Puhuessaan NKP:n 27. edustajakokouksessa Gorbatshov ylisti Neuvostoliiton harjoittamaa kansallisuuspolitiikkaa katsoen, että kansallinen sorto ja eriarvoisuu oli hävvitetty maasta ikuisiksi ajoiksi. Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikka perustui Leninin 1920-luvun alussa muotoilemaan kansakuntien itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, jonka mukaan Neuvostoliitto oli eri kansallisuuksien vapaahetoinen yhteenliittymä ja jokaisella neuvostotasavallala oli perustuslain takaama oikeus erota halutessaan siitä. Stalin ja tiettyyn rajaan saakka myös muut neuvostojohtajat olivat sosialismin nimissä kuitenkin pyrkineet systemaattiseen vähemmistökansallisuuksien venäläistämiseen ja niiden kansallisten erityispiirteiden poiskitkemiseen. Vaikka Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikka ei Hrutshevin kaudesta lähiten ollutkaan yhtä repressiivistä kuin aikaisemmin, sisältyi sen sisäisiin kansallisiin suhteisiin runsaasti räjähdysalttiutta. Siksi kansallisuusaatteiden nopea kärjistyminen perestroikan laajenemisen myötä ei loppujen lopuksi ollut yllättävää.
Perestrokka merkitsi sitä, että vuosikymmeniä tukahdutetut kansalliset identiteetit alkoivat virota jälleen. Vain vajaa vuosi NKP:n 27. edustajakokouksen jälkeen Neuvostoliiton eri puolilla alkoi ilmetä kansallisten ryhmien välisiä erimieisyyksiä, jotka muuttuivat ajoittain väkivaltaisuuksiksi. Ensimmäiset väkivaltaiset yhteenotot tulivat julkisuuteen joulukuussa 1986, kun Kazahstanin pääkaupungissa Alma-Atassa puhkesi kiivaita yhteenottoja paikallisten venäläisten ja kazahien kesken. Vuonna 1987 kansallisuuskysymykset alkoivat nousta yhä keskeisimmiksi puheenaiheiksi ja muuttua Gorbatshovin kannalta kasvavaksi poliittiseksi ongelmaksi. Neuvostoliiton kansalliset ristiriidat oli mahdollista jakaa perinteiseen kolmeen eri ryhmään. Ensinnäkin olivat ristiriidat yksittäisten neuvostasavaltojen ja maan keskusjohdon välillä. Ne ilmenivät erityisesti eri neuvostotasavaltojn pyrkimyksenä lisätä omaa taloudellista ja poliittista liikkumavaraa. Tässä oli lähinnä kyse päätösvallan jakamisesta tasavaltojen ja keskushallinnon kesken. Toisen ristiriitojen ryhmän muodostivat erimielisyydet yksittäisissä neuvostotasavalloissa asuvien alkuperäsiten kansallisten ryhmien ja sinne neuvostovallan myötä muuttaneiden venäläisten välillä. Niiden kiistojen taustalla olivat usein etuoikeudet, joista yleensä vähemmistönä olevien venäläisten katsottiin nauttivan. Kolmanneksi olivat vielä ei-venäläisten alueiden kansallisten ryhmien väliset ristiriidat. Niitä oli erityisen runsaasti Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa ja niissä oli usein kyse vuosisatoja jatkuneista kulttuurillisista ja historiallisista tekijöistä, jotka neuvostojärjestelmän kriisin myötä alkoivat nousta uudelleen pinnalle.
Suurempaan kansalliseen määräysvaltaan tähtäävä liikehdintä lähti liikkeelle vuosina 1986-1987 kolmesta Baltian neuvostotasavallasta eli Virosta, Latvista ja Liettuasta. Alkuna kehitykselle on pidetty Latvian pääkaupungissa Riiassa syksyllä 1986 puhjenneita mielenilmauksia, joissa Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden huolestuttamat asukkaat vaativat keskusjohdolta tarmokkaampia toimia ympäristöään koskevissa päätöksissä. Kritiikki laajentui nopeasti koskemaan sitä, että paikallisella väestöllä oli liian vähän valtaa heidän omaa elinympäristöään koskevissa päätöksissä. Glasnostin käynnistymisen myötä baltit alkoivat vaatia myös sitä, että heidän historiaansa liittyviä valkoisia aukkoja ryhdyttäisiin täyttämään. Niinpä elokuussa 1987 alettiin vaatia totuuden kertomista vuonna 1939 solmitusta Molotov-Ribbebtrop-sopimuksesta ja sitä seuranneesta Baltian väkivaltaisesta liittämisestä Neuvostoliittoon. Rinnan kansallisen tietoisuuden heräämisen kanssa alettiin vaatia myös yksittäisiä neuvostotasavaltoja varten räätälöityjä taloudellisia uudistusohjelmia. Esimerkiksi Virossa alettiin vaatia Virolla taloudellista itsenäisyyttä ilman että sen asemaa Neuvostoliiton osana oltaisi kuitenkaan haluttu muuttaa.
Lopullisena jatkona kansallisen tietoisuuden heräämiselle oli, että vuonna 1988 perustettiin kaikissa kolmessa Baltian neuvostasavallassa lajempaa poliittista itsenäisyyttä ajaneet kansanrintamat, jotka näin esittivät avoimen haasteen sekä paikallisille kommunistisille puolueille että Neuvostoliiton johdolle. Viron, Latvian ja Liettuan kansanrintamien perustaminen oli poikkeuksellisen kauaskantoinen toimenpide, sillä ne olivat ensimmäiset poliittisesti organisoituneet varteenotettavat ryhmittymät, jotka ryhtyivät kilpailemaan kommunistisen puolueen kanssa vallasta. Paitsi että ne esittivät avoimen haasteen yleisliittolaiselle johdolle, ne pakottivat kansalliset kommunistiset puolueet arvioimaan toimintansa uudelleen ja käytännössä irrottautumaan yleisliittolaisesta ohjauksesta. Ensimmäisenä tällaisen ratkaisun tekivät Liettuan kommunistit, ja heidän esimerkkiään seurasivat pian myös Latvian ja viron kommunistiset puolueet. Kansanrintamilla oli keskeinen vaikutus Baltian maiden kansallisen lainsäädännön radikalisoitumiseen niiden pyrkiessä osoittamaan kasvavaa riipumattomuuttaan yleisliittolaisesta lainsäädännöstä. Kaikki kolme maata säätivät vuonna 1988 lait, joissa paikalliset valtakielet julistettiin valtiollisiksi kieliksi ja vanhat valtiolliset symbolit (liput, vaakunat, kansallishymnit) otettiin uudelleen käyttöön. Balttien toiminta alkoi pian herättää huomiota myös muissa neuvostotasavalloissa (esim. Ukrainassa), jotka aloittivat näin oman irrottautumisensa yleisliittolaisesta valvonnasta.
Lähdeaineisto: Heikki Kirkinen Venäjän historia ISBN 951-1-15799-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti