Loppukesästä 1996 alkoivat tulla julkisuuteen tiedot vuoden 1997 budjetin sisällöstä. Lipposen hallitus pyrki pitämään budjetin raamit ahtaina edistääkseen liittyistä mahdolliseen EMU:uun. Tästä oli positiivisena seurauksena pidättyväinen suhtautuminen valtion menojen lisäyksiin. Siitä huolimatta valtio joutui ottamaan uutta velkaa noin 28,8 miljardia markkaa vuonna 1997. Tämä olisi yli 10 % budjetin loppusummasta, joka olisi hieman yli 193 miljardia markkaa. Vuosi 1997 ei valtion talouden puitteissa tulisi olemaan mikään ”juhlavuosi”. Työttömyysennusteet oli tehty varsin optimistisessa hengessä, sillä keskimääräisen työttömyyden oletettiin alenevan 14,6 %:iin. Ennuste edellytti, että loppuvuonna 1997 työttömyyden tulisi laske alle 12 %:n, koska alkuvuonna työttömyysluvut liikkuivat vielä lähellä 20 prosenttia. Syys-lokakuun aikana seurasin erityisen tarkasti Suomessa käytävää tulopoliittista keskustelua, koska tiesin TV-dokumentissa esitettävän ohjelman menevän pahasti ristiin hallituksen suunnitelmien kanssa. Budjettiesityksissä oli valtion omaisuutta edelleenkin myynnissä, mutta saatavien varojen syömistä ikään kuin oikeutettiin sillä, että näin saataisiin varoja koulutukseen ja tuotekehittelyyn. Tämä olisi tietenkin pitkällä tähtäyksellä viisasta toimintaa, mutta lähitulevaisuudessa ei tällaisella toiminnalla pystyttäisi juurikaan työttömyyttä lieventämään. Oli myös korvin kuultavissa ja silmin aistittavissa, että hallitus siirteli askelmerkkejän sellaiseen asentoon, että Suomi tultaisiin viemään ensimmäisten joukossa EMU:uun, jos se suinkin olisi mahdollista.
Olin tehtävieni puitteissa jo useamman vuoden aikana voinut keskustella kansainvälisten BBA-ohjelmassa opettaneiden professoreiden kanssa EMU:uun liittyvistä eduista ja uhkista. Melkeinpä poikkeuksetta amerikkalaiset asiantuntijat olivat hyvin kriittiisiä EU:n yhteistä rahaa kohtaan. Suurin epäily koski sitä, miten perin erilaiset kansantaloudet, joiden vero- ja sosiaalipolitiikka ovat kuin vieraalta planeetalta, voidaan sovittaa yhteen ja kaiken lisäksi vielä hyvin nopeassa aikataulussa. Epäilyjä ei suinkaan lieventänyt Saksan ja Ranskan lisääntyvä työttömyys ja kasvava valtion velka. Työttömyyshän oli seurausta siitä, että keskeiset EU-maat olivat hinnoittaneet itsensä ulos maailmanmarkkinoilta. Tätä ei Euroopassa tunnustettu. Kun Ranskassa ja Saksassa hallitukset yrittivät pienentää valtion menoja, seurauksena oli ay-liikkeen mobilisoima lakkoaalto, ikäänkuin lakoilla olisi aikaansaatu lisää jaettaaa. Demokratia näyttää toimivan siihen suuntaan mistä luvataan eniten. Suomen presidentin vaalit eivät ole mikään poikkeusilmiö tässä suhteessa.
Syyskuun loppupuolella keskustelin Fedi Vaivion kanssa oman ohjelmamme ja hallituksen tavoitteiden ristiriitaisuudesta. Tiesin, että hän kannatti EU:n yhteistä rahaa voimakkaimpana motiivinaan yhtenäinen poliittinen EU. Saksa oli saatava pysyvästi yhteiseen karsinaan Ranskan kanssa. Siksi taloudellisista reaaliteeteista tuli joustaa, jotta EU:ta voitiin kehittää. Omat näkemykseni yhteisestä rahasta olivat hyvin kriittiset siksi, että olin ehkä amerikkalaistunut. Kiellän tulleeni aivopestyksi, mutta sanoin usein itselleni, että niin monet viisaat miehet, joiden kanssa olin EMU:sta keskusttelut viimeisen kolmen vuoden aikana, eivät voi olla täysin väärässä. Sen sijaan olimme Vaivion kanssa täysin yksimielisiä siitä, että työllisyysohjelmamme oli myrkkyä Lipposen ja Niinistön tavoitteille, koska esitimme ydinvoimaa ja paheksuimme valtion omaisuuden myyntiä. Ydinvoima oli hallitussopimusta vastaaan ja saattaisi ajaa vihreät hallituksesta. Valtion omaisuuden myynti antaisi hallitukselle mahdollisuuden puhua progandaa valtion velan pienentämisestä. Kansaa ”viilattaisiin simään”, kun kerrottaisiin, etä myyntituloilla maksetaan velkaa pois, mutta jätettäisiin kertomatta kuinka paljon samanaikaisesti otettiin uutta velkaa.
Perin harvoin hallitukseen nousee todellisia asiantuntijoita; politiikan asiantuntijoita, niitä kyllä riittää! Tarkasteltaessa ministeridemme koulutustaustaa havaitaan, että tärkeimpien ministeriöiden johdossa istuvat ”väärät miehet”. Lipponen ei tunne riittävästi kansantalouden perusteita. Niinistö on juristi ja juristithan eivät koskaan ole lukeneet taloustieteistä muuta kuin alkeiden alkeet. Kauppa- ja teollisuusministeri Kalliomäki on koulutukseltaan enemmänkin seiväshyppääjä. Poliittinen kulttuurimme on vielä kaiken lisäksi sellainen, että ministeriden neuvonantajatkin ovat juuri opinahjoistaan valmistuneita untuvikkoja, joilla ei ole sen parmmin tietoa kuin elämänkokemustakaan. Pitäisi ottaa oppai USA:sta. Siellä neuvonantajilla on sekä opillista tietoa että iän tuomaa kokemusta. Näiltäkin osin poliittinen kulttuurimme suosii osaamattomuutta, minkä merkitys entisestään avoimen kansantalouden vaatimusten valossa.
Pohjoisen vapaana virtaavat kosket, valtavat voimalatyömaat, Rautaruukin peruskiven muuraus olivat kuin punaisen lankana etenevä Kekkosen visio Suomen työllistämisest ja pitämisestä asuttuna vielä silloin rakentamattoman kehä-kolmosen ulkopuolellakin. Suomi teollistettiin – tehtiin kaikkea sitä, jota nykypäivän idealistit pitävät vanhanaikaisena ja josta valtionvarainministeriön alivaltiosihteeri Åkerblom tulisi minua jopa henkilökohtaisesti solvaamaan typeryksenä, että tällaista kehdataan esittää Suomessa ja kaiken lisäksi vuonna 1997. Kun Kekkonen laskettiin hautaan, mielesssäni käväisi ajatus, näinkö haudattiin myös suomalainen työtön, tosi ilman ulkoista komeutta ja kaikessa hiljaisuudessa ja ikään kuin yhteiskunta olisi tyytyväinen päästessään äpärästään eroon.
Lähdeaineisto Heikki Urmas Uhrina työtön
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti