Suomen 25. eduskuntavaalit järjestettiin 15.–16. maaliskuuta 1970. Näitä eduskuntavaaleja on kutsuttu protestivaaleiksi, mihin vaikutti kaksi toisistaan riippumatonta ajan ilmiötä.
Kansalaiset toivat julki kyllästymisensä virkanimitysten politisoitumiseen ja poliittisen ilmaston yleiseen vasemmistolaistumiseen, jota olivat ruokkineet perinteisiä arvoja, varsinkin uskontoa ja isänmaallisuutta ravistelleet opiskelijaradikalismi ja ns. "Reporadio". Koiviston hallituksen opetusministeri Johannes Virolainen asettui näkyvästi tukemaan radikaaliopiskelijoiden korkeakoulujen hallintoon ajamaa ns. mies ja ääni -periaatetta, jota poliittinen oikeisto vastusti voimakkaasti ja jonka se saikin torjutuksi juuri vaalien edellä. Nämä ilmiöt toivat vaalivoiton Kokoomukselle ja läpimurron uudelle poliittiselle tulokkaalle Suomen Kristilliselle Liitolle. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa nousi tärkeäksi kysymykseksi erityisesti yleisradion ohjelmapolitiikan suunta. Äänestäjäkunnan keskuudessa tunnettiin huolta tämän keskeisen tiedotusvälineen linjasta ja haluttiin siihen muutosta. Siksi myös SKL:n sanoma saavutti vastakaikua. SKL:n sama äänimäärä nousikin lähes kolminkertaiseksi ja oli 28 547. Vuonna 1970 valittu eduskunta ei saanut kauan istua, sillä jo syksyllä 1971 se hajotettiin
Toisaalta etenkin maaseutuäänestäjät esittivät vastalauseensa Paasion ja Koiviston hallitusten ajamalle kovalle rakennemuutospolitiikalle. Juuri ennen vaaleja oli hyväksytty lait lehmien teurastuspalkkioista ja peltojen "paketoinnista" eli viljelemättä jättämisestä, millä pyrittiin ratkaisemaan maatalouden ylituotanto-ongelma; tuolloin puhuttiin yleisesti "voi- ja viljavuorista". Raju rakennemuutos aiheutti etenkin Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Lapissa suuren työttömyyden, mistä seurasi suoranainen maaltapako, monien maatilojen autioituminen ja voimakas siirtolaisuus Ruotsiin. Tämä ilmiö koitui erityisesti Veikko Vennamon johtaman Suomen maaseudun puolueen hyväksi ja sen hätkähdyttävä nousu keskisuureksi puolueeksi olikin vaalien leimallisin piirre.
Näissä vaaleissa edustajien vaihtuvuus oli poikkeuksellisen suurta. Toinen huomiota herättävä piirre oli, että kansanedustajien keski-ikä aleni tuntuvasti. Tämä johtui siitä, että ns. suuret ikäluokat olivat päättyneen vaalikauden aikana saavuttaneet äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Lisäksi äänioikeusikäraja oli edellisten vaalien jälkeen alennettu 21 vuodesta 20 vuoteen. Eduskuntaan päässeiden joukossa olikin paljon alle 30-vuotiaita.
Vaalien tulos, ennen kaikkea SMP:n menestys, oli järkytys presidentti Urho Kekkoselle, joka kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Kokoomusta ja SMP:tä hallitukseen vedoten ulkopoliittisiin syihin. Kun Koiviston hallitus jätti paikkansa, uutta poliittista hallitusta ei saatu muodostetuksi ja tilalle nimitettiin toukokuun puolivälissä Teuvo Auran "vapaapalokunnaksi" kutsuttu virkamieshallitus.
Vuoden 1970 eduskuntavaalit hajottivat kansanrintamayhteistyön. Kekkonen itse aktivoitui sisäpolitiikassa alkaen toimia yhä enemmän tosiasiallisena pääministerinä ja osallistuen muun muassa tulopoliittisten neuvottelujen tekoon (UKK-sopimus). Kun Kekkonen ei halunnut laskea vaalivoittajia kokoomusta ja Suomen Maaseudun Puoluetta (SMP) hallitukseen, syntyi Teuvo Auran johtaman kahden presidentinhallituksen jälkeen niin sanottu porvarillinen kansanrintama. Siinä olivat mukana samat puolueet kuin ennen vuotta 1970, mutta Keskustapuolueen asema vahvistui ja hallituksen sisällä oli ei-sosialistinen enemmistö.
Vasta heinäkuussa Ahti Karjalainen sai kootuksi uuden enemmistöhallituksen. Veikko Vennamon ja SMP:n ensimmäinen kultakausi, jonka vaikutuksista saatiin esimakua jo vuoden 1968 presidentinvaaleissa. Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelleen, mutta vastaehdokkaina olleet kokoomuksen Matti Virkkunen ja SMP:n Veikko Vennamo menestyivät vaaleissa oivallisesti. Vennamon vaaliliiton äänisaalis oli yli 11 prosenttia, vaikka eduskuntavaaleissa puolue oli muutamaa vuotta aiemmin saavuttanut vain prosentin kannatuksen.
Veikko Vennamo oli vuoden 1970 eduskuntavaalien suuryllättäjä.
Suomen Maaseudun Puolueen alkutahteina voidaan pitää Maalaisliiton Nivalan puoluekokousta 1956, jolloin Veikko Vennamo hävisi puheenjohtajaäänestyksessä Vieno Johannes Sukselaiselle. Vuodesta 1945 eduskunnan jäsenenä ollut Veikko Vennamo kuului Maalaisliiton riveihin vuoden 1958 eduskuntavaaleihin saakka, mutta erimielisyyksien takia edessä oli ero. Suomen Pientalonpoikien puolue perustettiin 9.2.1959 ja sen puheenjohtajaksi tuli Veikko Vennamo.
Eduskuntavaaleissa 1962 SPP ei saanut yhtään kansanedustajan paikkaa. Sisäisistä kiistoista huolimatta vuoden 1966 vaaleissa SPP onnistui saamaan yhden kansanedustajan paikan. Puolueen nimi muutettiin elokuussa 1966 Suomen Maaseudun puolueeksi. Hyvin menneiden kunnallisvaalien jälkeen eduskuntavaaleissa 15-16.3.1970 Suomen Maaseudun puolue sai suurvoiton, sillä se sai 18 kansanedustajapaikkaa.
Kannattajat pitivät Veikko Vennamoa pelastajanaan, vastustajat häikäilemättömänä demagogina. Vennamo markkinoi puoluettaan SMP:tä unohdetun kansan puolueena. Valituiksi tulivat seuraavat henkilöt: Pentti Antila Lavialta, Matti Asunmaa Alavuudelta, Kalevi Huotari Lappeenrannasta, Antti Isomursu Pudasjärveltä, Heikki Kainulainen Sulkavalta, Juhani Kortessalmi Oulusta, Mauno Kurppa Loimaalta, Lauri Linna Ylivieskasta, Arttur Niemelä Kemijärveltä, Aarne Penttinen Kuopiosta, Eino Poutiainen Kiihtelysvaarasta, Matti Silander Porvoosta, Viljo Suokas Kauhajoelta, Eino Syrjä Virroilta, Olavi Tupamäki Petäjävedeltä, Mikko Vaino Lahdesta, Veikko Vennamo Helsingistä ja Hannes Volotinen Kiteeltä. SMP sai 265 939 ääntä eli 10,5 % äänistä.
Veikko Emil Aleksander Vennamo
Veikko Vennamo syntyi 11.6.1913 Jaakkimassa. Koulutukseltaan hän oli lakitieteen lisensiaatti, johon sisältyi laudatur kansatalous- ja tilastotieteessä. Hän oli myös varatuomari. Veikko Vennamo hoiti sodanjälkeisessä Suomessa omien kotien hankintaa. Hän toimi maatalousministeriön asutusosaston (ASO:n) päällikkönä vuosina 1944-1959. Vuonna 1960 Vennamo nimitettiin tullineuvokseksi ja hän siirtyi tullihallituksen tili- ja talousosaston päälliköksi. Veikko Vennamo on ollut kansanedustajana vuosina 1945-1962 sekä 1966-1987, toimien eduskunnassa suuren valiokunnan ja kulkulaitosvaliokunnan puheenjohtajana sekä eduskunnan puhemiesneuvoston jäsenenä, perustuslakivaliokunnan ja valtionvarainvaliokunnan jäsenenä ja verojaoston puheenjohtajana. Vuosina 1954-56 hän oli toisena valtionvarainministerinä. Suomen Pankin pankkivaltuusmiehenä hän oli vuonna 1970-1975 sekä 1983-1987. Suomen Pientalonpoikein ja Suomen Maaseudun puolueen puheenjohtajana Veikko Vennamo toimi vuosina 1959-1979. Puolueen presidenttiehdokkaana hän on ollut kolme kertaa vuosina 1968, 1978 ja 1982.
Presidentinvaalit SMP:n nousun takana
Vuoden 1970 suuren vaalivoiton takana oli vuoden 1968 hyvin menneet presidentinvaalit, jolloin Veikko Vennamo sai 33 valitsijamiestä. Vennamo kirjoittaa kirjassaan Kulissien takaa, miten tärkeitä tiedotusvälineet ovat vallanpitäjille. Tiedotusvälineillä voidaan hallita kansan mielipiteitä. Vennamo toteaa kirjassaan, että hän on menettänyt kunnioituksensa riippumatonta oikeuslaitosta kohtaan. Vennamo kirjoittaa: ”Ehkä tuomarit ovat olleet propagandan uhreja. Vallan huuma oli noussut päähän niin, että lakeja halveksittiin. Sama huuma johti taloudellisiin rötöksiin. Vaikka Suomi on kansanvaltainen maa, kokemukseni vähemmistön oikeusturvasta ja mahdollisuuksista ovat hyvin kielteiset. Eri puolueiden kansanedustajat tiesivät, että minua vainottiin ja kohdeltiin toisinkuin muita kansanedustajia, mutta he olivat oman etunsa vuoksi hiljaa. Näin he häpäisivät itsensä ja koko eduskunnan.” Näin Veikko Vennamo.
Suurvoitto
Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa SMP:n vaalivoitto oli suuryllätys. Yllätys se oli myös Yleisradiolle. Eino Poutiainen sai suurta mainetta, kun hän ennusti 18 kansanedustajaa ja piti tästä kiinni, vaikka tietokoneiden ”proknoosit” näyttivät vain muutamaa kansanedustajaa. Kansa sanoi aivan oikein, että Eino pisti jauhot suuhun sosiaalidemokraattisen professorin Risto Sänkiahon suuhun. Sänkiaho esiintyi vaalilähetyksessä Yleisradion tieteellisenä asiantuntijana.
Eino Poutiaisen proknoosi
Television vaalivalvojaisissa suomalaisen politiikan legendojen joukkoon nousi SMP:n puoluesihteeri Eino Poutiainen, joka haastoi tupakkiaskin kylkeen tekemillään laskemilla Yleisradion pieleen menossa olleen ennusteen ja osui täsmälleen oikeaan. SMP:n voitto oli liikaa muulle poliittiselle eliitille ja pian puolueelle itselleenkin. Jopa itsevaltiuteen asti vahvan johtajan eli Veikko Vennamon kuri oli liikaa monelle eduskuntaryhmän jäsenelle. Poliittisesti kokemattomalle kansanmiesten eduskuntaryhmälle valtiopäivätyöskentely ei ollut tuttua ja Vennamo piti kovaa jöötä porukalleen, jonka rivit alkoivat nopeasti rakoilla.
Eduskunnan hajottaminen
Sisäisten ongelmien lisäksi oli myös ulkoisia paineita. Kevään 1970 vaaleissa menestyneiden oppositiopuolueiden voitto ei juuri sopinut Kekkosen Suomeen ja niinpä presidentti kypsyi hajottamaan eduskunnan vajaat kaksi vuotta vaalien jälkeen. SMP meni vielä yhtenä ryhmä tammikuussa 1972 pidettyihin vaaleihin, ja onnistui vaaliliittojen ansiosta äänimäärän putoamisesta huolimatta pitämään 18 paikkaansa. Pian vaalien jälkeen riitaisa ryhmä hajosi lopullisesti, kun lopulta 13 edustajaa irtautui ja erotettiin SMP:n ryhmästä.
Eronneet ja erotetut kansanedustajat integroituivat poliittiseen järjestelmään ja siirtyivät jälleen Vennamon termiä lainatakseni turmeltuneiden ”vanhojen puolueiden” joukkoon. He saivat puoluetukirahoituksen mukaansa ja muodostivat Suomen Kansan Yhtenäisyyden puolueen (SKYP), joka tuki Kekkosen valintaa poikkeuslailla presidentiksi vuonna 1973.
Nahkansa myyneenä, ilman karismaattista johtohahmoa ja organisaatiota SKYP:illä ei ollut tulevaisuutta puolueena, eikä emopuolue SMP:kään tilanne näyttänyt hyvältä. Seuraavissa vuoden 1975 vaaleissa SMP:stä eduskuntaan pääsivät vain Veikko Vennamo ja J. Juhani Kortesalmi.
Vaalien jälkeen eduskunta joutui ennen kokemattoman pulman eteen, kun ilmeni, että eräät nuoret mieskansanedustajat eivät olleet valituksi tullessaan vielä suorittaneet asevelvollisuuttaan. Valtiopäiväjärjestyksen siihenastisen sanamuodon mukaan vakinaisessa palveluksessa olevaa sotilasta ei voinut valita kansanedustajaksi, ja nämä nuoret edustajat olisivat menettäneet paikkansa varusmiespalveluksensa ajaksi varamiehilleen. Pulmasta selvittiin muuttamalla valtiopäiväjärjestystä siten, ettei armeijaan joutuvan kansanedustajan toimi katkea asepalveluksen vuoksi ja että myös varusmies voi asettua ehdokkaaksi vaaleissa.
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 52, 594 185 −51 154
Kansallinen Kokoomus 37, 457 582 +130 654
Keskustapuolue 36, 434 150 −68 897
Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 36, 420 556 −81 818
Suomen Maaseudun Puolue 18, 265 939 +241 588
Liberaalinen kansanpuolue 8, 150 823 −2 436
Ruotsalainen kansanpuolue 11, 135 465 +633
Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto 0, 35 453 −25 821
Suomen Kristillinen Liitto 1, 28 547 +17 901
Åländsk Samling =, 8 971 +1 853
Yrittäjäpuolue (Lapin piirijärjestö) 0,01% – 248 –
Muut 0,15% – 3 863 –
Yhteensä 200 -- 100% 2 535 782 +165 736
Ääniharavat
1 Raimo Ilaskivi Kok. 20 855
2 Pertti Salolainen Kok. 19 641
3 Kalevi Sorsa SDP 17 312
4 Veikko Vennamo SMP 14 439
5 Juha Rihtniemi Kok. 13 886
6 Georg C. Ehrnrooth RKP 13 715
7 Harri Holkeri Kok. 12 524
8 Paavo Aitio SKDL 12 164
9 Carl Olof Tallgren RKP 11 687
10 Juha Vikatmaa Kok. 11 324
Eduskuntaan nousseita uusia kansanedustajia olivat mm. Matti Ahde, Ralf Friberg, Tellervo M. Koivisto, Kaisa Raatikainen, Kalevi Sorsa, Ulf Sundqvist ja Erkki Tuomioja (SDP), Elsi Hetemäki-Olander, Harri Holkeri, Eeva Kauppi, Pertti Salolainen, Ilkka Suominen, Niilo Tarvajärvi ja Juha Vikatmaa (Kok.), Ahti Pekkala, Matti Ruokola, Taisto Tähkämaa ja Paavo Väyrynen (Kesk.), Anna-Liisa Jokinen, Matti Järvenpää, Niilo Koskenniemi ja Terho Pursiainen (SKDL), Heikki Kainulainen, J. Juhani Kortesalmi, Eino Poutiainen, Olavi Tupamäki ja Mikko Vainio (SMP), Pär Stenbäck (RKP), Pekka Tarjanne (LKP), sekä Raino Westerholm (SKL). Alle 25-vuotiaita näistä oli viisi: Ahde, Sundqvist, Tuomioja, Väyrynen ja Pursiainen.
Eduskuntapaikastaan luopuivat mm. Kokoomuksen Margit Borg-Sundman ja Niilo Kosola, SDP:n Artturi Koskinen ja L.A. Puntila, Keskustan Leo Häppölä, Matti Kekkonen, Atte Pakkanen, Wiljam Sarjala ja Kustaa Tiitu, SKDL:n Antti Kinnunen, RKP:n Magnus Kull ja Torsten Nordström, sekä Liberaalien Irma Karvikko ja Armas Leinonen. Putoajia taas olivat SDP:n Voitto Hellsten, Kaarlo af Heurlin, Väinö Leskinen, Eino Raunio ja Arvo Salo, Keskustan Mauno Jussila, Kerttu Saalasti, Veikko Savela, V. J. Sukselainen ja Juho Tenhiälä, SKDL:n Georg Backlund, Toivo Friman, Kaino Haapanen, Aarne Saarinen, Leo Suonpää ja Eino Tainio, Liberaalien E. J. Paavola ja Tuure Salo, sekä TPSL:n koko eduskuntaryhmä.
Katso Ylen arkisto: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=295&a=2310
Kirkuvan harmaa vuosikymmen http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2006/a_kirkuvan.htm
Kyllä kansa tietää http://docs.google.com/viewer?a=v&q=cache:7P1nyRZc87MJ:https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12662/hojanpera.pdf%3Fsequence%3D1+vuoden+1970+eduskuntavaalit&hl=fi&gl=fi&pid=bl&srcid=ADGEESi_eOfq8IsLwFDeE_uDTvBNaCH_1X3D89sNz0_IYMKVXhDIEuvi6MdA_FveplRlLfZ7MGkEKsfczEU1U1hOx9Bhr-6Ck0Ry3LuSVK8_pFv_ggMDcgh3o1EYnfc21Qv_jIlCozXk&sig=AHIEtbSWtY1S9x_Frn2gznY6oOXdd34_yA
Lähdeaineisto:
Wikipedia
Mitä, missä, milloin
Veikko Vennamo: Kulissien takaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti