Vuoden 1989 alussa Suomi aloitti kaksivuotiskauden YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä. 18.1.1989 EY:n komission puheenjohtaja Jacques Delors ehdotti Eftan ja EY:n yhteisen talousalueen perustamista. 26.1.1989 Kalevi Sorsa erosi hallituksesta ja ulkoministeriksi valittiin SDP:n puheenjohtaja Pertti Paasio, jolla ei ollut päivänkään ministerikokemusta. Vaihdosta oli edeltänyt lähes vuoden mittainen veikkailu Paasion tulosta hallitukseen. Kukaan muu SDP:n ministeri ei suostunut lähtemään, joten Sorsan oli tehtävä tilaa. Uudelle ministerille jäi vain vajaa vuorokausi valmistautua tehtäväänsä. Sorsa vain ilmoitti erostaan ja saman tien halustaan päästä eduskunnan puhemiehen paikalle. Molemmat toteutuivat. 18.4. eduskunta päätti Suomen liittymisestä Euroopan neuvostoon. EN hyväksyi Suomen 5.5.1989.
Koiviston kannalta Sorsan ero ei olisi voinut sattua huonompaan aikaan. Suomesta oli juuri tullut kahdeksi vuodeksi Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston jäsen. Jäsenyyskampanja oli ollut Sorsan suuri hanke, hän tunsi enemmän vaikuttajia ulkomailla kuin muut. EY:n komission puheenjohtaja Jacques Delors ehdotti tammikuussa puolueettomille maille kolmatta tietä eli Eftan ja EY:n tasavertaista yhteistyötä. Puolueettomien maiden kolmas tie sopi Suomen viralliseen linjaan. EY:n ja Eftan yhteistyöllä piti turvata Suomen taloudelliset edut, ja Paasikiven-Kekkosen linjan mukaisesti pysyä erossa länsimaiden poliittisesta yhdentymisestä.
Suomen harmiksi Itävallassa EY:n jäenyyspaineet olivat kasvaneet 1980-luvun puolivälistä lähtien. Oikeistolaisen kansanpuolueen puheenjohtaja ja ulkoministeri Alois Mock ajoi täysjäsenyyttä, sosiaalidemkraatit empivät. Neuvostoliiton Wienin lähettiläs esitti ”jyrkän epäilyksen”, ettei jäsenyys olisi sopusoinnussa Itävallan perustuslakiin kirjatun puolueettomuuden kanssa. Yhdysvaltain Wienin suurlähettiläs tulkitsi perustuslakia päinvastoin, estettä hakemiselle ei ollut. Itävallan teollisuus kampanjoi jäsenyyden puolesta, ja kun mielipidemittaukset osoittivat itävaltalaisten selvän enemmistön olevan jäsenyyden kannalla, myös sosiaalidemokraatit kääntyivät jäsenyyden kannattajiksi huhtikuussa 1989.
Vain viikkoa Itävallan sosiaalidemkraattien päätöksen jälkeen politiikan toimittajien yhdistys järjesti seminaarin Ulkopoliittisessa Instituutissa, Yhdistyksen puheenjohtajana kutsuin instituutin johtajan Paavo Lipposen kertomaan näkemyksiään tulevasta Euroopasta, kirjoittaa toimittaja Unto Hämäläinen. Lipponen päätyi ennustamaan, että Suomen jäsenyys Euroopan yhteisössö tulee esille seuraavalla vuosikymmenellä. Lipposen mielestä integraatio ei olisikaan uhka, vaan mahdollisuus. Suomen pitäisi päästä tasavertaisesti vaikuttamaan siihen. Toinen peruste oli historiallinen. Silloin kun Eurooppa ryhmittyy uudelleen, Suomen on oltava mukana, jotta Suomen pään yli ei tehtäisi ratkaisuja. Niistä oli yllin kyllin kielteisiä esimerkkejä historiasta.
Lipponen ei jäänyt aivan yksin. Myös entinen ulkomaankauppaministeri, tullihallituksen pääjohtaja Jermu Laine ja Auto- ja kuljetustyöväenliiton puheenjohtaja Risto Kuisma, molemmat omapäisiä sosiaalidemokraatteja, pohdiskelivat julkisesti EY-jäsenyyden mahdollisuutta. Varsinkin Turussa innostuttiin asiaan, muiden muassa dosentti Esko Antola ja Turun Sanomien päätoimittaja Jarmo Virmavirta rohkaisivat jäsenyyskeskusteluun. Ensimmäiset jäsenyyden puoltajat saivat lisää uskottavuutta ennustuksilleen, kun Itävallan parlamentti päätti kesällä virallisest hakea yhteisön jäsenyyttä.
Hallituksen johtavat poliitikot karttoivat koko keskustelua. Silti oppoistiojohtaja Paavo Väyrynen moitti ulkopoliittista johtoa siitä, ettei se puuttunut keskustelun vinoutumiseen, kuten vaatimuksiin yya-sopimuksen tarksitamisesta ja Suomen EY-jäsenyydestä. Väyrynen ei saanut Koivistoa tuomitsemaan EY-keskustelijoita. Vaikka Koivisto oli asiallisesti samaa mieltä Väyrysen kanssa, presidentti tyytyi vakuuttamaan hallituksen linjan pitävän.
Presidenttiä keskustelu harmitti, Lipposen ei olisi pitänyt mennä puuttumaan koko asiaan, viestitettiin kesällä Linnasta. Mihail Gorbatsovin vieraili oli ollut jo pari vuotta vireilla. Koivisto odotti Gorbatovin tulevan syksyllä, eikä mikään saanuut häiritä tätä vierailua. Toive ei toteutunut. Syyskuun alussa Suomen Kuvalehti julkaisi otteen tulossa olevasta Ahti Karjalaisen muistelmateoksesta. Kirjassa oli mukana osa Väyrysen kirjeestä Karjalaiselle. Siinä Väyrynen kertoi keskusteluistaan Viktor Vladimirovin kanssa syksyllä 1981. Keskusteluissa oli pohdittu miten Neuvostoliitto voisi edesauttaa Karjalaisen valintaa keskustan presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi. Kirjeestä ja kirjasta nousi valtava kohu. Väyrystä syytettiin maanpetturiksi. Väyrynen puolustautui kuin leijona. Karjalaisen muistelmakirjan toimittajan, tohtori Jukka Tarkan takana nähtiin vaikka minkälaista salaliittoa.
Koivisto antoi Helsingin Sanomille haastattelun. Siinä presidentti moitti Paavo Väyrystä poikkeamisesta viralliselta linjalta, Koivisto vakuutti, ettei Suomen EY-jäsenyys ollut mahdollinen.
Gorbatsovin vierailun aikoihin tehdyssä mielipidemittauksessa suomalaiset nimesivät Gorbatsovin suosikkivaltiomiehekseen. Siihen astinen gallup-suosikki Mauno Koivisto sai luovuttaa paikkansa naapurivaltion päämiehelle. Odotukset olivat korkealla, kun Mihail Gorbatsov kipusi Finlandia-talon puhujapönttöön. Jokainen istuinpaikka oli miehitetty. Gorbatsovilta odotettiin tukea Suomen puolueettomuudelle. Eikä Gorbatsov pettänyt suomalaisia. ”Tahtoisin sano täysin selvästi, että Neuvostoliitto tunnustaa varauksettomasti Suomen puolueettoman statuksen ja aikoo täydellisesti noudattaa sitä vastedeskin”, Gorbatsov ilmoitti.
Vierailussa nähtiin monenlaista symboliikkaa. Oulun pääkadulla Rotuaarilla oli koko kesän katseltu taiteilija Matias Keskisen veistämää valtavan kokoista Urho Kekkosen päätä. Sitä siirrettäessä pois Gorbatsovin vierailun tieltä kannatinköysi murtui ja koko pää hajosi. MTV:n kuvaaja sattui saamaan tapahtuman nauhalle, ja se rinnastettiin Itä-Euroopan patsaskaatoihin.
Paavo Väyrynen joutui kuuntelemaan Gorbatsovin puheen Finladia-talon aivan viimeisessä takarivissä. ”Onko tämä uutta poliittista kulttuuria”, Väyrynen tiuski. Gorbatsovilta kysyttiin vierailun aikana myös kantaa Suomen mahdolliseen EY-jsenyyteen. Se on Suomen oma asia, Gorbatsov huitaisi.
Gorbatsovin seurueeseen kuului myös Viron kommunistijohtaja Väinö Valjas. Keskusteluissa Koivisto teki selväksi virolaisille linjansa. Suomi ei ollut valmis mihinkään, mikä saattaisi vaarantaa suhteita Neuvostoliittoon. Gorbatsovin puolueettomuus-tunnustus ennätettiin korottaa suomalaisten arvioissa suurten historiallisten tapahtumien joukkoon. Jo parin viikon päästä jouduttiin tarkistamaan arvioita, sillä Suomen puolueettomuuden tärkein peruste, Euroopan kahtiajako alkoi murtua. Kahtiajaon symboli Berliinin muuri avautui. Tapahtumien vauhti yllätti kaikki.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti