Suomalaisille on syöttämällä syötetty käsitystä, että meneillään oleva lama olisi tullut meille ikään kuin taivaasta. On ilmeisesti väärin sanoa laman edelleenkin jatkuvan, koska kansantuotteen kasvuluvut ovat positiivisia, mutta lama jätti meille kuitenkin massatyöttömyyden perinnöksi. Tämä jäytää yhteiskuntamme talouden perustaa. Kaikkein pahinta on ollut se, että yhteiskunta on hyväksynyt massatyöttömyyden tällaisen yliluonnollisena ilmiönä, ja osittain siksi sille ei ole kaan syytä tehdä mitään. Tällainen harhakäsitys johtuu mielstäni suurelta osin siitä, ettei ole ymmärretty sitä valtavaa muutosta, mikä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut yhteiskunnassamme ja talouselämää säätelevissä tekijöissä. Koko sodanjälkeisen ajan Suomi oli äärettömän suljettu kansantalous. Rahaliikenteen sopeuduttua 80-luvun puolenvälin jälkeen jouduimme tilanteeseen, jossa edes lainsäädäntö ei ollut varautunut tähän valtavaan muutokseen, jonka seurauksena kansataloudemme joutui markkinavoimien pelikentäksi, ja sitä uutta peliä ei Suomessa hallittu.
Tähän osaamisen kriisiksi kutsumaani vaiheeseen löytyy moniakin syitä. Päällimmäisenä ilmeisest voidaan pitää sitä, että Suomi on joutunut ulkopoliittisesti elämään suuren itäisen sosialistisen Neuvostoliiton kainalossa. Ulkoplitiikasta tuli kaiken A ja O, niin kuin Paasikivi jo heti sodan jälkeen suomalaisia opetti. Tätä politiikkaa jatko Kekkonen koko ylipitkän valtakautensa aikana. Suomessa sallittiin vain yhdenlainen ajattelu. Se osaltaan synnytti Suomeen valtaa pitävän eliitin. Kekustelin 89-luvun alkupuolella Johannes Virolaisen kanssa suomalaisesta päätöksentekoprosessista lentokoneessa New Yorkista Helsinkiin. Virolaisen käsitys oli, että 90 % kaikista tärkeistä päätöksistä tekee 15 henkilöä.
Vaikka yhteiskunnallisista ja talouselämän päättäjistä koostuva valtaa pitävä eliitti olisi lukumäärältään satakertainen Virolaisen mainitsemaan, nuo 1500 henkilöä ilmeisesti tekevät ja vaikuttavat 99-prosenttisesti valtakunnassamme tehtäviin tärkeisiin päätöksiin. Joukko pitää sisällään luonnollisesti ylimmän poliittisen johdon – eduskunnan, hallituksen ja ylimmän hallintokoneiston. Maamme talouselämästä päätöksiä tekevät henkilöt, jotka luonnollisesti edustavat suurimpia yrityksiämme. Tähän joukkoon kuuluvat kiistatta myös ay-liikkeen vaikuttajat ja keskusjärjestöjen johtohenkilöt kummaltakin puolelta neuvottelupöytää. Heihin rinnastettavia ovat lisäksi etujärjestöjen johtohenkilöt kuten esimerkiksi MTK:n ja yrittäjäjärjestöjen päättäjät. Jos tähän joukkoon vielä lisätään yliopistojemme ja korkeakoulujemme sekä kirkon ja armeijan ylimmät johtohenkilöt, puhumattakaan median edustajista, alkaa olla koossa melko edustava joukko suomalaisia päätöksentekijöitä.
Meillä unohdetaan hyvin usein, että Suomi on pinta-alaltaan laaja maa, Euroopan kuudenneksi laajin, mutta väestöllisesti olemme pikkuvaltio. Esimerkiksi USA:ssa Indianan osavaltio, jossa asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Suomessa, on pinta-alaltaan huomattavasti pienempi kuin Lapin lääni. Väestöltään pienessä maassa syntyy helposti tilanne, jossa lähes kaikki tuntevat toisensa. Varsinkin valtaa pitävän eliitiin suhteen tämä pitää paikkansa. Yhteenkuuluvuuden tunne johtaa myös helposti siihen, että ”korppi ei korpin silmää puhkaise”, eli joukko pitää huolen omistaan. Jos jossakin tehtävässä on epäonnistunut, on tarjolla jokin toinen ”suojeluvirka”. Kun Suomen kansalous oli suljettu, pelisäännöt oli paljon yksinkertaisemmat. Yllätyksellisiä tilanteita ei päässyt syntymään ja siksi ei myöskään ulkopuolisen kritiikin puuttumisella ollut merkitystä. Kekkosen valtakaudella myllykirjeet oli melkeimpä ainoa kritiikki, mutta tilanteessa, jossa valtaa pitävän eliitin eväät alkavat loppua, seuraukset olivat tuhoisat. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos suomalainen yhteiskunta ei olisi ajautunut täysin käsittämättömään tilaan, ainakaan kaikkia tekemiämme virheitä ei olisi tehty.
Amerikassa asiantuntijaa kuullaan Washingotonissa riippumatta siitä, kumpi valtapuolueista on Valkoisen talon isäntänä. Tuntemani Indianan Yliopiston kauppakorkeakoulun professorit ovat hyviä esimerkkejä tästä, mutta Suomessa poliitikkojen asiantuntijoiksi tullaan poliittisen yhteenkuuluvuuden kautta. Tämä tarkoittaa sitä, ett täytyy olla poliittisia tukijooita, jos aikoo esiintyä alan asiantuntijana. Tämä johtaa siihen, että osa todellisista asiantuntijoista jää käyttämättä, koska poliittisesti sopimattomille ei ole tilaa. Pahinta on se, että tällaisella asiantuntemuksella on taipumus myötäilä valtaa pitävien mielipiteitä, sillä jos olet eri mieltä, seuraavalla kerralla asiantuntijuuttasi ei tarvita. Siitä on hyvänä esimerkkinä EMU-keskustelu. Pääministeri Paavo Lipponen nimitti professori Pekkarisen, puoluetoverinsa, johtamaan professorityöryhmä. Kun tutustuu sen tekemään raporttiin, voi selvästi havaita, että se painottaa EMU:n positiivisia puolia, mutta EMU:n aiheuttamia uhkia ei oteta samassa painoarvossa esiin. Kävi jälleen niin, että raportin arvostelu jäi ulkopuolisten, tällä kertaa ruotsalaisten tehtäväksi. He totesivat, että Suomen kansantalous on uhanalaisempi EMU:lle kuin Ruotsin kansantalous, ja kuitenkin ruotsalaiset asiantuntijat ovat Ruotsin EMU-päätöksen suhteen huomattavasti kriittisempiä kuin vastaava Suomen raportti on.
Puolueettomuus on luonnolliseti lähtökohtana, mutta on ihmillistä myötäillä valtaa pitävää eliittiä, sillä menestyminen uralla saattaa olla kiinni sopivista tuttavuuksista ja kuten sanotaan, ”ei ole ilmaisia lounaita”. Mitä enemmän pääsee antamaan asiantuntijalaustuntoja, sekä rahallisesti että urakehityksen kannalta vaikutukset ovat positiivisia. Täytyy olla ”oikean jengin” jäsen. Tämä ei tietenkään pidä paikkansa jokaisessa tapauksessa, mutta valitettavan yleistä se näyttä olevan.
Lähdeaienisto: Heikki Urmas Uhrina työtön ISBN 951-20-5344-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti