Torstaina 15. huhtikuuta muuan ystävä soitti, että Paavo Väyrynen eroaisi hallituksesta ja Heikki Haavistosta tulisi ulkoministeri. Ensimmäinen tieto ei ollut yllätys, Väyrynen oli kaatanut jo viikkoja innolla Ahon hallitusta. Toinen tieto oli täysin käsittämätön. Mitä tehdä? Sihteeri kertoi Haaviston olevan matkalla lentokentälle ja sieltä – Brysseliin. Ystävällisesti, mutta päättäväisesti sihteeri kieltäytyi sanomasta enempää. Tarkistussoitto ulkoministeriöön. Muuan virkamies päästi ensin röhönaurun, rauhoituttuaan hän kertoi Esa Härmälän puhuneen ministeriön kuppilassa Haaviston tulosta ministeriksi. Sitä oli pidetty hevosenleikkinä.
Testasin nimeä työtovereihin, Unto Hämäläinen kirjoittaa. Yksimielisesti totesimme Haaviston täysin mahdottomaksi ajatukseksi. Emme tienneet silloin, että asia oli ratkaistu muutaman korttelin päässä presidentinlinnassa. Aho oli edellisenä yönä keksinyt Haaviston, aamulla hän taivutteli Haaviston ehdolle ja sen jälkeen kiirehtinyt Koiviston luokse. Koivistoakin hirvitti aluksi Ahon kiire viedä päätökseen keskustan sisällä saman tien. Pian löytyi yhteisymmärrys, näin pitää tehdä.
Linnasta Aho kiirehti eduskuntaan, kertomaan muulle puoluejohdolle aikeistaan. Esimerkiksi Hannele Pokka, joka oli sentään hallituksen oikeusministeri ja puolueensa varapuheenjohtaja, sai ennen ratkaisevaa kokousta Aholta paperilapun, jossa luki: ehdokkaani ulkoministeriksi on Heikki Haavisto. Ehdokkaasta äänestettiin Haaviston ja varapuheenjohtaja Olli Rehnin kesken. Haavisto voitti selvästi. Keskusta valitsi puolueen kiivaimman EU-vastustajan ja pudotti kiivaimman EU-puoltajan – käymään jäsenyysneuvotteluja.
Ennen Haaviston keksimistä Aho oli yrittänyt suostutella Väyrystä jatkamaan ministerinä. Kun Väyrysen päätä ei onnistuttu kääntämään, Ahon oli etsittävä uusi ulkoministeri, sillä Aho oli päättänyt sitkeästi jatkaa pääministerinä. Ministerin löytäminen oli vaikeaa, sillä uuden ministerin piti kohtuullisesti hallita asiat, ja olla poliittisesti vahva. Hallituksessa oli päätetty, että EY-neuvottelujen tulos piti alistaa neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Keskustan väki oli jakautunut, varsinkin maataloussiipi MTK:n avustuksella vastusti koko neuvotteluja.
Kaiken lisäksi Aholle oli tulossa lisää päänsärkyä Väyrysen lähdöstä. Miesten välit olivat tärväytyneet hallituksen sisäisissä kiistoissa. Aho saattoi laskea Väyrysen siirtyvän aikaa myöten vastustajien leiriin. Jälkikäteen arvioituna MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston vetaminen ulkoministeriksi oli nerokas ratkaisu. Sillä oli jopa ratkaiseva merkitys neuvottelujen kululle ja jäsenyyden hyväksymiselle.
Aluksi muissa puolueissa ja tiedotusvälineissä oltiin aivan ällikällä. Vain muutama kommentaattori löysi hankkeesta jotain myönteistä sanottavaa, eikä Haaviston maine yhtään parantunut, kun arkistosta kaivettiin esiin vanhat leikkeet Haaviston pari vuotta aikaisemmin saamista suurista sakoista. Häntä pidettiin moraalisestikin kelvottomana ministeriksi.
EY:n komissiossa arvioitiin Suomen olevan nyt tosissaan jäsenyysneuvotteluissa, kun pahin vastustaja oli värävtty neuvottelupöytään. Maatalouden ja aluepolitiikan tukiaiset tiedettiin jo etukäteen visaisimmiksi kysymyksiksi neuvotteluissa. Haavisto hyppäsi liikkuvaan junaan, sillä Suomi, Itävalta ja Ruotsi olivat aloittaneet jäsenyysneuvottelut Euroopan yhteisön kanssa 1. helmikuuta 1993. Jäsenyyshakemuksen jättämisestä kulunut vuosi oi ollut ulkoministeriössä kiireistä aikaa, valmistelijoiden oli ponnisteltava yli voimiensa, sillä kahden muun hakijamaan etumatka oli pitkä. Niiden hakemukset olivat olleet sisällä kauemmin, ja Ruotsilla ja Itävallalla oli Suomea huomattavasti parempi tuntuma yhteisön toimintatapoihin.
Edellisenä vuonna päättyneet Eta.neuvottelut olivat koituneet Suomelle siunaukseksi, vaikka itse sopimus saatiin voimaan vasta vuoden 1994 alusta alkaen. Käisteltävät asiat ja vastapuolen ihmiset tunnettiin hyvin. Käytännön neuvottelutyön veto oli uskottava tutulle virkamieskolmikolle: ulkoministeriön kauppapoliittinen alivaltiosihteeri Veli Sundbäck, kauppapoliittisen osaston päällikkö Antti Satuli ja apulaisosastopäällikkö Eikka Kosonen lähtivät uuteen urakkaan. Suomen EY-suurlähettiläs Erkki Liikanen oli onnistunut luomaan Brysseliin hyvän suhdeverkon, jota täydenis hänen erinomainen tuntemuksensa Suomen politiikan kiemuroista. Maatalousasiantuntijaksi oli siirtynyt Esa Härmälä, pääministerin luottomies, juridista puolta ajatteli Niilo Jääskinen, nuori EY-oikeuteen perentynyt juristi.
Ongelmia aiheutti poliittinen johto. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja ulkoministeri Paavo Väyrynen eivät tulleet toimeen keskenään. He katsoivat asioita eri näkökulmasta. Salolainen oli integraatiomyönteinen ja Väyrynen varauksellinen. He olivat ihmisinä kaukana toisistaaan, eikä asiaa helpottanut meneillään oleva presidentinvaalitaistelu. Molemmat olivat juuri neuvottelujen alkaessa omien puolueidensa esivaaliehdokkaita. Ministeriön työnjaosta sopiminen kesti kuukausia, ja onnistui vasta Koiviston ja Ahon avulla.
Tuskin neuvotteluja oli saatu avatuksi, kun Väyrynen ilmoitti Aholle lähteävnsä hallituksesta. Eroilmoitusta oli edeltänyt vaihe, jossa Väyrynen oli etsinyt yhteistyömahdollisuuksia sosiaalidemmkraatteihin, hallituksen vaihtamista. Suomen talous oli huonossa kunnossa, eikä hallituspuolueissa ollut oikein uskoa Ahon hallituksen selviämisestä. SDP:n sisällä oli myös kovaa hallitukseen vetoa. Tosin puolueen omat asiat olivat täysin sekaisin. Ulf Sundqkvist oli eronnut kesken kauden puheenjohtajan tehtävästä ja puoluetta repi yhtä aikaa kaksi kovaa valtakamppailua: Paavo Lipponen ja Antti Kalliomäki kilpailivat puheenjohtajuudesta sekä Martti Ahtisaari ja Kalevi Sorsa presidenttiehdokkuudesta. Ulkoministeri vaihtui toukokuun alussa. Kun Väyrynen viimeisen kerran osallistui presidentin esittelyyn, paikalla olleet ministerit jännittivät, miten Koivisto reagoi vanhan työtoverin lähtöön. Koivisto nyökkäsi, eikä sanonut sanaakaan.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti