Salzburgin Residenz-linna huokuu vuosisatojen voimaa. Kristallikruunut välkkyvät, seinillä riippuu mestarien maalauksia. Valtavan salin keskelle on rakennettu soiikea kokouspöytä, osanottajien istuinpaikat on merkitty valkoisilla kylteillä. Pöytien ympärillä kuhistaan, mustiin pukeutuneet herrasmiehet puristelevat toistensa käsiä, sihteerit jakavat papereita, nappikorvaiset turvamiehet kiertelevät. Tulkkaukopeissa kokeillaan äänen kuuluuvuutta.
Yhtäkkiä sali valaistuu kirkkaaksi, hymyilevä Silvio Berlusconi, Italian ex-pääministeri ja upporikas, kiistelty mediakeisari astuu saliin. Hänen omat televisiokameransa seuraavat kintereillä. Berlusconi on mahtava mies, mutta tässä kokouksessa hän on tulokas ja nousukas. Euroopan demokraattisen unionin EDU:n puoluejohtajat ovat kokoontuneet juhlistamaan järjestönsä kaksikymmenvuotista taivalta. Berlosconin puolue Forza Italia on määrä hyväksyä uudeksi jäseneksi tähän konservatiivisten, kristillisdemokraattien ja maltillisten oikeistopuolueiden liittoon.
EDU perustettiin Salzburgissa huhtikuussa 1978. Perustamisasiakirjan allekirjoittivat sen ajan oikeistojohtajat Franz-Josef Strauss, Margaret Thacher, Maurice Couve de Murville, Helmut Kohl ja Harri Holkeri. Unionin perustamisjulistuksessa vaadittiin vapautta Euroopan kaikille kansoille ja ”Länsi-Euroopan yhdysvaltojen” perustamista.
Tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin juhlakokouksen osanottajat toistivat samaa lausetta: emme olisi ikinä uskoneet, että demokratian ja markkinatalouden voitto sosialisista voisi toteutua näin nopeasti. Elävinä todisteina Euroopan täydellisestä muuttumisesta kokoussalissa kävelivät Liettuan ec-prsidentti Vytaytas Landxbergis ja Tshekin ex-pääministeri Vaclac Klaus. Keski- ja Itä-Euroopan maati pyrkivät Euroopan Unioniin ja Natoon. Entisten kommunistimaiden oikeistojohtajat sulautuvat jo luontevasti läntisten aateveljiensä seuraan.
Ainoa muistutus menneestä on Turkin puoluejohtaja ja pääministeri Mesut Yilmaz. Hänen suojanaan kulkee yötäpäivää 40 turvamiestä. Yilmaz yrittää houkutella konservatiiveja tukemaan Turkkia vihdoin EU:n jäseneksi. Tilaisuuden isäntä, Itävallan puheenjohtaja ja ulkoministeri Wolfgang Schlussel järjestää neuvotteluja Saksan puoluejohtajien kanssa. Turkille ei löydetty ymmärtämystä.
Aikojen muuttuminen näkyy myös kokoomuksen asemassa. Järjestön perustamisen aikoihin Moskovan nimesi sen ”Mustaksi intenationaaliksi”. Kaiku vastasi Helsingistäkin. Muut vaativat kokoomusta jättäytymään pois oikeistoliitosta. Harri Holkeri onnistui saamaan presidentti Urho Kekkosen avulla myös Viktor Vladimirov taipui ymmärtämään kokoomuksen pyrintöjä.
Kylmän sodan aikana kokoomus joutui elämään varovaisesti EDU:n kokouksissa. Se sanotui muutaman kerran irti järjestön kannanotoista, etteivät neuvostosuhteet vaarantuisi. Juhlakokouksesa kokoomuksella on täysin muuttunut rooli; puheenjohtaja Sauli Niinistö valitaan EDU:n puheenjohtajaksi. Voi sanoa, että Niiniston valintaan vaikutti ns. Eurooppa-kortti, joka on korvannut Moskova-kortin Suomen politiikassa.
Syksyllä 1997 Niinistö oli tehnyt vakaan päätöksen luopua kokoomuksen johtamisesta. Sen piti tapahtua 1998 ylimääräisessä puoluekokouksessa. Huolestuneet kokoomusvaikuttajat pohtivat pulmaa myös Ruotsin puoluejohtajan Carl Bildtin kanssa. Jollakin sytytti, tarjotaan Niinistölle EDU:n puheenjohtajuutta, valinnan ehtona on tietysti jatko kokoomuksen johdossa.
Itävallan puolueelta vapautuva puheenjohtajauus olisi ollut Bildtin paikka, mutta hän tiesi rajansa. Ollakseen uskottava EDU:n puheenjohtajan on tultava Emun jäsenmaasta. Niinistön ehdokkuus markkinointiin ensin Eurooppaan. Varsinkin Bildt ja Itävallan puoluejohtaja Schlussel hankkivat Niinistölle tukea. Tukea oli tullut niin paljon, että Niinistän oli alkuvuonna vastattava kyllä tai ei. Hän vastasi kyllä ja päätti samalla jatkaa myös kokoomuksen johdossa. Työtaakkaa keventääkseen Niinistö vaihtoi vaalipiiriä Varsinais-Suomesta Helsinkiin 1999 eduskuntavaaleissa. Hän oli ensimmäinen suomalainen poliitikko, joka on valittu Euroopan laajuisen internationaalin johtoon. Valintansa jälkeen Niinistö on noussut häntä kokeneempien Lipposen ja Ahon rinnalle myös kansainvälisissä suhteissa.
Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti