Vuonna 1936 vastavalmistunut tohtori Urho Kekkonen nousi näyttävästi valtakunnan politiikkaan, kansanedustajaksi ja valtioneuvoston jäseneksi. Hän joutui sitten syrjään, jopa vainotuksi, ja luokiteltiin poliittisesti kuolleeksi. Syksyllä 1944, kun katkeran sodan jälkeen oli otettava vastuu, Kekkonen kohosi takaisin hallitukseen ja J.K: Paasikiven työtoveruuteeen itsenäisen Suomen historian ehkä raskaimpana aikana.
Juhani Suomen kirja Urho Kekkonen 1936-1944 Myrrysmies kertoo miksi Ryti ja Mannerheim vieroksuivat Kekkosta. Miksi Kekkonen määrättiin Valpon valvontaan ja matkustuskieltoon? Miksi äärivasemmiston arvostelijana tunnettu Kekkonen ryhtyi yhteistyöhän kommunistien kanssa? Kirja on todellinen tausta-aineisto ajan tapahtumille.
Sotaisa Kekkonen
Urho Kekkonen pystyi seuraamaan hallituksesta käsin syksyn 1939 neuvotteluvaihetta. Hänellä oli selkeä kuva Moskovan keskusteluiden sisällöstä ja käsillä olleista vaihtoehdoista. Hän oli kuitenkin jyrkkä ja taipumaton. Ulkopoliittista uraansa vasta aloitteleva Kekkonen ei ollut vielä omaksunut myöhemmin toimintansa keskeistä periaatetta, että sisäpolitiikka ei saa sotkea ulkopolitiikkaa.
Kekkonen oli hankkinut maatilan Karjalasta ja valittu sieltä kansanedustajaksi. Hän katsoi velvollisuudekseen puolustaa vaalipiirinsä koskemattomuutta kaikella uhallakin. Vielä silloinkin kun rintamalinjat jo horjuivat luhistumaisillaan ja sotilaatkin puhuivat rauhan puolesta, Kekkonen oli toista mieltä. Hän halusi jatkaa sotaa katkeraan loppuun asti ja luotti länsivaltojen apuun.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa oli neljä edustajaa, jotka vielä ratkaisevassa äänestyksessä vastustivat Moskovassa saneltujen rauhanehtojen hyväksymistä. Kekkonen oli heistä yksi. Hän ei ollut läsnä enää siinä täysistunossa, jossa rauhanedot hyväksyttiin lopullisesti, mutta sitä ennen hän oli jo äänestänyt valiokunnassa rauhaa vastaan. Vaikka Kekkonen oli jäänyt hallitusken ulkopuolelle sodan alkaessa, hän tunsi tilanteen hyvin. Aaro Pakaslahti oli Kekkosen lähimpiä ystäviä ja he keskustleivat tilanteesta päivittäin.
Jälkeenpäin Kekkonen ei ole salaillut tai vähätellyt toimintaansa maaliskuussa 1940. Hän myönsi julkisesti tehneensä virheen ja maksoi siitä kovan poliittisen hinnan. Kekkonen joutui koko jatkosodan ajaksi sivuraiteelle.
Kekkonen puhuu
Urho Kekkonen vastusti Moskovan rauhaa viimeiseen asti. Mutta hänen ulkopoliittinen ajattelunsa kehittyi voimakkaasti jatkosodan alkuvaiheessa. Henkisen murroksen hetki koitti 1942-43. Kekkonen ei ollut ensimmäinen sodan realiteettien herättämä valtiollinen johtaja. Esimerkiksi marsalkka Mannerheim oli nähnyt häntä aikaisemmin sodan todennäköisen lopputuloksen ja sen seuraukset. Kekkosen kääntymys tapahtui suurinpiirtein samaan aikaan kunhallituskin asetti tavoitteet uudelleen ja päätti pyrkiä rauhaan. Kekkonen eli suuren osan jatkosotaa merkillistä kaksoisrooilia. Hän kirjoitti Suomen Kuvalehteen kolumneja, jotka julkaistiin nimimerkillä Pekka Peitsi. Niiden linjana oli tukea virallista turvallisuuspolitiikkaa, mikä jatkosodan alkuvaiheessa tarkoitti sotapolitiikkaa. Silloin Pekka Peitsi ei kaihtanut ryssän sanomista ryssäksi eikä muutakaan avoimesti progandistista kikkailua.
Peitsi-Kekkosen rooli muuttui Stalingradin jälkeen. Hänpiti yllä virallisen politiikan julkisivua, mutta ujutti tekstiinsä tilanneanalyysia, joka pitkällä aikavälillä pohjusti rauhanpyrkimyksiä. Kekkonen pommitti Rytiä muistioillaan panostaakseen hallitusta hakemaan aktiivisesti neuvottelukosketusta Kremliin.
Joulukuun alussa Kekkonen piti Ruotsin talonpoikaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa Tukholmassa esitelmän, jonka keskeinen sisältö oli paina kaikkien Ruotsin lehtien palstoilla. Kekkosen lähtökohta oli sama kuin Tannerin: Neuvostoliitto on aina Suomen naapuri ja niin on opittava elämään. Mutta Kekkonen jatkoi siitä, mihin Tanner oli lopettanut,
Hän hahmotteli myös sitä, miten elämä sitten olisi järjestettävä. Hän sanoi, että tavoitteeksi olisi otettava puolueettomuus, pohjoismainen yhteistyö ja lisäksi "voisi tulla kysymykseen yhtyminen samaan turvallisuusjärejestelmään mm. Neuvostoliiton kanssa". Sotaa käyvän maan kansanedustaja ehdotti siis turvallisuuspoliittista yhteistyötä vihollisen kanssa.
Rauhanoppositio
Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä oli 33 niin sanottuun rauhaopposiotoon kuuluneen, pääasiassa ruotsinkielisen tai SDP:n vasemmistosiipeen kuuluneen poliitikon allekirjoittama kirjelmä joka luovutettiin jatkosodan aikana 5.elokuuta 1943 presidentti Risto Rytille. Kirjelmässä esitettiin allekirjoittajien huoli Suomen tulevaisuudesta sekä huonontuneista suhteista Yhdysavaltoihin ja esitettiin toivomus että hallitus ryhtyisi mahdollisimman nopeasti toimenpiteisiin rauhan saavuttamiseksi ja Suomen irrottamiseksi sodasta.
Rauhanopposition toiminta sai alkunsa tammikuussa 1943 ruotsalaisen Nyliberala studentförbundetin jäsenten keskuudessa. Oppositio halusi että Suomen hallitus aloittaisi rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa ja irtautuisi sodasta jo ennen syksyä 1943. Opposition edustajat harkitsivat jopa varjohallituksen perustamista Lontooseen ja Tukoholman käyttämistä tällöin väliasemana. Rauhanoppositio laajeni pian muihinkin poliittisiin ryhmiin ja siihen kuului lopulta muun muassa SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori, K.A.Fagerholm, Sakari Kilpi,Sakari Tuomioja, Urho Kekkonen, Åke Gartz, J.O.Söderhjelm, Ralf Törngern, Nils Meinander ja C.O. Frietsch.
Kolmenkymmenenkolmen kirjelmä oli rauhanopposition huomattavin hanke vuoden 1943 aikana. Kirjelmän laatijat olivat Huvfudstasbladetin entinen toimittaja ja Valtion tiedotuslaitoksen apulaispäällikkö Nils Meinander, kansanedustaja Atso Wirtanen, lakitieteen tohtori C. O. Frietsch ja rehtori Laurin Zilliacus. Kirjelmän allekirjoittivat seuraavat henkilöt:
Gunnar Henriksson, kansanedustaja
Ernst von Born, kansanedustaja
Ernst Estlander, kansanedustaja
C. O. Frietsch, kansanedustaja
Ragnar Furuhjelm, kansanedustaja
Uuno Hannula, kansanedustaja
L. A. Heljas, kansanedustaja
J. L. Jern, kansanedustaja
Sylvi-Kyllikki Kilpi, kansanedustaja
Gottfried Lindström, kansanedustaja
Mauno Pekkala, kansanedustaja
M. Peltonen, kansanedustaja
Yrjö Schildt, kansanedustaja
Ralf Törngren, kansanedustaja
Yrjö Welling, kansanedustaja
K. J .Wenman, kansanedustaja
Atos Wirtanen, kansanedustaja
Väinö Voionmaa, kansanedustaja
John Österholm, kansanedustaja
Henrik Antell, toimittaja
Gunnar Henriksson, toimittaja
Eirik Hornborg, toimittaja
Frans Keränen, toimittaja
E. Sundquist, toimittaja
Fredrik Valros, toimittaja
Kurt Antell, fil.maist.
Arvo Inkilä, fil.maist.
Yrjö Kallinen, osastopäällikkö
J. W. Keto, kaupunginjohtaja
Hugo E. Pipping, professori
Yrjö Ruutu, fil.tri, rehtori
Laurin Zilliacus, fil.tri
Arvi Turkka, kansanedustaja
Kirjelmän teksti julkaistiin kuitenkin 6.elokuuta ruotsalaisessa Dagens Nyheter-lehdessä ja se aiheutti suuren kohun. Zilliacusta tai Meinanderia epäiltiin tästä uutisvuodosta ja pääministeri Edvin Linkomies erotti Meinanderin Valtion tiedotuslaitoksen apulaispäällikön virasta. Kirjelmän julkistamisen seurauksena pääministeri Linkomies piti 3. syyskuuta 1943 ulkopolitiikkaa käsitelleen puheen eduskunnan salaisessa istunnossa. Tässä puheessa jonka sisältö vuoti pian julkisuuteen Linkomies sanoi että Suomella on oikeus lopettaa sota oman harkintansa mukaan.
Kirjelmä ja sitä seurannut Linkomiehen puhe herättivät epäluuloja Saksan johdossa. Saksalaiset asettivat rajoituksia sotilasavulleen ja järjestivät katkoksia syksyn aikana Suomen viljantoimituksissa. Nämä tyytymättömyyden osoitukset jatkuivat aina joulukuun puoliväliin 1943. Toimitukset palautuivat sopimusten mukaisiksi sen jälkeen kun rauhanoppositioon kuulunut SDP:n ministeri K. A. Fagerholm oli eronnut omasta pyynnöstään Linkomiehen hallituksesta 17. joulukuuta. Fagerholm oli ärsyttänyt Saksaa pidettyään 3. marraskuuta Helsingin Työväenyhdistyksen Norja-illanvieton yhteydessä puheen jossa hän tuki norjalaisten vapaustaistelua Saksan miehityshallintoa vastaan.
Sodanjohto näki punaista rauhanopposition toiminnassa
Sodanjohto ja sotilaat eivät ymmärtäneet rauhanopposition toimintaa ja pitivät sitä vahingollisena Suomelle. Heidän mielestään rauhanopposition toiminta oli isänmaan petosta. He katsoivat, että näin menetetään neuvotteluasemia lopullisissa rauhanneuvotteluissa. Oli selkeä näkemysero Suomen poliittisen johdon ja sotilaallisen johdon toiminnassa.
Lähdeaineisto: Valitut Palat Itsenäinen SuomiISBN 951-9079-77-7
Juhani Suomi Urho Kekkonen 1936-44 Myrrysmies ISBN 951-1-09189-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti