Serbian ja sitten Jugoslavian liittotasavallan presidentti Slobodan ilosevic on Balkanin niemimaan näkyvin poliitikko. Hänen aikaansaannoksistaan on kirjoitettu lehdistössä kilometrikaupalla. Milosevic on käynyt sotaa tai kahakoinut lähes kaikkien naapuriensa kanssa. Hän ja hänen käskyläisensä Bosniaa ja Kroatiaa myöten ovat suorittaneet äärimmäisen brutaaleja etnisiä puhdistuksia, suoranaista kansanmurhaa, koko viime vuosikymmenen.
Milosevic päätteli jo 1980- ja 1990-luvun vaihteessa, että kylmän sodan aikana vakiintunut suurvaltasuhteideen aikakausi olisi peruuttamattomasti ohi, kun toista suurvaltaa ei enää olisi. Koska viimeisenkin suurvallan ja koko läntisen maailman kyky ja halu käyttää voimaa on ainakin ajallisesti melko rajallinen, Milosevic luuli, että hänellä olisi nyt entistä enemmän tilaa operoida omalla alueellaan. Kim II Sungin ja Saddam Hussseinin tapaan hän erehtyi.
Milosevic erehtyi myös vuonna 1991, jolloin hän yritti luoda lämpimät suhteet Neuvostoliitton puolutusministeriin Dmitri Jazoviin. Tämä osallistui sitten Gorbatsovia vastaan suunnattuun vallankaappausyritykseen. Milosevic itsekin kannatti tätä yritystä, eikä Jeltsin varmistakaan antanut sitä hänelle anteeksi.
Se, että Milosevic niin sumeilematta tarttui väkivaltaan, ei ollut yllätys. Balkanin historia on sodan ja verenvuodatuksen historiaa. Balkan on aina ollut jonkin tai joidenkin voimakkaampien valtioiden miehitysvallan ikeessä. Rooman legioonat, ottomaanien janitsaarit, Itävallan a Venäjän keisarit, Mussolinin Italia, Saksan SS-divisioonat ja Neuvostoliitto ovat pitäneet Balkania tai sen osia suoraan vallassaan tai ainakin pyrkineet voimallisesti sekaantumaan sen asioihin. Ihmishenki ei ole ollut kallis Milosevicin elinpiirissä.
Ellei Milosevic olisi aiheuttanut niin paljon kärsimyst ja tuhoa, häntä voisi melkein sääliä. Hän on kärsinyt tappion jokaikisessä aloittamassaan sodassa, ja hänen unelmiensa Suur-Serbia on kutistunut koko ajan. Jäljellä on enää Serbian ja Montenegron liitto, jossa Kosovo on muodollisesti Serbiaan kuuluva itsehallintoalue. Milosevic saattaa pian menettää tämänkin vähän, kun halu erota liitosta kasvaa Montenegrossa viikko viikolta.
Kosovon rauhanprosessi, jossa näyttelin yhtä pääosista, kesti melko lyhyen ajan – kahdeksan viikkoa. Se oli kuitenkin erittäin intensiivistä aikaa, eikä yrityksen onnistumisesta ollut suurtakaan toivoa. Itse en uskonut eivätkä luullakseni kumppanini, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Strobe Talbot ja presidentti Boris Jeltsinin erityisavustaja Viktor Tsernomyrdin, uskoneet onnelliseen loppuun ennen kuin aivan viime hetkellä.
Prosessi, jota Martti Ahtisaari kuvaa kirjassaan, on suuressa määrin sisäpiirin kertomus tapahtuneesta. Ahtisaari korostaa, että esitetyt ajatukset, johtopäätökset ja arviot ovat hnen omiaan ja hän on yksin niistä vastuussa.
Presidenttikauden jälkeen minulla on ollut melko runsaasti kansainvälisiä tehtäviä. Keväällä ja kesällä minut pyydettiin tutkimaan EU:n Itävaltaa vastaan suuntaamia toimenpiteitä. Kesän olen kuitenkin ollut toipilaana kesäkun lopulla suoritetun polvileikkauksen jälkeen, joten minulla on ollut aikaa viimeistellä kirjaani.
Toivon hartaasti, että kaikesta huolimatta kosovolaiset pääsevät pian nauttimaan normaalista elämästä. He kaikki, niin Kosovossa koko ajan asuneet kuin pakolaisiksi ja asunnottomaksi joutuneet, ovat sen ansainneet. Sotaa ja raakuutta on kestänyt jo tarpeeksi, olisi jo aika antaa kosovolaisille tilaisuus näyttää osaamistaan. Olisi vastenmielistä ajatella, että kesäkuusta 1999 alkanut rauhakausi olikin nopeasti ohimennyt välivaihe Kosovon historiassa.
Lähdeaineisto: Martti Ahtisaari
Tehtävä Belgradissa ISBN 978-951-0-25072-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti