Jälkikäteen Suomen EU-puheenjohtajakautta arvioineet asiantuntijat olivat jokseenkin yksimielisiä sen pääpiirteistä: ensikertalainen veti unionitoimintaa tehokkaasti ja sovittelevasti, mutta toisaalta ilman suuria visioita ja luovaa meilikuvistusta. Tärkeimmät ratkaisut kaudella koskivat unionin ulko- ja turvallisuuspollitiikkaa. Helsingin huippukokouksen (10-11.12.1999) dramaattisimmaksi päätökseksi nousi Turkin hyväksyminen lopulta EU-jäsenehdokkaaksi. Ratkaisua helpotti Kreikan asenteiden muuttuminen, mutta avaus oli mennä hukkaan, kun ei ollut varmaa hyväksyisikö Turkki käsenojennuksen. Unionin ulkopolitiikan korkea edustaja Javier Solana lähtikin kesken kokouksen Ankaraan, mistä hän saattoi seuraavana päivänä palata Helsinkiin pääministeri Bulent Ecevit mukanaan.
Tämän jälkeen tulevaisuudenkuvissa siinsi jo 28 maata ja lähes puoli miljardia kansalaista kattava yhteisö. Usko unionin nopeaan laajenemiseen alkoi silti samalla hiipua. Komission puheenjohtajan Romano Prodin toiveista huolimatta jäsenmaat eivät tahtoneet sitoutua tarkkaan laajentumisaikatauluun, vaan lupailivat vain omia sisäisiä uudistuksiaan valmiiksi vuoden 2002 loppuun mennessä.
Helsingissä varsinaisiin jäsenyysneuvotteluihin nostettiin uusina maina Latvia, Liettua, Slovakia, Romania, Bulgaria ja Malta. Neuvottelut avattiin helmikuussa 2000 Brysselissä. Tämäkin saattoi osaltaan huolestuttaa jo 1998 omat neuvottelunsa aloittaneita Viroa, Puolaa, Unkaria, Tsekkiä, Sloveniaa ja Kyprosta. Näissä maissa alettiin vuoden 2000 puolella jo avoimesti epäillä nykyisten EU-maiden sitoutumista laajenemiseen.
Helsingissä lyötiin lukkoon myös monta keskeistä puolustuspoliittista päätöstä. Vuoden 2009 alkuun mennessä jäsenmaiden tulee kerätä sellainen sotilasreservi, josta voidaan kerralla lähettää jopa 60 000 sotilaan kriisinhallintajoukkoja puhtaasti eurooppalaisiin operaatioihin, mutta kuitenkin läntisen sotilasliiton eli Naton voimavaroihin turvautuen.
Suomen puheenjohtajakauden puolivälissä ei uskottu, että jo loppukaudesta tehtäisiin päätös joukkojen koosta ja aikataulustakin. Puolustususkottavuus etenikin EU:ssa kuitenkin ennennäkemätöntä vauhtia, ja keskeisillä päättäjillä kotimaassakin oli ratkaisuista ajoittain erimieilisyyttä. Ulkoministerinä puheenjohtajakaudella ollut Tarja Halonen ei hallituksen sisäisissä keskusteluissa ollut valmis menemään aina yhtä pitkälle kuin pääministeri Paavo Lipponen.
Suomella ja Ruotsilla oli toisallat täysi työ saada unionin isot Nato-maat antamaan painoarvoa myös siviilikriisinhallinnalle, jota periaatteessa oli sovittu kehitettävän rinta rinnan sotilaallisen toimintakyvyn kanssa. Yleinen havainto käytännön oloissa kuitenkin oli ollut, että esimerkiksi poliisivoimia ja pelastushelikoptereita oli vaikea saada kriisitilanteisiin nopeasti avuksi, koska niitä ei jäsenmailla ole sotilaiden tapaan varalla. Vasta Portugalin kaudella saatiin paperille myös yksityskohtaiset päätökset mm. kriisitehtäviin erikoistuvien poliisireservien kokoamisesta.
Helsingin huippukokouksen päätöksistä sai paljon huomiota osakseen myös Venäjän kovistelu Tsetsenian sotatoimien takia. EU jopa uhkasi peruuttaa osan Venäjän auttamiseksi tarkoitetun Tacis-ohjelman rahoista. Vain puoli vuotta myöhemmin EU:n Venäjä-politiikka tuntui tekevän täyskäännöksen, Portugalin vetovuoron päätteeksi Feiran huippukokouksessa 19.-20.6.2000 julistettiin taas yhteistyön ja kumppanuuden sanomaa sekä puhuttiin Tacis-varojen entistä tehokkaamasta käytöstä. Kaiken takana nähtiin olevan pyrkims antaa Venäjän uudelle presidentille Vladimir Putinille mahdollisimman selkeä tuen osoitus.
Koska ulko- ja turvallisuuspolitiikka varastivat päähomion Suomen kaudella ja niiden alalla tehtiin historiallisia päätöksiäkin, jäivät muutamat epäonnistumiset muilla lohkoilla vähemmälle huomiolle. Helsingissä nimittäin yritettiin yöllisiö keskusteluja myöten sopuratkaisua suureen veropakettiin, mutta ponnistelut päättivät ilman tuloksia. Syynä oli pääasiassa Iso-Britannian haluttomuus ulottaa säästökorkojen lähdeveroa, joiden markkinat London Cityssä ovat satojen miljardien luokkaa ja merkittävät koko kansantalouden kannalta.
Helsingin päätöksiin kirjattiinkin vaisuna periaattelinjauksena, että ”kaikkien EU-kansalaisten tulisi maksaa kaikki verot kaikista pääomatuloistaan” - oli ne sitten hankittu missä jäsenmaassa tahansa. Vuodenvaihteen jälkeen ratkaisua alettiin hakea teitojenvaihdosta, johon brititikin olivat jo valmiit. Ratkaisuna olisi siis järjestelmä, jossa jäsenmaat ja niiden pankit ilmoittaisivat muiden EU-maiden kansalaisten korkotuloista tiedot näiden viranomaisille. Ongelmaksi koitui kuitekin Luxemburg tiukkoine pankkisalaisuuksineen. Myös Itävalta vierasti hanketta, koska sen pankeissa on voinut pitää jopa nimettömiä tilejä.
Portugalin siirtyessä vetovuoroon ei kovin moni uskonut verosolmujen aukeavan uuden puheenjohtajan lupauksista huolimatta. Feiran huippukokousta kuitenkin venytettiin lopulsta muutaman tunnin verran, jotta valtionvarainministerit ja päämiehet saattoivat julistaa sovun veropaketista syntyneen. Luxemburg kerrottiin ensin raottaneen pankkisalaisuuttaan, mutta tarkempi tarkastelu sai asiantutnijat arvioimaan, ettei rahamaailmassa merkittävä pikku ruhtinaskunta ollut suostunut oikein mihinkään.
Luxemburgin pankkisalaisuus oli esillä myös Suomen kauden ensimmäisessä huippukokouksessa 5.-6.10.1999 Tampereella Eurooppa-neuvoston erikoisistunnossa. Tässä sisä- ja oikeusasioihin keskittyneessä tapaamisessa haettiin mm. keinoja taistellarajat ylittävää rikollisuutta, huumekauppaa ja rahanpesua vastaan. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi oli myös pankkisalaisuudesta tinkiminen tarpeen. Erityishuippukokouksen keskeisin ja kauaskantoisin tulos oli kuitenkin EU-maiden yhtenäisen maahanmuutto- ja turvapolitiikan linjaaminen.
Syyskuun puolivlissä 1999 aloittaneen Prodin uuteen komissioon asetettiin ennakkoon suuria toiveita. Ehkä sitäkin yllättävämpää oli sitten, että ajan mittaan komission julkisuuskuvan heikommaksi kohdaksi paljastui Prodi itse. Joulun 1999 tienoilla Prodi oli kutua Libyan johtajan Mohammar Gaddafin vierailulle Brysseliin ilman, että muut jäsenmaat olivat asiasta selvillä.
Keväällä Prodi ajautui talvella
harvinaisen kovaan sanaharkkaan Jacob Sodermanin kanssa. Jupakka
alkoi EU:n suomalaisen oikeusasiamiehen arvosteltua Wall Street
Journal Europe-lehdessä komission esitystä
avoimmuuslainsäädännöksi. Erityisesti salailuperusteiksi
kelpaavien poikkeustapausten lista oli ehdotuksessa niin pitkä,
ettei se Södermanin mielestä ollut ”tästä maailmasta”.
Keväällä Söderman ja Prodi sopivat erimielisyytensä.
EU-komissio onnitui pitämään kätensä ja kasvonsa puhtaina kevättalvelle 2000 puhjenneessa Itävalta-jupakassa. Sotku alkoi konservatiivisen Kansanpuolueen (ÖVP) ja äärioikestolaisena pidetyn Vapauspuolueen (FPÖ) muodostettua helmikuussa uuden liittohallituksen Itävaltaan. Kummankin osuus edellisen lokakuun vaaleissa oli ollut 26 %. Natsimyönteisillä lausunnoillaan maailmaa järkyttänyt Vapauspuolueen johtaja Jörg Haider ei ryhtynyt ministeriksi, ja myöhemmin hän luopui jopa puheenjohtajan tehtävästä mutta jäi edelleen osavaltiohallituksen päämieheksi Kärnteniin. Erityisesti omien äärioikestolaisten puolueiden noususta huolestuneet ranskalaiset ja belgialaiset halusivat prostetoida voimakkaasti Itävallan hallitusratkaisua. Kun koalitio Wienissä siunattiin vastalauseista huolimatta, julistivat 14 muuta EU-maata Portugalin johdolla 4.2. kahdenvälisten suhteiden boikotin, jolla lähinnä diplomaattiset kontaktit Itävallan edustajien kanssa rajattiin minimiin.
Suomessa syntyi kohu boikottipäätöksen tekemisestä. Pääministeri Lipponen saikin lopulta moitteet oikeuskansleri Paavo Nikulalta, koska presidentti Martti Ahtisaari oli ohitettu asiassa, joka silloin voimassa olleen lain mukaan kuului tasavallan presidentin toimialaan.
Lähdeaineisto MMM 2001 Maartti Mörttisen kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti