Vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen Keskusta sai hoidattavakseen pahemman konkurssipesän kuin mitä olimme ennen vaaleja osanneet aavistaa. Vaaleihin käytäessä me vielä luulimme, että valtiontalous olisi ollut kohtuullisessa kunnossa; erityisesti tällä hallituspuolueet olivat vaaleihin saakka kehuskelleet. Välittömästi vaalien jälkeen kävi ilmi, että ylijäämäiseksi väitetty vuoden 1991 budjetti olikin pahasti alijäämäinen. Tehdyistä säästöpäätöksistä huolimatta alijäämä kohosi yli 39 miljardiin markkaan. Tämä vaje repesei seuraavana vuonna yli 60 mlijardiin markkaan, vaikka menoja edelleen tuntuvasti supistettiin. Tänä vuonna jatkuu sama meno, vaikka säästölinjaa on entisestään tiukennettu. Ensi vuonna näyttää yhtä huonolta, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Talouspolitiikassa Ahon hallitus oli erimielinen. Pääministeri Aho ja valtionvarainministeri Viinanen toteuttivat linjaa, jota en kaikin osin hyväksynyt. En ollut ainoa toisinajattelija. Suurin erimielisyys liittyi vahvan markan politiikkaan. Syksyllä 1991 minua arvosteltiin voimakkaasti julkisuudessa. Vaikka korot olivat korkealla harjoitetun virheellisen talouspolitiikan vuoksi, syytettiin tästä minua, joka olin uskaltanut sanoa tämän totuuden oman puolueeni sisäpiirin kokouksessa.
Korostin Kauppalehti Option haastattelussa maaliskuussa 1992, että jos menemme mukaan yhteiseen keskuspankkiin ja valuuttaan, ei paluuta enää ole. Sen jälkeen olisimme menettäneet kansallisen liikkumavaramme. Edellytin, että selvitämme jo ennen jäsenyysneuvottleuja, mitä EMU:n eri vaiheet meille merkitsevät ja mikä olisi talouspolitiikka, jolla tulisimme toimeen. Vaadin, että ongelmista on kekusteltava jo jäsenyysneuvotteluissa; EY:n suuntaan tulee olla avoin ja rehellinen. Kauppalehti Option haastattelun jälkeinen talouspoliittinen keskustelu tuo mieleeni keskiajan noitavainot, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Kun ekonomisten suunnalta ei kuulunut ehdotuksia EMU-jäsenyyden oloihin soveltuvaksi talouspolitiikaksi, päätin esittää julkisuudesssa omia ajatuksia puheessa, jonka pidin EVA:n järjestämässä tilaisuudessa toukokuussa 1992. Kysyin puheessani, miten hillitsemme EY:n jäsenenä taloutemme ylikuumenemista noususuhdanteissa ja kuinka taas lievitämme yritysten kilpailukyky- ja kannattavuusongelmia laskusuhdanteissa. Mitä finanssipoliittisia välineitä meillä on käytettävissä? Olisiko tulokehitykseen saatavissa suhdannekehitystä tasavaa joustavuutta uudistamalla työmarkkinajärjestelmää?
Heinä-elokuun vaihteessa 1993 Euroopan valuuttamekanismi (ERM) murtui ja useimmille Euroopan valuutoille päätettiin sallia 30 prosentin liikkumaväli. Tämä osoitti oikeaksi sen arvion, jonka esitin jo syksyllä 1990: EMU-suunnitelma ei ollut realistisella pohjalla. Eurooppa on taloudellisessa mielessä liian heterogeeninen, jotta kiinteät kurssit voisiva toimia.
Heti kellutuspäätöksen jälkeen 3. päivänä syyskuuta 1992 presidentti Mauno Koivisto järejsti tiedotustilaisuuden ja esiintyi myös televisiohaastatteluissa. Presidentti otti kantaa talouspolitiikkaan ja erityisesti valuuttakurssipolitiikkaan. Koivisto sanoi, että hän oli virkakautenaan hyvin usein keskustellut pääministeerin ja Suomen Pankin johdon kanssa talouspolitiikasta. Hän sanoi kantaneensa huolta talouspolitiikasta erityisesti siltä osin kuin sillä on heijastuvaikutuksia maamme kansainväliseen asemaan. Nyt Koivisto otti julkisuudessa selkeästi kantaa ennen muuta valuuttakurssipolitiikkaan. Tämä oli outoa siinä mielessä, että juuri tämä talouspolitiikan lohko kuuluu lainsäädännön perusteella nimenomaan eduskunnalle ja valtioneuvostolle.
Vuoden 1992 lopun lähestyessä jouduin ottamaan kantaa siihen, olisinko ehdokkaana puolueeni järjestämässä presidentinvaalien esivaalissa. Tästä asiasta päättäminen ei ollut helppoa. Toimintani Ahon hallituksessa oli ollut hyvin vaikeaa. Keväällä 1992 suhteeni Mauno Koiviston kanssa tulehtuivat tavalla, joka teki ulkoasiainministerin tehtävän hoitamisen raskaaksi. Kesällä 1992 olin jo valmis ajattelemaan luopumista presidenttiehdokkuudesta. Syksyllä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun on oltava ehdokkaana. Seuraavaksi jouduin miettimään onko minun luovuttava valtioneuvosston jäsenyydestä. Olin ollut tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, eikä tilanne siinä suhteessa näyttänyt olevan korjaantumassa.
Vuoden vaihteen jälkeen näytti tilanne otolliselta, sillä myös sosiaalidemokraatit käynnistivät tuolloin aikaisempaa vakavampia tunnusteluja hallituspohjan laajentamiseksi. Kesälllä 1992 tuli julkisuuten tieto Antti Kalliomäen ja Seppo Kääriäisen yhteisestä kalamatkasta Tenolle. Tammikuussa 1993 minuunkin otettiin yhteyttä. Tammikuun 28. päivänä tapasin Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantasen. Rantanen kertoi, että hän oli liikkeellä puolueensa johtohenkilöiden kehotuksesta. Hän kertoi, että SDP:ssä on nähty hyvin vaikeaksi keskustella hallituskysymyksestä pääministeri-puheenjohtaja Esko Ahon kanssa, joka ei näytä haluavan kuulla hallituspohjan laajentamisesta. Tästä syystä hän halusi kuulla minun kantani hallituspohjan laajentamiseen ja siihen, miten olisi toimittava. Tapaamiseni Ulf Sundqkvistin kanssa vahvisti sitä käsitystäni, ettei Esko aho tosissaan halunnut hallituspohjan laajentamista. Seppo Kääriäinen ja Martti Pura olivat saaneet hallitustunnusteluissa saman käsityksen kuin minäkin.
Maaliskuun 8. päivänä järjestettiin Kesärannassa kokous, jossa olivat paikalla Esko Aho, Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja minä. Siinä sovittiin, että hallituspohjan laajentamista tosissaan yritetään. Tässä keskustelussa Aho myös kysyi, olisinko valmis osallistumaan mahdollisesti muodostettavaan uuteen hallitukseen. Vastasin, että vain pääministerinä. Sorsan tapaaminen järjestyi jo seuraavana päivänä. Sorsan käsitys oli, että hallituspohjan laajentaminen olisi mahdollista. Hän itse tuki hanketta eikä asettanut sille mitään ennakkoehtoja. Hän kehotti jatkamaan yhteydenpitoa puolueen ja ryhmän johtoon.
Puoluehallituksen kokouksessa ilmoitin erostani. Puoluehallitus ja eduskuntaryhmä kokoontuivat jo samana päivänä valitsemaan seuraajani. Heikki Haaviston nimittäminen oli Ahon valinta. Minulle hän puhui asiasta vasta sen jälkeen kun muut hallituspuolueet ja presidentti olivat tämän ratkaisun hyväksyneet.
Talouspolitiikassakin kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tämä viisaus meidän talouspolitiikastamme on viime vuosina puuttunut – tässä on syvien vaikeuksiemme yksi perussyy, Paavo Väyrynen kirjoitta. En ole huomannut, että Martti Ahtisaari olisi esittänyt mitään talouspoliittisia ajatuksia. Puhuessaan SDP:n puoluekokouksessa Martti Ahtisaari sanoi, ettei Suomessa tarvita ”poliitikkojen ammattikuntaa, vaan eri elämänalojen asiantuntijoita, jotka tuntevat yhteiskunnallista vastuuta”. Tämä kannanotto ei ole loppuun saakka ajateltu. Martti Ahtisaari on ollut 1960-luvulta lähtien Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen, siis myös ne vuodet, jotka hän on toiminut ulkoministeriön virkamiehenä. Tammi-helmikuussa 1994 on muutoksen aika. Suomeen valitaan uusi presidentti. Suomen kansa ratkaisee onan tulevaisuutensa suunnan. Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Lähdeaineisto Paavo Väyrynen On muutoksen aika 2 ISBN 951-0-19108-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti