Helmikuussa 1989 virallisesti rekisteröity kansanrintama lujitti kevään kuluessa asemiaan. Sen tukemat ehdokkaat voittivat maaliskuun vaaleissa, jossa valittiin Neuvosto-Viron edustajat Neuvostoliiton uudentyyppiseen kansanedustajien kongressiin, ja kansanrintaman johtoon kuulunut Edgar Savisaar valittiin toukokuussa Viron pääministeriksi.
Samaan aikaan neuvostotasavallan korkein neuvosto hyväksyi Ime-ohjelmaan pohjautuvan lain Viron taloudellisesta itsenäisyydestä. Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi siunasi sen marraskuussa 1989. Seuraavan vuoden alusta toteutettavan lain nojalla Neuvosto-Viron haltuun siirtyivät sen alueen maat, vedet ja luonnonvarat. Yhteisin sopimuksin voitaisiin myös Neuvosto-Virossa toimivat, Moskovasta johdetut yleisliittolaiset tehtaat siirtää tasavallan hallintaan. Laki siirsi budjetti- ja verotusvaltaa Virolle ja antoi sille oikeuden päättää hinnoista ja harjoittaa ulkomaankauppaa.
Kesällä 1989 Interliike oli aloittanut lakkoilun vastalauseena elokuun alussa hyväksytylle vaalilaille. Sen mukaan äänioikeus paikallisvaaleissa olisi ollut vain henkilöillä, jotka olivat vähintään kaksi vuotta asuneet kyseissä vaalipiirissä tai viisi vuotta Neuvosto-Virossa. Kymmenen päivän lakkoilu päättyi neuvotteluratkaisuun, ja lokakuussa korkein neuvosto päätti, että asuinpaikkaa koskevia vaatimuksia ei sovelleta vielä seuraavissa paikallisvaaleissa.
Loppukesän ainutlaatuinen ja rauhanomainen voimannäyte oli Molotovin-Ribbentropin sopimuksen vuosipäivänä 23. elokuuta järjestetty 600 kilometrin pituinen ihmisketju, Baltian ketju, joka ulottui Tallinnasta Liettuaan Vilnaan. Siihen lienee osallistunut jopa kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vaativat Baltian maille vapautta. Moskovassa kommunistisen puolueen keskuskomitea reagoi julkaisemalla kannanoton, jossa ketju tuomittiin kansallisen hysterian osoituksena. Vuoden 1989 lopulla Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi vihdoin tunnusti salaisen lisäpöytäkirjan olemassa olon, vaikka ei vahvistanut sen yhteyttä Baltian valtioiden myöhemmän miehityksen kanssa.
Vuoden 1989 loppupuolella Neuvosto-Viron itsenäistymisaikeet alkoivat voimistua. Kansanrintama luopui liittosopimuksen solmimista koskevasta vaatimuksestaan ja asetti päämääräksi Viron itsenäisyyden. Korkein neuvosto hyväksyi marraskuussa lauselman, jonka mukaan Viron liittäminen Neuvostoliittoon kesällä 1940 oli laiton, koska se ei tapahtunut Viron kansan vapaasta tahdosta. Yli 3000 paikallisneuvostojen sekä korkeimman neuvoston edustajaa antoi helmikussa 1990 julistuksen, jossa itsenäistyminen asetettiin päämääräksi.
Uudistusliikkeen jalkoihin jäänyt Viron kommunistinen puolue menetti valtamonopolinsa 23. helmikuuta, kun korkein neuvosto poisti tätä koskevan pykälän perustuslaista, Maaliskuussa 1990 puolue halkesi 20. puoluekongressissa. ”Itsenäinen” virolainen kommunistipuolue hyväksyi Väljasin johdolla maan itsenäisyttä tukevan ”sosiaalidemokraattisen” puolueohjelman, kun taas toinen, lähinnä muukalaisten tukema osa puolueesta (”yöpuolue”) jäi uskolliseksi Neuvostoliiton kommunistiselle puolueee ja sen ohjelmalle. Näinä aikoina kommunistisen puolueen jäsenmäärä Virossa romahti 110 000:sta 25 000:een, joista ”itsenäiseen” puolueeseen kuuluin noin 5000 henkeä.
Poliittisen elämän vapautuminen synnytti korkeimman neuvoston rinnalle toisen valtakeskuksen. Marraskuussa 1989 perustettiin Tunne Kelamin ja Trivimi Vellisten johtama Viron kansalaisten pääkomitea (Eesti Kodanike Peakomitee), johon Viron kommunistinen puolue ja kansanrintama aluksi suhtautuivat viilesti, mutta muuttivat pian kantansa. Pääkomitea ryhtyi toimii erityisen Viron kongressin (Essti Kongres) perustamiseksi, ja kongressin vaali käynnistettiin vanhana itsenäisyyspäivänä 24. helmikuuta 1990. Ääniooikeus oli kaikilla niillä, joilla ennen kesän 1940 miehitystä oli Viron kansalaisuus, tai heidän jälkeläisillään, asuivat he sitten Virossa tai muualla. Viron kongressi siis nojautui vanhan tasavallan jatkumiseen. Vaaleihin osallistui lähes 600 000 ”Viron tasavallan laillista kansalaista”. Ensimmäisessä istunnossaan maaliskuussa arvovaltainen, mutta epävirallinen kongressi asetti päämääräksi miehityksen lopettamisen ja itsenäisyyden palauttamisen. Kongressin toimenpanevaksi elimeksi valittiin 78-jäseninen, hengeltään kansallisradikaali Viron komitea (Eesti Komitee), jnka puheenjohtajaksi tuli Tunne Kelam.
Korkeimman neuvoston uusi vaalilaki oli hyväksytty marraskuussa 1989. Sen mukaan korkein neuvosto oli 105-jäseninen, ja äänioikeus oli jokaisella Neuvosto-Virossa asuvalla, 18 vuotta täyttäneellä. Korkeimman neuvoston 18. maaliskuuta 1990 järjestetyissä vaaleissa kansanrintama sai voiton. Kommunistipuolueen yksinvallan lopettaminen ja kansanrintaman sisällä alkanut puoluemuodostus toi pian parlamentaarisen käytännön mukaiset poliittiset puolueet myös korkeimpaan nevusotoon.
Korkein neuvosto valitsi uudeksi esimiehekseen eli Viron valtion päämieheksi Arnold Ruutelin joka vuodesta 1983 oli toiminut vanhanmallisen korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtajana. Korkeimman neuvoston puhemieheksi tuli Ulo Nugis, varapuhemieheksi Marju Lauristin ja Viktor Andrejev. Toomen hallituksen erottua Savisaar nimitettiin huhtikuun alussa kansanrintamalaisten muodostaman hallituksen pääministeriksi.
Korkein neuvosto päätti maaliskuun lopussa 1990 äänin 73-0 ( 29 epävirolaisen edustajan marssittua ulos), ettei se tunnusta Neuvostoliiton miehitystä Virossa vaan että vanha Viron tasavalta on oikeudellisesti yhä olemassa. Neuvostoliiton valtiovalta Virossa julistettiin laittomaksi. Moskovan reaktio Viron itsenäistymisaikeisiin oli kielteinen.
Lähdeaineisto: Seppo Zetterberg Viron historia ISBN 978-951-746-520-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti