Lama aiheutti kymmenien tuhansien pienyrittäjien konkursseja samoin kuin kymmenien tuhansien velkaantuneiden kotitalouksien joutumisen tiukoille lainahoitokulujen kanssa. Asuntomarkkinat olivat juuri ennen lamaa kuumentuneet. Keskimääräiset neliöhinnat kaksinkertaistuivat 1980-luvulla. Tyypillistä oli, että nuoret perheet ostivat täysin lainarahalla asuntonsa vuosikymmenen vaihteessa. Laman myötä reaalikorot nousivat niin, että vuosina 1991-1993 yleisesti käytetyt heliborikorot olivat kunakin vuonna korkeimmillaan yli 15 %. Samaan aikaan asuntojen hintataso lähes puolittui. Seurauksena oli se, että monet nuoret perheet joutuivat realisoimaan asuntonsa jääden kaupan jälkeen vielä velkaa pankille. Yleistä oli myös velkaongelmien ja työttömyyden osuminen samaan kotitalouteen.
Köyhyystutkimuksen kannalta merkillistä 1990-luvun alun lamakaudessa oli se, että virallisessa tilastoinnissa yleisimmin käytettävä köyhyysindikaattori, suhteellinen tuloköyhyys, ei reagoinut mitenkään lamaan. Sen mukaan lama ei merkinnyt köyhyyden kasvua. Toisaalta suhteellinen tuloköyhyys lähti jyrkkään kasvuun laman jälkeisellä nousukaudella. Nämä monien arkikokemuksen vastaiset tulokset herättävät epäilyn, kuinka hyvin tialstot oikeastaan kuvastavat todellisuutta.
Tutkimukset osoittivat, että 1990-luvun alussa tulosiirtojen vaikuttavuus köyhyyden lieventämisessä ja vähentämisessä kasvoi merkittävästi. Pellkien tuotannontekijätuulojen avulla selviytyi entistä oleellisesti pienempi osa väestöstä ja tulosiirtojen varassa olevien osuus kasvoi. Voitiin oikeutetusti esittää väittämä, että sosiaaliturvajärjestelmä toimi hyvin kovimmassa mahdollisessa testissä, mihin se hyvinvontivaltiollisen ajan kuluessa oli joutunut. Varsnkin ansiosidonnaisen työttömyysturvan rooli tulonpudostusten hillitsijänä oli aivan keskeinen.
Paikallaan oli kuitenkin esittää myös kriittisempiä näkemyksiä siitä, oliko kaikki niin hyvin kuin mitä köyhyystilastot osoittivat. Vuoden 1995 alussa Olli Kangas ja Veli-Matti Ritakallio aloittivat Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella tutkimushankkeen, jonka tarkoituksena oli laman jälkeen selvittää köyhyyden kuvaa moniulotteisesta näkökulmasta Suomessa vuonna 1995. Tämä ”Kuka on köyhä?”-hankkeen perusteella julkaistiin mm. kirja (Kangas ja Ritakallio 1996) ja artikkeli (Kangas ja Ritakallio 1998). Päätulos oli se, että rinnakkaiset köyhyysittarit identifioivat pääosin toisistaan poikkeavat väestökategoriat köyhiksi. Vaihtoehtoisilla lähestymistavoilla köyhien väestöosuus oli kullakin noin 10 prosenttia, mutta vähintään yhdellä mittarilla viidestä köyhäksi luokittui peräti 29 prosenttia väestöstä.
Tutkimushanketta päätettiin jatkaa vuonna 2000, kun laman jälkeen oli eletty myönteisen kansantalouden kasvun ja it-huuman aikaa. Tuloksena oli mm. artikkeli (Ritakallio 2001) ja raportti (Kangas ja Ritakallio 2003). Keskeinen havainto oli se, että vuosituhannen lopulla tuloköyhyys kasvoi, mutta rinnakkaisten neljän indikaattorin mukaan köyhyys väheni oleellisesti. Tuloköyhien väestöosuus oli nyt noin kaksinkertainen muiden indikaattorien mukaiseen köyhyyteen verrattuna. Nyt vähintään yhden köyhyyskriteerin täyttäneiden osuus oli pudonnut 21 prosenttiin väestöstä. Siis virallisissa tilastoissa käytettävän tuloköyhyysindikaattorin mukaan köyhyys oli kasvanut, mutta kaikkien neljän vaihtoehtoisen lähestymistavan mukaan köyhyys oli vähentynyt noin kolmanneksella.
Työ on aina ollut toimeentulon perusta. Sitä täydentämään on tullut sosiaaliturva. Köyhyydeltä varjelevia tekijöitä vat työtulot ja ansioihin sidottu eläketurva. Erilaiset elämän riskitilanteet ja tapahtumat lisäävät köyhyyden uhkaa. Myös parikuntien talous on tyypillisesti kunnossa, kun molemmat puolisot ovat kokopäivätyössä. Toisen jääminen työttömäksi pahentaa tilannetta, ja molempien yhtäaikainen työttömyys johtaa lähes kohtalonomaiseen köyhyyteen. Suomessa myös yksin asumiseen on pitkään kytkeytynyt lisääntynyt köyhyysriski. Tämä johtuu muun muassa siitä, että asumiskulut rasittavatt yksin asuvaa suhteessa enemmän kuin pariskuntia. Kun yksin asuva jää työttömäksi tai sairastuu, hänen köyhyysriskinsa on huomattavan suuri.
Köyhimpien tulokehityksen keskeinen
jarru on ollut vähimmäisturvan tason leikkautuminen.
Toimeentulotuen ostovoima oli vuonna 2005 kuukaudessa noin 30 euroa
heikompi kuin vuonna 1990. EU:n määräämässä virallisessa
sosiaali-indikaattoriseurannassa köyhyysrajaksi on vuodesta 2001
lähtien määritelty 60 prosenttia kunkin vuoden kansallisesta
meriaanitulosta. Laman jälkeisellä ajalla toimeentulotuen
ostovoiman pudotus köyhyysrajaan verrattuna on ollut suoraviivaista.
Erotus köyhyysrajan ja toimentulotuen välillä on nyt noin 200
euroa kuukaudessa.
Lähdeaineisto Heikki Taimio Talouskasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman ISBN 978-951-701-514-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti