Suomen jäsenyysneuvottelut alkoivat tammikuun lopulla 1993. Hallitus piti 1.2.1993 tiedotustilaisuuden. Salolainen katsoi seuraavana päivänä eduskuntaryhmässään, että itse neuvotteluissa ei ollut mitään salaista, vaan kaikki ministeriöt selvittäisivät neuvottelutavoitteita eduskunnan eri valoikunnissa. Suomen alkuueehvuoro oli valmisteltu kaikkien tahojen kanssa yhteistyössä. Salolainen luonnehti sitä tavoitteelliseksi, mutta ei liian yksityiskohtaiseksi.
Kokoomuksen työskentelyä häiritsivät vuoden 1993 alussa ryhmänjohtaja Kimmo Sasin ja valtionvarainministeri Iiro Viinasen huonot suhteet. Asia oli puolueen kannalta kusallise paljon julkisuudessa. Sasi torjui käsityksen, että Viinaselle olisi valittu seuraaja valtionvarainministerinä; tarkoitus oli, että Viinanen jatkaisi tässä tehtävässä. Sasi jo pahoitteli huonoa suhdettaan Viinaseen ja ehdotti palaveria, mihin Viinanen suostui, mutta ilmoitti: ”Lopputulos on silti selvä”. Viinanen oli uhannut erolla, mitä pidettiin huonona viestinä maailmalle tässä tilanteessa. Zyskowicz sovitteli ja ilmoitti ryhmän antavan tukensa Viinaselle, jonka toivoi jatkavan valtionvarainministeinä.
Puheenjohtaja Pertti Salolainen joutui vaikeaan välikäteen ja vastusti Viinasen eroa: ”Maan talouspoliittinen tilanne on kuitenkin otettava huomioon, minkä vuoksi ei ole mahdollista, että valtionvarainministeri eroaisi”. Salolainen itse esitti ratkaisuksi mallia, jonka mukaan Ben Zyskowicz valittaisiin ryhmän puheenjohtajaksi. Kun Viinanenkin totesi luottavansa Zyskowicziin ja tämä sai yleisen tuen, ryhmä hyväksyi yksimielisesti Salolaisen tekemän esityksen. Olikin tärkeätä saada työrauha. Suomen jäsenyysneuvottelut olivat alkaneet ja talouspolitiikka vaati paneutumista. Maassa oli valtavia ongelmia, minkä uusi puheenjohtaja Zyskowicz totesikin ensi sanoikseen.
Poliittinen tilanne oli hankala vuoden 1993 alussa. Keskustassa oli paljon EY-vastustusta. Maan kannalta oli erinomaisen hyvä asia, että Keskusta oli maan hallituksessa. Salolainen arvioikin 12.2.1993, että jos Keskusta olisi nyt oppositiossa, se toimisi täysillä EY-jäsenyyttä vastaan. Samanaikaisesti presidenttipeli oli alkanut tosissaan. Ehdokkaat alkoivat olla keväällä 1993 selvillä. Kokoomuksen Raimo Ilaskivi voitti puolueensa esivaalin ennen puheenjohtaja Pertti Salolaista. Hän asetti tavoitteekseen yli 50 %:n ääniosuuden eduskuntaryhmässä 14.4.1993 pitämässään alustuksessa. Näin ollen 30 % tuli saada muualta kuin Kokoomuksen äänestäjiltä. Hän kytki Kokoomuksen kannatuksen nousun pitkällä tähtäimellä omaan menestykseensä: ”Onnistuneella presidentinvaalikampanjalla voidaan luoda pohja Kokoomuksen kannatuksen nousulle”.
Salolainen puolestaan mös puhui reilun pelin vallinneen esivaalin aikana ja sen jälkeen; hän joutui suoraan voittajaa vastaan. Hävisin tulevalle presidentille, hän loisti varmemmaksi vakuudeksi. Myös Salolainen uskoi presidentinvaalien luovan pohjaa Kokoomuksen nousulle. Salolainen arvioi, että Ilaskivi tulee olemaan toisella kierroksella vastassaan sosiaalidemokraattien ehdokas. Hän ennakoi, että Korhonen ja Kuuskoski tulevat syömään Väyrysen ääniä, Elisabeth Rehn ehkä eniten Ilaskiven osuutta. Optimistiset lähtökohdat saattelivat Ilaskiven kampanjoimaan maan presidentin virasta.
Keskustassa oli ahdasta. Päätoimittaja Keijo Korhosen kansanliike hajoitti rivejä ja toi ongelmia Paavo Väyryselle, joka halusi pääministeriksi ja oli jo alkanut ottaa etäisyyttä pääministeri Esko Ahosta. Hänen oi vaikeata kääntyä täysin kielteiseksi, mutta ei voinut Korhosen vuoksi olla myönteinenkään, sillä Keskustan kentällä jopa yli puolet oli EU-jäsenyyttä vastaan. Samoille apajille pyrki vielä omalla kansanliikkeellä kansanedustaja Eeva Kuuskoski, joka oli kesällä 1990 hävinnyt Keskustan puheenjohtajuuden Esko Aholle.
SDP:n tilanne kääntyi yllätykselliseksi. Kalevi Sorsa, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan Koiviston kansansuosion pidättelemänä, piti itseään sosiaalidemokraattien ehdokkaana. Kuitenkin hän sai vastaehdokkaita joista ulkoministeriön virkamies, Martti Ahtisaari, nousikin voittajaksi. SDP:n esivaali oli avoin kaikille kansalaisillle, ja kovin moni puolueen ulkopuolinen kävi varmistamassa, ettei neuvostoajan keskeinen figuuri pääsisi ehdokkaaksi. Näin kävikin, ja avoimesti EU-jäsenyyden puolesta liputtanut Ahtisaari aloitti kampanjansa varsin hvistä asemista.
Varteenotettavaksi ehdokkaaksi nousi pienen RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn. Hän liputti avoimesti EU:n puolesta. Ulkoministeri Paavo Väyrynen ilmoitti keväällä 1993 jättävänsä hallituksen. Hän arvioi eronsa edistävän presidenttikampanjaansa, johon hän valmistautui jo toista kertaa. Kokoomuksen ryhmänjohtaja Ben Zyskowicz arvioi, että ”Väyrysen ratkaisu ei vahvista hallituksen asemaa”, sillä tämä tulisi olemaan yhä epälojaalimpi hallitusta kohtaan.
Kun Väyrysestä ei tullut pääministeriä, hänen eronsa tuli toukokuussa 1993 ajankohtaiseksi. Samalla allkoi seuraajien etsintä. Ahon suosikki oli pankinjohtaja Esko Ollila, mutta tämä kieltäytyi. Heikki Haavisto sen sijaan suostui. Valinta oli monessa suhteessa hyvä ja taktisesti kypsä. EU-kriittisen maatalousväestön suuren nimen sitominen Suomen EU-jäsenyysprosessiin sen kyllä-puolella oli tärkeä osa kokonaiskehitystä. Tässä katsannossa Väyrysen sooloilu presidenttiehdokkaana oli varmasti vähemmän merkityksellinen asia kuin Haaviston toiminta Suomen EU-jäsenyyden puolesta.
Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Mahdottamasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti