Se oli mahtava kokemus hiekkatien takaa tulleelle pojalle. Minusta tuli ministeri huhtikuussa 1994, kahdenkymmenen vuoden ja monen yrityksen jälkeen. Olin koko poliittisen urani ajan haaveillut siitä, että jonain päivänä voisin olla valtioneuvoston jäsen. Suurin osa meistä kansanedustajista elää päivästä toiseen samanlaisessa fantasiassa. En voi kiistää sitäkään, että on kiehtovaa ajatella, että ajallisen elämänkin jälkeen joku saattaa huomata toimintasi ministerinä, ja nimenomaan EU-ratkaisun maatalousministerinä 1994-95.
Haaveni toteutti itse asiassa Paavo Väyrynen. Hänellä oli nimittäin vakaa tarkoitus kaataa Esko Ahon hallitus ja sitä kautta torpedoida koko Suomen EU-jäsenyys. Väyrynen oli tosin ulkoministerinä esittelemässä hallituksen kannanoton, jonka pohjalta Suomi lähti neuvottelemaan jäsenyydestä, ja hoitikin aluksi asiaa eteenpäin Pertti Salolaisen kanssa Brysselissä. Mutta jostakin syystä Väyrynen oli saanut siinä vaiheessa pääministeristä tarpeekseen ja ajatteli kampata koko roskan kerralla nurin lähtemällä hallituksesta.
Muistan elävästi, kun Väyrynen ilmoitti asiasta, sillä käytin keskustelussa itsekin puheenvuoron. Totesin, että kun ulkoministeri nyt lähtee presidenttiehdokkaaksi vaaliknetille, on hänellä huomattavasti vapaammat kädet hallituksen ulkopuolella kuin sen sisällä istuessa. Lausuessani tämän oli sisälläni piru kuin tiiliskivi. Jotenin vaistosin, että Väyrysen taival käy eropäätöksen jälkeen vain entistäkin vaikeammaksi. Pääministeri Esko Aholle Väyrysen ero oli luonnollisesti kova laaki, mutta loppujen lopuksi Aho oli taitavampi kuin moni uskoikaan. Nuoren pääministerin päätös nostaa Heikki Haavisto ulkoministeriksi oli yksi kaikkien aikojen taidokkaimmista hallituspoliittisista vedoista, kun Väyrynen puolestaan joutui heti kohta kivisille tielleen.
Silloisen maatalousministeri Martti Puran mahdollisuudet hoitaa tehtäväänsä nojasivat täydellisesti Paavo Väyryseen. Kaikki Puran ratkaisut pohjautuivat siihen, mitä Väyrynen kulloinkin sanoi. Mutta yhtäkkiä ulkoministerinä olikin Heikki Haavisto, joka tuen sijaan arvostelikin maatalousministeriä suoraan ja siekailematta. Julkisuudessa näin ei koskaan tapahtunut, mutta kulissien takana Haavisto painosti Puraa aivan armottomasti. Samaan aikaan kaikki yksityiskohdat EU-neuvotteluisssa olivat auki, kansanäänestys oli tulossa ja maatalousväki seisoi vahvasti unionia vastaan. Maatalousministerin selkänoja oli Väyrysen lähdön myötä romahtanut, ja tässä tilanteessa Puralla oli vaihtoehtoina joko leppoisa virka Sodankylässä tai jatkuva pilkka. Hänen ratkaisunsa oli tässä valossa ymmärrettävä. Keskustassa vapautui perinteisesti hyvin halutta maatalousministerin paikka, mutta tällä kertaa sille tuolille ei olisi istahtanut suin surmikaan kukaan.
Kansanedustajat Aapo Saari ja Pauli Saapunki olivat ryhtyneet työhön pulestani jo pari kuukautta ennen Puran lähtöä. Saapunki kutsui minutja pienen ryhmän keskustalaisia kansanedustajia Lappiin. Siellä hän ilmoitti koko joukon mielipiteenä, että minun pitäisi lähteä ehdokkaaksi maatalousministerin virkaan. Myös valintaani hän piti jokseenkin varmana asiana. Pääministeri Ahon siunausta tälle operaatiolle ei kuitenkaan ollut, sillä hän olisi kaiketi halunnut paikalle marionettinsa Esa Härmälän. Mutta poliittisesti ajateltuna tällainen ratkaisu olisi ollut mahdoton, ja Esko Aho vaikeni kokonaan.
En sanonut ministerikaavailuihin juuta eikä jaata. Asia seisoi näennäissti aivan sinällään, mutta peli kävi taustalla kovilla kierroksilla. Asetelma alkoi kannaltani kääntyä suorastaaan kihelmöivän haastavaksi. Hyvissä ajoin ennen ministerinvaalia päätoimittaja Kari Väisänen kirjoitti minusta harvinaisen hävittömän pääkirjoituksen Etelä-Saimaa-lehteen. Tätä artikkelia myös Maaseudun Tulevaisuus mieluusti lainasi, ja samaisen lehden mielipidesivuilla MTK:n vt. puheenjohtaja Toivo T. Pohjala teki minusta suorastaan pellen. Oman vaalipiirini kansanedustaja Markku Laukkanen teki hänkin yötä päivää ahkeraa työtä valintaani vastaan, aina viimeisille hetkille saakka.
Todeksi koko leikki muuttui vasta pari tuntia ennen ministerinvaalia. Silloin Aapo Saari saapui vierailulle työhuoneeseeni: ”Se on nyt Mikko dead line. Lähdetkö leikkiin ollenkaan vaiko et? Aapo tivasi. ”Mikäs siin, pärstä tuiskuun vaan”, vastasin. Hetken kuluttua minut valittiin maa- ja metsatalousministeriksi miltei yksimielisesti.Puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän yhteisessä kokouksessa minua ehdotti tehtävään vaalipiirini kansanedustaja Raimo Liikkanen. Tämä oli itse asiassa rohkea veto; kenellekään ehdokkaista ei oltu näytetty ylhäältä käsin vihreää valoa. Liikkanen ei näin ollen tiennyt, lähtisikä hän saman tien kamppailemaan puoluejohdon tuulimyllyjä vastaan. Todellisia vastaehdokkaita en kuitenkaan saanut. Joku toimittaja halusi tietää, mitä tahtoisin sanoa uutena maatalousministerinä suomalaiselle talonpojalle EU-ratkaisun kynnyksellä. Lainasin heille lyhyesti suomalaista rukousta, Totesin, että toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat.
Lähdeaineisto: Mikko Pesälä Herrana on hyvä olla ISBN 951-20-5368-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti