Oma mahdollinen presidenttiehdokkuuteni nousi ensi kertaa esiin kesällä 1992, jolloin minut ja Eeva Kuuskoski noteerattiin gallupeissa Koiviston vahvimmiksi haastajiksi. Syyskuussa olin sitten jo mestarin ensimmäinen haastaja melkein 20 prosentin kannatuksella. Näin suurta kannatusta ei voinut sivuuttaa olankohautuksella, kun vaaleihin oli aikaa enää puolitoista vuotta. Hetkeäkään en nähnyt itseäni presidentin käädyt kaulassa, mutta ajatus presidenttiehdokkuudesta alkoi kyllä kummasti kutittaa mielen pohjukassa.
Lokakuun lopulla joukko tukijoitani järjesti suljetun ajatustenvaihtotilaisuuden mahdollisesta ehdokkuudestani. Ryhmän vetäjnä olivat erityisavustajani Peter Heinström, joka toimii nykyään RKP:n puoluesihteerinä ja väyvin Timo Kivi, joka on mainostoimisto Konseptin toinen omistaja. Mukana oli myös sukulaisia, vanhoja ystäviä ja muutama RKP-läinenkin.
Kokouksen tunnelma oli rento mutta määrätietoinen, niin kuin oli myöhemmin koko kampanjakin. Asioista puhuttiin kyllä tosissaan, muttei otsat rypyillä. Muistan kuinka Peter Heinström esitteli minut hyvin juhlallissti: ”Ja seuraavaksi luovutan puheenvuoron Suomen tasavallan seuraavalle presidentille.” Ajatus oli tietysti täysin mahdoton. Rkp:n takana oli ainoastaan viisi prosenttia kansasta, eikä edes RKP ollut vielä päättänyt olla minun takanani. Missään tapauksessa puolueelta ei löytyisi kampanjarahaa, eikä Roope Ankkaa ollut ilmoittautunut muualtakaan. Ainoa valttini oli kansansuorio ja sitäkin yritettiin viedä kaikin voimin.
Kaikista isoista puolueista viestitettiin, ettei RKP:n oman etunsa vuoksi kannattanut asettaa presidenttiehdokasta. Tällainen painostus varmasti herättikin puolueessa suurta huolta, sillä RKP on aina yrittänyt hankkiutua voittajan vaunuihin ja suurten suosioon. Oman ehdokkaan puolue oli ennen minua asettanut vain kahdesti: Ralf Törngren vuonna 1956 ja Jan-Magnus Janssonin vuonna 1982. Koskaan RKP ei ole lähtenyt haastamaan istuvaa presidenttiä.
Julkisuudessa väyrysläisten loanheittokampanja minua vastaan yltyi koville kierroksille. Vuoto seurasi vuotoa, skandaali skandaalia ja kaikissa niissä oli yhteinen juoni: minä olin edesvastuuton ja suorastaan vaarallinen poliitikko. Julkisuuden myrskynsilmässä olin silloin onneksi niin kiireinen etten ehtinyt liikaa murehtia yksittäisiä lehtijuttuja, mutta kun olen tätä kirjaa varten selaillut vanhoja lehtileikkeitä, olen huomannut, miten hurjaa tekstiä silloin kirjoitettiin.
Ilta-Sanomissa oli lokakuussa 1992 kolmen sivun juttu otsikolla Pysäyttäkää Rehn-liike nostaa päätään”. Siihen oli koottu kaikki sanomiseni ja tekemiseni johdonmukaisesti väärin ja ehdottomasti pahantahtoisesti tulkittuna. Tämän ”Pysäyttäkää Rehn”-liikkeen hätää kuvasi vähän aikaisemmin julkaistu kolumni, jossa Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen vaati lähestulkoon poikkeustilaa minun pysäyttämiseksi.
”Tasavallan presidentti Elisabeth Rehn olisi arvaamattoman mittava riski Suomelle, jonka naapurina vaikuttaa mahtava ja kenties oikukas Venäjä. Niinpä on ennustettavissa, että jos Rehnin lukemat osoittautuvat itsepäisen kestäviksi, johtavat puolueet ryhmittyvät hädissään Mauno Koiviston kolmannen kauden kannalle. Menettely olisi moraalisesti arvosteltavissa, mutta sitä kyettäsiin puolustamaan vain kestävillä asiaperusteilla.” Kylläåä minä olinkin vaarallinen!
Eikä selkää voinut kääntää puoluetovereillekaan. Varsinkin Jörn Donner kertoi kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että ajatus ehdokkuudestani oli naurettava, ja jos siihen mentäisiin, minun kampanjastani tulisi kaikkien aikojen fiasko. Hyvä jos saisin edes yhden prosentin äänistä. Jorn Donner oli minusta älykäs ja monilahjakas ihminen, mutta jollain tavalla hn on jäänyt ikuiseksi teini-ikäiseksi. Hän on käynyt meillä vuosien mittaan jonkun kerran kylässäkin ja aina hän yrittää keksiä jotain, millä vähän sokeeraisi meitä porvareita. ”Kai täältä saa edes viskiä!”, Donner tapaa karjahtaa jo ulko-oven kynnyksellä.
Mutta kaikki vastustus ja vähättely johtivat päinvastaiseen tulokseen kuin jotkut toivoivat. Jos minulla olisi siihen asti ollut jotain epäröintiä ehdokkaaksi pyrkimisestä, niin se kyllä katosi talven ryvetyskampanjan myötä.
Kevättalvi antoi minulle esimakua siitä, miten katoavaista on maallinen suosio. Kun Koiviston lupumisilmoitus maaliskuun lopulla ampui presidenttikilvan lähtölaukauksen, Ahtisaari rynnisti ylivoimaisesti kärkeen ja minä jäin jälkijoukkoon kymmeneen prosenttiin puolittuneella kannatuksellani. Olis muuten kiinnostavaa yrittää joskus tutkimuksin arvioida, miten tehokkaita lokakampanjat politiikassa ovat. Ainakin ne toimivat minua ja Ahtisaarta vastaan, sillä molempien aikaisemmin hyvin positiivista julkisuuskuvaa onnistuttiin tehokkaasti lokaamaan.
Lähdeaineisto Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti