Euroopan sodanjälkeinen poliittinen tilanne alkoi muuttua tosissaan vuoden 1988 aikana. Oireet neuvostoblokissa olivat yhä ilmeisempiä. Oppositio oli jo noussut päivänvaloon useissa sosialistisissa maissa. Näiden kansalaiset alkoivat kyseenalaistaa yhä voimakkaammin vallanpitäjiensä legitimiteettiä. Muutospaine tuli alhaalta ja vallanpitäjät joutuivat puolustuskannalle. Neuvostoliitossa presidentti Mihail Gorbatsov kävi epätoivoista taistelua saadakseen asiat hallintaansa.
Gorbatsovilla oli käytössään maansa parhaat tietokanavat. KGB sovelsi Gorbatsovin johtamaa perestroikka-politiikkaa, vaikkakaan se ei varmasti ollut helppoa. Se seurasi yhä edelleen neuvostovastaisia keskuksia ulkomailla ja kotimaassa. Se ”pyrki mukautumaan talousreformeihin”, mutta NKP:n ideologisena käsikassarana sen kyky tehdä näin oli hidasta. Sen toimintaan nousi 1980-luvun lopulla ”kansallisen separatismin” seuranta ja torjunta. Uusi asia oli myös Stalinin terrorin uhrien rehabilisointi.
KGB:n rooli oli yhä yhtä keskeinen kuin ennenkin. Se oli ulkopolitiikassa edelleen johtavassa toteuttavassa asemassa muihin valtion orgaaneihin, kuten ulkoministeriöön, verrattuna ja määritteli vuonna 1988 tehtävänsä näin: KGB ryhtyy aktiivisiin toimenpiteisiin toteuttaakseen puolueen ulkopoliittisen linjan.
KGB toimi Neuvostoliiton hajoamista vastaan. Sillä oli todella vahva ote maan hallinnosta. Sillä oli 1980-luvun lopun Gorbatsovin valtakunnassa kaikkiaan hieman yli 200 ydinkaaderia, sotajoukkoja (voisk), kaikkialla ministeriöissä ja valtionhallinnossa. Eniten heitä oli puolutushallinnon eri instituutioissa, yhteensä kaikkiaan 139 vuosina 1986-1990. Itse puolustusministeriössä oli 58 agenttia. Vastaava luku korkeakoulutuksen ja keskiasteen koulutuksen ministeriössä oli 50 ja lentokoneteollisuusministeriössä seitsemän. Useimmissa ministeriöissä oli kahdesta neljään KGB:n valvovaa silmäparia. Kansaa valvoi lisäksi valtava joukko asiamiehiä. Heidän lukumääränsä liikkui parissasadassatuhannessa.
Suomessa KGB:n keskeinen tehtävä oli ylläpitää vanhaa mallia, jossa Suomen valtaapitävät pysyisivät neuvostomyönteisillä linjoilla. Neuvostoliiton hajoamisen edistäminen, kuten esimerkiksi Baltian maiden istenäistymisen tukeminen, olisi neuvostovastaista toimintaa.
Muutoksen suuret linjat osuivat myös Suomeen. Koivisto joutui niiden pyörteeseen ja jälkijättöiseksi päätöksentekijäksi: johtajuus karkasi hänen käsistään. Suomen sopeutuminen tapahtuvaan kehitykseen siirtyi puolueille ja sitä kautta eduskunnalle. Presidentti Mauno Koiviston muutoksia pelkäävä ja KGB:n tavoitteiden mukainen linja tuli hyvin esille hänen puheessaan 1.1.1989. Hän totesi: ”En odota, että rajoja Euroopassa alettaisiin siirrellä, että valtakuntia katoaisi tai uusia syntyisi.” Samalla hän otti kantaa ennen kaikkea Neuvostoliiton puolesta ja noudatti tätä kantaa niin kauan kuin suinkin kykeni. Hän ei voinut toimia neuvostovastaisella tavalla, niin kuin hänet on tulkittava. Samoin toimivat hänen läheiset apurinsa.
Mutta kehityksen rajuus yllätti johtajat. Se kosketti myös Suomen kansainvälisiä suhteita syvällisesti ja erityisesti integraatiosuhteita. Kun Eftaa aikoinaan perustettiin, Ison-Britannian keskeinen ajatus oli turvata sillä vaje, joka oli syntynyt siitä, että kaikki läntisen Euroopan teollisuusvaltiot kattavaa vapaakauppa-aluetta ei syntynyt, Efta sai väliaikaisen leiman.
Alusta alkaen esilä oli ollut ajatus, että Eftan kohtalo oli suorastaan sulautua EEC:hen, mitä mahdollisuutta varten Suomi varautui eroamaan Eftasta nopeasti. Neuvostoliiton 1950-luvun kauhuskenaariot Suomen liukumisesta automatiikalla länteen alkoivat monessa mielessä toteutua 1980-luvun lopussa. Neuvostoliiton heikkeneminen ja eurooppalaisten sosialististen maiden sisäiset vallankumoukset johtivat 1980-luvun lopulla siihen, ett väylä länteen aukesi ennen kaikkea Eftan avulla. Tässä mielessä ja Neuvostoliiton kannalta epäilykset olivat perusteltuja. Niin kuin usein käy, väliaikaisesta syntyi pysyvyyttä. Näin kävin eftallekin, vaikka se koki muodonmuutoksia EEC:n laajenemisen myötä. Kuitenkin Efta oli vain sopeutuva elementti läntisen Euroopan integraatiossa, jonka poliittisessa johdossa EEC oli.
Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatsovin tavoitteena oli säilyttää Neuvostoliitto. Hän lupaili Baltian maille laajoja oikeuksia, mutta vaati pysymistä Neuvostoliitossa. Gorbatsovin tavoite oli hylätty Virossa. KGB oli vahva yksikkö, joka taisteli Neuvostoliiton hajoamista vastaan.
Suomi syöksyi katastrofaaliseen lamaan, joka muutti poliittisia voimasuhteita maassa. Se johti hallituspuolueet suurtappioon vuoden 1991 eduskuntavaaleissa.
Lähdeaineisto: Jukka Seppinen Mahdottomasta mahdollinen ISBN 951-566-063-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti