Vuoden 1988 loppuun mennessä prestroikan voidaan katsoa saavuttaneen lakipisteensä. Gorbatsov oli varmistanut asemansa kommunistisen puolueen johdossa toteuttamalla laajat henkilövaihdokset niin ylimmässä puoluejohdossa ( politbyroo, keskuskomitea) kuin neuvostotasavalloissa ja alueillakin. Toisaalta puoluekoneiston puhdistaminen oli ollut vain osittainen, sillä menneinä vuosina moniin erilaisiin etuoikeuksiin tottunutta puolueseen toimihenkilöiden joukkoa ei pystytty täysin muuttamaan tai vaihtamaan. Gorbatsov ei onnistunut houkuttelemaan puolueeseen enää uusia jäseniä, mikä sekin osoittaa puolueen äsenyyden olleen pikemminkin sosiaalisen nousun välikappaleen kuin älyllisen pohdinnan pohjalta tehdyn maailmankatsomuksellisen ratkaisun. Tässä mielessä Gorbatsovin päätös käynnistää vallan siirtäminen puolueelta valtiollisille elimille oli looginen ja käytännössä ainoa mahdollinen keino jatkaa uudistuksia. Myös kansantaloutta uudistettiin riisumalla kommunistiselta puolueelta sillä ollutta taloudellista valtaa ja jakamalla se yhtäältä suoraan työpaikoille sekä toisaalta yleisliittolaisille ja paikallisille kansanedustuselimille.
Keskusvallan ja tasavaltojen välisiä suhteita koskevissa ratkaisuissa Gorbatsovin tavoitteena oli hallittu ja asteittain etenevä päätösvallan siirtäminen pois Moskovasta. Hän oli tietoinen eri neuvostotasavalloissa olevista kansallisista jännitteistä. Hän kuitenkin uskoi, että niitä oli mahdollista hallita perestroikan puitteissa, Eri tasavalloissa syntyneet uudet kansaliikkeet näkivät Gorbatsovin aluksi liittolaisenaan ja pyrkivät tukemaan hänen uudistuksiaan. Gorbatsoville läntisten neuvostotasavaltojen autonomiapyrkimykset olivat osa perestroikkaa, ja Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa puhjenneet kansalliset yhteenotot hän näki vain ohimenevinä vanhentuneen neuvostojärjestelmän ikävinä jälkiseurauksina.
Ulkopolitiikassa Gorbatsovin kauden ensimmäiset vuodet olivat olleet suhteellisen tulokselliset. Hän oli säännöllistänyt vuosittaiset tapaamiset Yhdysvaltain presidentin kanssa huolimatta heidän maailmankatsomustensa ja luonteittensa erilaisuudesta. Suhde jatkui entisellään myös George Bushin presidenttikaudella. Gorbatsov oli alkanut korostaa suhteiden kehittämisen tärkeyttä myös Länsi-Euroopan maiden kanssa eikä enää nähnyt esimerkiksi Euroopan talousyhteisöä uhkana Neuvostoliiton eduille. Itä-Euroopan sosialistisissa maissa hän tuki uudistusliikkeitä, jotka hän koki perestroikan paikallisiksi sovellutuksiksi. Samoin hän oli ryhtynyt valmistelemaan neuvostojoukkojen pysyvää vetämistä Afganistanista, joka hanke saatiin päätökseen helmikuussa 1989 viimeisten neuvostosotilaiden palatessa kotiin. Hän oli ponnistellut suhteiden normalisoimiseksi Kiinan kanssa yli neljännesvuosisadan jatkuneen välirikon jälkeen. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Gorbatsovin poliittinen asema oli vahvimmillaan sekä kotimaassa että kansainvälisesit vuoden 1989 alussa, vajaa neljä vuotta hänen valtakautensa käynnistymisen jälkeen.
Baltian maissa taloudellista määräysvaltaa ajaneiden kansanrintamien toiminta politisoitui asteittain ja nosti yhä useammin pinnalle vaatimuksen laajemmasta poliittisen vallan jakamisesta ja pian myös valtiollisesta itsenäisyydestä. Baltian maiden kansallisten liikkeiden radikalisoituminen syksyn 1989 ja kevään 1990 kuluessa olikin yksi ratkaisevimmin Neuvostoliiton hajoamiseen vaikuttaneista tekijöistä. Politisoitumiseen myötävaikuttivat erilaiset tapahtumat, jotka järjestettiin Saksan ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen 50-vuotispäivän johdosta. Balttien oman tulkinnan mukaan he eivät koskaan menettäneet itsenäisyyttään vaan olivat ainoastaan Neuvostoliiton väliaikaisesti miehittämiä. Paikalliset kommunistiset puolueet, jotka aikaisemmin olivat toimineet neuvostovallan välikappaleena, menivät nekin asteittain mukaan itsenäisyysliikkeisiin.
Rinnan Baltian maiden kantaväestön kansallisen heräämisen ja toiminnan politisoitumisen kanssa alkoi niihin toisen maalmansodan jälkeen muuttanut venäläisväestö aktivoitua. Myös venäläiset perustivat omat poliittiset järjestönsä, jotka alkoivat ajaa venäläisten taloudellisia ja sosiaalisia etuja. Ne vastustivat Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiaä julistaen toisessa maailmansodassa tehdyt liittymispäätökset peruuttamattomiksi. Neuvostoliiton johto pyrki käyttämään niitä hyväkseen halutessaan osoittaa, että itsenäistymisvaatimuksella ei ollut kaikkien paikallisten asukkaiden tukea. Baltian venäläiset olivat kuitenkin olleet koko neuvostovallan jana tietyssä mielessä ulkopuolisia. Monet heistä eivät olleet muuttaneet Baltiaan vapaaehtoisesti eivätkä he olleet koskaan opetelleet paikallisia kieliä eikä heillä muutenkaan ollut sinne pysyviä siteitä. Toisaalta elintaso Baltian maissa oli huomattavasti korkeampi kuin muissa neuvostotasavalloissa, joten muuttaminen takaisin Venäjälle ei ollut heille mikään todellinen vaihtoehto.
Lähdeaineisto: Heikki Kirkinen Venäjän historia ISBN 951-1-15799-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti