Kesäkuun lopulla Suomi aloitti Eta-neuvottelut. Pääoppositiopuolueen Suomen keskustan johdossa tehtiin sukupolvenvaihdos. 43-vuotias Paavo Väyrynen luopui kymmenen vuoden jälkeen puheenjohtajuudesta, seuraajaksi valittiin 36-vuotias Esko Aho, joka viimeisessä äänestyksessä kukisti Eeva Kuuskosken. Väyrynen ei julkisesti ottanut kantaa seuraajaehdokkaisiin, mutta julkinen salaisuus oli, että Aho oli hänen suosikkinsa. Puoluesihteeriksi valittiin Erja Tikka. Yleisesti odotettiin, ettei keskustassa mikään muutu. Aho olisi Väyrysen ohjattavissa. Aho suoritti aikanaan lähes uskonnollisen kampanjansa Väyrysen valitsemiseksi keskustan johtoon 1980. Kaveripiirissä tälle ideologialle oli kehitetty nimikin ”eskoutuminen”.
Pari kuukauden kuluttua puheenjohtajaksi valintansa jälkeen Aho lähetti Väyryselle viestin, jossa hän määritteli keskustan kannan mm. integraatiopolitiikkaan, josta puhumisesta Väyrynen oli jatkanut entiseen tyyliinsä. Väyrynen suuttui. Tästä viestinvaihdosta alkoi ystävysten välien viileneminen. Aho, Tikka ja Olli Rehn asennoituivat selvästi myönteisemmin eurooppalaiseen yhteistyöhön kuin edeltäjänsä. Kolmikko oli kouliintunut nuorisopolitiikassa, heillä oli hyvä kielitaito ja täysin toisenlainen ote asioihin kuin edeltävällä keskustasukupolvella.
Puoluekentässä tapahtui toinenkin suuri muutos. Suomen kommunistinen puolue SKP ja Suomen kansan demokraattinen liitto SKDL lakkauttivat toimitansa. Niiden seuraajaksi perustettiin vasemmistoliitto, jonka johtoon nostettiin kirjailija, kansanedustaja Claes Andersson. Heilahdus kommunistien neuvostomyönteisestä linjasta oli melkoinen, sillä vasemmistoliitto kannatti Baltian itsenäisyyttä.
Mieleeni on jäänyt, kuinka tympääntynyt Mauno Koivisto oli Saksan nopeaan yhdentymiseen, Unto Hämäläinen kirjoittaa. Silmin nähden Koivistoa harmitti myös Kohlin saama ylenpalttinen vastaanotto Moskovassa. Elokuun lopulla 1990 Helsinkiin kokoontuivat Euroopan konservatiivijohtajat Euroopan demokraattisen unionin EDU:n kokoukseen. Ilkka Suomisen vieraaksi tulivat muiden muassa Margaret Thatcher ja Helmut Kohl. Kokouksessa hyväksyttiin konservatiiviperheen jäseneksi myös ensimmäiset Itä-Euroopan maiden oikeustopuolueet. Suomiselle tuli paine sanoa jotain merkittävää. Hänen avustajansa kirjoittivat Suomen EY-jäsenyydelle suopean puheen. Suomisen mukaan Ruotsin odotettavissa oleva jäsenhakemus oli se mikä sai kamelin selän katkeamaan. Kun Ruotsi tulee ulos, Suomi ei voi jäädä siitä perään. Täytyy mennä mukaan. ”Henkilökohtaisesti uskon, että Suomi anoo EY-jäsenyyttä viel tällä vuosikymmenellä”, Suominen sanoi. Pääministeri Holkeri ja ulkoministeri Paasio kiirehtivät vakuuttamaan ettei jäsenyys ole ajankohtainen.
Myös toisessa päähallituspuolueessa oli rakoilua. Paavo Lipponen oli haastanut Pertti Paasion puheenjohtajakilpaan kesän puoluekokouksessa. Lipponen liputti jokseenkin avoimesti jäsenyyden hakemisen puolesta. Puoluekokouksessa Lipponen hävisi äänestyksen selvästi. Lokakuun lopulla Ruotsin hallitus päätti yhtäkkiä hakea EY-jäsenyyttä. Holkerin käsityksen mukaan presidentti Mauno Koivisto loukkaantui syvästi Ruotsin hallituksen menettelystä. Ulkoministeriössä tehtiin perusteellinen arvio Ruotsin toiminnasta.
Idänkaupan perinteisiin kuuluivat runsaat sopimukset. Vielä Gorbatsovin Suomen-vierailulla lokakuussa 1989 allekirjoitettiin paljon uusia sopimuksia. Koivisto seurasi tarkasti idänkaupan tapahtumia. Suomisen mukaan presidentti asioi suoraan virkamiesten kanssa ohi ministerin. Suomessa tuskin kukaan arvasi, miten nopeasti tapahtumat lähtivät kulkemaan. Vielä alkuvuodesta 1990 vannottiin vanhan clearing-kaupan jatkumisen nimiin. Kesäkuussa Suominen sai Moskovassa taloouskomission maksutasetyöryhmän kokouksessa jo toista tietoa. Neuvosto-osapuoli halusikin siirtyä seuraavan vuoden alussa vapaavaluttaiseen kauppaan.
Syyskuun ensimmäisenä päivänä Koivisto oli Tähtelässä maatöissä, kun hän kuuli radiosta Bushin ja Gorbatshovin tapaavan viikon päästä Helsingissä. Kaikenlaisia uutisia maailmalla kiertää, Koivisto tuumi. Iltapäivällä nolostunut Bush soitti, harmitteli vuotoa, mutta vahvisti uutisen olevan totta. Koivisto otti välittömästi ”puoluelinjaa” NKP:n ja KGB:n yhteisen edustajan Felix Karasevin kautta yhteyttä Moskovaan kertoen Suomen aikeista muuttaa yya-sopimusta ja Pariisin rauhansopimusta. Jostain sanomista olisi, Koivisto toivoi siitä kuulevansa. Gorbatsov ei sanonut mitään Suomen aikeista muuttaa yya-sopimusta ja rauhansopimusta, eikä Koivisto liioin ottanut asiaa puheeksi. Parin viikon kuluttua Suomen hallitus ilmoitti muuttavansa sopimuksen artikloita. Rauhansopimuksesta mitätöitiin ne kohdat, jotka rajoittivat Suomen sotavoimien määrää ja laatua. Koivisto saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan lausuman, jossa hän totesi vanhentuneiksi Saksan hyökkäävään rooliin viittaavat yya-sopimuksen kohdat. Jostain syystä Koiviston antama ennakkotieto ei ollut kulkenut Moskovassa ulkoministeriöön. Usean viikon selvittelyn jälkeen Moskovan ja Hesingin sotkuiset langat saatiin selvitetyksi.
Koivisto tuki voimakkaasti Gorbatsovia, esimerkiksi pitkällä Kanadan-vierailullaan hän ei jättänyt kertaakaan puhumatta naapurijohtajan puolesta. Suorastaan dramaattiselta näytti Koiviston esiintyminen valtiovierailulla Kanadassa. Torontossa Kanada-klubill Koivisto heitti sivuun hänelle kirjoitetun puheen ja piti jylisevän puheen Gorbatsovin puolesta, joka päättyi lauseeseen: auttakaa häntä. Läsnäolijat vaikuttivat hämmästyneiltä, osa kiusaantuneiltakin. Me matkaa seuranneet vieraat saimme vastata kandalaisten kollegoiden ja virkamiesten uteliaisiin kysymyksiin. Koiviston linjan selittäminen oli tosi vaikeaa.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti