Maavoimien voimakkaat supistussuunnitelmat syntyivät heti ilmavoimien todellisten hankintamenojen valjettua puolustushallinnon johdolle, mikä lienee tapahtunut ainakin jossain määrin jo vuosien 1991-1992 aikana. Tästä huolimatta sekä puolustusministeri että puolustusvoimain komentaja jatkoivat julkisuudessa vakuutteluja, etti konehankinta uhannut maavoimien kehittämistä.
Vasta vuoden 1994 budjettiesityksen yhteydessä tähän mahdollisuuteen viitattiin epäsuorasti. Sen sijaan julkisuudessa alettiin samaan aikaan vakuutella Itä-Saksan ja Kiinan asehankinnoista maavoimille koituvia hyötyjä. Tosin niitäkin aluksi käsiteltiin hyvinkin asianmukaisesti, kuten amiraali Klenberg esitelmässään Tampereella keväällä 1992, jolloin hän totesi näiden hankintojen ”helpottavan hieman ahdinkoa”. Kun pian havaittiin näiden ja joidenkin Venäjän aseostojen jääävän lähes viimeisiksi maavoimien hankinnoiksi 1990-luvulla, niillekin alettiin antaa kokonaisuuden kannalta todellista suurempaa merkitystä.
Julkisuuteen ilmestyivät uudet iskulauseet: ”maavoimat ovat iskussa”, ”Saksan ja Kiinan hankinnat poistivat maavoimien puutteet”. Moni politikko muistanee epävirallisesti liikenteen lasketun ”vertailun”, jonka mukaan Suomen maavoimat ovat nyt Ruotsin maavoimien tasolla. Iskulauseet olivat räikeän johdattelevi, ja niitä on sittemmin kumottu myös puolustuhallinnon johdossa. Vertailua ei tulisi tehdä vain määrällisten vaan erityisesti laadullisten arvoiden perusteella. Esimerkiksi Leningradin sotilaspiirissä on ainakin 1000 ja lansinaapurillamme Ruotsilla 300 nykyaikaista panssarivaunua meidän 230 vanhaan panssarivaunuun verrattuna.
Maavoimissa suunniteltiin vuosikymmenen vaihteessa uuden modernin aseistuksen hankkimista. Keväällä 1990 pidetyllä maanpuolustuskurssilla eräs osanottajista ehdotti materiaalitäydennyksen hankkimista Itä-Saksan juuri aunneista varastoista ja sai luentonsa juuri päättäneeltä pääesikunnan kenraalilta tuohtuneen vasauksen, ettemme ole hankkimassa maavoimille romua. Vasta seuraavan vuoden aikana puolustushallinnossa, ilmeisestikin kansliapäällikkö Pajusen aloitteesta, päätettiin pelastaa maavoimat totaaliselta romahdukselta turvautumalla itäsaksalaiseen materiaaliin.
Syksyllä 1991 Pajunen, kenraalimajuri Särkiö ja eversti Muroma kävivät neuvottelumatkalla Saksassa. Sen jälkeen päätöksiä syntyi nopeasti. Kiirettä kuvannee myös se, että ryhmä koottiin ensisijassa kielitaidon perusteella. Todellisuudessa puolustusvoimissa tiedettiin maavoimille hankitun toisen luokan tavaraa, jonka modernisointiin kuluisi merkittäviä summia. Toisaalta varoja modernisointiin ei ollut käytettävissä. Itseasiassa nämä hankinnat tehtiin paniikinomaisessa tilanteessa. Maavoimille olisi hankittava jotain, muuten puolustuksemme uskottavuus kotimaassa ja ulkomaisten sotilasasiantuntijoiden keskuudessa alkaisi rämettyä entistä pahemmin.
Tasavallan presidentti Mauno Koivisto totesi television haastattelussa muistelmiensa toisen osan julkistustilaisuuden yhteydessä syksyllä 1995: ”Koneet tulivat mahdollisimman kalliikksi ja valtiontaloudellinen tilanne heikkeni rajusti... Koko tämä konehankinta lähti siitä tilanteesta, joka vallitsi ennen aseriisuntasopimuksia, jolloin risteiyohjusproblematiikka oli kovin tärkeä... Sitten me olimme siinä tilanteessa, että nyt meidän maavoimat joutuivat aivan mahdottomaan tilanteeseen, kunnes onneksi tämä tavanomaisia aseita koskev sopimus teki mahdolliseksi, että saimme ostaa sieltä romun hinnalla hyvää tavaraa meidän maavoimille. Niin että se pelasti tilanteen. Nyt on kysymys siitä, että kenellä oli missäkin vaiheessa jo kokonaiskuva tiedossa, että näin tämä kohtalaisen onnellisesti saadaan ratkiastuksi. Mutta minä epäilen, että sitä ei ollut kellään. Minulla ei ainakaan ollut.”
Syksyllä 1994 annoin Aamulehdelle haastattellun, jossa kritisioin DDR:n ja Kiinan hankinnoille syntymässä olevan tai paremminkin rakenteilla olevan osin perusteetonta merkitystä maavoimien materiaalipuutteiden ratkaisijana. Tiesin toki, että hankinnat pelastivat maavoimat kokonaan uppoamasta uskottavuuden mereen, mutta veden pinnalle ji vain nenä, kirjoittaa kenraali Veikko Vesterinen.
Maavoimat olivat kuin syvässä vedessä hukkumaisillaan oleva mies, joka yhtäkkiä löytää jalkojensa alta kapean ja liukkaan paaden. Kivelle voi hiukan levähtää ja hengähtää jos tuuli vielä laantuisi. Jos tuuli yltyy vievät aallot onnettoman auttamattomasti mukanaan. Tässä olen vain hieman dramatisoinut metaforaa, jota Rehn ja Klenberg ovat joskus käyttäneet.
Myös sotilasaikakausilehden haastattelussa kesällä 1993 käytin kielikuvia:”Maavoimat muuttuvat lapsipuolekksi, jolle hankitaan jouluksi jotain, mikä muille ei ole kelvannut. Ne joutuvat käyttämään erivärisiä kenkiä ja eripituisi suksia ja jäämään kovalla pakkasella sisään.”
Puolutusvoimain komentajavaihdoksen jälkeen vuodesta 1995 on pikkuhiljaa alettu antaa tasapainoisempi kuva näiden hankintojen todellisesta merkityksestä. Samoin suoraan tai epäsuorasti tullut tietoa materiaalin laadusta ja sen mittavista huolto-operaatioista.
Lähdeaineisto. Veikko Vesterinen Suoraan sanoen – puolustusvoimien puolesta ISBN 951-20-4982-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti