhui pohjoispohjalaisen Eeli Erkkilän Pekka Silvolan vastaehdokkaaksi. Korsimo esitti seuraajakseen Eeli Erkkilää. Erkkilää kannatti Matti Kekkonen. Erkkilä oli tosiasiassa haluton tehtävään, ja se näkyi. Hän katui jo kokouksen aikana, että oli antanut Korsimon houkutella itsensä kilpaan ja koki tilanteen tuskallisena. Silvola voitti selvin numeroin 800 – 381. K-linja koki kirvelevän tappion.

Korsimon poliittinen ura kääntyi Savonlinnassa lopullisesti laskuun, vaikka ministeriys jatkuikin. Myös ministerinä hän joutui vaikeuksiin sekä veturihankintojen ”kauppatapojensa” että Turun-Tampereen valtatien linjauksessa tehdyn ”Korsimon mutkan” takia. Veturihankintoihin epäiltiin vahvasti liittyneen lahjontaa, lähinnä puolueille annettavia kynnysrahoja, ja vaikka näyttöä ei ollut, Korsimon ennestään lommoutunut kilpi tahriintui taas.

Korsimo selvisi kokoomuksen ehdottamasta epäluottamuslauseesta äänin 104 – 76, mutta käsittelyn aikana osoittautui, ettei omakaan ryhmä ollut kovin innostunut häntä puolustamaan. Oikeustutkimukset molemmista jatkuivat vuosia, ja nekin rasittivat, vaikka Korsimoa ei mistään tuomittu. Arvo Korsimon ministerikautta ei voinut pitää ainakaan maalaisliiton kannalta onnistuneena. Tunneherkkä Korsimo aisti oman epäonnistumisensa ja puolueensa hyljeksinnän – eikä vain puolueen, vaan myös presidentin.

Korsimo kirjoitti ratkaisun jälkeen Kekkoselle katkeran kirjeen, jossa syytti Kekkosen perhettä välien katkeamisesta. Matti Kekkonen oli pari vuotta aikaisemmin sanonut Korsimon olevan ”taakka Kekkosen perheelle”. ”Menköön Korsimo Nesteeseen”, Matti oli sanonut puoluetoimistossa. Sylvi Kekkonen ei voinut sietää Korsimoa.

Kekkonen loukkaantui. Hän ei edes kirjoittanut Korsimolle itselleen, vaan tämän vaimolle, jota Korsimokin oli usein käyttänyt pyyntöjensä ja valitustensa välittäjänä. ”Onko tämä enää viisaan ihmisen puhetta”, presidentti kysyi ja luonnehti kirjettä kokonaisuudessaan törkeäksi.
Sukselainen ei päässyt Korsimosta eroon, kuten oli toivonut. Korsimo valittiin vuoden 1961 alusta keskushallitukseen, jossa oli vuoden 1963 loppuun. Hän oli edelleen politiikassa merkittävä taustavaikuttaja. Koston suloistuuttakin Sukselainen sai vielä maistaa. Korsimo ja Yhteisvaliokunta tekivät päätyön Sukselaista pudotettaessa 1964.

Lähdeaineisto:
Kari Hokkanen: Kekkosen maalaisliitto 1950-1962 Maalaisliitto-Keskustan historia 4 ISBN 951-1-18339-7

Veljet vastakkain

Kun sodanjälkeisten vuosien kova valtataistelu työväen keskusjärjestöjen johtoasemasta oli päättynyt sosiaalidemokraattien voittoon, SDP:n johto oli uuden tilanteen edessä. Sitten oli vielä TUL:n kysymys. Siellä sosiaalidemokraatit olivat keskenään väitelleet siitä, oliko liiton seurojen liityttävä porvarillisten hallinnassa olevien erikoisliittojen jäseniksi vai ei. Leskisen aseveljet kannattivat tällaista järjestelyä. Tervon-Martinin linja vastusti sitä, koska he katsoivat sen heikentävän TUL:n itsenäisyyttä. Tulos oli, että Tervon-Martinin linja vei voiton. Puolue siirtyi vuoden 1957 puoluekokouksessa siihenastisen opposition käsiin.

Sosiaalidemokraatit keskustelivat pääjohtaja K.A. Fagerholmin johdolla eduskuntatalossa 14.5.1957 sovinnon palauttamisesta puolueeseen. Puoluetoimikuntaa edustivat Väinö Tanner, Olavi Lindblom, Onni Hiltunen ja Kaarlo Pitsinki. Sosiaalidemokraattista oppositiota edustivat Tyyne Leivo-Larsson, Aarre Simonen, Hannes Tiainen ja Emil Skog. Kaikki osanottajat olivat sitä mieltä, että laihakin sovinto on parempi kuin lihava riita.
Seuraava neuvottelukokous pidettiin 16.5.1957 eduskuntatalossa. Siellä hyväksyttiin sovintoesitys, mikä meni puolue-elinten hyväksyttäväksi. Puoluetoimikunta ei hyväksynyt esitystä. Puoluetoimikunnan kielteisen päätöksen jälkeen jatkettiin neuvotteluja. Palavereissa ei syntynyt myönteistä ratkaisua. Tähän päättyivät neuvottelut kesällä 1957.

Oppositio järjestäytyi Tampereella heinäkuun 14. päivänä 1957. Läsnä 153 osanottajaa. Tampereen kokouksessa oli vakinaistettu opposition neuvottelukunta. Se kokoontui tiistaina 30. päivänä Helsingissä Hakulisen toimistossa. Puheenjohtajaksi valittiin Aarre Simonen ja varapuheenjohtajaksi Eero Antikainen. Sihteeriksi valittiin varatuomari Aarne Kesänen.

Fagerholmin hallitus ”astui remmiin” vaikeissa olosuhteissa. Ensimmäinen tehtävä oli lopettaa sisäpoliittinen kriisi, johon maamme oli joutunut yleislakon johdosta. Maaliskuun 1. päivänä 1957 maalaisliiton hallitusryhmä ilmoitti eroavansa hallituksesta ”sen johdosta, että hallitus oli päättänyt alentaa maidon tuottajahintaa. Maalaisliiton ministerit kuitenkin peruuttivat eroanomuksensa.

Toukokuun 21. päivänä pääministeri Fagerholm kutsui Simosen, Tiaisen ja Skogin asuntoonsa kello 20 keskustelemaan poliittisesta tilanteesta. Se oli historiallinen tilaisuus. Puolueen johdon ja ammattiyhdistysliikkeen pitäisi yksimielisesti tukea hallitusta. Nyt ei ollut niin. Pääministeri tiedusteli meiltä, kannattiko tätä hallituksessa oloa enää jatkaa. Seuraavan päivänä eli 22.5. pääministeri jätti tasavallan presidentille hallituksen eroanomuksen.

Fagerholmin toisen hallituksen jälkeen presidentti nimitti Sukselaisen ensimmäisen hallituksen 27. toukokuuta 1957. SDP:n vuosikirja v. 1957 mainitsee tästä hallituksesta näin:
”Osoittautui, että maalaisliitto oli ottanut tehtäväkseen hajaannuksen aikaansaamisen sosiaalidemokraattisessa puolueessa ja että sillä oli näille pyrkimyksilleen myös tasavallan presidentin tuki.”
Korsimo ja Hakulinen olivat laatineet suunnitelman, jonka mukaan ministeriehdokkaiksi valittiin A. Simonen, M. Lepistö, V.Liljeström ja O.Uoti. Syyskuun 2. päivänä 1957 presidentti nimitti uuden hallituksen. Myöhemmin sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä käsitteli puolueneuvoston päätöstä erottaa ”ottopojat” ryhmästä. Enemmistön päätöksellä ministerit erotettiinkin eduskuntaryhmästä, minkä jälkeen erotetut muodostivat ”riippumattomien sosiaalidemokraattisen ryhmän”. Muutama päivä ottopoikahallituksen jälkeen, 5.9. Tanner piti jyrkän puheen Pajulahden Urheiluopistossa. Puhe osoitti, että kuilu opposition ja puoluejohdon välillä uhaksi laajentua ylitsepääsemättömäksi.

Ammattiyhdistysväki ryhtyi perustamaan uutta lehteä, Päivän Sanomia. Kummankin osapuolen puhujat kävivät kentällä selostamassa, mistä oikein oli kysymys. Puoluejohdon kannattajat nimittivät oppositiota puolueen hajottajiksi, maalaisliiton hännystelijöiksi ja kommunistien ostamiksi luopioiksi. Päivittäin ilmestyvän sanomalehden perustaminen ei ole yksinkertainen asia. Siihen tarvitaan rahaa. Hakulinen kertoi, että piru vei lehtimiehen korkealle vuorelle, näytti näköaloja ja sanoi, että jos olet minun ystäväni, niin saat mitä haluat. Sanomalehtimies ilmoitti haluavansa itselleen sanomalehden. Veikko Puskala oli valittu suunnittelemaan lehden perustamista. Päivän Sanomista ei tullut suurista toiveista huolimatta suurlehteä. Vuoden 1959 helmikuun alussa lehti joutui kriittiseen vaiheeseen, joka johtui heikosta taloudellisesta pohjasta. Sosiaalidemokraattisen opposition mukaantulo aiheutti sen, että lehdestä tuli poliittisempi.

Fieandtin hallitus nimitettiin 23. päivänä marraskuuta 1957. Sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä siihen tuli kolme, nimittäin Tampereen kaupunginjohtaja E. Lindfors, kouluhallituksen pääjohtaja R.H. Oittinen ja kansaneläkelaitoksen johtaja Aku Sumu. Fienadtin hallitusta muodostettaessa Korsimo soitti Skogille ja kehotti nimeämään viisi sopivaa ja kykenevää virkamiestä muodostettavaan hallitukseen. Pankinjohtaja von Fieandt oli pääministeriksi tulleessaan 67-vuotias. Fieandtin hallituksen erottua sosiaalidemokraatit olivat sillä kannalla, että olisi muodostettava laajapohjainen parlamentaarinen hallitus. Sellaista ei kuitenkaan syntynyt. Hallituksen muodostaja Kuuskoski otti yhteyden Simoseen ja esitti tälle vaatimuksen, että hänen hallitukseensa tulisi muutamia henkilöitä sosiaalidemokraattisen opposition piiristä. Opposition neuvottelukunta päätti esittää ministereiksi Tyyne Leivo-Larssonia, Matti Lepistöä, Eero Antikaista ja Valdemar Liljeströmiä.

Sosiaalidemokraattisen puolueen sisäiset kiistat olivat jatkuneet yli kolme vuotta. Näissä merkeissä valmistauduttiin eduskuntavaaleihin 6.-7. heinäkuuta 1957. Se, että vasemmistoenemmistöinen eduskunta valitsi puhemiehekseen maalaisliittoon kuuluvan Sukselaisen, johtui siitä, että pääministeriksi suunniteltiin sosiaalidemokraattia. Se kävi ilmi keskusteluista, jonka Hakulinen ja Skog olivat käyneet tasavallan presidentin kanssa maanviljelysneuvos Einari Karvetin talossa lähellä Naantalia. Läsnä oli myös Korsimo.
Elokuun 18. päivänä maalaisliiton toimistossa Pursimiehenkatu 15:ssa Virolainen ilmoitti, että Fagerholmin hallitus nimitetään lähiaikoina ja tarjosi pari paikkaa sosiaalidemokraattiselle oppositiolle. Paikalla olivat sdp:n oppositiosta Hakulinen, Simonen ja Skog sekä maalaisliiton sisärengas Sukselainen, Virolainen, Miettunen ja Korsimo.

Runsas viikko Fagerholmin nimittämisen jälkeen suurlähettiläs Lebedev ilmoitti haluavansa keskustella Emil Skogin ja Pekka Martinin kanssa. Lebedevin puheesta päätellen asiat olivat menossa pahasti pieleen. Syynä luottamuksen puuttumiseen oli hallituksen kokoonpano. Presidentin kansliasta soitettiin Skogille ja heitä kehotettiin saapumaan tiistaina syyskuun 23. päivänä Tamminiemeen. Presidentti esitti valittelunsa siitä, että Suomen ulkopolitiikka on joutunut vaikeuksiin.
Marraskuun 11. päivänä Skog kävi uudelleen Tamminiemessä. Presidentin mielestä ei enää kannattanut käydä neuvotteluja Fagerholmin hallituksen pelastamiseksi.

Fagerholmin hallituksen kaaduttua sai Kauno Kleemola tehtäväkseen uuden hallituksen muodostamisen. Kleemolan jälkeen Sukselainen sai tehtäväksi muodostaa maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Tasavallan presidentin matka Leningradiin herätti sosiaalidemokraattien piirissä suurta mielenkiintoa.
TPSL:n perustava kokous pidettiin Rakennusmestarien talossa Helsingissä 6. ja 7. toukokuuta 1959. Kokouksessa oli lähes 90 järjestön edustajaa. Kaikki puoluelehdet lukuun ottamatta maalaisliiton K-linjan lehtiä ottivat ivallisesti vastaan uuden tulokkaan.

Heinosen erottua SAK:n puheenjohtajuudesta tilalle tuli Vihtori Rantanen. Tilanne Rantasen ja hänen tärkeimpien apulaistensa välillä kärjistyi nopeasti. Kun huomautukset eivät tehonneet, SAK:n palveluksesta erotettiin sihteerit Jaakko Rantanen, Olavi Järvelä, Mikko Laakonen, Toivo Anttila, Heikki Helkavuori ja Svea Degerman. Erottamiset toimeenpantiin kesä-syyskuun aikana 1960. Kaikki edellä mainitut toimitsijat olivat Antikaisen aikana lukeutuneet sosiaalidemokraattiseen oppositioon. He olivat olleet mukana erottamassa SAK:n pääsihteeriä Olavi Lindblomia. Mainittujen toimihenkilöiden erottaminen aiheutti sen, että useat ammattiliitot päättivät erota SAK:sta. SAJ aloitti toimintansa vuonna 1961. Perustava kokous pidettiin marraskuussa. Sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysväki oli jakaantunut kolmeen osaan.

Sosiaalidemokraattien kahtia- ja jopa kolmijakautuminen heijastui koko ajan kaikkeen poliittiseen toimintaan, se oli mukana myös maan hallituksia muodostettaessa. Sukselaisen hallituksen jälkeen pääministeriksi tuli Martti Miettunen. Miettusen hallitus oli vallassa huhtikuuhun 1962.

TPSL käsitteli presidentinvaalikysymystä 23.2.1961. Kokous totesi ettei se voi kannattaa Honkaa presidenttiehdokkaaksi. Sopivina ehdokkaina pidettiin K-A. Fagerholmia, E.A. Vuorta ja R.H. Oittista. Lopulta ehdokkaaksi valittiin Emil Skog.
Maaliskuun 18. päivänä Emil Skog sai kutsun saapua Neuvostoliittoon. Matkan yhteydessä oli tilaisuus pistäytyä Mustanmeren rannalle kylpylään lepäämään.

Lokakuun 29. päivänä Skog oli Salossa kansalaisjuhlassa. Kuukauden viimeisenä päivänä odotti jymyuutinen. Neuvostoliiton nootti vaikutti suomalaisiin varsin voimakkaasti. Eduskunta hajotettiin ja Honka luopui. Televisiokeskusteluista tuli varsin vaisuja.
Eduskuntavaalit toivat tappion molemmille kiisteleville sosiaalidemokraattisille suunnille.

Sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokouksessa 15.6.1963 puheenjohtajaksi valittiin Rafael Paasio. Tanner ja Leskinen jäivät nyt sivuun. Nyt alkoi riitelevien kesken lämpimämpi kausi, joka seuraavan vuoden aikana päätyi sopimukseen. Vakavien keskustelujen voidaan katsoa alkaneen 1963 loka-marraskuun vaihteessa. Ensimmäisen neuvottelutilaisuuden kutsui koolle K.-A. Fagerholm. Se pidettiin Alkon kokoushuoneessa marraskuun 4. päivänä. Läsnä olivat Fagerholm, Paasio, Lindblom ja Pitsinki puolueesta ja Lepistö, Tiainen, Simonen ja Skog liitosta. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli lähettänyt Emil Skogille kirjeen, jossa toivoi menestystä yhdistymistyössä.

TPSL:n toinen edustajakokous pidettiin Aulangolla 23.-.25.5.1964. Kokoukseen saapui 235 virallista edustajaa. Puheenjohtajavaalissa Simonen sai 133 ääntä ja Skog 108 ääntä. Syyskuun 3. päivänä 1964 sanomalehdissä ilmoitettiin, että sosiaalidemokraattisen liiton valtuuskunta, jota johtaa Aarre Simonen, oli matkustanut Moskovaan. Syyskuun 4.-7. päivän aikana valtuuskunta kävi keskusteluja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtohenkilöiden kanssa.

Ammattiyhdistysliikkeen voimien kokoaminen oli pantu alulle jo vuonna 1964. Edustajakokous valitsi puheenjohtajaksi Niilo Hämäläisen. Toiseksi puheenjohtajaksi valittiin kansandemokraattien Arvo Hautala. Näin oli Vihtori Rantanen pudotettu valtaistuimeltaan. Niilo Hämäläisen ensimmäisiä tehtäviä oli järjestökentän yhdistäminen. SAJ:n johtajat eivät tunteneet kiinnostusta asiaa kohtaan. Lopullinen ratkaisu tapahtui 9.10.1969, jolloin SAK ja SAJ allekirjoittivat sopimuksen SAJ:n lopettamisesta.

Lähdeaineisto:
Emil Skog: Veljet vastakkain ISBN 951-0-06560-9

Karjalaisen hallituksen toiminta

Karjalaisen hallituksella oli takanaan yhteensä 113 edustajaa, joten sen parlamentaarinen tuki oli varsin hyvä. Hallitusneuvottelut olivat kuitenkin olleet vaikeat. Kokoomus oli tullut hallitukseen nitisten, ja sen ministeriryhmän kokoonpano hiersi eduskuntaryhmää. SAK:n ministereiden asema oli sekin vaikea työväenliikkeen hajanaisuuden vuoksi. Pääministerin sihteeri Jouko Loikkanen on kuvannut SAK-laisten ministereiden asemaa toteamalla, että heille oli ”ominaista se”, että jokainen päivä oli kuitenkin parempi kuin seuraava”.

Taloudellinen tilanne oli varsin hyvä Karjalaisen aloittaessa urakkansa pääministerinä. Kansantalous oli kasvanut kolmena edellisenä vuotena 6-7 % vuosittain. Kasvu oli ollut merkittävä pitempienkin aikavertailujen mukaan. Kansantalouden kasvu aiheutti kuitenkin levottomuutta palkkarintamalla. Erityisesti valtion virkamiehet kunnostautuivat Karjalaisen hallituksen kumpanakin vuotena. Virkamiehet esittivät palkankorotusvaatimuksia ja järjestivät julkisen sektorin lakkoja sekä vuonna 1962 että 1963.

Työllisyystilanne oli jopa erittäin hyvä keväällä 1962, sillä vain prosentti kokonaistyövoimasta oli työttömänä. Voitiin puhua varsin hyvin perustein täystyöllisyydestä, sillä muuttoliike Ruotsiin alkoi varsinaisesti kiihtyä myöhemmin. Inflaatio oli kurissa. Hintarintamalla oli paineita, ja näitä asioita hallitus joutui useasti pohtimaan. Sen kannalta lähtökohta oli hyvä, joskin vaikea etuuksien jakamisen kannalta. Aina oli jokin tyytymätön taho. Pääministeriltä vaadittiin tasapuolisuutta. Keskeiseksi kysymykseksi hallituksessa nousi virkamiespalkkojen ja maataloustulon tarkistus. Nämä asiat kytkeytyivät yhteen. Lopulta hallitus kompasteli pahasti juuri maataloustulon kompensaatiokysymyksessä elokuussa 1963, mutta sitä ennen hallitus yritti saada kaikkien kannalta hyväksyttäviä ratkaisuja. Hallitus kuitenkin eli koko lailla päivän kerrallaan.

Hallitus oli valinnut linjakseen yleisen 3-4 prosentin korotustason tuloihin. Tämä linja saneli monet toimenpiteet. Valinnalla oli merkittävä vaikutus erityisesti vuoden 1962 työehtosopimusneuvotteluihin. Hallituksen asiana oli linjan toteuttaminen virkamiesten taso- ja kuoppakorotuksissa ja maataloustulon tarkistamisessa. Voimassa ollut maataloustulolaki uhkasi johtaa maataloustulon nousemiseen jopa seitsemällä prosentilla, mikä oli hallituksen talousstrategian kannalta liikaa ja olisi johtanut vastaaviin ratkaisuihin muilla sektoreilla. Inflaatiovaara olisi noussut suureksi. Hallitus toivoi murtavan vastarintaa esittämällä, että eduskunta säätäisi uuden maataloustulolain pysyväksi.

Hallituksella oli enemmistöasemastaan huolimatta läpi eräitä hallitusohjelmaan kuuluneita lakeja. Sille tärkeä maataloustulolaki oli vastatuulessa, ja eduskunta äänesti sen 13.7.1962 yli vaalien. Hallitus ei kuitenkaan antanut periksi, sillä Maalaisliitto halusi välttämättä siirtyä uuteen järjestelmään jo seuraavan satovuoden aikana. Eduskunnan kesäloma alkoi 13.7.1962. Hallitus neuvotteli loman aikana ja pääsi kompromissiin kansandemokraattien kanssa, kun taas sosiaalidemokraatit olisivat halunneet kytkeä lakiesitykseen muitakin asioita.

Hallitus valmisti uuden esityksen ja esitti lain voimassaoloajaksi kolmea vuotta kansandemokraattien vaatimusten mukaisesti. Maatalouden kompensaatioista olisi vähintään kymmenen prosenttia annettava pinta-alalisänä. Hallitus käsitteli asiaa 2.-3.8.1963 ja natisi liitoksissaan. Karjalainen joutui uhkaamaan hallituksen hajoamisella ennen kuin hallitus sai aikaan uuden maataloustukiesityksen. Kokoomuksen Wihervuori ja RKP:n Korsbäck taipuivat vasta pääministerin vakavan erouhkauksen edessä.

Eduskunta kutsuttiin koolle ns. ”mätäkuun valtiopäiville” elokuun 6. päivänä kello 18. Samana päivänä Karjalainen kutsui hallitusryhmien puheenjohtajat koolle, ja hän kertoi heille neuvotellessaan sosiaalidemokraattien ja kansandemokraattien kanssa, kuten ennen eduskunnan kesälomaa oli sovittu. Pääministeri kertoi muille hallitusryhmille SKDL:n kanssa saavutetusta kompromissista, jolta pohjalta hallitus oli antanut hintalain eduskunnalle. Maatalouden keskusjärjestöt MTK ja SLC olivat aluksi olleet vastaan, mutta keskustelujen jälkeen olivat päätyneet tukemaan hallituksen linjaa. Pääministeri toivoi asian nopeaa käsittelyä vielä eduskunnassa vielä samalla viikolla, mitä puhemies Kleemola oli ennakkokeskusteluissa pitänyt mahdollisena. Maalaisliiton eduskuntaryhmä puolestaan hyväksyi hallituksen esityksen heti avajaisten jälkeen klo 18.30 pidetyssä kokouksessaan. Eduskunta hyväksyi asian 10.8. äänin 147-34, vain sosiaalidemokraattien äänestäessä hyväksymistä vastaan.

Neuvostoliiton suurlähettiläs kysyi 29.10.1962 pääministeri Karjalaiselta hallituksen sisäisistä suhteista. Skogilaisten ministereiden erosta nimittäin puhuttiin. Karjalainen totesi, että tilanne oli vakava, mutta äärimmäisiin johtopäätöksiin ei ollut aihetta. Skogilaisten ministereiden asemasta nousseesta hälystä Emil Skog kävi 12.11.1962 keskustelemassa Karjalaisen kanssa hallitusyhteistyöstä. Skog totesi, että SAK:n piirissä oli ilmennyt tyytymättömyyttä. Koski oli 17.11.1962 pääministerin luona pyynnöstään ja ilmoitti olevansa valmis jättämään hallituksen. Koski kuitenkin istui hallituksessa, kunnes kaikki SAK-laiset ministerit lähtivät 30.8.1963.

Karjalainen merkitsi päiväkirjaansa 4.12.1963 Vihtori Rantasen kuulleen edellisenä päivänä, että jossain käytiin neuvotteluja kolmen suuren hallituksesta. Neuvostoliiton lähetystön lähetystöneuvos Voronin puolestaan lisäsi painetta kertomalla, että Sukselainen oli neuvottelut leskisläisten kanssa ja pyrkinyt etsimään keinoja, joiden avulla leskisläisistä tulisi hallituskelpoisia. Samaa kertoi Karjalaiselle myös valtionvarainministeri Osmo P. Karttunen, joka oli kuullut keskusteluista eräiden kokoomuslaisten ( muun muassa Hetemäki), leskisläisten ja V.J. Sukselaisen kesken.

Valtiontaloutta uhkasi kassakiriisi vuoden 1962 aikana. Valtiontalouden saneerausohjelma rasitti hallituksen sisäisiä suhteita. Valtiontalouden tilanne oli jatkuvasti keskustelujen kohteena. Hallituksen asema oli jatkuvasti vaikea huolimatta siitä, että hallituspuolueet ja SAK olivat kesäkuussa sopineet hallituksen toiminnan jatkamisesta. Pääministeri ilmoitti 27.8., että maataloustuloratkaisu oli tehtävä sillä viikolla. Hallitus käsitteli iltakoulussaan 28.8. maataloustuloasiaa ja budjettia. Hallituksen hajoaminen näytti väistämättömältä. Rantanen ilmoitti illalla uudelleen, että SAK-laisten ministereiden ero näytti olevan edessä, jos maataloustuloratkaisu tehtäisiin esitetyllä tavalla. Elokuun 30. päivänä 1963 klo 9.30 alkaneessa istunnossa valtioneuvosto teki maataloustuloratkaisun, minkä jälkeen vastaan äänestäneet SAK:n ministerit Onni Närvänen, Onni Koski ja Olavi Saarinen ilmoittivat eroavansa. Pääministeri Ahti Karjalainen ilmoitti, että koko hallitus eroaa samalla. Kello 14.30 Karjalainen jätti lyhyen eroanomuksen tasavallan presidentille.

Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2

Ohjusseikkailu

Ohjusten hankintayrityksen juuret ulottuvat tammikuuhun 1957, jolloin Kekkonen keskustellessaan suurlähettiläs Lebedevin kanssa ehdotti Suomen rauhansopimuksen sotilaallisten rajoitusten poistamista, jotta voitaisiin lisätä puolustusvoimien henkilömäärää ja hankkia ilmatorjuntaohjuksia. Hänen perustelunsa oli, että nämä määräykset estivät Suomen täyttämästä yya-sopimuksen puolustusvelvoitetta. Lebedev välitti pyynnön NKP:n keskuskomitealle, joka suhtautui myönteisesti.

Kekkonen paljasti esityksestään ulkoasiainvaliokunnalle niin paljon, että ilmoitti pyytäneensä Lebedeviltä tietoa neuvostohallituksen kannasta ristiriitaan rauhansopimuksen määräysten ja yya-sopimuksen välillä. Ohjuksista hän ei maininnut. Ohjuksiin palattiin kolmen vuoden kuluttua. Syksyllä 1959 hallitus ryhtyi neuvottelemaan asehankinnoista Neuvostoliiton myöntämän tavaraluoton pohjalta. Seuraavassa tammikuussa Neuvostoliiton sotilasasiamiehen V.I. Lazarevin kotona järjestetyillä kutsuilla lähetystöneuvos I.F. Filippov ilmoitti, että Neuvostoliitto myisi Suomelle kaikenlaisia sotatarvikkeita. Paikalla ollut puolustusministeriön kansliapäällikkö Paavo Lammetmaa kysyi, tulisivatko myös ohjukset kysymykseen. Vastaus oli myönteinen.

Kun Kekkoselle kerrottiin tarjouksesta, hän kehotti puolustusministeriä kypsyttelemään asiaa Tehtaankadun kanssa ja vähitellen ylempänäkin. Neuvostoliiton joustavuudesta huolimatta suomalaiset eivät halunneet aseistautua rauhansopimuksesta piittaamatta. Eräs mahdollisuus oli sopimuksen tarkistaminen, mutta neuvosto-osapuoli ei halunnut sitä. Niinpä pyrittiin yrittämään puolustusohjukset sallivaa tulkintaa. Ratkaisu oli nyt rauhansopimuksen läntisen pääallekirjoittajan Englannin käsissä.

Puolustusministeriö päätti hyödyntää presidentin valtiovierailua sinne keväällä 1961 ja pyysi häntä tunnustelemaan mahdollisuutta muuttaa sopimusta. Kekkonen otti asian esille pääministeri Macmillianin kanssa toivoen ymmärtämystä määrävahvuuksien lisäämiselle sekä ilma- ja panssarintorjuntaohjusten hankkimiselle. Vaikka luvan saaminen Englannilta jäi avoimeksi, sotilaat tekivät Neuvostoliitolle aloitteen ilmatorjuntaohjusten ostamisesta. Lisäksi puolustusministeri Leo Häppölä puhui niistä virkaveljelleen Rodion Malinovskille tämän vieraillessa Suomessa kesäkuussa 1961. Vastaus oli hyvin myönteinen. Jatko ei sitten mennytkään yhtä sujuvasti, sillä ulkoministeriö asettui vastahankaan.

Sotilaiden menettely närkästytti Kekkosta ja ruokki hänellä jo entuudestaan olleita epäilyksiä heitä kohtaan. Pysyäkseen tilanteen tasalla hän pyysi poliittisen osaston päällikköä Hallamaata ”seuraamaan toisella silmällä sotilaiden puuhastelua”.
Lazarev palasi ohjuksiin noottikriisin aikana kysyen ostosuunnitelmista. Joulukuun alussa Simelius pyysi Kekkoselta lupaa viestittää, että tekeillä on huomattavia hankintoja. Parin viikon kuluttua presidentti keskusteli ostoista Simeliuksen, pääministerin, valtionvarainministerin sekä puolustusministerin kanssa ja antoi suostumuksen tavaraluoton puitteissa. Vuodenvaihteen jälkeen hän päätti, että jos Neuvostoliitosta saataisiin ilmatorjuntaohjuksia, Englannista yritettäisiin ostaa panssaritorjuntaohjuksia. Tulevan näytelmän käsikirjoitus oli valmis.

Simelius otti heti joulukuun keskustelun jälkeen yhteyttä Neuvostoliiton sotilasjohtoon. Hetimiten tuli vihje, että neuvottelut voisivat alkaa seuraavassa tammikuussa. Lisäksi Zaharov ilmoitti Simeliukselle, että suomalaiset saisivat kaiken haluamansa. Puolustusneuvosto laati luettelon, joka käsitti mm. uusimpia torjuntahävittäjiä ja ilmatorjuntaohjuksia.

Moskovaan matkusti tammikuun loppupuolella 1962 lista mukanaan kenraalivaltuuskunta puolustusministeri Lars Björkenheimin johdolla. He saattoivat todeta, että isännät olivat tosissaan, sillä kaikki meni läpi eikä rauhansopimuksesta edes mainittu. Helmikuun alussa allekirjoitettiin hankintapöytäkirja, johon suomalaiset kuitenkin kirjasivat varauksen, kun Iso-Britannian kanssa oli sovittu ohjusartiklan uudelleentulkinnasta.

Presidentti ja ulkoministeriö eivät selvästikään tajunneet kuinka paljon ohjukset olivat muuttaneet sotilasstrategiaa. Ilmapuolustustaan suunnitellessaan Suomi oli kääntämässä rintamalinjansa länttä vastaan. Idän etu olisi lännen tappio. Asenteet olivat kummallakin puolella sen mukaiset. Myöskään ei haluttu myöntää, kuinka voimakasta epäilyä noottikriisi oli synnyttänyt erityisesti Yhdysvalloissa. Kun poliittisen osaston päällikkö Jakobsson haki kesällä 1962 selitystä amerikkalaisten epäluuloon ohjusten hankkimista kohtaan, hän ei maininnut Novosibirskin ratkaisua. Sen sijaan hän keskittyi Suomessa järjestettyyn nuorisofestivaaliin, josta amerikkalaiset pitivät kommunistivetoisena ja jonka he olivat esittäneet yhdeksi syyksi asenteeseensa.

Suomen päättäjät olettivat lännen sallivan puolustusohjukset, ja niinpä vaikeudet sillä suunnalla tulivat yllätyksenä. Jälkeenpäin Kekkonen tunnusti erehtyneensä. Presidentti käynnisti lännen suunnalla toimenpiteet antamalla joulukuussa 1961 ulkoministeri Karjalaiselle tehtäväksi tiedustella Englannin kantaa puolustusohjukset sallivaan tulkintaan. Kun Karjalainen ei pitänyt kiirettä, kärsimätön sotilasjohto järjesti Björkenheimin Lontooseen ottamaan asiasta selvää. Hän matkusti yhdessä upseerivaltuuskunnan kanssa helmikuun loppupuolella.

Björkenheim perusteli briteille ohjuksia puolueettomuuspolitiikan vahvistamisella. Kävi kuitenkin ilmi, ettei toivottuun päämäärään päästäisi ainakaan nopeasti. Britit epäilivät asekaupan antavan Neuvostoliitolle mahdollisuuden pakottaa Suomen hankkimaan materiaali, jota ei ehkä haluaisi. Sillä he tarkoittivat tutkakalustoa.

Ilmeisesti aikoen nopeuttaa myönteistä päätöstä Björkenheim meni Kekkosen valtuutusta pitemmälle ilmoittaen, että Suomi voisi ostaa Englannista myös ilmatorjuntaohjuksia. Mutta seurauksena olikin lisää mutkia, sillä ohjuksissa oli vientivalvonnan alaisia osia, joiden vuoksi myyntiin oli saatava lupa Washingtonista.

Amerikkalaiset uskoivat Neuvostoliiton liittävän Suomen ilmanpuolustusjärjestelmän omansa jatkeeksi ja näkivät ohjusten sijoittamisen Suomeen vaaraksi strategisille pommittajilleen, joiden reitit kulkivat Suomen yli. Syntyi kiista, mikä lykkäsi brittien päätöstä.
Jakobsson esitti, että presidentti kiirehtisi brittien ratkaisua kirjeellä Macmillianille. Kekkonen näytti aluksi kiinnostuneen, mutta kieltäytyi lopulta. Brittien ja Yhdysvaltain erimielisyys vei lopulta Suomen umpikujaan.

Erkin kommentti: Kirjasta ei käy selville ohjusseikkailun epäonnistumisen syy. Kirjassa on esitetty monenlaisia arvioita, mutta historiaa laajemmin tuntevat voivat havaita syynä olevan lännen epäluulot Suomea kohtaan johtuen Golitsynin antamista tiedoista Suomen presidentin ja KGB:n toiminnasta sekä tilatusta nootista.

Lähdeaineisto:
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1956 – 1969 ISBN 951-724-412-6

Kekkosen ja Kosyginin tutumisvaihe

Urho Kekkosen ja Aleksei Kosyginin välisten henkilökohtaisten suhteiden lähtölaukaus ammuttiin 17.10.1962, kun Suomen presidentti Krimillä viettämänsä loman jälkitunnelmissa tapasi puoluejohtaja ja pääministeri Nikita Hrustshevin Kremlissä. Hrustshevin kabinetissa oli läsnä myös hänen oikea kätensä hallituksessa, ministerineuvoston puheenjohtajan 1. sijainen eli 1. varapääministeri Aleksei Kosygin, jonka kanssa Kekkonen oli jo edellisenä iltana neuvotellut talouskysymyksistä.

Vaikka Nikita Hrustshev halusikin monopolisoida suhteet Urho Kekkoseen ja suhtautui hyvin mustasukkaisesti lähimpien miestensä ja Kekkosen väliseen kanssakäymiseen, niin tietyissä erikoistapauksissa hän ryhtyi ”kummiksi”. Tavanomaisen leikinlaskun lomassa Hrustshev suositteli nyt Kosyginia kutsuttavaksi Suomeen. ”Kosygin ei ole Suomen ystävä, hän oli sodanajan Leningradin siviilipuolustuksen ministeri. Kutsukaa hänet Suomeen ja näyttäkää hänelle Suomi”, Hrustshev agitoi.

Hrustshevin suorasukaisesta tyylistä oli usein vaikea päätellä, milloin hän oli tosissaan, sillä hän kätki monet tärkeät viestit hirtehishuumorin taakse. Sen oli Kekkonen useissa yhteyksissä oppinut. Mitä Hrustshev tarkoitti sillä, ettei ”Kosygin ole Suomen ystävä”? Asia jäi Kekkosta askarruttamaan ja hän päätti ottaa siitä selvää niin pian kuin siihen avautuisi mahdollisuus.

Kekkosen päiväkirjasta tai keskustelumuistiinpanoista ei löydy merkintää, olisiko Kosygin reagoinut välittömästi siihen, että Hrustshev nimitti häntä Suomeen epäystävällisesti suhtautuvaksi mieheksi. Toisaalta Kekkonen arvosti Hrutsehvin aloitetta, koska neuvostojohtaja toimi täsmälleen niin kuin hän halusikin. Kekkonen pyrki käyttämään hyväksi mahdolliset tilaisuudet, joissa rakentaa suhteita Hrustshevin lähimpien miesten, hänen mahdollisten vallanperijöitten kanssa.

Kosygin vastasi Kekkosen esittämään vierailukutsuun pian ja saapui puolisoineen ja delegaatioineen juhlistamaan YYA-sopimuksen 15. merkkivuotta 4.-11.4.1963. Vastaanottajat saivat rautatieasemalla nähdä hyväryhtisen, tummaan ulsteriin ja kriminnahkahattuun sonnustautuneen, ystävällisesti hymyilevän Neuvostoliiton 1. varapääministerin. Hän sai kuulla vierailun isännältä pääministeri Ahti Karjalaiselta, että ”tervetuloa, olemme jo kauan odottaneet teitä!”

Kosyginin vierailuohjelma oli laadittu huolella nimenomaan siltä pohjalta, että vieras oli ennen kaikkea teollisuus- ja talousmies. Helsingin lisäksi tutustumismatka suuntautui Turkuun, Naantaliin ja Tampereelle. Ahti Karjalaisen jäähyväissanat vierailun päätyttyä – ”me olemme ihailleet sitä sitkeyttä, jolla te olette halunneet paneutua kaikkeen näkemäänne ja kaikkeen mitä te olette matkanne aikana eri laitoksissa ja tehtaissa nähneet” – eivät normaalin vierailuterminologian huomioonottaen olleet yhtään liioiteltuja. Asiallisuus ja paneutuminen kysymyksiin yksityiskohtia myöten olivat Kosyginin tavaramerkki.

Kosygin tiesi mitä hän kysyi, sillä hän oli tunnettu erittäin perusteellisesta valmistautumisestaan jokaisella ulkomaanmatkalleen. Hän opiskeli maan historiaa, sen sisä- ja ulkopolitiikkaa, talouselämää, painoi muistiinsa lukemattoman määrän vierailumaata koskevia tietoja, lukuja, faktoja. Tällä tavoin hän pystyi isäntiensä kanssa pohtimaan yhtäläiseltä pohjalta mitä asioita tahansa. Tässä suhteessa hän muistutti Hrustshevia.

Vierailuisännät kiinnittivät huomiota myös siihen, että tervehtiessään ja keskustellessaan Kosygin katsoi aina kumppaniaan suoraan silmiin ja kuunteli tarkkaan, rauhallisesti ja keskeyttämättä, mitä tällä oli sanottavaa. Kaikkialla, missä Kosygin kiersi, erityisesti tehtailla, hän hämmästytti isäntiään suurella tietomäärällään, perehtyneisyydellään ja ehtymättömän tuntuisella kiinnostuksellaan. Tilanne muistutti paljon Anastas Mikojanin ensimmäistä Suomen vierailua vuonna 1954, jolloin tämä oli kehunut Suomen korkeaa tasoa ja todennut sen olevan joissakin asioissa jopa edellä Neuvostoliittoa. Myös Kosyginin puoliso Klavdija Andrejevna, antoi suomalaisille isännilleen kuvan sympaattisesta, älykkäästä ja huumorintajuisesta ihmisestä.

Kekkosen ja Kosyginin henkilökohtaisissa suhteissa saunailta Tamminiemessä muodostui ehdottomaksi kohokohdaksi. Isännän ei tarvinnut ”muiluttaa” vierastaan millään erityisoperaatiolla pyhäkköönsä, kuten hän oli Hrustshevin kanssa vuonna 1957 tehnyt, koska pohjoisen miehenä ja leningradilaisena Kosygin piti saunomisesta ja otti kutsun mielellään vastaan. Kekkosen taktiikka noudatti kuitenkin samaa rataa kuin kuusi vuotta aikaisemmin: iltamyöhällä Neuvostoliiton suurlähetystön vastaanotolta suoraan Tamminiemeen.

Saunailta – ja arvattavasti myös yö – oli kokonaisuudessaan onnistunut operaatio isännän ja vieraan alkaneessa suhdekehityksessä. Ruotsin suurlähettiläälle Ingemar Hägglöfille presidentti kuvaili – kertojan mukaan ”ilmeisen tyytyväisenä” – tuota ”erityisen voimille käypää” saunailtaa ja sitä, miten ”Kosygin useita päiviä myöhemmin oli valittanut, ettei ollut siitä saunomisesta oikein toipunut”.

Ruotsin suurlähettilään kertomuksesta kuvastuu selvästi Tamminiemen saunatapahtumien perusvire: eräänlainen löylynkestokyvyn korkean tason Suomi-Neuvostoliitto-maaottelu, jossa isäntä yritti uuvuttaa vieraansa ”kakkoseksi”. ”Kyllä UK aina halusi näyttää vierailleen, että hän kestää löylyä. UK:n piti voittaa joka asiassa ja se koski myös löylykilpailua”, adjutantti Bo Klenberg summaa. Kosyginin ensimmäinen vierailu pohjusti Kekkosen ja Kosyginin välisten hyvien suhteiden kehittymisen. Vierailu oli erinomainen pohja näiden suhteiden kehittymiselle. Miehet viihtyivät toistensa seurassa erinomaisen hyvin.

Lähdeaineisto:
Esa Seppänen: Itäsuhteiden kolmiodraama Kekkonen – Berznev – Kosygin 1960-1980 ISBN 978-951-20-7492-1

Kokoomus ”ystävyyspolitiikan” tielle

Ahti Karjalaisen 13.4.1962 muodostamaa hallitusta voidaan hyvällä syyllä pitää Kekkosen kauaskantoisten ”stabilisointisuunnitelmien” vuoksi välivaiheen hallituksena. Se oli itse asiassa ”Kekkosen VI hallitus”, kuten sitä kuvattiin läntisissä arvioissa. Mutta Karjalaisen hallitusta seuranneet Reino Lehdon virkamieshallitus (18.12.1963 – 12.9.1964) ja Johannes Virolaisen puhtaasti porvarillinen enemmistöhallitus olivat vielä selkeämmin nimenomaan presidentin hallituksia.

Kansallisen kokoomuksen astuminen ”ystävyyspolitiikan” vaikealle tielle oli monellakin tavoin kivulias ja aikaa vievä prosessi. Olihan Kekkonen esimerkiksi puhuessaan 19.11.1961 perustellut eduskunnan hajottamista sillä, että uusilla vaaleilla saataisiin ”varmuus siitä, että ystävällismielinen politiikka jatkuu”. Tuo slogani perusteli julkisuudessa Kekkoselle myös sellaisen ”luotettavan” enemmistöhallituksen, jonka ulkopuolelle sosiaalidemokraatit jätettiin. Kekkonen oli kerran kysynyt Suomessa pitkään toimineelta KGB:n yhteyshenkilöltä Albert Petrovits Akulovilta, oliko tällä kosketuksia kokoomuslaisiin. He olivat kuuluneet Akulovin ”hoidettaviin” jo 1960-luvun alusta lähtien. Akulov vastasi myöntävästi. Kekkonen letkautti silmää iskien: ”Aikataulu taitaa olla melkoisen hidas.”

Jälkikäteen katsoen on helppo havaita kuinka hyväuskoisesti kokoomuksen enemmistö mukautui Kekkosen tahtoon eristää sosiaalidemokraatit hallitusratkaisulla. Vuonna 1962 ilmestyneessä noottikriisikirjassaan Tuure Junnila luonnehti kokoomuksen johdon asennoitumista Kekkoseen ”vilpittömän hyväuskoiseksi”, kun se mukautui tämän haluun sulkea sosiaalidemokraatit hallitusyhteistyöstä. Kenties Junnila oli katkera sen vuoksi, että oli omasta mielestään kokenut syrjintää puolueorganisaation taholta eduskuntavaaleissa. Kokoomuksen ryhmän enemmistö oli kuitenkin ottanut noottikriisin pelästyttämänä vakavissaan presidentin puheet heidän ”isänmaallisesta tehtävästään”.

Kokoomus toimi tosiasiassa Karjalaisen ja Sukselaisen hallituksissa poliittisena panttivankina, josta Kekkonen luopui heti, kun hänen stabilisointinsa viimeinen historiallinen vaihe, sosiaalidemokraattien integroiminen hänen vallankäyttöönsä, toteutui vuonna 1965-66. Kokoomuksen pysyvä oppositioasema jatkui vaalimenestyksistä riippumatta läpi Kekkosen presidenttikauden. KGB:n-linjallaan Kekkonen ajoi ”ystävyyspolitiikan” laajentamista. Mutta Kekkonen ja KGB kohtasivat jatkuvasti vastarintaa NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla ja ulkoministeriössä, jossa vallitsivat ideologisesti epäilyttävät toimensa. Kokoomukseen hallitukseen osallistuminen oli yksi niistä kysymyksistä. Kun sitten NKP:n johdon (Nikita Hrustsehvin) hyväksymänä toteutui, pelästyi aina varovainen Zaharovkin ratkaisua. Kasvojensa pelastamiseksi hänen oli pakko ilmaista huolestumisensa Karjalaiselle: ”Teidän yrityksenne äärimmäinen raja (maksimi), mihin voi mennä” kuten tämä kirjoitti päiväkirjaansa, tarkoittaen siis kokoomuksen hallitukseen tuloa.

Kokoomuksen ”maltillisten” saattaminen ”ystävyyspolitiikan” kaidalle tielle oli metodisesti hyvin samantapainen prosessi kuin se, jonka kohteeksi SDP:n kolmaslinjalaiset joutuivat vuosina 1962-1966. Kokoomuksen sisäänajo ”ystävyyspolitiikkaan” oli hidas ja monipuolinen prosessi. KGB kylvi kuitenkin sen siemenet jo Karjalaisen hallituksen aikana, mutta niistä päästiin nauttimaan vasta 1970-luvulla, jolloin kokoomuksesta pyrittiin kiihkeästi KGB:n hyväksymiin piireihin. NKP:n johdon auktorisoimana KGB katsoi edistävänsä Kekkosen historiallisen tehtävän vuoksi ”yhteyksiä Neuvostoliiton ja Suomen etuja”, joiden taakse oli saatava Suomen kansan enemmistö ideologisista seikoista ja esteistä piittaamatta.
Tästä johtuen SKP joutui alistumaan ”toisen luokan sisäpoliittiseksi voimaksi”, mikä oli jo Stalinin kauden perintöä.

Maalaisliiton K-linjan edustajat säilyttivät keskusteluyhteytensä kaikkien kolmen ”välivaiheen” hallituksen aikana SKP:n parivaljakkoon Ville Pessiin ja Hertta Kuusiseen sekä TPSL:n kolmikkoon Aarre Simoseen, Vihtori Rantaseen ja Pekka Martiniin. Tuo keskusteluinstituutio oli edellisten vuosien perua, ja sen puitteissa SKP:n johto pysyi ajan tasalla hallitusasioissa.

Maalaisliiton K-linja ylläpiti kokoomuksen kanssa harjoitetun ”virallisen hallituspolitiikan” rinnalla siis samanaikaisesti eräänlaista varjohallitusta, johon osallistui SKP:n pääsihteeri Ville Pessi, kansanedustaja Vihtori Rantanen ja puoluetoimikunnan jäsen Pekka Martin. Eduskuntavaaleissa lähes olemattomaksi kutistunut TPSL oli presidentti Kekkosen määräämän hallituspolitiikan vuoksi jakaantunut kolmeen kilpailevaan ryhmittymään: puheenjohtaja Emil Skog kannatti lähentymistä SDP:hen, Simonen toimi Kekkosen ja KGB:n linjoilla – siis puoluehajaannusta tukien – ja SAK:ssa Vihtori Rantanen kykeni pitämään asemansa vain SKP:n tuella ja NKP:n rahoilla.

K-linjan, SKP:n kaksikon ja TPSL:n kolmikon välisistä yhteyksistä ja keskusteluista välitettiin tiedot myös Neuvostoliiton suurlähetystön edustajille, kuten Zaharovin päiväkirjat vahvistavat. Puheenjohtaja V.J.Sukselaisen kaatamisoperaation kehittelyssä vuosina 1963-1964 Loikkasella näyttää olleen keskeinen rooli. Hän osallistui Arvo Korsimon apuna SKP:n ja TPSL:n edustajien kanssa käytyihin ns. kolmikantaneuvotteluihin, joiden tuloksiin voimme tutustua Zaharovin päiväkirjojen kautta. Kokoomuksen puheenjohtaja Jussi Saukkonen oli ”mainettaan typerämpi poliitikko”. Saukkonen, kansanedustaja Juha Rihtniemi ja eräät muut kokoomuksen johtomiehet hinkusivat hallitukseen ja myös Tehtaankadun suhteisiin. Loikkasen ”myyränä” kokoomuksen piirissä toimi hyvät tietolähteet ja suhteet omannut Uuden Suomen toimittaja Matti Autio, joka nimitettiin 1964 Suomen Metsäteollisuuden Keskusliiton lobbariksi. Samat tiedot, jotka Loikkanen vastaanotti Autiolta, kanavoituvat myös KGB:n Albert Akuloville.

K-linjanmiehet koettivat avata kokoomuslaisille ovia myös Neuvostoliittoon, mikä ei ollut laisinkaan helppo tehtävä, eikä se ilman KGB:n väliintuloa onnistunutkaan. Puoluesihteeri Rauno Koski oli käynyt Moskovassa keväällä 1964, mutta matka osoittautui tuloksiltaan laihaksi, vaikka Koski oli Loikkasen ja lähetystösihteeri V.V. Andrejevin ärtymykseksi kehuskellut Moskovan tapaamisillaan. Sen sijaan kokoomuksen järjestösihteerin ( myöhemmin puoluesihteerin) Veikko Tavastilan onnistui vuosien rauhallisella työllä solmia suhteet KGB:n edustajiin Helsingissä ja Moskovassa.

DDR:n kaupallisen edustuston upouusi sauna Kulosaaressa oli K-linjan miesten vakiovierailukohde, kuten DDR:n ulkoministeriön asiakirjat osoittavat. Sinne ohjattiin myös kokoomuslaisia. Jussi Saukkonen ja Juha Rihtniemi olivat solmineet perhetasolla läheisen yhteyden pääkonsuli Rudolf Agricolaan. Saukkosen kotona 6.6.1962 järjestetyillä päivällisillä he keskustelivat kokoomuksen yhteyksien järjestämisestä DDR:n kansankamarissa toimineiden ”porvarillisten puolueiden” kanssa.

Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Agenda Suomi Kekkonen – Sdp – NKP ISBN 951-0-23740-x