Euroopan taloudellinen yhdentyminen eteni ratkaisevan askelen, kun Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 päätettiin Euroopan talous- ja rahaliiton perustamisesta. Yhteisen rahapolitiikan luominen sovittiin toteutettavan kolmessa vaihessa, ja toisessa vaihessa tammikuussa 1994 perustettiin Euroopan keskuspankin edeltäjä Euroopan rahapoliittinen Instituutti (EMI). Ratkaisevassa kolmannessa vaiheessa sovittiin EMUun osallistuvien maiden kytkevän valuutat toisiinsa kiinteillä kursseilla, siirtyvän käyttämään yhteistä valuuttaa ja perustavan yhteisen keskuspankin hallinnoimaan yhteistä rahapolitiikkaa.
EMU:n kolmannen vaiheen alkamisen sinetöineen EU:n huippukokouksen historiallisuutta himmensi vain se, että 2.5.1998 Brysselissä huomion varast kiistely Euroopan keskuspankin (EKP) pääjohtajan nimityksestä. Itse rahaliitosta e sen sijaan ollut enää epäselvyyttä tai erimieisyyttä, kun valtionvarainministerit, hallitusten päämiehet ja Euroopan parlamentti kokoontuivat vappuviikonlopuksi Brysseliin. Jo aiemmin oli varmistunut, että ensimmäisessä ryhmässä vuoden 1999 alusta rahaliiton aloittavat Belgia, Espanja, Alankomaat, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Tämä oli ollut myös EU:n komission ja rahapoliittisen instituutin (EMI) 25.3.1998 julkistetun ehdotusten sisältö.
Suomen liittymisestä euroalueeseen ensiaallossa päätettiin 17.4.1998, kun eduskunta äänesti hallituksen 24.3. antamasta tiedonannosta. Tuloksesta ei ollut epäselvyyttä enää sen jälkeen, kun hallituspuolueet vasemmistoliittoa ja vihreitä myöten olivat talven mittaan ottaneet EMU-myönteiset kannat. Äänestystulos 135-61 sinetöi siirtymisen markasta euroon. Hallituspuolueet säröilivät äänestyksessä kolmen vasemmistoliittolaisen, kahden vihreän ja yhden sosiaalidemokraatin verran.
Iso-Britannia ja Tanska käyttivät odotetusti Maastrichtin sopimukseen neuvottelemiaan poikkeusoikeuksia ja jättäytyivät tässä vaiheessa euroalueen ulkopuolelle. Isossa-Britanniassa tosin Tony Blairin Labor-hallitus asetti EMU:n menestyksellisen aloituksen päämääräkseen. Tämä ei johtunut pelkästään iitä, että maa toimi rahaliiton loppusuoralla EU:n puheenjohtajana. Britit nimittäin julistivat myös periaatteessa pyrkivänsä rahaliittoon, jos vain talouden tila on siihen sopiva. Kansanäänestyksessä jäsenyydestä ei kuitenkaan järjestettäisi ennen seuraavia vaaleja, jotka pidetään viimeistään keväällä 2002.
Kreikka oli ainoa maa, joka selväti epäonnisti rahaliiton osallistumiselle asetettujen ehtojen (mm. alhainen inflaatio, matalat korot ja hallittu julkisen talouden vaje) täyttämisessä. Kuitenkin Kreikan drakma devalvoitiin ja liitettiin yllätyksellisesti 14.3.1998 EU:n rahakomiteassa Euroopan valuuttakurssimekanismiin (ERM). Maan tavoite on nyt pästä mukaan varsinaiseen rahaliittoon 2001 eli vuotta ennen yhteisen valuutan käyttöönottoa.
Samassa rahakomitean kokouksessa sovittiin huolestuttavasti vahvistuneen Irlannin punnan revalvoimisesta 3 prosentilla. Noihin aikoihin liikkui myös huhuja Suomen markan arvon muuttamisesta vielä ennen varsinaisia EMU-päätöksiä. Suomi oli kuitenkin saanut komitean kirjaamaan päätöksiinsä lausuman siitä, että ERM-keksuskurssit olivat ”kohdallaan”, joten revalvointikeskustelu kuivui vappuun mennessä.
Erikoisin tapaus oli lopulta Ruotsi, jonka todelliset syyt euroalueen ulkopuolelle jäämiseen olivat poliittiset. Rahaliittoon menoa vastusti reilusti yli puolet ruotsalaisista. Muodollisissa päätöksissä jouduttiin kuitenkin toteamaan, ettei Ruotsi täyttänyt EMU-ehtoja lähinnä pysyttyään edelleen ERMin ulkopuolella. Suomessa oppositiopuolue keskusta käytti Ruotsin ratkaisua perusteluna sille, ettei euroalueeseen olisi pitänyt mennä mukaan ainakaan ensimmäisten joukossa.
Rahaliittoon siirtyvien maiden valuttojen lopullisesta kytkentäsuhteestaaan ei tarvinnut enää kiistellä Brysselissä vappuna. Jo syyskuussa 1997 Luxemburgissa pidetyssä ylimääräisessä kokouksessa valtionvarainministerit olivat päättäneet , että maiden valinnan yhteydessä ilmoitettiin myös vuoden 1999 alussa voimaan tulevat euroalueen valuuttojen keskinäiset kiinnityssuhteet. Yleisin olettamus jo tuolloin oli, että valuuttojen kytkennöissä käytettäisiin ERM-kekuskursseja. Näin myös kävi, esimerkiksi Saksan markan ”lopulliseksi” arvoksi tuli 3.04 Suomen markkaa.
Rahaliiton poliittisen sisällön ja tulevaisuuden kannalta merkittävin uutinen vuonna 1997 oli Saksan ja Ranskan sopimus ns. euro 11-neuvoston perustamisesta rahaliitossa mukana olevien maiden keskustelufoorumiksi. Luxemburgissa sovittiin joulukuussa, että euromaat voivat käydä keskinäistä talouskeskustelua rahaliiton käynnistyttyä mm. euron kurssisuhteista muihin valuuttoihin. Talouspolitiikan koordinaaton ainoana muodollisena päätöksentekoelimenä säilyisi kuitenkin EU-maiden valtionvarainministerien Ecofin-neuvosto.
Euroopan keksuspankki aloitti toimintansa Frankfurtissa kesäkuun 1998 alussa. Sen odotettiin asettava tärkeimmän ohjauskorkonsa, ns. repokoron, 3,5-4 prosenttin vuoden 1999 alussa. Pankkien luotonannon uudeksi viitekoroksi ilmestyy euribor, joka korvaa Suomessa heliborin.
Lähdeaineisto MMM 1999 Matti Mörttisen kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti