Halonen oli pääministeri Kalevi Sorsan entinen eduskuntasihteeri ja sai tältä tukea, vaikka oma tahtokin riitti ajamaan niitä asioita, jotka hän näki tärkeäksi. Sorsan kannalta Halonen tekisi sen, mihin hän ei ollut kyennyt: olisi presidentinvaalin ehdokas. Ahtisaaren ulkopolitiikkaa oli arovosteltu jo talvella 1996 sekä omien että opposition piiristä. Ulkoministeri antoi pitkin matkaa lehtilausuntoja, jotka olivat ristiriidassa tasavallan presidentin kanssa.
Hiukan ennen presidentin huhtikuista Kiinan matkaa 1996 Ahtisaari vakuutti STT:n haastattelussa, ettei hänen ja ulkoministeri välillä ole työnjakoon liittyviä ongelmia. Ihmisoikeuskysymyksiäkin käsitellään Ahtisaaren mukaan Kiinan-vierailulla, vaikka niistä ei ”hirveetä haloota” pidetäkään. Tosiasiassa Halonen oli arvostellut julkisestikin presidentin linjanvetoja.
Ahtisaaren ja Halosen linjaerot olivat tulleet esiin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Kyse ei ollut vain ulkoministerin ärtyisyydest ja murjottamisesta, josta tihui tietoja, vaan periaattellisista linjaeroista. Valtionjohdon ylimmän eliitin ukopuolella erimielisyyksistä vain huhuttiin – tarkkaa tietoa ei ollut. Pääministeri Paavo Lipponen oli useimmiten Ahtisaaren linjoilla, mutta ulkoministeri Halosella oli omia näkemyksiään.
Vaalit hävinnyt Elisabeth Rehn toimi YK:n ihmisoikeusraportoijana ja korosti myös ihmisoikeuskysymyksiä, kilpaili Tarja Halosen kanssa tällä alueella. Rehn moitti Ahtisaarta mm. kunnianmerkkien myöntämisest indonesialaisille. Tämä on historian paradoksi, näennäinen vastakohta: Ahtisaaren koko ura oli ollut toimintaa kehitysmaiden, oiekusvaltion ja demokratian puolesta ja kotimaassa häntä arvostettiin ihmisoikeuksien puutteesta. Arvostelijoina kaksi keskenään kilpailevaa ihmisoikeustaistelijaa, Tarja Halonen ja Elisabeth Rehn.
Puheenjohtaja Esko Aho ja eräät muut keskustan politiikot loivat omaa EU-politiikkaa ja korostivat perinteistä ulkopolitiikkaa, joka orientoitui Venäjä-intressistä ja puolueettomuudesta. Myös kysymys Natosta alkoi jakaa päättäjiä varovaisen myönteisesti yhteistyöhön suhtautuviin ja vastustajiin, joihin ulkoministeri Halonen kuului. Ulkopolitiikasta keskusteltiin Suomessa enemmän kuin koskaan. Nyt uskallettiin olla erimielisäkin eikä presidentti enää voinut määrätä mahtikäskyllään, mikä oli oikea linja.
Halonen selitti jälkeenpäin nuorsuomalaisen sanomalehtimiesliiton tilaisuuksissa 16. syyskuuta 2000, että hän päätti lopullisesti vaaliin lähtimisestä vain kolme viikkoa ennen sen vahvistamista puoluesihteeri Laitiselle eli pääsiäisviikonloppuna 4. huhtikuuta 1999.
Selityksiä Ahtisaaren luopumisesta toisen presidenttikauden havittelemiseksi riitti jälkikäteen, mutta mitä mieltä Ahtisaari itse on? ”Syynä on pohjimmiltaan se, että Tarja Halonen halusi niin kovasti presidentiks. Hän sanoi, ettei jää pois esivaalista, ellei sosiaalidemokraattisen puolueen puoluevaltuusto niin päätä. Minulle ei jäänyt mahdollisuutta harkita. Käytännössä se oli gender fight, sukupuolten välinen taistelu. Pienestä puolueesta noussut Elisabeth Rehn melkein voitti jo edellisellä kerralla minut. Halonen nautti tilanteesta. Oli odotettavissa, että nainen valitaan: writing was on the wall, se oli jo seinään kirjoitettu. Tätä eivät tutkijat saa selville eivätkä sano, mutta se on tosiasia. Pelin taustana oli sukupuolinen sota, Tarja Halosen into ja halu tulla valituksi tasavallan presidentiksi sekä sosiaalidemokraattisen puolueen kyllästyminen minuun, koska en ollut suostunut koko presidenttiaikana sen ohjaukseen”, Ahtisaari sanoo.
Halonen oli kunnianhimoinen poliitikko, jolla oli ohjelma naisten ja vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Hän oli pyrkinyt sosiaalidemokraattisen puolueen johtoon, mutta hävinnyt puheenjohtajavaalissa Lipposelle. Hän halusi tasavallan presidentiksi. Näin hän korjaisi koko potin. Tilantetta hyvin tunteva keskustalainen analyytikko väittää: ”Myös Helsingin Sanomat oli päättänyt ajaa Tarja Halosta seruaavaksi presidentiksi. Yhtiön omistaja oli hänen kannattajansa.” Lisäksi Kalevi Sorsa vanhoine demarikannattajineen tuki häntä. Kun Ahtisaari oli pois pelistä, myös hänen kannattajiensa oli helppo siirty Halosen taakse.
Lähdeaineisto Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla ISBN 978-951-1-2412-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti